Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen II:2
Part 11
— Kuulkaahan, herra käskynhaltia, — vastasi nuorukainen varsin hilpeästi — harkitkaamme asiaa järkevästi ja katsokaamme, mistä oikeastaan on kysymys. Otaksutaan, että teidän armonne käskee viedä minut koppiin, että minut siellä sidotaan ja kahlehditaan, että minut heitetään maanalaiseen luolaan, että vanginvartiaa uhataan ankaroilla rangaistuksilla, jos hän päästää minut ulos, ja että hän menettelee aivan käskyjen mukaan. Jos en sittenkään viitsi nukkua, vaan valvon koko yön silmiäni ummistamatta, niin voiko teidän armonne, vaikka hänellä olisi suurikin valta, saada minut nukkumaan vastoin tahtoani?
— Eipä tietenkään; — sanoi sihteeri — ja mies on osoittanut väitteensä oikeaksi.
— Te siis olisitte nukkumatta — virkkoi Sancho — vain siitä syystä, ettette tahdo nukkua, eikä siksi, että tahdotte vastustaa tahtoani?
— Niin, armollinen herra, — vastasi nuorukainen — en minä mitään muuta ajattele.
— Menkää siis Herran nimeen, — sanoi Sancho — lähtekää kotiinne nukkumaan, ja antakoon Jumala teille unta; minä näet en suinkaan aio sitä teiltä riistää. Mutta sen neuvon teille annan, että on tästä lähtien paras olla tekemättä pilaa esivallasta, sillä voitte joutua semmoiseen paikkaan, missä saatte pilanne poukahtamaan takaisin omaan kalloonne.
Nuorukainen poistui, ja käskynhaltia jatkoi kiertoretkeään. Vähän ajan kuluttua tuli kaksi kaupunginvartiaa, jotka toivat kiinniottamaansa miestä ja sanoivat:
— Herra käskynhaltia, tämä on miehennäköinen, mutta ei ole mies, vaan nainen, eikä mikään ruma nainen, miehen vaatteissa.
Pidätetyn kasvojen eteen ojennettiin pari kolme lyhtyä, joitten valossa nähtiin arviolta kuudentoista vuoden ikäisen tai hiukan vanhemman tytön kasvot. Hän oli koonnut hiuksensa kultalangasta ja viheriästä silkistä tehtyyn hiusverkkoon ja oli kaunis kuin päivä. Läsnäolijat tarkastelivat häntä kiireestä kantapäähän ja huomasivat, että hänellä oli punaiset silkkisukat ja niissä valkoiset taftinauhat kulta- ja helmiripsuineen; hänen roimahousunsa olivat viheriää kultabrokadia, ja samasta kankaasta tehdyn avonaisen nutun eli röijyn alla hänellä oli kaikkein hienoimmasta valkoisesta palttinasta valmistetut, kullalla kirjaellut liivit, ja jaloissa valkoiset miehen kengät; hänellä ei ollut vyöllään miekkaa, vaan erinomaisen hieno tikari, ja sormissa hänellä oli useita erittäin kallisarvoisia sormuksia. Sanalla sanoen, tyttö miellytti kaikkia, mutta kukaan näkijöistä ei häntä tuntenut, ja paikkakuntalaiset sanoivat, etteivät voineet aavistaakaan, kuka tyttö oli. Ne, jotka tiesivät, mitä pilaa Sanchon kanssa pidettiin, ihmettelivät enemmän kuin muut, sillä tämä tapaus, tämä tytön kohtaaminen, ei ollut heidän järjestämänsä, ja senvuoksi he olivat aivan epätietoisia ja odottivat, kuinka seikkailu päättyisi. Sanchoa tytön kauneus ihan ällistytti, ja hän kysyi tytöltä, kuka hän oli, minne hän oli menossa ja mikä oli saanut hänet siten pukeutumaan. Tyttö vastasi, silmät maahan luotuina, häveliäänä ja punastuen:
— Armollinen herra, minä en voi kertoa näin julkisesti asiaa, jonka salaisena säilyminen on minulle tärkeätä. Erään seikan tahdon kuitenkin ilmoittaa: etten ole mikään varas tai pahantekijä, vaan onneton tyttö, jonka mustasukkaisuuden voima on saanut rikkomaan sen soveliaisuuden, jota kunniallinen käytös edellyttää.
— Tuon kuultuaan hovimestari sanoi Sancholle:
— Herra käskynhaltia, käskekää miesten väistyä kauemmaksi, jotta tämä neiti voi vapaammin kertoa, mitä haluaa sanoa.
Käskynhaltia teki niin, kaikki muut paitsi hovimestari, edeskäypä ja sihteeri väistyivät pois. Kun he olivat jääneet siihen toisten poistuttua, jatkoi tyttö sanoen:
— Hyvät herrat, minä olen Pedro Perez Mazorcan, tämän paikkakunnan villakaupan vuokraajan tytär, hänen, joka käy usein isäni luona.
-— Se ei voi pitää paikkaansa, hyvä neiti, — sanoi hovimestari — sillä minä tunnen Pedro Pérezin varsin hyvin ja tiedän, ettei hänellä ole lapsia, poikaa enempää kuin tytärtäkään, ja sitäpaitsi te sanotte, että hän on isänne, ja lisäätte heti, että hän käy usein isänne luona.
— Minäkin sen jo huomasin — sanoi Sancho.
— Nähkääs, hyvät herrat, minä olen niin hämilläni, etten tiedä, mitä puhun; — vastasi tyttö — mutta minä olen todella Diego de la Llanan tytär, jonka armolliset herrat varmaan kaikki tuntevat.
— Siinä saattaa olla perää; — vastasi hovimestari — minä näet tunnen Diego de la Llanan ja tiedän, että hän on ylhäinen ja rikas hidalgo, että hänellä on poika ja tytär ja että hänen leskeksi jäätyään ei koko tässä kaupungissa ole ollut ainoatakaan ihmistä, joka voisi väittää nähneensä hänen tyttärensä kasvot; hän näet vartioi tyttöä niin tarkoin, ettei aurinkokaan pääse häntä näkemään; mutta kaikesta huolimatta huhu tietää kertoa hänen erinomaisesta kauneudestaan.
— Niin on laita, — vastasi tyttö — ja minä olen hänen tyttärensä; ja te, hyvät herrat, olette varmaan voineet minut nähtyänne päättää, valehteleeko huhu vai ei kertoessaan kauneudestani.
Samassa tyttö alkoi hereästi itkeä. Sen nähdessään sihteeri meni hovimestarin luo ja kuiskasi hiljaa hänen korvaansa:
— Tälle tyttö rukalle on varmaan sattunut jokin paha onnettomuus, koska hän liikkuu poissa kotoa tämmöisessä asussa ja tähän vuorokauden aikaan, vaikka on niin jalosukuinen.
— Aivan varmasti, — vastasi hovimestari — ja hänen kyynelensä sitä vielä vahvistavat.
Sancho lohdutti tyttöä niin hyvin kuin suinkin osasi ja pyysi häntä aivan pelkäämättä heille kertomaan, mitä hänelle oli sattunut, vakuuttaen, että he kaikki kokisivat auttaa häntä vilpittömästi ja kaikilla mahdollisilla tavoilla.
— Seikka on se, hyvät herrat, — vastasi tyttö — että isäni on pitänyt minua kotiini suljettuna kymmenen vuotta, toisin sanoen siitä asti kuin äitini peitettiin maan multaan. Kotona pidetään jumalanpalvelusta upeassa kappelissa, mutta minä en ole koko tänä aikana nähnyt mitään muuta kuin taivaan auringon päivisin ja öisin kuun ja tähdet; minä en tiedä, mitä kadut, torit ja kirkot ovat, enkä tunne edes ihmisiä, lukuunottamatta isääni ja veljeäni ja vuokraaja Pedro Péreziä, joka usein käy kotonani ja jonka siitä syystä mainitsin isäkseni, jottei olisi tarvinnut mainita oikeata nimeäni. Tämä yksinäisyyteni ja se, että minua on kielletty poistumasta kotoa ja käymästä edes kirkossa, on monien päivien ja kuukausien kuluessa tehnyt minut ihan lohduttomaksi; minun teki mieli nähdä maailmaa tai ainakin sitä paikkakuntaa, missä olen syntynyt, ja minusta tuntui, ettei tämä haluni ollut ristiriidassa sen soveliaan käytöksen kanssa, jonka hyväsukuiset tytöt ovat itselleen velkaa. Kun kuulin kerrottavan, että järjestettiin härkätaisteluja ja turnajaisia ja esitettiin näytelmiä, pyysin veljeäni, joka on vuotta nuorempi kuin minä, sanomaan minulle, mitä oli tuo kaikki ja paljon muuta, mitä en ole nähnyt; hän selitti sen minulle niin hyvin kuin osasi, mutta siitä syttyi mieleeni vielä suurempi halu saada se nähdä. Päättääkseni kertomuksen onnettomuudestani niin pian koin suinkin sanon, että vihdoin pyysin ja rukoilin veljeäni — kunpa en olisi milloinkaan häntä pyytänyt enkä rukoillut...
Hän alkoi jälleen itkeä. Hovimestari sanoi hänelle:
— Jatkakaa, armollinen neiti, ja kertokaa loppuun saakka, mitä teille on tapahtunut, sillä sananne ja kyynelenne pitävät meitä kaikkia levottoman jännityksen vallassa.
— Minulla ei ole enää paljoa sanottavaa, — vastasi tyttö — mutta on paljon itkettävää, sillä sopimattomat toiveet eivät voi johtaa mihinkään muuhun kuin tämmöisiin pettymyksiin.
Tytön kauneus oli vaikuttanut syvästi edeskäyvän sydämeen. Hän nosti vielä kerran lyhtyään nähdäkseen tytön jälleen, ja hänestä näytti, ettei tytön silmistä valunut kyyneliä, vaan päärlyjä ja niittyjen kastehelmiä, ja hän piti niitä vieläkin parempina, vertasi niitä todellisiin itämaitten helmiin ja toivoi vain, ettei tytön onnettomuus olisi niin suuri kuin hänen itkunsa ja huokauksensa tuntuivat osoittavan. Käskynhaltia oli epätoivoissaan, kun tyttö oli niin hidas kertomustaan jatkamaan, ja pyysi, ettei hän kauemmin pitäisi heitä jännityksessä, koska hetki oli myöhäinen ja heidän piti vielä tehdä pitkä kiertomatka kaupungille. Tyttö sanoi nyt, vähän väliä nyyhkyttäen ja kokien tukahduttaa huokauksiaan:
— Kova kohtaloni ja onnettomuuteni on vain siinä, että pyysin veljeltäni lupaa saada pukeutua hänen vaatteisiinsa ja että hän veisi minut jonakin yönä isämme nukkuessa näkemään koko kaupunkia. Pyyntöjeni ahdistamana hän sitten suostui toivomukseeni, minä pukeuduin näihin vaatteisiin, ja hän otti ylleen minun pukuni, joka sopi hänelle mainiosti, sillä hän on ihan haiveneton ja mitä kauneimman nuoren tytön näköinen, ja tänä yönä, ehkä noin tunti sitten, hiukan aikaisemmin tai myöhemmin, me lähdimme kotoa ja olemme nyt kierrelleet kaikkialla kaupungissa lapsellisen ja kevytmielisen päähänpiston opastamina. Mutta juuri aiheessamme palata kotiin näimme tulevan suuren väkijoukon, ja veljeni sanoi minulle; »Kuule, sisko, tuo on varmaan patrulli, pidä nyt kiirettä ja juokse minkä jaksat minun jäljessäni, niin ettei meitä tunneta, sillä muuten meitä tästä moititaan.» Sen sanottuaan hän kääntyi ja lähti, en sano juoksemaan, vaan lentämään; mutta minä ehdin juosta tuskin kuutta askelta, kun peloissani kaaduin, ja sitten tuli oikeudenpalvelija ja toi minut armollisten herrojen luo, missä huomaan joutuvani häpeään monien ihmisten nähden, kuin olisin kelvoton ja kevytmielinen tyttö.
— Eikö siis teille, armollinen neiti, — kysyi Sancho — ole sattunut mitään muuta ikävyyttä, ja eikö teitä ajanutkaan kotoa pois mustasukkaisuus, kuten kertomuksenne alussa mainitsitte?
— Minulle ei ole sattunut mitään, eikä minua ajanut mustasukkaisuus, vaan pelkkä halu nähdä maailmaa, enkä minä halunnut nähdä enempää kuin tämän kaupungin katuja.
Tytön tiedonannot saivat nyt täyden vahvistuksen, kun kaupunginvartiat saapuivat tuoden hänen veljeänsä, jonka oli saavuttanut ja ottanut kiinni eräs heistä hänen juostessaan pois sisarensa luota. Hänellä oli yllään vain kallisarvoinen naisen puku ja sinisestä damastista tehty, kultanauhoilla koristettu mantilja; hänen päänsä oli paljaana, ja sen ainoana koristeena olivat hänen omat hiuksensa, jotka hohtelivat kuin kultarenkaat, niin vaaleat ja kiharat ne olivat. Käskynhaltia, hovimestari ja edeskäypä menivät hänen kanssaan syrjään ja kysyivät häneltä hänen sisarensa kuulematta, minkätähden hän esiintyi siinä asussa, ja hän kertoi heille samoin häveten ja hämillään samaa, mitä sisar oli kertonut, mikä kovin ilahdutti rakastunutta edeskäypää. Mutta käskynhaltia sanoi heille:
— Hyvä herrasväki, tämä on totisesti ollut oikein poikamainen kepponen, eikä semmoisen lapsellisuuden ja ajattelemattomuuden tunnustamiseen olisi tarvittu niin pitkiä puheita eikä niin monia kyyneliä ja huokauksia; jos olisitte vain sanonut: »Me olemme se ja se, lähdimme kotoa kävelylle tässä valhepuvussa, pelkästä uteliaisuudesta, ilman muuta tarkoitusta», niin juttu olisi ollut selvä eikä olisi tarvinnut ollenkaan huokailla eikä itkeä tillitellä.
— Se on totta; — vastasi tyttö — mutta armollisten herrojen tulee tietää, että minä olin niin hämmentynyt, etten voinut käyttäytyä niinkuin olisi pitänyt.
— Eihän tässä ole mitään vahinkoa tapahtunut — virkkoi Sancho. — Lähdetään pois; me jätämme teidän armonne teidän isänne taloon. Ehkei hän ole teitä kaivannutkaan. Mutta älkää tästä puoleen enää käyttäytykö niin lapsellisesti ja älkää niin kovin himoitko nähdä maailmaa, sillä kelpo tyttö kotonaan, kuin jalkoja ei oliskaan, ja tyttö ja kana jos kulkevat omia teitä, hukan poluille pian ovat eksyneitä, ja ken näkemään, se myös nähtäväksi. Enempää en sano.
Poika kiitti käskynhaltiaa hänen ystävällisestä tarjouksestaan saatella heidät kotiin, ja niin lähdettiin kulkemaan kohti heidän isänsä taloa, joka ei ollut kovin kaukana. He tulivat perille, veli heitti pienen kiven ristikkoikkunaan, samassa jo tulikin alas palvelijatar, joka oli ollut heitä odottamassa, ja he menivät sisään toisten jäädessä ihmettelemään heidän sievää käytöstään ja kauneuttaan sekä heidän haluaan nähdä maailmaa öiseen aikaan kaupungista poistumatta; mutta he katsoivat kaiken tuon johtuvan heidän nuoruudestaan. Edeskäyvän sydämen oli lävistänyt lemmen nuoli, ja hän päätti mennä seuraavana päivänä pyytämään tyttöä vaimokseen hänen isältään, varmasti uskoen, ettei hänen kosintaansa hylättäisi, koska hän oli herttuan palveluksessa. Sanchonkin mieleen nousi toiveita ja hämäriä aikeita, että hän naittaisi tyttärensä Sanchican nuorukaiselle, ja hän päätti panna asian toimeen aikanaan, koska arveli, ettei kukaan voisi kieltäytyä antamasta poikaansa käskynhaltian tyttären puolisoksi.
Siihen päättyi sen yön kierros, ja kahta päivää myöhemmin loppui koko käskynhaltiana-olo, joten Sanchon kaikki suunnitelmat menivät ihan myttyyn, kuten tuonnempana saadaan nähdä.
Viideskymmenes luku,
missä mainitaan, keitä olivat ne noidat ja kiusaajahenget, jotka paukuttivat kamarirouvaa ja nipistelivät ja kynsivät Don Quijotea, ja kerrotaan, mitä sattui hovipojalle, joka vei kirjettä Sancho Panzan vaimolle Teresa Sanchalle.
Cide Hamete, joka on erittäin tarkasti tutkinut tämän todenperäisen historian kaikkein pienimmätkin seikat, kertoo, että Doña Rodriguezin lähtiessä huoneesta mennäkseen Don Quijoten makuusuojaan eräs toinen hänen kanssaan nukkuva kamarirouva huomasi sen, että tämä, koska kaikki kamarirouvat mielellään ottavat asioista selkoa, kuuntelevat ja nuuskivat, lähti hänen jälkeensä niin hiljaa, ettei kelpo Rodriguez sitä havainnut, ja nähtyään kumppaninsa menevän Don Quijoten huoneeseen noudatti uskollisesti kaikkien juoruilevien kamarirouvien yleistä tapaa lähtien heti ilmoittamaan emännälleen herttuattarelle, että Doña Rodriguez oli Don Quijoten huoneessa. Herttuatar ilmoitti asian herttualle ja pyysi häneltä, että hän ja Altisidora saisivat mennä katsomaan, mitä tuo kamarirouva oikeastaan Don Quijotesta tahtoi. Herttua antoi luvan, molemmat naiset hiipivät hiljaa ja varovasti huoneen ovelle ja sijoittuivat niin lähelle sitä, että kuulivat kaikki, mitä huoneessa puhuttiin. Kun herttuatar sitten kuuli Rodriguezin antavan ilmi hänen vetohaavansa, jotka virtasivat runsaina kuin Aranjuezin suihkukaivot, ei hän voinut sitä sietää enempää kuin Altisidorakaan, ja niin he vihan vimmassa ja kostonhimoisina syöksyivät huoneeseen ja nipistelivät Don Quijotea ja paukuttivat kamarirouvaa, kuten aikaisemmin jo kerrottiin; naisten kauneuteen ja turhamaisuuteen sattuvat solvaukset näet sytyttävät heihin ankaraa vihaa ja kostonhimoa. Herttuatar kertoi herttualle, mitä oli tapahtunut, ja se huvitti kovin herttuaa.
Herttuatar tahtoi edelleen tehdä kepposia ja hankkia itselleen huvia Don Quijotesta ja lähetti matkaan hovipojan, joka oli näytellyt Dulcinean osaa, kun oli tehty sopimus siitä, miten tämä vapautettaisiin lumouksesta (sen seikan Sancho Panza oli kokonaan unohtanut käskynhaltiana toimiessaan), Sanchon vaimon Teresa Panzan luo viemään hänen miehensä kirjoittamaa kirjettä ja toista, jonka herttuatar oli itse kirjoittanut, sekä pitkää, kallisarvoista korallinauhaa lahjaksi.
Historia kertoo, että hovipoika oli sangen älykäs ja ovela ja että hän, haluten palvella isäntäväkeänsä, varsin mielellään lähti matkaan kohti Sanchon kylää. Ennenkuin sinne ehti, hän näki joukon naisia pesemässä erään puron partaalla ja kysyi heiltä, tiesivätkö he, asuiko kylässä joku Teresa Panza-niminen nainen, Don Quijote Manchalaisen nimellä mainitun ritarin aseenkantajan Sancho Panzan vaimo. Hänen tuota kysyttyään muudan pesijöistä, nuori tyttö, kohotti päätään ja sanoi:
— Teresa Panza on minun äitini, ja se Sancho on minun isäni, ja mainittu ritari on meidän isäntämme.
— Tulkaahan siis, neitoseni, — virkkoi hovipoika ja opastakaa minut äitinne luo, sillä minä tuon hänelle kirjettä ja lahjaa mainitulta isältänne.
— Sen teen varsin mielelläni, hyvä herra — vastasi tyttö, joka näytti olevan noin neljäntoista vuoden ikäinen.
Hän jätti pesuvaatteet eräälle kumppanilleen, ei huolinut koota hiuksiaan eikä ottaa kenkiä jalkoihinsa — hän näet oli avojaloin ja hajalla hapsin — vaan lähti juoksemaan hovipojan hevosen edellä sanoen:
— Tulkaa, armollinen herra, asuntomme on kylän laidassa, ja äitini on kotona kovin huolissaan, kun ei ole pitkiin aikoihin kuullut mitään isästä.
— Minä tuon hänelle niin hyviä uutisia, — sanoi hovipoika — että hän voi hyvinkin niistä kiittää Jumalaa.
Tyttö hyppi ja juoksi, ehti vihdoin perille ja huusi jo ovelta, ennenkuin sisään ehti:
— Tule ulos, äiti Teresa, tule ulos, tule ulos; täällä on muudan herra, joka tuo kirjettä ja muutakin isä kullalta.
Tuon kuullessaan hänen äitinsä Teresa Panza tuli ulos, kädessä rohdinkuontalo ja yllään tummanharmaa hame. Hame oli niin lyhyt, että näytti kuin se olisi hänen häpeäkseen poikkileikattu;[36] sitäpaitsi hänellä oli yllään samoin tummanharmaa liivi ja avokauluksinen paita. Hän ei ollut kovin vanha, vaikka näytti olevan viidennelläkymmenellä, mutta oli voimakas, reipas, jäntevä ja luiseva. Nähdessään tyttärensä ja ratsastavan hovipojan hän kysyi:
— Mitä tämä merkitsee, lapsi kulta? Kuka on tämä herra?
— Hän on armollisen rouvan Doña Teresa Panzan alamainen palvelija — vastasi hovipoika.
Niin sanottuaan hän teki mitä asiaan kuului, hyppäsi alas hevosen selästä, astui rouva Teresan eteen, polvistui nöyrästi ja sanoi:
— Ojentakaa minulle kätenne, armollinen rouva Doña Teresa, armollisen herran Don Sancho Panzan, Baratarian saaren todellisen käskynhaltian laillinen ja yksityinen puoliso.
— Voi hyvä herra, nouskaa ylös, älkää niin tehkö; — vastasi Teresa — minä en ole mikään hieno hovinainen, vaan köyhä maalaismuija, päivätyöläisen tytär ja vaeltavan aseenkantajan eukko enkä minkään käskynhaltian puoliso!
— Teidän armonne — vastasi hovipoika — on kaikkein arvoisimman käskynhaltian erittäin arvoisa puoliso, ja havaitakseen tämän todeksi teidän armonne suvaitkoon ottaa vastaan tämän kirjeen ja tämän lahjan.
Samassa hän veti taskustaan korallinauhan, jossa oli kultainen lukko, pani sen Teresan kaulaan ja sanoi:
— Tämä kirje on herra käskynhaltialta, ja toinen, joka minulla on mukana, ja nämä korallit ovat armolliselta rouva herttuattarelta, joka on lähettänyt minut teidän armonne luo.
Teresa oli ihan ällistyksissään, ja hänen tyttärensä samoin, ja tyttö virkkoi:
— Minut saa tappaa, jollei tämä ole meidän armollisen isäntämme Don Quijoten työtä, joka varmaan on nyt antanut isälle sen käskynhaltianviran tai kreivikunnan, jonka hän on jo monta kertaa luvannut antaa.
— Niin on laita, — vastasi hovipoika — sillä herra Don Quijoten toimesta herra Sancho on nyt Baratarian saaren käskynhaltia, niinkuin tästä kirjeestä nähdään.
— Lukekaa se minulle, armollinen herra aatelismies; — sanoi Teresa — vaikka näet osaan kehrätä, en osaa lukea vähän vähääkään.
— En minäkään; — lisäsi Sanchica — mutta odottakaahan vähän, minä menen hakemaan semmoisen, joka osaa sen lukea, joko itse kirkkoherran tai kandidaatti Simson Carrascon; he näet tulevat varsin mielellään kuulemaan uutisia isästäni.
— Ei tässä tarvitse lähteä ketään hakemaan; minä tosin en osaa kehrätä, mutta lukea osaan ja minä luen kirjeen.
Niin hän lukikin sen kokonaan; mutta kirjettä ei esitetä tässä, koska se oli jo aikaisemmin puheena. Sitten hän veti esiin toisen, herttuattaren kirjoittaman kirjeen, joka kuului näin:
»Parahin Teresa. Puolisonne Sanchon erinomaiset luonteen ja ymmärryksen lahjat ovat minua yllyttäneet ja velvoittaneet pyytämään miestäni herttuaa antamaan hänen hallittavakseen jonkin saaren monien hänen omistamiensa joukosta. Minä olen saanut kuulla, että hän hallitsee kuin haukka, mikä kovin ilahduttaa minua ja siis myös puolisoani herttuaa; siksi kiitän hartaasti taivasta siitä, etten erehtynyt valitessani hänet mainittuun käskynhaltianvirkaan; rouva Teresan näet tulee tietää, että tässä maailmassa on vaikea löytää kelvollista käskynhaltiaa, ja suokoon Jumala, että minun kävisi niin hyvin kuin Sanchon virassaan.
Tässä lähetän teille, rakas ystävä, korallinauhan, jossa on kultainen lukko; olisin mielelläni nähnyt, että ne olisivat olleet itämaitten helmiä, mutta sekään, joka antaa sinulle luun, ei toivo sinun nälkään kuolevan; tulee varmaan sekin aika, jolloin toisiimme tutustumme ja saamme seurustella toistemme kanssa, ja Jumala yksin tietää, mitä vielä voikaan tapahtua. Sanokaa terveisiä tyttärellenne Sanchicalle ja kehoittakaa minun puolestani häntä varustautumaan, sillä minä aion toimittaa hänet ylhäisiin naimisiin hänen vähimmin sitä aavistaessaan.
Minulle on kerrottu, että teidän kylässänne on mainioita ruokatammen terhoja. Lähettäkää minulle niitä pari tusinaa; minä tulen pitämään niitä suuressa arvossa, koska te ne lähetätte, ja kirjoittakaa minulle seikkaperäisesti antaen tietoa terveydestänne ja voinnistanne, ja jos jotakin tarvitsette, niin ei muuta kuin avatkaa suunne, kyllä se täytetään, ja Jumala teitä varjelkoon. Kirjoitettu täällä.
Teidän suopea ystävänne
Herttuatar.»
— Oi _oi_, — sanoi Teresa kirjeen kuultuaan — onpa se hyvä ja laadullinen rouva! Semmoisen herrasväen kanssa minä menen vaikka hautaan, mutta en näiden meidän kylän aatelisnaisten kanssa, jotka pitävät itseänsä niin aatelisina, ettei muka tuulenhenkikään saa heihin koskea, ja menevät kirkkoon niin kopeasti kuin olisivat oikeita kuningattaria, niin että näyttää ihan siltä kuin pitäisivät häpeänä katsoakaan maalaisnaiseen; ja kas nyt tätä kelpo rouvaa, joka on herttuatar, mutta siitä huolimatta sanoo minua ystäväkseen ja kohtelee minua kuin olisin hänen vertaisensa, ja tahtoisinpa minä puolestani nähdä hänet yhtä ylhäisenä kuin Manchan korkein kirkontorni. Ja mitä niihin terhoihin tulee, hyvä herra, niin minä lähetän niitä hänen armolleen kokonaisen vakallisen ja niin suuria ja koreita, että niitä sopii tulla ihmettelemään pitkän matkan päästä. Ja katso nyt sinä, Sanchica, että tämä herra saa kaikkea, mitä tarvitsee: hoida hevosta, tuo tallista munia ja leikkaa läskiä kelpo viipaleet, ja laitetaan hänelle ateria kuin ruhtinaalle, sillä sen hän hyvin ansaitsee tuomistaan hyvistä uutisista ja kauniitten kasvojensa tähden; minä lähden sillävälin ulos kertomaan iloisia uutisia naapurin eukoille ja arvoisalle kirkkoherralle ja parturille, Nicolas mestarille, jotka ovat aina olleet isäsi hyviä ystäviä.
— Sen kyllä teen, äiti, — vastasi Sancha — mutta muistakaa, että teidän pitää antaa minulle puolet tuosta korallinauhasta, sillä en minä usko armollista rouva herttuatarta niin typeräksi, että hän olisi lähettänyt koko nauhan teille.
— Sinä saat sen kokonaan, tyttäreni; — vastasi Teresa — mutta anna minun nyt kantaa sitä kaulassani muutamia päiviä, sillä minusta tuntuu totisesti, että se ilahduttaa sydäntäni.
— Arvoisat naiset tulevat varmaan iloisiksi, — virkkoi hovipoika — kun näkevät kääryn, joka on tässä matkalaukussa, sillä siinä on kaikkein hienoimmasta verasta tehty puku, jota käskynhaltia on käyttänyt yhtenä ainoana päivänä metsästysretkellä ja jonka hän kokonaan lahjoittaa Sanchica-neidille.
— Eläköön hän tuhat vuotta, — vastasi Sanchica — ja yhtä kauan lahjan tuoja, vieläpä kaksikin tuhatta vuotta, jos niin vaaditaan.
Teresa lähti nyt kiireesti ulos, kirjeet kädessä ja korallinauha kaulassa, rummutti sormillaan kirjeitä kuin tamburiinia ja kohdattuaan sitten sattumalta kirkkoherran ja Simson Carrascon alkoi tanssia ja sanoi:
— Ei nyt enää köyhyys rasita, ei totisesti! Meillä on pieni, sievä käskynhaltianvirka! Nyt saa kaikkein kopeinkin aatelisnainen tulla nyrpistämään nenäänsä, kyllä minä sen käännän oikeaan niin että kelpaa!
— Mitä tämä merkitsee, Teresa Panza? Mitä hullutusta tämä on, ja mitä papereita nuo ovat?
— Ei se ole mitään muuta hullutusta kuin että tässä on kirjeitä herttuattarilta ja käskynhaltioilta, ja nämä, jotka minulla on kaulassa, ovat oikeita avemaria-koralleja, ja paternoster-palloset ovat taottua kultaa, ja minä olen käskynhaltian rouva.
— Jumala avuksemme tulkoon, me emme teitä ymmärrä, Teresa, emmekä tiedä, mitä oikeastaan puhutte.
— Katsokaa itse tästä — vastasi Teresa.