Part 2
-- Mutta hänen kansallisuutensa vuoksi et tahtonut näyttää sitä?
Inkeri katsoo laulajattareen suurin, ihmettelevin silmin, ikäänkuin ei olisi käsittänyt hänen sanojaan. Hän pudistaa päätään pehmeästi ja vajoaa ajatuksiinsa. Mutta laulajattaresta tuntuu, ettei hän ajattele mitään. Hän on vain kaukainen ja kaunis kuin muinaistaru. Ja tällä hetkellä hän olisi melkein valmis vannomaan, että Inkeri todellakin kuuluu johonkin toiseen aikaan ja toiseen rotuun. Länsimaille kulkeutunut Itämaan yrtti...
-- Ei, en minä mitään sellaista ajatellut, puhuu Inkeri hitaasti. Sitä ei voi selittää. En ymmärrä sitä vieläkään. En ymmärrä itseäni ollenkaan. Minun vain täytyi tehdä, niinkuin tein. Erota hänestä, vaikka rakastin häntä niin äärettömästi ja hän minua. Me rakastimme niin eri lailla. Tai hän tahtoi minusta sellaista, jota minussa ei ollut. Tai oikeastaan, etten olisi mitään ilman häntä. Ja minä tahdoin omasta voimastanikin olla kaunis ja hyvä ja kunnioitettava ja luotettava... Vapaa... Kaikin puolin... Rakkaudessakin... Ei sitä osaa selittää. Me emme ymmärtäneet toisiamme... Enkä minä ymmärrä vieläkään itseäni. Sillä minä rakastin kuitenkin häntä niin äärettömästi...
Inkerin silmät katsovat taas uneksien kaukaisuuteen.
Nyt on laulajattaren vuoro ihmetellä. Mutta ethän sinä muinaistaru olekaan, sinähän se oletkin oikea tulevaisuuden nainen, hän ajattelee. Sinulla on jo veressä ja vaistossa, mikä minulla vasta on päässä. Vapaus! Minä käsitän sen kyllä, mutta mitä se minua hyödyttää, kun minun vaistoelämäni kuitenkin pyytää orjuutta. Minä olen paljon heikompi kuin sinä... ja onnettomampi...
-- En voi käsittää, mikä se on, tuo salaperäinen voima, joka ajaa onnettomuuteen, silloinkin kun olisi onni tarjolla, pakottaa elämään ilman rakkautta, vaikka ei kuitenkaan muuta pyydä elämältä... Käsitätkö sinä?
Laulajatar ei vastaa. Omituinen hymy kiertelee hänen suupielissään.
-- Nyt sinä olet aivan kuin Mona Lisa, sanoo Inkeri.
-- Jota et ole koskaan nähnyt, naurahtaa laulajatar.
-- Mutta minä tiedän, minä uskon, että hän eläissään oli juuri sinun näköisesi.
-- Mystikko sinä olet, uskot kaikkeen, mikä on kaukaista, salaperäistä, ääretöntä, käsittämätöntä. Et epäile näkymättömistä, olemattomista. Oikea uskovainen sinä olet, Inkeri.
-- Minä en usko mihinkään, jos en saa uskoa rakkauteen. Se on ainoa, koko elämäni! Ja nyt minun pitää elää sitä ilman. Tai tällaisilla kurjilla muruilla!
Inkeri heittää halveksivasti kirjepinkan pois ja väsymyksen ja elämänkyllästyksen sekainen välinpitämättömyys leviää hänen kasvoilleen. Hän näyttää vähintäin kahdenkymmenenkuuden-vuotiaalta.
Vanhempi nainen tuijottaa häneen. Hän tuntee itsensä tällä hetkellä nuoremmaksi tätä lasta.
He istuvat kauan vaieten. Hämärä laskee.
-- Etkö laulaisi? sanoo Inkeri.
-- Mitä?
-- Laulua sotaveikoista. _Päin Ranskaa urhoa kaks samoaa, oli kumpikin Venäjän vanki_.
Ja laulajatar laulaa, paremmin kuin milloinkaan ennen.
Inkeri istuu pää käsien varassa ja muistelee italialais-venäläistä upseeria.
Sitten seuraa taas pitkä aika äänettömyyttä. Pimeä huone on täynnä näkymättömien mielikuvien hartautta.
-- Minne lähdemme tänä iltana? kysyy vihdoin laulajatar heräten ajatuksistaan.
-- Tulisitko sinne, minne minä tahtoisin?
-- Tulen kyllä.
-- Oikeinko totta?
-- Oikein totta. Tai ethän vain sotaan aio minua vietellä?
Inkeri hiipii ystävättärensä selän taa ja kuiskaa hänen korvaansa hyväilevästi:
-- Jonnekin, missä on italialaisia lehtiä, joista voisi nähdä, ketkä ovat kaatuneet sodassa...
-- No, se käy laatuun.
-- Luuletko, että voisin päästä Punaiseen ristiin? kysyy Inkeri taas hetken kuluttua.
Laulajatar myöntää piloillaan.
Ja he lähtevät ulos ottamaan selvää niistä jotka ovat kaatuneet Tripoliin sodassa...
ERONNEITA
Eri aikoina.
Tarja oli juuri tullut ulkoa raittiista talvi-ilmasta ja hänen kasvoillaan ilakoi vielä heleä, terve puna.
Hän tunsikin itsensä nyt reippaammaksi ja sopusointuisemmaksi kuin pitkiin aikoihin. Oli kuin olisi kaikki se paha, ristiriitainen ja rikkonainen, joka pari viimeistä vuotta oli runnellut hänen elämäänsä, äkkiä kadonnut olemattomiin.
Tarja oli äsken kadulla tavannut entisen miehensä eikä tämä kohtaus ollut aiheuttanut hänelle enää minkäänlaista sydämentykytystä tai hermotärinää kuten aina ennen. He olivat vain kauniisti tervehtineet ja hymyilleet toisilleen tyynesti ja ystävällisesti.
Siis olivat he vihdoinkin sisällisesti erossa! Siis oli vihdoinkin rikki tuo salainen hermoverkoston yhteys, tuo tottumuksen ja pitkän jokapäiväisen seurustelun kautta heidän välilleen kasvautunut sidekudos, joka niin kauan oli ollut voimakkaampi heidän ulkonaista eroaan uhaten tehdä tyhjäksi kaikki heidän järkensä ja tahtonsa tahalliset ponnistelut!
Nyt oli vihdoin kaikki niinkuin ollakin piti.
Tämä tunne täytti Tarjan mielen sanomattomalla riemastuksella. Hänen säälimätön, sitkeä tarmonsa oli sittenkin ollut kovaa kohtaloa kovempi, se oli voittanut menneisyyden, pakottanut pirstoutuneen elämän jälleen ehjäksi. Vapaana, kokonaisena, komeana, lujempana kuin koskaan, saattoi hän nyt liittyä siihen mieheen, jonka vuoksi hän tämän kaiken oli tehnyt.
Tarja istuutui odottamaan Jukkaa. Tämän piti pian tulla. Hän veti esille vanhan koru-ompeluksen, joka hänen hermojensa pitkällisen kiihtymistilan vuoksi oli saanut olla vuosikausia koskematta. Ja hän alkoi ommella hitaasti, huvikseen, haaveillen melkein kuin nuoret tytöt, pistäen silloin tällöin pisteen ja jääden jälleen unelmoimaan hymyillen omille mielikuvilleen. Hänen rinnassaan oli suloinen rauha eikä sentään tyhjyyttä. Se oli täynnä lepoa ja hämärää, onnellisen rakkauden odottavaa, hiljaista kaihomieltä.
Hän rakasti todellakin Jukkaa hyvin suuresti. Ja päivä päivältä yhä enemmän. Eikä hän hetkeäkään koskaan ollut katunut avio-eroaan entisestä miehestään. Ja sentään se oli alussa tuntunut kovin raskaalta. Se oli täytynyt tehdä enemmän pään kuin sydämen voimalla. Sillä Tarja oli vakuutettu siitä, että ero heille kummallekin oli parempi, ei siksi, että heidän keskinäinen hellyytensä jollakin tavoin olisi vioittunut, pikemmin päinvastaisista syistä. Heidän luonteensa, heidän aatemaailmansa olivat siinä määrin erilaiset, että ne suorastaan hävittivät toisiaan. Ja siitä huolimatta he olivat jollakin käsittämättömällä tavalla sidotut toisiinsa kuin omaan turmioonsa. He olivat sairaita toisistaan ja jonkinlainen hentomielinen pehmeys teki heille kummallekin kaiken leikkauksen ajatuksenkin kauhistavaksi. Ja kuitenkin se oli ainoa tapa parantaa, ja Tarja tunsi, että joll'ei hän tekisi tätä räikeää pelastus-työtä, ei sitä tekisi kukaan. Ainoastaan tähän rakkauden-ajatukseen vedoten hän oli jaksanut sen tehdä ja hänen oli tätä tehdessään koko ajan täytynyt vakuuttaa itselleen, että hän teki hyvää tehdessään pahaa.
Tukahduttaen nyyhkyttävän tunteensa, jota hän nimitti liikatunteellisuudeksi, oli hän sitten johdonmukaisesti käyttänyt kaiken tahdonvoimansa katkoakseen nämä epäterveet siteet.
Jukka oli hänelle alun pitäen merkinnyt aatteellisuuden, yksilöllisen vapautumisen ja terveemmän maailmankatsomuksen voittoa. Tältä pohjalta hän juuri oli yhtynyt Jukkaan ja Jukka puolestaan tukenut Tarjan irtautumustaistelua. Tältä pohjalta myös rakastunut, jos sellaista saattoi sanoa rakastumiseksi. Se oli ollut älyllistä lähestymistä, ei vaistomaista; tahallista, itsetietoista, koko olemuksen hyväksymää liittoutumista toiseen ihmiseen, juuri sellaista, joksi Tarja aina parhaissa unelmissaan oli kuvitellut oikean rakkauden, sen, jonka saattoi tunnustaa koko maailmalle ihmisyyden ihannetta loukkaamatta.
Mutta tuo arka, näkymätön kudos, jonka entinen elämä oli punonut, oli pitkä-aikaisempi ja tuskallisempi rikkoa, kuin mitä Tarja alussa oli luullutkaan. Se tarrautui, sotkeutui kaikkeen, mitä hän ajatteli tai teki. Se kalvoi ja kahlitsi hänen sisintään. Ja sai aikaan paljon raskaita mielialoja myös Tarjan ja Jukan välille. Ja tämä juuri oli Tarjalle tuskallisinta. Hän ponnisti kaikkensa torjuakseen pois tuon entisyyden varjon. Hän selitti ja tilitti itsensä rehellisesti pikkuseikkoja myöten siten välttääkseen ainakin väärin-ymmärryksiä. Mutta hän tiesi kyllä, että nämä ripit eivät olleet Jukalle mieluisia, niin kauan kuin tuon toisen väkivaltainen kuva niistä sukeltautui esiin.
Nyt vasta se oli väistynyt, nyt vasta...
Ovikello helähti.
Ei koskaan ollut Tarja niin kevein askelin vielä rientänyt Jukkaa vastaan. Hän oli onnellinen. Onnellinen siitä että hän täydellä antaumuksella saattoi rakastaa miestä, jonka hän tunnusti koko olemuksellaan. Ei enää vain päällään, vaan myös sydämellään, vaistollaan, aisteillaan. Kaikki se salainen hermo-elämä, joka aikoinaan oli ollut niin sitkeän vastahakoinen vaihtumaan, oli vähitellen sekin siirtynyt Jukkaan, juurtunut ja tottunut tähän uuteen elimistöön. Näin voimakasta ja kaikinpuolista kiintymystä ei Tarja vielä milloinkaan ollut tuntenut.
-- Miten sinä olet kaunis tänään, sanoi Jukka ensi tervehdyksekseen.
Tarja punastui mielihyvästä niinkuin koulutyttö.
-- Minulla on niin hyvä olla. Ja tiedätkö miksi?
-- Kauniin ilman vuoksi.
Tarja kiersi kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi hänen korvaansa:
-- Ei, vaan siksi, että rakastan sinua niin äärettömästi, ainoastaan sinua koko maailmassa, minä tiedän sen nyt, tunnen sen nyt...
-- Nytkö vasta? virkahti Jukka puolittain leikillisesti, puolittain surullisesti.
Tarja veti Jukan viereensä sohvalle.
-- Olenhan sen aina tiennyt, tuntenut koko ajan! Mutta en niin ehyesti kuin nyt. Olin sairas entisyydestäni. Nyt vasta olen terve ja valmis seuraamaan sinua vaikka maailman ääriin asti!
Jukka tuijotti eteensä synkästi.
-- Miten onnellinen olisin ollut, jos olisin kuullut nuo sanat aikaisemmin, oikeaan aikaan, puhui hän kuin itsekseen. Silloin, jolloin minä olin valmis seuraamaan sinua vaikka maailman ääriin. Muistatko! Sinä et uskaltanut silloin. Et rakastanut niin paljon kuin minä...
-- Rakastinhan, miksi et usko! Sanoinhan sinulle aina: ole kärsivällinen, se menee ohitse, minä paranen kyllä... Mutta se vaati aikansa...
-- Liian kauan aikaa.
-- Mutta minkä minä mahdoin sille, että elimistöni toimi niin hitaasti. Eihän se ollut minun syyni. Jokaisella taudilla on oma kulkunsa. Enkä minä voinut teeskennellä olevani elämän-iloinen ja luja, silloin kun olin vielä toipuvan kirjoissa, hauras ja heikko. Älä siitä enää soimaa minua! Sellaistahan voi sattua itse kullekin. Ja jos kehitykseni käykin hitaasti, niin sitä vankempaa jälkeä siitä tulee. Tautini ei koskaan uusi, sieluni ei ota taka-askelta, siitä voit olla varma. Ja siitähän sinun oikeastaan pitäisi iloita. Minun rakkauteni on luotettavampi kuin kenenkään. Se on kärsinyt itsensä lujaksi.
-- Rakkautesi keneen?
-- Sinuun tietysti.
-- Tekosi eivät vain pidä yhtä sanojesi kanssa. Eihän siitä ole niinkään pitkiä aikoja, kun vielä kerroit nyyhkyttäneesi entisen miehesi sylissä...
Jukka sanoi tämän kovasti ja katkerasti.
-- Voi Jukka!
Tarjan äänessä soi hellä, nuhteleva rukous.
-- Miksi et tahdo ymmärtää minua! hän hetken perästä jatkoi. Olenhan selittänyt kaiken. Senkin, mistä se johtui. Enhän ollut tavannut häntä vuoteen. Ja kuitenkin olin tuon vuoden kuluessa kärsinyt niin äärettömästi sen aivojeni pohjassa asuvan sumukuvan vuoksi, joka kantoi hänen piirteitään. Eihän se ollut hänen syynsä eikä minun syyni. Meillä oli sentään yhteinen elämä takanamme. Tahdoin unohtaa hänet, en voinut. Ja sitten kun tuo kaiken tuskan tuottaja, tuo viaton syy, tuo onnettomien mielikuvien esine äkkiä aineellisena oliona ilmestyi eteeni, oli luonnollista, että häneen kohdistettu sähkö aivoistani purkautui ulos. Pääsin sen painosta siten vapaaksi. Siinä oli kaikkea, kuolevaa mielenkiintoa, rakkauden viimeistä vihaa, joka syytti, suri, sääli yht'aikaa. Se oli kaiken kestetyn kärsimyksen laukeamista tyhjäksi. Nyt se on poissa.
-- Voi uudistua milloin tahansa.
-- Ei milloinkaan. Tunsin sen heti. Ja olen todennut sen itsessäni perästäpäin.
-- Olet siis vielä kokeillut tämän tapetun mielenkiintosi esineen kanssa!
-- Jukka!
Tarjan ääni värähti tuskallisesti.
-- Jukka! Miksi et usko minuun? Minä vannon, olen aivan vapaa hänestä, vailla minkäänlaisia kosketuskohtia. Sinä olet minun ainoani.
-- Nyt vasta...
-- Koeta, armaani, unohtaa katkeruutesi. Unohdamme kaiken sen kovan ja pahan ja vaikean, mikä on takanamme. Alotamme uuden, eheän elämän. Eihän vielä ole liian myöhäistä. Maailma on vielä, ja maailman ääret, joille kerran minua lupasit seurata. Nyt uskallan.
-- Minä en uskalla enää?
-- Etkö rakasta minua sitten enää?
-- Rakastan kyllä, mutta en enää samalla lailla kun silloin kerran, jolloin molemmat erosimme, särimme kotimme, silloin, jolloin meillä ei ollut muuta tukea eikä oikeutusta kuin se, minkä itse jaksoimme itsellemme antaa; rakkautemme ja uskomme korkeampaan ihmisyyteen. Silloin olin minä ainakin niin ehjä ja kaunis kuin saatoin olla. En rakastanut ketään muuta kuin sinua. Särin riemulla...
-- Minä en koskaan voi särkeä riemulla, se koskee...
-- Ja kun näin että sinäkin uskalsit ja jaksoit tehdä saman, vaikka olit nainen, olin mielestäni unelmieni huipulla. En nähnyt mitään sinua ihanampaa. Sen vain, että sinä läpi maailman soiman, yli särjettyjen kotien, halki kuoleman, tulit minun luokseni ja että me kaksi yhdessä sitten lähdimme astumaan kohti uusia, muille tuntemattomia korkeuden kukkuloita. Se oli elämäni suurin hetki. Minä riemuitsin. Ja luulin, että sinäkin teit samoin. Ja petyin... Sinä surit, itkit, elit masennuksissa, aallon laaksossa, silloin kun minä olin harjalla. Minä rakastin vain sinua, sinä sitä toista. Siinä oli ero. Ja se oli minulle ääretön pettymys. Olin silloin herkimmilläni. Silloin sulkeuduin, en voinut olla sinulle avomielinen enää... En voinut antaa anteeksi sitä, etten voinut tehdä sinua onnelliseksi.
-- Etkö voi ymmärtää, minä olin silloin sairas... äännähti Tarja surullisesti.
-- Ja minä sairastuin silloin. Hengenvaarallisesti sitäpaitsi. En olisi koskaan siitä omin voimin suoriutunut.
-- Kenen voimalla siis?
Tarja tuli kasvoiltaan valkeaksi.
-- Hyvien ihmisten, niinkuin aina sairaat. Kuka vain tahtoi minua lohduttaa oli silloin kuin henkeni pelastaja.
Tarja jäykistyi.
-- Ja sellaisia tuli?
-- Jumalan kiitos, maailmassa on vielä sellaisiakin.
-- Maailma on täynnä hyviä ihmisiä!
-- Kaikki ovat minulle parempia kuin sinä.
-- Sinun tähtesi juuri olen tehnyt itseni pahemmaksi kuin mitä olen.
-- Muut tekevät päinvastoin, tahtovat näyttää paremmilta kuin mitä ovat! Tiedän sen kyllä, mutta kun on kerran kadottanut ehdottomuuden unelmansa, tyytyy mihin tahansa, kallistaa päänsä kenen syliin tahansa. Sitä juuri en koskaan voi antaa sinulle anteeksi, että särjit minussa ehdottomuuden unelman.
-- Enkä minä sinulle sitä, että vaikeina hetkinäsi hait lohtua muualta, etkä minun luotani. Minäkin kerroin sielunhätäni sinulle. Mutta en saanut sinulta ymmärtämystä.
-- Luuletko siis, että oli niin hauskaa nähdä ainaista epätoivoasi. Tuotin sinulle pelkkää murhetta. Rakkauden olemus on onni, ilo. Näin, ettet rakastanut minua.
-- Niin, sinä mittaat rakkauden suuruuden riemun mukaan, minä tuskan. Olemme niin erilaiset. Luuletko, että olisin muuten jaksanut kärsiä niin paljon, ellen olisi sinua rakastanut!
-- Ja luuletko, että minä koskaan olisin heittäytynyt muiden armoille, ellen olisi ollut niin syvästi epätoivoinen!
-- Jos olisit rakastanut minua, et olisi voinut sitä tehdä. Mutta et rakastanut, et rakasta, et ole koskaan rakastanutkaan!
-- Rakastan vieläkin, mutta en usko sinuun enää. En voi tuntea sinua läheiseksi, omaiseksi. Sen pettymyksen jälkeen.
-- Onko sinulla sitten kenties joku läheisempi?
-- Kenties...
-- Etkä ole sanonut mitään. Olet pettänyt minua siis!
-- Sinä petit ensin. Silloin sulkeuduin, vieraannuin.
-- Ja minä olen tehnyt kaikkeni lähestyäkseni sinua. Polkenut jalkoihini kaikki sisälliset sielunliikkeeni, uhmannut maailman tuomiota, murskannut onneni...
-- Sinun ei olisi pitänyt tehdä sitä...
-- En olisi koskaan tehnyt sitä, jos olisin tiennyt, että rakkautesi olisi noin löyhää, vähän kestävää, heikkoa. En olisi silloin koskaan jättänyt miestäni...
-- Sinun ei olisi pitänytkään tehdä sitä, koska kerran rakastit häntä.
-- Olen tappanut sen rakkauden sinun tähtesi...
-- Se oli vahinko!
-- Oli. Sillä nyt minulla ei ole mitään, ei mitään. Kaikki on ollut turhaa, kun et rakastakaan minua!
-- Silloin kun minä sinusta tein saman huomion, silloin tuli tuska minunkin ylitseni. Toistenkin tuska. Siihen asti tein riemulla vaikka julmurin tekoja, erään korkeamman elämän arvon tähden. Vaikkakin se koski. Tyhjän tähden! Et rakastanutkaan minua!
-- Rakastan sinua enemmän kuin ketään maailmassa.
-- Mutta silloin!
-- Tarvitsin aikaa.
-- Minä en voinut odottaa.
-- Jos olisit oikein rakastanut, olisit voinut odottaa, olisit ymmärtänyt minut, olisit uskonut minuun... Nyt on kaikki onni särkynyt.
-- Ja kaikki ollut turhaa.
-- Kaikki!
-- Voi meitä!
-- Miten olemme erilaiset! Mutta emmekö vielä voisi yhtyä? Rakastan sinua enemmän kuin ketään maailmassa.
-- Mutta jotakin on mennyt rikki. Ei ole ehjyyttä enää. Olen jo kerran ollut onnettomassa avioliitossa. En tahdo enää.
-- Ja minä tahtoisin, en pelkää edes onnettomuutta. Miten me olemme erilaiset!
-- Mies ja nainen eivät koskaan rakasta yht'aikaa, aina eri aikoina!
-- Aina onnettomasti siis! Voi meitä! Tarja painoi päänsä Jukan rintaa vasten. Tämä katsoi pois hivellen kaukaisesti ja surullisesti Tarjan kättä.
Heitä palelsi.
Kivettynein katsein he jäivät tuijottamaan eteensä, tunteettomina, tuskansa turtamina, voimatta itkeä tai nauraa, jaksamatta lohduttaa tai lohduttautua, läheisinä, kaukaisina...
Hävittävää voimaa.
Tohtori Orismala keskeytti työnsä ja katsahti Sinikkaan.
Sinikka istui pää kumarruksissa viereisen pöydän ääressä paperiliuskoihinsa syventyneenä.
Orismala myhähti jonkinlaisesta sisällisestä mielihyvästä. Hän ei itsekään oikein tiennyt miksi. Oli niin mukava olla. Työ edistyi hyvin. Ja Sinikka oli tuossa vierellä, Sinikka, hänen paras ystävänsä ja monivuotinen työtoverinsa, jonka seuraan hän ei milloinkaan voinut kyllästyä.
Orismala silmäili häntä huvitetusti. Koko Sinikan olemuksessa, hänen viisaassa ja samalla epämääräisessä katseessaan, hänen oikullisesti kaartuvissa kulmakarvoissaan, hänen herkästi värähtelevissä huulissaan ja itsepintaisessa pikku leuassaan oli jotakin, joka aina vaikutti Orismalaan suloisen ärsyttävästi ja kuitenkin viihdyttävästi yht'aikaa.
-- Sinikka, virkkoi Orismala hyväntuulisesti pilaillen, tiedätkö mitä olen päättänyt?
-- En.
-- Minä olen päättänyt naida sinut.
Sinikka naurahti.
-- Niin, naura sinä vain, mutta se on aivan totta. Olen kyllästynyt kyselemään mielipidettäsi siinä asiassa. Ei sinulla ole mitään omaa tahtoa. Olet liian naisellinen päättääksesi mitään. Minä siis päätän. Otan sinut yksinkertaisesti, ja sillä hyvä!
-- Mutta entäpä en tule...
-- Tietysti sinä ensin vähän pyristelet, väität vastaan tapasi mukaisesti. Mutta ei se mitään tee. Sekin kuuluu noihin sinun naisellisiin oikkuihisi, jotka vain somistavat sinua. En pelkää niitä laisinkaan enää nyt, kun vihdoinkin olen päässyt selville sinun luonteesi oikeasta laadusta. Pikku seikoissa voit pitää oman pääsi kuinka paljon tahdot, mutta tärkeämmissä kysymyksissä täytyy minulla olla päätösvalta. Ja tämä avioliitto-kysymys on hyvin tärkeä ja sitäpaitsi kiireellinen. Talvi tulee. Ja me olemme kotimaassa jälleen. Muista se! Ne vuodet, jotka olemme viettäneet etelässä, ovat kyllä menneet muutenkin. Täällä on vaikeampaa. Tosin olemmekin jo oikeastaan vakiinnuttaneet suhteemme. Yhteiskunta on jo aikoja sitten parittanut meidät mielikuvituksessaan ja antanut meille siunauksensa. Kaikki pitävät sitä vallan luonnollisena, niinkuin se onkin. Meillä on sama työ-ala, yhteisiä töitäkin, me viihdymme hyvin yksissä, keskustelemme helposti kaiken maailman asioista, olemme tottuneet toisiimme... Sinikka näytti miettiväiseltä.
-- Tuo on kyllä kaikki totta, mutta...
-- Mitä mutta? Mistä luulet saavasi mukavammankaan miehen? Ja tarvitsethan sinäkin oikean kodin... Samoin minä...
-- Mutta eivätkö sinun...
Sinikka katkaisi lauseensa.
-- Mitä?
Sinikka viivytteli.
-- Sinulla on kaksi lasta... Etkö heidän kanssaan voisi perustaa kotia? Olisihan se koti sellainenkin...
-- He ovat vielä pieniä. He saavat muualta nyt parempaa hoitoa. No niin, kenties joskus, sitten kun he ovat järki-ijässä... Minunkin luonani... miks'ei... Nyt ne eivät ainakaan vielä merkitse mitään minulle...
Ainoastaan minulle, ajatteli Sinikka, mutta hän ei sanonut mitään.
Hänen mielikuvansa lensivät. Tuo mies, kuinka uskalsi hän tarjota itseään, kun muilla jo oli suurempi omistusoikeus häneen! Häntä ei voinut saada kokonaan. Ja sitä ei Sinikka voisi kuitenkaan koskaan unohtaa. Ei olla ehjä myöskään. Jos jompikumpi heistä edes kuolisi pian, ennenkuin nuo lapset tulevat... Jos sen tietäisi varmaan... Silloin voisi ehkä yrittää... Mutta jos heillä onkin pitkä elämä edessään ja sitten tulee vieraat lapset, tulee entinen vaimo, tulee täytekuvioita kaikenlaisia ja ristiriitaa, kilpailua omistuksesta, katkeruutta, orpoutta, onnettomuutta jokaiselle...
-- Ja sitäpaitsi ei lapsi ole samaa kuin vaimo, nainen, jatkoi Orismala. Täytyyhän minulla olla joku sellainenkin. Tosin minulla nyttemmin jo on verrattain pienet vaatimukset siinä suhteessa...
-- Minulla on hyvin suuret.
-- Lupaan olla aivan uskollinenkin.
-- En minä sitä ajatellut...
-- Mitä sitten?
-- Minäkin tahtoisin lapsen...
Orismala rupesi nauramaan. Mitä hullutusta! Kuka hyvänsä muu on siihen sopivampi kuin sinä, sinä, joka osaat tehdä muutakin...
-- Mutta minä tahtoisin...
-- No, jos se nyt on niin tuiki välttämätöntä, niin koetan olla sinulle siinä asiassa avulias parhaani mukaan, pilaili Orismala.
-- En minä sinua...
-- Jonkun muun siis. Se ei käy laatuun. Sitä et voi toki vaatia minulta. Ei mikään mies maailmassa suostuisi menemään avioliittoon naisen kanssa, joka ehdoin tahtoin päättää tehdä lapsen toiselle...
-- Mutta sinullakin on lapsia toisen kanssa! Enkä sitäpaitsi vaadikaan sinulta mitään. Enhän minä ole pyrkinyt avioliittoon kanssasi! En edes voi. Minulla ei milloinkaan ole ollut minkäänlaista antautumisen tunnetta sinun suhteesi. Sinä olet niin rajallinen, niin yksilöllinen, niin kokonaan eri ihminen. Ja silloin minäkin olen sellainen. En voi sulaa, hukkua, unohtaa itseäni, koko maailmaa, niinkuin mielestäni pitäisi rakkaudessa.
-- Sinäkin, Sinikka, olet oikeastaan hyvin kylmä luonne. Ärsytät, et tyydytä. Jos minäkin siis pelkkää erotiikkaa avioliitossa silmällä pitäisin, etsisin sitä varmasti muualta. Olenhan aikoinani saanut kyllä sitäkin...
-- Minä en milloinkaan. Sentähden minäkin...
-- Vakuutan sinulle, ei se ole koko maailma. Ei se riitä. Täytyy olla muuta yhteistä inhimillistä pää-omaa. Sillä vasta voi elää ja perustaa elämää. Ja ole varma siitä, että harvoilla on viiden vuoden yhdessä-olon jälkeen niin paljon tallella henkistä pääomaa kuin meillä...
-- Mutta minusta tuntuu, että avioliittoon mennessä kuitenkin on otettava huomioon erotiikka.
-- Se kuluu aina pois, ennemmin tai myöhemmin. Jos sitä aiot ajaa takaa, saat lakkaamatta erota ja yhtyä, vaihtaa miehiä... Sen mukaan ei voi toimia. Se on hävittävää voimaa. Ja on oikein, että yhteiskunta tuomitsee ne, jotka sen vaiston pyörremyrskyssä kiitävät.
Sinikka katseli surumielisesti eteensä.
-- Näin minäkin usein ajattelen ja silloin on minusta aina niin luonnollista, että me olemme yhdessä, että avioliitto sinun kanssasi on minulle ainoa oikea ja mahdollinen. Mutta sitten taas tunnen, että minussa on toisia puolia, joille tekisin vääryyttä, jotka sillä tappaisin. Ja minä en tahdo tehdä milleen puolelle itsessäni vääryyttä. Olen sellainen kuin olen. Ja sen vuoksi koetan juuri lakkaamatta eritellä itseäni ollakseni selvillä siitä, millainen oikeastaan olen ja mitä minun pitäisi tehdä...