Part 23

Molempia kuuntelijoita huvitti kovin Sanchon hyvä muisti, he kiittivät sitä kilvan ja pyysivät häntä lukemaan kirjeen vielä kahteen kertaan, jotta se jäisi heidänkin muistiinsa ajan tullen kirjoitettavaksi. Sancho esitti sen vielä kolmeen kertaan ja sanoi joka kerta kolme tuhatta uutta hullutusta. Sen jälkeen hän kertoi myös isäntänsä asioista, mutta ei maininnut sanaakaan poukottamisesta, joka oli tullut hänen itsensä osaksi majatalossa, mihin hän ei millään muotoa tahtonut mennä. Hän kertoi myös, kuinka hänen herransa, kun Sancho toisi kuin toisikin hyvät sanomat neiti Dulcinea Tobosolaiselta, lähtisi matkaan kokeakseen päästä keisariksi tai ainakin muuksi hallitsijaksi; niin he näet olivat keskenään sopineet, ja helppohan siihen oli päästäkin hänen persoonallisella urhoollisuudellaan ja hänen käsivartensa voimalla; ja kerran niin pitkälle ehdittyään hän naittaisi Sanchon, joka silloin olisi leski, aivan epäilemättä, ja antaisi hänelle vaimoksi keisarinnan hovinaisen, mannermaalla sijaitsevan suuren ja vauraan alusmaan perijättären, ilman mitään saaren tapaista, sillä sellaisesta Sancho ei enää välittänyt. Sancho lausui tuon niin vakavasti, tavan takaa nenäänsä niistäen, ja sellaisella sydämen yksinkertaisuudella, että kuuntelijat jälleen joutuivat ihmeisiinsä harkitessaan, kuinka huima oli ollut Don Quijoten hulluus, kun se oli kyennyt kerrassaan lakaisemaan pois tuon miesraukankin järjen. He eivät huolineet nähdä vaivaa selvittämällä hänelle hänen erehdystänsä, koska arvelivat olevan parasta sallia hänen pysyä niissä luuloissaan, jotka eivät mitenkään hänen omaatuntoansa rasittaneet, ja koska heidän olisi hupaista kuunnella hänen mielettömyyksiään. Niin he kehoittivat häntä rukoilemaan Jumalalta herralleen menestystä, sillä saattoihan hyvinkin sattua ja käydä päinsä, että hän aikojen kuluessa pääsisi keisariksi, kuten Sancho sanoi, tai ainakin arkkipiispaksi tai muuksi samanvertaiseksi arvohenkilöksi. Siihen vastasi Sancho:

— Hyvät herrat, jos onni pyörittelisi asioita siihen viisiin, että herraani haluttaisikin päästä arkkipiispaksi eikä keisariksi, niin tekeepä nyt mieleni tietää mitä vaeltavat arkkipiispat tavallisesti antavat aseenkantajilleen.

— He antavat heille yleensä — vastasi kirkkoherra — jonkin palkkapitäjän, tekevät heistä kirkkoherran tai nimittävät heidät suntion virkaan, mistä he saavat hyvät vakituiset palkkaedut, lukuun ottamatta lisätuloja, jotka tavallisesti arvioidaan samaan määrään.

— Siihen vaaditaan — virkkoi Sancho — ettei aseenkantaja ole nainut ja että hän ainakin kykenee auttamaan jumalanpalveluksessa, ja siinä tapauksessa voi vaivaista minua, joka olen naimisissa enkä tunne aapisen ensimmäistä kirjainta! Kuinka minun käykään, jos isäntäni saa päähänsä ruveta arkkipiispaksi eikä keisariksi niin kuin on vaeltavien ritarien tapa ja pitämys?

— Älä ole huolissasi, hyvä Sancho, — virkkoi parturi — kyllä me kehoitamme isäntäänne, neuvomme häntä, jopa vannotammekin omantunnon nimessä että hän rupeaa keisariksi eikä arkkipiispaksi, sillä se luontuu helpommin, koska hän on pikemmin urhoollinen kuin oppinut.

— Siltä on asia minustakin näyttänyt, — vastasi Sancho — vaikka kyllä minun toisekseen täytyy sanoa että hän pystyy mihin tahansa. Ajattelin puolestani rukoilla hyvää Jumalaa suuntaamaan hänen kulkunsa sinne, missä hän parhaiten voi valvoa omia etujaan ja minulle eniten lahjoittaa.

— Te puhutte kuin älykäs mies — virkkoi kirkkoherra — ja tulette varmaan toimimaan niin kuin hyvän kristityn sopii. Mutta nyt on tärkeintä pitää neuvoa, kuinka saamme isäntänne luopumaan tuosta joutavasta katumuksenteosta, jossa hänen sanotte parhaillaan olevan; ja parasta lienee, että menemme tähän majataloon miettiäksemme, kuinka meidän tulee siinä menetellä, ja saadaksemme jotakin syötävää.

Sancho kehoitti heitä menemään ja sanoi jäävänsä ulos odottamaan, luvaten myöhemmin heille kertoa, mistä syystä hän ei sinne lähtenyt ja miksi hänen ei sopinutkaan lähteä, mutta pyysi heitä tuomaan ruokaa, jotain lämmintä, sekä kauroja Rocinantea varten. He menivät jättäen Sanchon siihen, ja vähän ajan kuluttua parturi toi hänelle ruokaa. Kun kirkkoherra ja parturi olivat sitten keskenään tarkoin harkinneet, miten heidän oli meneteltävä saavuttaakseen mitä halusivat, kirkkoherran mieleen johtui ajatus, joka varsin hyvin sopi Don Quijoten makuun ja heidän omaan tarkoitukseensa; hän näet sanoi parturille tulleensa ajatelleeksi että hän itse pukeutuisi vaeltavaksi neidiksi, että parturi kokisi parhaansa mukaan suoriutua hänen aseenkantajakseen ja että he niin lähtisivät Don Quijoten luo, missä hän esiintyisi huolenalaisena ja apua tarvitsevana neitinä ja pyytäisi ritarilta suosionosoitusta, jota tämä urheana vaeltavana ritarina ei voisi evätä. Suosionosoitus, jota hän aikoi pyytää, oli se, että Don Quijote lähtisi hänen kanssaan, minne hän veisi, korjaamaan erään pahan ritarin hänelle tekemää vääryyttä, ja samalla hän anoisi ettei hänen tarvitsisi kohottaa huntuansa ja ettei ritari kyselisi hänen oloistaan ja elämästään ennen kuin oli hankkinut hyvitystä tuolta kehnolta ritarilta. Kirkkoherra sanoi varmasti uskovansa että Don Quijote suostuisi kaikkeen, mitä hän häneltä siten anelisi, ja että he niin saisivat hänet lähtemään pois ja kuljetetuksi kotiin, missä ottaisivat selkoa, oliko hänen merkillinen hulluutensa mitenkään parannettavissa.

Seitsemäskolmatta luku.

Kuinka kirkkoherra ja parturi toteuttivat aikomuksensa ynnä muita seikkoja, kyllin arvokkaita kerrottaviksi tässä mainiossa historiassa.

Parturi ei suinkaan pitänyt kirkkoherran keksintöä huonona vaan päin vastoin katsoi sen niin hyväksi, että he kävivät panemaan sitä täytäntöön. He pyysivät majatalon emännältä lainaksi hameen ja ison hunnun jättäen niiden pantiksi kirkkoherran uuden kauhtanan. Parturi teki itselleen pitkän parran harmaan- ja punaisenkirjavasta häränhännästä, jossa majatalon isäntä tavallisesti piti kampaansa riippumassa. Emäntä kysyi heiltä, mihin he tuota kaikkea tarvitsivat. Kirkkoherra kertoi hänelle lyhyesti Don Quijoten hulluudesta ja että tällaisen valepuvun avulla voisi saada hänet pois vuoristosta, missä hän parhaillaan oleskeli. Majatalon isäntä ja emäntä arvasivat kohta että tuo hullu oli se heidän vieraansa, joka oli valmistanut balsamia, ja poukotetun aseenkantajan isäntä, sekä kertoivat kirkkoherralle tarkoin mitä olivat joutuneet kokemaan hänen tähtensä, suinkaan salaamatta sitä, minkä Sancho oli visusti jättänyt mainitsematta. Emäntä siis puki kirkkoherran niin, ettei paremmasta apua: verhosi hänet verkahameeseen, joka oli aivan täynnä mustasta sametista tehtyjä kämmenenlevyisiä viilloskaistoja, ja vihreästä sametista tehtyyn, valkoisilla silkkireunuksilla somistettuun alusliiviin, joiden täytyi polveutua, sekä liivin että hameen, kuningas Wamban[87] ajoilta. Kirkkoherra ei suostunut hunnutettavaksi vaan otti päähänsä pienen pehmustetun liinamyssyn, jota käytti yöpäähineenään, kiersi otsalleen mustan taftinauhan ja teki toisesta kaistasta jonkinlaisen harson, joka varsin hyvin peitti hänen partansa ja kasvonsa; päällimmäiseksi hän sitten sijoitti hattunsa, joka oli niin suuri, että kelpasi vaikka päivänvarjoksi, veti ylleen viittansa ja nousi naisten tavalla poikkipuolin muulinsa selkään. Parturi nousi hänkin ratsulleen, leuassaan vyötäisiin saakka ulottuva parta, punaiseen ja valkoiseen vivahteleva, koska se, kuten sanottu, oli tehty punaläikkäisen härän hännästä.

He sanoivat jäähyväiset kaikille, myös kelpo Maritornesille, joka lupasi lukea kerralleen rukousnauhansa, vaikka olikin vaivainen syntinen, jotta Jumala soisi heille menestystä yhtä vaikeassa kuin kristillisessäkin yrityksessä, johon he olivat ryhtyneet. Mutta tuskin ehdittyään lähteä majatalosta kirkkoherra johtui ajattelemaan että oli menetellyt väärin niin pukeutuessaan, koska pappismiehen oli sopimatonta paneutua sellaiseen asuun, vaikka siitä paljonkin riippuisi. Hän sanoi tämän parturille ja kehoitti häntä vaihtamaan kanssaan vaatteita, koska hänen mielestään meneteltiin oikeammin, jos parturi esiintyi apua tarvitsevana neitinä ja hän itse neidin aseenkantajana, siten vähemmän vaarantaen arvoansa; ellei parturi siihen suostunut, hän sanoi kieltäytyvänsä etenemästä enää askeltakaan, vaikka piru perisi Don Quijoten. Samassa saapui luo Sancho, joka ei voinut olla nauramatta nähdessään heidät molemmat siinä asussa. Parturi kuitenkin suostui kaikkeen, mitä kirkkoherra vaati, ja kirkkoherra selitti valepukua vaihtaessaan, kuinka hänen tuli käyttäytyä ja mitä hänen piti sanoa Don Quijotelle saadakseen hänet pakostakin lähtemään hänen kerallaan ja luopumaan siitä mielipaikasta, jonka oli valinnut joutavaa katumuksentekoansa varten. Parturi vastasi vakuuttaen neuvomattakin hyvin hoitavansa asian. Hän ei halunnut vaihtaa vaatetustaan vielä nyt, vaan vasta kun he saapuisivat lähelle Don Quijoten olopaikkaa. Hän siis kääri pukunsa kokoon, kirkkoherra sovitti parran leukaansa, ja he jatkoivat matkaansa Sancho Panzan opastaessa. Sancho kertoi heille mitä hän ja hänen isäntänsä olivat joutuneet kokemaan kohdatessaan vuoristossa erään mielipuolen, mainitsematta kuitenkaan mitään heidän löytämästään matkalaukusta enempää kuin sen sisällöstäkään; vaikka näet tämä vekkuli oli yksinkertainen, hän osasi sentään olla ahnekin.

Seuraavana päivänä he saapuivat niille maille, minne Sancho oli sirotellut merkiksi oksia varmasti löytääkseen paikan, johon oli herransa jättänyt. Hän tunsi merkit omikseen ja sanoi että siitä sinne mentiin ja että he mielellään voivat pukeutua, jos se jotenkin saattoi edistää hänen isäntänsä vapauttamista. He näet olivat aikaisemmin Sancholle sanoneet että tästä esiintymisestä ja valepuvusta kerrassaan riippui, saatiinko hänen isäntänsä luopumaan valitsemastaan vaivaisesta elämäntavasta, ja teroittivat nyt tarkoin hänen mieleensä ettei hänen pitänyt isännälleen ilmaista keitä he olivat eikä osoittaa heitä tuntevansa; jos Don Quijote häneltä kysyisi, kuten epäilemättä tulisikin tapahtumaan, oliko hän jättänyt kirjeen Dulcinealle, hänen piti vastata myöntävästi ja sanoa neidin, joka ei osannut lukea eikä kirjoittaa, vastanneen vain suullisesti, sanoneen käskevänsä ritaria epäsuosion uhalla viipymättä saapumaan luokseen, koska asia oli hänelle erittäin tähdellinen. Näin menetellen ja sanomalla Don Quijotelle mitä aikoivat sanoa he uskoivat varmasti hänet palauttavansa parempaan elämäntapaan ja saavansa hänet heti lähtemään matkaan, jotta hänestä tulisi keisari tai muu hallitsija; ei näet ollut mitään pelkoa siitä, että hän rupeaisi arkkipiispaksi. Sancho kuunteli tuota kaikkea, kätki sen tarkoin muistiinsa ja kiitti heitä kovin siitä, että he aikoivat neuvoa hänen herraansa rupeamaan keisariksi eikä arkkipiispaksi, sillä hänestä oli nyt selvä, että keisarit, mitä aseenkantajille osoitettavaan suosioon tuli, kykenivät tekemään paljon enemmän kuin vaeltavat arkkipiispat. Hän sanoi heille vielä että oli parasta, jos hän lähti edeltä etsimään isäntäänsä ja kertomaan hänelle hänen valtiattarensa vastauksen, sillä jo se riittäisi saamaan hänet sieltä pois toisten tarvitsematta nähdä suurta vaivaa. Sancho Panzan ehdotus tuntui heistä hyvältä, ja niin he päättivät jäädä odottamaan, kunnes hän palaisi tuoden tietoa, oliko löytänyt isäntänsä....

Sancho painui vuoriston rotkoihin jättäen heidät erääseen mistä, missä hiljalleen virtaili pieni puro, kallioiden ja muutamien siinä kasvavien puiden luodessa siihen mieluisaa ja viileätä varjoa. He saapuivat sinne eräänä kuumana päivänä elokuussa, jolloin helle yleensäkin on erittäin ankara, kello kolmen aikaan iltapuolella, joten kaikki tuo sai paikan sitäkin viihtyisämmäksi ja houkutteli heitä siinä odottamaan Sanchon paluuta, kuten he sitten tekivätkin. Heidän siinä levätessään kaikessa rauhassa puiden siimeksessä kuului heidän korviinsa ääni, joka minkään soittimen säestämättäkin kaikui sointuisalta ja miellyttävältä. He olivat siitä varsin ihmeissään, koska heidän mielestään oli mahdotonta, että sellaisissa seuduissa saattoi olla niin hyviä laulajia. Vaikka näet sanotaan että metsissä ja vainioilla on erinomaisen hyvä-äänisiä paimenia, sellainen väite on pikemmin runoilijain ylistyspuhetta kuin totta. Tämä heidän käsityksensä vielä vahvistui heidän huomatessaan etteivät säkeet, joita he kuulivat laulettavan, olleet maalaisten karjapaimenten, vaan hienosti sivistyneiden henkilöiden sepittämiä. Se kävi ilmi seuraavista heidän jo kuulemistaan:

Mikä tuo minun onneni turmion? Ylenkatse se on. Mikä tuskan tielle näin minut vie? Ero vannaan se lie. Mikä on mulle suurin onnettomuus? Mustasukkaisuus. Mun osani on siis toivottomuus, niin raskas on kärsimys vero; minut surmaa kaipaus, ero, ylenkatse ja mustasukkaisuus.

Kenen syytä on sydämen kidutus? Syy: rakkaus. Kuka vastustaa minun onneain? Kova sallimus vain. Kuka kärsimyksen katkeran tuo? Sen taivas suo. Siks pelkään että on tuhoni nuo, en vältä outoa surmaa, kosk' onnettomuutta ja turmaa myös rakkaus, sallimus, taivas suo.

Kuka on minut tuhosta pelastava? Vain kuolema. Ken on lemmenonneni antaja uus? On uskottomuus. Ja mun haavani, ken ne parantais, oi? Sen hulluus voi. Ken intohimoonsa lääkettä joi, ei ole siis järkevä aivan, koska kuolo vain poistaa vaivan kera uskottomuuden ja hulluuden voi.

Aika ja hetki, paikan autius, laulajan ääni ja taituruus herättivät ihmetystä ja iloa molemmissa kuuntelijoissa, jotka pysyttelivät aivan hiljaa, odottaen, kuuluisiko vielä jotakin; mutta äänettömyyden sitten jatkuttua jonkin aikaa he päättivät lähteä etsimään taiteilijaa, joka lauloi niin kauniilla äänellä. Heidän käydessään toteuttamaan aiettaan heidät pysähdytti sama ääni, joka jälleen kaikui heidän kuuluvilleen laulaen seuraavan sonetin:

Oi pyhä ystävyys, sä jättäin maan niin kevein suvin nousit päivää kohti, sait taivaan mailtaolon autuaan, ties kirkas ylös korkeuksiin johti.

Soit meidän katsees nähdä toisinaan, sun tyynet kasvos hunnun alta hohti, ja hyveeseen, mi pahaa toikin vaan, sun tähtes pyrkiä niin moni tohti.

Oi palaa, ystävyys, taas taivaan tieltä, ett' asuusi ei petos piillä saa tuhoomaan vilpitöntä ihmismieltä. Jos muotoas et siltä jälleen ota, niin kohtaa sekasorto maailmaa, ei välttää voida kurjaa turmiota.

Laulu päättyi syvään huokaukseen, ja molemmat kuuntelivat jälleen tarkkaavasti, jatkuisiko laulu vielä; mutta kuullessaan sävelten vaihtuneen nyyhkytyksiksi ja tuskaisiksi valituksiksi he päättivät käydä ottamaan selkoa tuosta murheellisesta, joka niin erinomaisen kauniisti lauloi ja niin ylen säälittävästi huokaili. He eivät ehtineetkään kauas, kun erään kallionulkoneman kierrettyään näkivät miehen, joka oli vartaloltaan ja ulkonäöltään sellainen kuin Sancho Panza oli kuvaillut kertoessaan heille Cardenion tarinaa. Mies ei kuitenkaan heidät nähtyänsä kavahtanut jaloilleen vaan jäi tyynesti istumaan, pää rintaa vasten painuneena, kuin ainakin mietteisiinsä vaipunut ihminen, kohottamatta enää katsettaan, kun oli heidän arvaamatta saapuessaan heihin kerran katsahtanut. Kirkkoherra, joka osasi sovittaa sanansa taitavasti ja tiesi jo hänen onnettomuutensa, koska oli kuulemastaan kertomuksesta hänet tuntenut, astui hänen luokseen sekä pyysi ja kehoitti häntä lyhyen, mutta erittäin älykkäin kääntein luopumaan tästä surkeasta elämäntavasta, jottei hän siinä tuhoutuisi, mikä oli pahin kaikista onnettomuuksista. Cardenio oli tällöin täysin järjissään, vapaana niistä raivonpuuskista, jotka varsin usein saivat hänet suunniltaan, ja nähdessään heidät molemmat asussa, jota näissä erämaissa liikkuvat henkilöt eivät milloinkaan käyttäneet, hän ei voinut olla hiukan ihmettelemättä, varsinkaan kun oli vielä kuullut heidän puhuvan hänen oloistaan kuin tunnetuista seikoista (sen hän näet ymmärsi kirkkoherran puheista). Hän siis vastasi tähän tapaan:

— Hyvät herrat, olittepa keitä tahansa, minä kyllä huomaan että taivas, joka pitää huolenaan hyvien, vieläpä monesti kehnojenkin auttamisen, ansaitsemattani lähettää luokseni näihin syrjäisiin ja kaukana ihmisten ilmoilta sijaitseviin paikkoihin henkilöitä, jotka havainnollisin ja monipuolisin perusteluin osoittavat minulle elämäntapani järjettömyyden ja kokevat saada minua kääntymään tästä paremmalle tolalle; mutta tietämättä mitä minä tiedän, nimittäin että tästä surkeudesta vapautuessani välttämättä joudun toiseen vielä suurempaan, he kenties pakostakin pitävät minua tylsämietteisenä tai, mikä pahempi, kerrassaan tylsämielisenäkin miehenä. Eikä ihmekään, vaikka niin kävisi, sillä arvaan onnettomuuksieni kuvautuvan mieleeni niin voimallisesti ja koituvan itselleni niin tuhoisiksi, että mitenkään kykenemättä sitä ehkäisemään ikään kuin kivetyn menettäen kaiken selvän aistin ja tajun; mutta sellaisesta tapahtumasta tulen tietoiseksi vasta toisten kertoessa ja osoittaessa merkkejä siitä, mitä olen tehnyt ollessani tuon hirmuisen puuskan vallassa, enkä minä osaa silloin muuta kuin suotta surkutella itseäni ja turhaan kirota kohtaloani sekä mielettömyyteni puolustukseksi kertoa sen synnystä kaikille, jotka viitsivät minua kuunnella. Kuullessaan syyn järkevät ihmiset näet eivät ihmettele vaikutuksia, ja vaikka eivät voikaan minua parantaa, he sentään vapauttavat minut syyllisyydestä, koska hurjuuteni herättämä närkästys vaihtuu kovan kohtaloni säälimiseksi. Ja jos on niin laita, että tekin, hyvät herrat, saavutte samoissa aikeissa kuin ovat saapuneet toiset, niin pyydän teitä, ennen kuin jatkatte älykkäitä kehoituksianne, kuuntelemaan kertomusta lukemattomista kärsimyksistäni, sillä sen kuultuanne ehkä luovutte vaivannäöstä, joka teille koituu yrittäessänne tuoda lohdutusta onnettomuuteen, johon ei mikään lohdutus tehoa.

Molemmat kuuntelijat, jotka eivät muuta halunneetkaan kuin saada häneltä itseltään tietää hänen surkeutensa syyn, kehoittivat häntä siitä kertomaan, vakuuttaen etteivät tekisi hänen auttamisekseen ja lohduttamisekseen muuta kuin sen, mitä hän itse halusi. Niin murheellinen nuori herra aloitti säälittävän tarinansa, melkein samoin sanoin ja kääntein kuin oli sen kertonut Don Quijotelle ja vuohipaimenille muutamia päiviä varhemmin, jolloin, kuten aikaisemmin mainittiin, kertomuksen jatkamisen oli tehnyt mahdottomaksi mestari Elisabat ja Don Quijoten tuikitarkka huolehtiminen ritariuden loukkaamattomuudesta. Mutta nyt hulluuden puuska jäi onneksi tulematta, joten hän sai tilaisuuden kertoa kerrottavansa loppuun saakka. Ehdittyään kohtaan, missä hän kertoi kirjeestä, jonka Don Fernando oli löytänyt Gallian Amadis-kirjasta, Cardenio sanoi sen hyvin muistavansa ja kertoi sen sisällön seuraavasti:

Luscinda Cardeniolle.

»Joka päivä havaitsen teissä hyviä ominaisuuksia, joiden vuoksi joudun teille kiitollisuuden velkaan ja jotka pakottavat minua pitämään teitä yhä suuremmassa arvossa. Jos siis tahdotte vapauttaa minut tästä velasta tekemättä väkivaltaa kunnialleni, voitte niin menetellä varsin hyvin. Isäni, joka tuntee teidät ja pitää minusta, täyttää varmaan, minua ollenkaan pakottamatta, mitä teidän tulee syystäkin toivoa, jos minua todella arvostatte niin kuin sanotte ja niin kuin puolestani uskon.»