Part 3
-- Siitä ei tule valmista, ei koskaan. Vaikka analysoisit kuinka hyvin tahansa, niin se ei auta mitään. Voi analysoida ikänsä. Jokainen uusi päivä on uutta elämää, uusia kokemuksia, jokainen ilta tuo uuden tilityksen, mutta tilinpäätöstä ei tule ennenkuin kuolemassa. Ja silloin on elämä jo särkynyt. Uskalla siis kerrankin nähdä suuresti ja tehdä joku suuri synteesi! Ihmisen täytyy, näet, aina alistaa. Vähemmän tärkeä tärkeämmälle. Saadakseen elämälleen eheyden ja pelastaakseen elämäntyönsä. Jos et sitä voi, olet perikatoon tuomittu.
-- Lienen sitten tuomittu. En voi rikkoa itseäni vastaan.
-- Etkö ymmärrä, että välttäessäsi pieniä vääryyksiä, teet juuri suurimman, tuhoat itsesi, murennat lahjasi, työsi. Keskitä voimasi yhden ainoan keskipisteen ympärille.
-- Siinäpä se pulma juuri on. Minä en voi. Minulla on ikäänkuin kaksi polttopistettä. Olen usein sen tuntenut. Apolloninen ja dionysinen, rakentava ja repivä, rajallinen ja rajaton, yhteiskunnallinen ja epäyhteiskunnallinen, yksilöllinen ja yhteis-elimellinen, inhimillinen ja ihmistä äärettömämpi. Ymmärrätkö yhtään? Olen yht'aikaa tulivuori ja tulivuoren kulttuuria-kukkiva pinta, hedelmällinen, hersyvä, kauniita temppeleitä, linnoja, kaikkia jälkeen-jääviä inhimillisiä ilmestysmuotoja kantava kaunis maa ja samalla maan-alainen, ikuinen tuli, joka kerran kaiken hävittää, joka kauan, sisällisesti, salaisesti kumisee, mutta sitten äkkiarvaamatta purkautuu laavaksi ja maailmannieleväksi tulimereksi... Sinä olet minun apolloninen puoleni, minun ajallista, rajallista, rakentavaa minääni edustava... Toinen on minulta kokonaan elämättä. Ja siksi sen käyttämätön voima vallitsee minua sisällisesti, pyrkii olevaisuuteen. Ja siksi en ole luotettava. Se voi milloin tahansa purkautua...
-- Mutta sellainen hävittävä voima on juuri painettava alas. Sitähän tarkoittaa koko inhimillinen viljelys... Etkö ymmärrä, että jos ihmiset yleensä antaisivat vallan kaikille vaarallisille vaistoilleen, menisi koko elämän käyttövoima hukkaan, työ lakkaisi, maailman meno seisahtuisi...
Sinikka vaipui ajatuksiinsa.
-- Mutta eiväthän tähdetkään tipu taivaalta, hän puhui. Planeetit kiertävät ijäti, ja sentään ne usein ovat samanlaisia kuin minä: niilläkin on usein kaksi polttopistettä. Minäkin kierrän ellipsiä. Ja näen oman ratani merkityksi kaikkialla avaruudessa. Se ei siis ole mikään luonnonvastainen periaate, ei tasoitettava eikä voitettava ristiriita, ei edes voitettavissa oleva. Kun menen kyllin kauas toiseen suuntaan, alkaa toinen puoli vetää päinvastaiseen. Nyt minua vetää pois sinusta, se on totta. En edes tiedä miksi, en minne. Sellaiseen, jossa voi hukkua ja hukuttaa. Rakkautta kuvittelen usein juuri sellaiseksi, äärettömäksi, rajattomaksi, kaikki-unohtavaksi, joka uhmaa elämää ja kuolemaa, pyyhkii pois meistä kaiken sen pienen, joka palvelee ja pelkää katoavaisuutta...
Orismala näytti kiusaantuneelta.
-- Naisten tapaan viisastelet sinäkin sekavasti. Sotket maat ja taivaat, fysiikat ja metafysiikat erääseen pieneen yksityis-asiaan, joka aivan yksinkertaisesti, aivan käytännöllisesti on ratkaistavissa eikä laisinkaan kaipaa astronomian apua. Meillä on eräs yhteinen elämäntyö takanamme ja edessämme. Mutta sinua vetää pois minusta. Tahdot hävittää, särkeä! Etkö huomaa itse, kuinka hullua, amoraalista, järjetöntä sellainen puhe on! Etkä tiedä edes itse mitä teet, mitä tahdot.
-- Tahdon rakastaa.
-- Tekemällä tietysti suurimman rakkauden erehdyksen, minkä voit tehdä. Sillä me kaksi juuri kuulumme yhteen...
-- Kuka meistä on tehnyt rakkauden erehdyksiä, sinä sinä! linkosi Sinikka suuttuneena.
-- Olen voinut tehdä, mutta myönnänkin ne sellaisiksi. En tahdo tehdä niistä mitään ohjenuoraa itselleni, painan ne alas. Meidän suhteemme on tärkeämpi ja näkyvämpi kuin luuletkaan. Jos rikot sen, teet rakkauden asialle todellakin sangen huonon palveluksen, oman aatteesi tuhoat. Sinä juuri olisit voinut näyttää maailmalle sen ihmeellisen asian, että vapaan rakkauden ei tarvitse olla samaa kuin epäsiveellisyys ja kevytmielinen vaihtelu eikä aina loppua onnettomuuteen ja eroon, että se voi olla kaunista, rakentavaa, kestävää. Siihen asti kuin ei kukaan näe tätä ihannetta toteutettuna, se on pelkkää sanoja, häväistävää, tuomittavaa, tuhoavaa. Sinä olisit voinut toteuttaa sen, kantaa radikaalisuuden lipun korkealla loppuun asti...
Sinikan sielussa läikähti vastasyytös, joka läheni vihaa. Hänen silmänsä löivät tulta: sinä puhut radikaalisuudesta, sinä, jolla jo on yhteiskunnallisella mukavuudella taltutettu intelligenssi, väljähtänyt vastus silmissäsi, sinä...!
Ja hän virkahti halveksivasti:
-- Sinulla mahtaa olla omituinen käsitys radikaalisuudesta. Eikö se siis muuta olekaan kuin jatkuvaisuutta, kestäväisyyttä! Se muistuttaa ihmeellisesti vanhoillisuuden periaatteita! Kerran uskalsit sinäkin särkeä, et uskalla enää.
-- Ei ole varaa särkeä kuin kerran elämässään. Täytyy myös rakentaa sijalle...
-- Minä en ole särkenyt vielä mitään, mutta minulla on varaa särkeä, jos tarvitaan, sillä en tahdo särkeä itseäni, rikkoa omaa olemustani...
-- Olet rikkonainen syntymästäsi asti, hymähti Orismala. Ja sehän ei ole sinun syysi, Sinikka parka. Mutta jos noin kiellät paremman itsesi, surettaa se minua syvästi. Ja sitä tulevat suremaan kaikki meidän yhteiset ystävämme, jotka tähän asti ovat katsoneet sinuun ylös ja kunnioittaneet sinua kuin jotakin korkeampaa olentoa.
-- Ne, jotka eivät anna tunnustusta olemukselleni, eivät ole minun ystäviäni. Ja meillä ei koskaan ole ollut mitään yhteisiä ystäviä! He eivät koskaan ole katsoneet ylös minuun, vaan sinuun. He tulevat seuraan sinun vuoksesi, kysymättä ollenkaan minun suostumustani, huolimatta, että minä olen mukana, aivan kuin minä olisin sinun sielutonta omaisuuttasi, koira, personaton esine, huonekalu, mikä hyvänsä! Heidän kunnioittamisensa loukkaa minua, heidän imartelunsa inhoittaa minua, sillä se on minulle vain sikäli kuin minä olen sinun täytekuviosi. Sellaista en huoli. Tahdon oman ihmis-arvoni ja miehestä riippumattoman arvioimisen! En tahdo jakaa sellaista kurjaa kunniaa kanssasi!
Sinikka oli kiivastunut. Orismala ärtyi myös.
-- Pidät todellakin hyvin vähän minusta, kun et edes kunniaa jaksa jakaa kanssani.
-- En. Avioliitto välillämme on vallan mahdoton!
-- Tyydy edes solvaamaan minua, älä solvaa ystäviäni.
-- He solvaavat myös minua. Milloin minun yksityiset ystäväni ovat tulleet häiritsemään sinua!
-- Pyydän todellakin päästä siitä kunniasta.
-- Vain siksi, että olen nainen! Tahtomattasi sinäkin aina loukkaat minua.
-- Saat sinä minun puolestani olla nainen, kuinka paljon tahdot. Ja jos se yksin sinulle riittää elämäntehtäväksi... No niin... Siinä ei minulla sitten ole mitään tekemistä.
-- Minun täytyy saada olla sellainen kuin olen. Ja juuri jotakin muutakin kuin nainen, itsenäinen ihminen! Mutta sitä sinä et ymmärrä.
-- Sinähän olet pahempi kuin suffragetit! Jos on noin hirveän itsekäs ja täynnä itseään, silloin on todellakin parasta olla aivan yksin.
Orismala kulki kiihoittuneena ja kiivastuneena edestakaisin kauan aikaa.
Sinikka istui liikkumattomana ja loukkaantuneena.
Vihdoin Orismala pysähtyi Sinikan eteen.
-- Sinikka, sanoi hän muuttuneella, hiljaisella äänellä. Huomaatko, että taas olemme riidelleet vallan hirveästi? Sehän on typerää. Taas olet houkutellut minut, vanhan miehen, väittelemään tyhjästä. Sinun kanssasi voi riidellä vaikka ikänsä, ilman että asia käy yhtään selvemmäksi. Ja kuinka monesti olenkaan jo vannonut itselleni, etten enää ryhdy sinun kanssasi sanasotasille. Mutta sinä osaat aina niin taitavasti ärsyttää minua... Hullu se on, joka naisen kanssa rupeaa väittelemään.
Sinikka istui yhä nyrpeänä.
-- Sinun pitäisikin oikeastaan vain väitellä akatemiassa, hän murahti, mutta voimatta olla vetämättä suutaan hymyyn.
-- Ja sinun vaieta seurakunnassa, naurahti Orismala.
-- Mutta kun minulla on omat mielipiteeni...
-- Saat pitää ne omana tietonasi, minä en tahdo kuulla niitä.
He leksottelivat, nyt jo puolittain leikillisinä puolittain noloina.
-- Tai joskus, lisäsi Orismala, kun olen oikein väsynyt ja tarvitsen pienen hermokylvyn, tilaan sinulta yhden annoksen vääriä mielipiteitä ja epäjohdonmukaisuutta.
Sinikka nauroi vastahakoisesti.
-- Jos olisi jotakin asiapohjaa edes, jatkoi Orismala puhettaan, mutta tuollaista tuulimyllyjä vastaan taistelemista. Ja sinä riehut vallan kuin aikoisit vetää alas koko ilmankannen tai karata tai tehdä itsemurhan jonkun romantisen rakastajan kanssa... Jos sinulla edes olisi...
-- Kun ei ole...
-- Ja siksi kunnes sellainen dionysolainen, kaikki-hukuttava ihme-olento tulee, saat yksinkertaisesti luvan tyytyä minuun...
-- Jos kelpaan sellaisena kuin olen.
-- Saat luvan olla sellainen, että kelpaat.
-- Jos en voi...
-- Älä riitele nyt taas. Tai pitääkö minun väkisin sulkea suusi!
Orismala otti Sinikan pään käsiensä väliin sulkien hänen suunsa rajulla suudelmalla, joka oli enemmän väkivaltaa kuin hyväilyä.
He katsoivat toisiaan vaieten silmiin.
-- Olet suloisempi kuin koskaan. Ihme ja kumma, paha sisu ei sinua ollenkaan rumenna, siinäkin olet oikea nainen. Minun täytyy sekin siis sietää kauneutesi vuoksi...
Sinikan teki mieli vastata, mutta hänestä oli suuri helpoitus, että tämä kiista jälleen jäi leikittelyn kirjoihin niinkuin monesti ennenkin, eikä hän senvuoksi sanonut mitään.
Mutta hän tunsi selvästi, ettei tämä vihamielisten mielikuvien heittely sittenkään hänelle itselleen ollut pelkkää leikittelyä, että siellä jossakin sielun pohjalla, kaiken alla, kuului koko ajan sisällisen tulen kumea, kapinallinen, uhkaava jyrinä, joka ennusti vaaraa ja vallankumousta.
Lohduttajat.
Lyyli ja Inko istuivat päivällistä syömässä ilomielisesti tarinoiden.
Lyylin nelivuotias tytär istui heidän välissään, Lyylin palvelijatar kulki edestakaisin sievästi ja äänettömästi tarjoillen ja yleiskuva vaikutti täydelliseltä perhe-idylliltä.
-- Katso nyt, Lyyli, tällaista se sitten tulisi olemaan, näin mukavaa aina, sanoi Inko. Ota minut luoksesi asumaan. Minä tekisin työtä jossakin viereisessä huoneessa, sinä tekisit omiasi ja välillä aina tapaisimme, vaihtaisimme jonkun sanan ja iltaisin juttuaisimme teepöydän ääressä, tai lukisimme tai soittaisimme. Eikö sellainen olisi hauskaa? Säästäisimme sitäpaitsi siten aikaa ja rahaa ja työvoimaa kumpainenkin.
-- Niin, minun ei silloin tarvitsisi sinua aina niin hirveästi odottaa...
-- Mutta tulenhan sentään hyvin säännöllisesti sovitulla ajalla, täytyyhän sinun myöntää se.
-- Tulet kyllä, mutta minä odotan sentään. Olen niin hullu. Alan jo odottaa pari tuntia ennenkuin tulet, enkä sillä aikaa voi tehdä enää mitään, muuta kuin odottaa. Siihen minun aikani menee, nauroi Lyyli.
-- Ja entä minun aikani sitten! Enhän voi tulla sinun luoksesi kuin jonkun vieraan ruokarouvan luo. Jään puhelemaan, en raski erota. Olen täällä myöhään iltaan asti. Ja silloin on vielä kolkompaa mennä ulos kylmään ja pimeään yöhön kaulus pystyssä. Vaikka kuinka päättäisin mennä heti syötyäni pois, ei siitä tule mitään.
-- Se on oikeastaan minun syyni, sillä aina kun aiot lähteä, pyydän minä jäämään ja jollei muu auta, itken pikkuisen...
He nauroivat.
-- Niin, minä en todellakaan ole muuta pelastusta tälle meidän heikkouden-tilallemme keksinyt, sanoi Inko, kuin että muutamme yhteen asumaan. Olemmehan me jo kumpikin saaneet tarpeeksemme yksinäisyydestä ja ikävästä ja aviottomuudesta. Ja asia on nyt kerta kaikkiaan niin, että kun kerran on ollut avioliitossa kuten mekin, ei tahdo enää tottua tällaiseen irtolaisuuteen.
-- Mutta ei tahdo myöskään uskaltaa entisiin siteisiin. Kun on kerran pettynyt...
-- Silloin sitä juuri uskaltaa, sillä ei pety ainakaan samalla lailla enää toista kertaa...
-- Sinähän oikeastaan petit etkä pettynyt...
-- Mutta vaimoni oli myös niin epä-inhimillinen, hän ei ymmärtänyt minua yhtään. Enkä minä häntä. Hän oli liian täydellinen minulle, aivan virheetön... Myöhemmin hän kyllä katui kovuuttaan. Mutta se oli jo liian myöhäistä. Ja minä tunsin: tämä ei käy enää, pitää olla uusi nainen...
Lyyli synkistyi.
-- Uusi nainen voi olla entisen kaltainen. Minäkään en voinut kestää sellaista, joka kerran oli ollut ehjää ja kaunista, mutta johon oli tullut sälö. Se olisi ollut liian tuskallista. Mieluummin sitten sellaista, joka ei koskaan mitään ole ollutkaan...
-- Tarkoitat minua! Inko leikillisesti jatkoi. On hyvä, ettei sinulla alun pitäen ole minusta niin suuren suuria ajatuksia. Minulla on sitten varaa parantaa niitä ajan pitkään.
-- Emmehän me enää ole mitään lapsia.
-- Siksi juuri voisimme olla vähemmän lapsellisia ja mennä naimisiin. Usko pois. Kaikki tulee hyväksi jälleen. Loppuu tuo kuluttava odotus, tapaileminen, alituinen turvattomuus.
-- Ja sitten emme ehkä enää ollenkaan tahdo tavata toisiamme, ikävystymme toisiimme, kartamme koko kotia, haemme vierasta seuraa, emme viihdy yhtään kahden. Sulkeudumme ehkä huoneisiimme ja haukottelemme. Oh, kuinka hirveästi sinullekin silloin jää aikaa työhön ja tuttavuuksien hoitelemiseen. On ääretön rauha!
-- Sellainen rauhan satamahan avioliitto on...
-- Mutta minä kammoan sellaista avioliittoa! kiivastui Lyyli. Se on kaiken rakkauden kuolema. Minä en tahdo sellaista rauhaa. Mieluummin kulun kuin kohmetun!
-- Miten nuori sinä sentään olet vielä, Lyyli. Sellainen tulen palvelija!
-- Rakkaus on tulta.
-- Ja senvuoksi juuri sitä täytyy hoitaa, pitää kurissa, muuten se tuhoaa kaiken. Se on luonnonvoima, jota täytyy pitää uunissa...
-- Ja kenties vielä vetää uunin pellit kiinni, Lyyli ivallisesti lisäsi.
-- Niinkin täytyy tehdä. Kun tulee köyhäksi ja vanhaksi, tarvitsee lämpöä.
-- Niin köyhäksi ja vanhaksi en koskaan tahdo tulla!
-- Miten nuori sinä olet, Lyyli!
-- Ja miten vanha sinä olet! Saituri olet! Lasket, tilität, tingit! Ei, en minä voi sellaista!
-- Elämä on sellaista. Milloin sinäkin viisastut, Lyyli! Minusta meillä olisi jo aika saada tyynempää. Elämä on niin lyhyt...
Keskustelu oli äkkiä käynyt vakavaksi, raskaaksi...
Pikku tyttö oli jo viety nukkumaan, palvelijatar haihtunut pois omalle puolelleen.
Lyyli oli unohtanut sytyttää lampun. Idylli oli poissa.
Kaksi yksinäistä ihmistä vain pimeässä.
-- Täytyy lähteä siis taas sateeseen ja yöhön niinkuin niin monesti ennenkin, äännähti vihdoin Inko nousten.
-- Minne menet?
-- Kenties pistäydyn vielä jonnekin kapakkaan.
-- Ja minut jätät taas yksin niinkuin ennenkin!
-- Sinähän tahdot niin.
-- En, on niin kamalaa...
-- Näetkö nyt?
Lyyli nyykäytti päätään surullisesti. Inko napitti hitaasti päällystakkiaan.
-- Voi, jää hetkiseksi vielä, Inko, on niin kamalaa...
Lyyli purskahti itkuun.
-- On niin vaikeata elää!
-- Ei sinullakaan oikeastaan ole niin hyvä maailmassa, Lyyli. Meillä on kaksin helpompi, usko minua.
-- Minä uskon...
Inko riisui äänettömästi päällystakkinsa. Hän silitteli lempeästi Lyylin hiuksia. Lyyli nyyhkytti hiljaa.
-- Me tarvitsemme toisiamme Lyyli, eikö totta?
-- Mutta onko se samaa kuin rakkaus? Lyyli tuijotti suurin, mustin silmin eteensä.
-- Rakkautta on niin monenlaista. Ja alkeellisten vaistojen rakkaus, joka meillä on takanamme, on juuri ajanut meidät kummankin eroon... Miksi me sitä toivoisimme takaisin? Emmehän me tahdo erota, Lyyli?
-- Emme nähtävästi voi. En tule toimeen ilman sinua.
-- Sinä olet minun suuri lohduttajani...
-- Ja sinä minun... Mutta sehän on jo köyhyyden todistus... ja vanhuuden...
-- Mutta emmehän me olekaan enää lapsia, Lyyli. Väsyneitä ihmisiä me olemme. Anna minun jäädä luoksesi.
Lyyli kiersi vaieten käsivartensa ystävänsä kaulaan.
Ja Inko suuteli häntä pitkään, lempeästi...
NÄYTTÄMÖ-KUVITELMIA
Yksinäisyys.
Henkilöt:
Olavi. Elna. Pentti, Olavin ystävä.
Suuri, keveästi sisustettu huone. Keväthämärä. Oikealla etu-alalla ulkoneva lasiparveke. Vasemmalla taka-alalla sohva ja pöytä. Pöydällä viiniä ja laseja. Perällä ovi.
Olavi sohvalla, poltellen välinpitämättömän näköisenä savukettaan.
Elna ja Pentti seisovat lasiparvekkeella katsellen ulos ikkunasta.
_Pentti_. Tämä on minusta ainoa mahdollinen paikka, jossa voi viihtyä. Tuolla sisällä on jotakin pahaa, siellä on turvatonta...
_Elna_. Meidän tulisi kenties pitää seuraa Olaville...
_Pentti_. Minkätähden? Emmehän me muutenkaan tee sitä.
_Elna_. Mutta nyt on hänen juhlapäivänsä. Etkö muista?
_Pentti_ äkillisesti. Ei, meidän juhlapäivämme tämä on! Etkö tunne? Nyt se on tullut...
_Elna_ liikahtamatta. Luuletko hänen ajattelevan mitään?
_Pentti_. Kenen?
_Elna_. Olavin.
_Pentti_. Hän viettää syntymäpäiväänsä...
_Elna_. Onko se ajattelemista varten. Silloinhan se on raskas...
_Pentti_. Ei raskaampi kuin elämä itse...
_Elna_. Mutta syntymäpäivä on vain kerran vuodessa.
_Pentti_. Sinä suuri lapsi! Kerran elämässä se vain on, se oikea! Etkö tunne sitä, Elna? Nyt se on tullut... Meille...
Suutelee Elnaa. Olavi katsoo heihin koko ajan välinpitämättömän näköisenä. Pentti kääntyen äkisti hänen puoleensa.
Katso, ystävä! Katso, meidän täytyy tehdä näin, meidän täytyy!
Vaitiolo.
_Elna_ heikosti. Olavi!
_Olavi_ Ei vastaa. Kaataa viiniä lasiin, tyhjentää sen hitaasti, samoin toistamiseen.
_Elna_ Pentin puoleen, hiljaisella kauhulla osoittaen Olavia. Mitä se on?
_Pentti_. Ylimeno.
_Elna_. Mihin?
_Pentti_. Välinpitämättömyyteen.
_Elna_. Se ei ole totta!
_Pentti_. Katso, hänen rakkautensa on jo paljon pienempi.
_Elna_. Hän rakastaa minua aina.
_Pentti_. Tämän jälkeen ei milloinkaan.
_Elna_. Oliko tuo viini noiduttua siis!
_Pentti_. Miehen ylpeyden myrkyttämää ainoastaan.
_Elna_. Olavi!
_Olavi_ ei vastaa.
_Elna_. Olavi!
_Olavi_ ei vastaa.
_Elna_ tullen hänen luokseen. Etkö sinä kuullut mitään?
_Olavi_. En.
_Elna_. Etkö nähnytkään mitään?
_Olavi_. En.
_Elna_. Missä olet, Olavi?
_Olavi_. Oman olentoni erämaissa. -- Mutta ymmärrätkö sinä geometriaa, Elna...?
_Elna_. Sinä hourit...
_Olavi_. Tiedätkö, että kahden pisteen kautta voi vetää ainoastaan yhden viivan?
_Elna_. Mitä tarkoitat?
_Olavi_. Syntymästä kuolemaan voi vetää ainoastaan yhden yksinäisen viivan... Kaikki muu on valhetta...
_Elna_ tuskaisesti. Olavi, Olavi, milloin olet sinä tullut hulluksi!
_Olavi_ ei vastaa. Välinpitämättömän näköisenä ja liikkumattomana sohvalla. Elna hitaasti takaisin lasiparvekkeelle, josta Pentti koko ajan on heitä katsellut.
_Pentti_. Enkö ollut oikeassa?
_Elna_. Hän on tullut hulluksi.
_Pentti_ salaisella riemastuksella. Vihdoinkin viisaaksi! Hän ei rakasta enää.
_Elna_. Se ei ole totta.
_Pentti_. Miksi ei olisi?
_Elna_. Se kävi liian pian.
_Pentti_. Ikäänkuin ei voisi sammua yhtä nopeasti kuin syttyy! Vai uskooko nainen ainoastaan syttymiseen?
_Elna_. En usko siihenkään enää...
_Pentti_. Mihin sinä sitten uskot?
_Elna_ hiljaa, hajamielisenä. Hän tarvitsee minua...
_Pentti_. Hän ei ole sinua koskaan tarvinnut.
_Elna_. Ketä hän sitten tarvitsee?
_Pentti_. Ei ketään.
_Elna_. Kuuluuko hän niihin?
_Pentti_. Etkö sinä sitä tiennyt?
_Elna_. En.
_Pentti_. Näetkö nyt, hän ei ole tarvinnut sinua. Et tiedä hänestä mitään.
_Elna_. Minä tiedän, että hän kärsii...
_Pentti_. Hän on sitä varten luotu. Älä mene hänen tielleen!
_Elna_. Minun paikkani on niiden luona, jotka kärsivät.
_Pentti_. Niin, niiden luona, jotka kärsivät sinun poissaolostasi...
_Elna_. Ei, niiden luona, jotka kärsivät aina.
_Pentti_ hiljaa, uhkaavasti. Olet tehnyt paljon vääryyttä hänelle. Hänen täytyy saada olla yksin. Minä tein hänelle ainoastaan ystävän palveluksen...
_Elna_. Ah! Ja sitä varten tahdoit sinä ottaa häneltä minut!
_Pentti_ surullisesti. Elna, minä rakastan sinua...
_Elna_. Etkö osaisi olla yksin?
_Pentti_ vielä suruisemmin. Sinun rakkautesi on sammunut, Elna.
_Elna_ katsoen poispäin. Minä rakastan yksinäisiä...
_Pentti_. Sinä et ymmärrä yksinäisyyttä.
_Elna_ samoin. Minä rakastan kärsiviä...
_Pentti_. Sinä et kestä kärsimystä.
_Elna_. Ja mistä tiedät tämän kaiken?
_Pentti_. Itsestäni.
_Elna_ keveällä ivalla. Sinä pyrit siis pois kärsimyksestä?
_Pentti_. Pitäisikö sitä etsiä? Se tulee ilmankin...
_Elna_. Ja yksinäisyydestä?
_Pentti_ hiljaa, synkästi. Joka kuitenkin lopulta yllättää...
_Olavi_ nousee, ottaa hattunsa. Minun täytyy lähteä.
_Elna_ levottomasti, tullen hänen luokseen. Miksi täytyy sinun lähteä?
_Olavi_. Erakko ei tee tiliä muille kuin Jumalalle.
_Elna_. Ethän sinä ole erakko, niin kauan kuin minä olen...
_Olavi_. Maailma on tungokseen asti täynnä ihmisiä. Erakko on sentään erakko.
_Elna_. Etkö erota minuakaan siitä tungoksesta?
_Olavi_. Koetin joskus, en koeta enää...
_Elna_. Aiotko jättää minut?
_Olavi_. Kukin kulkee omaa tietään.
_Elna_ pehmeästi. Sinun tiesi on minun tieni.
_Olavi_. Sitä en usko.
_Elna_ rukoilevasti. Mutta minä uskon. Olavi, Olavi!
_Olavi_ kääntyen pois. Ihminen ei saa heltyä, muuten ajaa elämä ylitse.
_Elna_. Ajakoon! Ilman sinua en tahdo elää!
_Olavi_. Niin sanovat kaikki ne, jotka ovat tottuneet valitsemaan helpomman...
_Elna_. Entä ne, jotka valitsevat vaikeamman?
_Olavi_. He palvelevat kuolematonta enemmän kuin kuolevaista.
_Elna_. Ainoa kuolematon, jonka tunnen, on minun rakkauteni sinuun, Olavi...
_Pentti_ joka huomaamatta on tullut heidän eteensä. Minun täytyy lähteä. Tämä ei ole minua varten.
_Olavi_. Ei myöskään minua.
Kumartaa, menee.
_Elna_ syösten hänen jälkeensä. Olavi, Olavi!
_Pentti_. Hyvästi.
_Elna_ kuin heräten. Menetkö sinäkin?
_Pentti_. Tietysti.
_Elna_. Sinä et rakasta minua enää. Minä näen sen...
_Pentti_. Sinua ei ole täällä enää.
_Elna_ nopeasti. Minä olin vain piilossa. Itseltänikin! Olen jo tullut takaisin. Ymmärrä minua, Pentti! -- Hän oli minun ystäväni...
_Pentti_. Olet mennyt pois. Minun täytyy lähteä.
_Elna_ hellästi. Älä mene, Pentti!
_Pentti_ karusti. Sinähän rakastat yksinäisiä...
_Elna_. Älä mene, Pentti!
_Pentti_ samoin kuin edellä. Ja kärsiviä...
_Elna_. Ketä sinä sitten rakastat?
_Pentti_. Häntä, joka on mennyt pois.
_Elna_. Minkätähden poismennyttä?
_Pentti_. Hän on antanut minulle sen suurimman, joka minulta vielä äsken puuttui...
_Elna_. Minkä?
_Pentti_. Yksinäisyyden. -- Minäkin osaan sen taidon nyt...
_Elna_ murtuneesti. Ah, kaikki osaavat, paitsi minä! Ja miksi juuri minun sentään pitää jäädä kaikista yksinäisimmäksi!
_Pentti_. Miksi huusit luoksesi sen, joka ei ole sinua varten?
_Elna_ epätoivoisesti. Vie pois se minulta jälleen, sinä ainoa, joka sen voit!
_Pentti_ jäykästi. Minä en voi enää.
_Elna_ tuskallisesti. Pentti, Pentti, milloin tulit sinä noin julmaksi?
_Pentti_. Silloin kun minustakin tuli yksinäinen. He palvelevat kuolematonta enemmän kuin kuolevaista. -- Hän oli viisas mies, hän, joka lähti...
_Elna_. Liian viisas. Se viisaus ei ole ihmistä varten. -- Pentti, Pentti, minä rukoilen sinua, älä kivety sinäkin!
_Pentti_. Sinä olet niin tahtonut.
_Elna_ kaukaisesti. Pentti, missä olet, mihin minulta menit?
_Pentti_. Lähdimme äsken yhdessä. Etkö huomannut?
_Elna_ hillittömästi purskahtaen. Mutta minä, joka tässä seison, rukoilen, rakastan ja kärsin, hyvä jumala, kuka olen sitten minä?
_Pentti_. Pahahenki...
_Elna_. Ei, ei! Parempi olen minä nyt kuin äsken, parempi kuin koskaan ennen! Etkö näe sitä? Etkö huomaa sitä? Suutele minua, Pentti! heittäytyy hänen kaulaansa.
_Pentti_ työntäen hänet kylmästi pois. Älä koske! Olen murhatun miehen haamu. Menee.
Elna vaipuen lattialle
Ah!
Esirippu.
Autius.
Tunturilakeus lähellä erästä hermoparantolaa. Myöhäinen iltapäivä. Pitkin kapeaa polkua tulee hitaasti kävellen, puhumattomina, mies ja nainen.
_Mies_ pysähtyen, varovasti. Teillä on varmaankin joku suuri suru?
_Nainen_ jyrkästi. En sure milloinkaan.
_Mies_. Teillä on joku rakas muisto, jota ette tahdo kadottaa?
_Nainen_. Minulla on pelkästään vihattavia muistoja.
_Mies_. Ja siksi te vihaatte ihmisiäkin?
_Nainen_ pudistaen päätään raukeasti. En.
_Mies_. Pelkäätte siis?
_Nainen_. Ainoastaan itseäni.
_Mies_ hitaasti. Sitten... en ymmärrä teitä...
_Nainen_ kiusatusti. Ei ole tarpeellistakaan.