Part 22

— Olenhan jo sanonut sinulle, Sancho, monet kerrat — virkkoi Don Quijote — että olet suuri suupaltti ja, vaikka tylsä ymmärrykseltäsi, yrität monesti olla sukkela; mutta osoittaakseni sinulle, kuinka typerä olet sinä ja kuinka hyvä-älyinen olen minä, mielin kertoa kuultavaksesi pienen tarinan. Sinun tulee tietää että eräs kaunis, nuori, riippumaton ja varakas ja ennen kaikkea suruton leskirouva rakastui nuoreen maallikkoveljeen, turpeaan ja jäntterään veikkoon, jonka esimies sai sen tietää ja sanoi eräänä kauniina päivänä kelpo leskelle, veljellisesti häntä nuhdellen: »Minua kovin ihmetyttää, armollinen rouva, eikä suinkaan vähästä syystä, että niin ylhäinen, niin kaunis ja niin varakas nainen kuin teidän armonne on rakastunut moiseen sivistymättömään, kehnoon ja typerään mieheen, vaikka täällä meidän talossamme on niin paljon maistereita, niin paljon kandidaatteja ja teologeja, joista teidän armonne voi valita kuin päärynäläjästä sanoen: 'Tästä minä pidän, tuosta en huoli.'» Mutta leski vastasi varsin hilpeästi ja luontevasti: »Arvoisa herra, teidän armonne erehtyy pahoin ja ajattelee kovin vanhanaikaisesti, jos luulee minun valinneen huonosti, vaikka hän, josta puhutaan, olisi hyvinkin yksinkertainen, sillä siinä, mihin minä häntä tarvitsen, hän on yhtä hyvä ja parempikin filosofi kuin Aristoteles.» Samoin, Sancho, on Dulcinea Tobosolainen, sikäli kuin minä häntä rakastan, maailman ylhäisimmän prinsessan veroinen. Niin on laita, eivätkä kaikki runoilijat, jotka ylistävät naisiansa antamalla heille nimet mielensä mukaan, itse asiassa suinkaan näitä rakastettuja omista. Luuletko sinä että jokainen Amarillis, Fyllis, Silvia, Diana, Filida ja muut sellaiset, joita kirjat, kansanlaulut, parturien tuvat ja komediateatterit vilisevät, todella ovat olleet ilmieläviä naisia ja kuuluneet niille, jotka heitä ylistävät ja ovat ylistäneet? Niin ei suinkaan ole laita, vaan useimmat kuvittelevat heitä saadakseen aihetta säkeisiinsä ja jotta heitä pidettäisiin rakastuneina ja henkilöinä, jotka kelpaavat rakastajiksi. Niinpä riittääkin minulle, kun ajattelen ja uskon että oivallinen Aldonza Lorenzo on kaunis ja kunniallinen; syntyperä sitä vastoin merkitsee vähän, sillä sitä varmaankaan ei tulla tutkimaan, jotta voitaisiin antaa hänelle jokin sotilaallinen ritarimerkki, ja minä puolestani pidän häntä maailman ylhäisimpänä prinsessana. Sinun tulee näet tietää, Sancho, ellet jo sitä tiedä, että kaksi seikkaa kiihtää rakkauteen enemmän kuin mikään muu, nimittäin suuri kauneus ja hyvä maine, ja ne molemmat nähdään Dulcineassa mitä suurimmassa määrässä, sillä kauneudeltaan ei kenkään ole hänen veroisensa, ja maineen moitteettomuudessa pääsevät vain harvat hänen rinnalleen. Ja loppujen lopuksi: minä ajattelen että kaikki, mitä sanon, on niin, ettei siinä ole yhtään liikaa eikä liian vähän, ja minä kuvaan hänet mieleeni sellaisena kuin haluan hänen olevan sekä kauneudeltaan että ylevyydeltään, eikä häntä saavuta eikä hänelle vedä vertoja yksikään menneiden aikojen kuuluisa nainen, ei kreikkalainen, ei barbaari eikä roomalainen. Sanokoon siis jokainen mitä tahtoo; jos näet minua tästä moittivat tietämättömät, eivät ankarat tutkijat minua kumminkaan tuomitse.

— Minä myönnän että teidän armonne on kaikin puolin oikeassa — vastasi Sancho — ja että itse olen aasi. En sentään oikein ymmärrä mikä tuon aasin nyt suuhuni toi, sillä eihän pidä puhua nuorasta hirtetyn miehen talossa. Mutta kirje tänne näin, ja Jumalan haltuun, sillä nyt minä tästä muutan.

Don Quijote otti esiin muistiinpanokirjan, väistyi syrjään ja alkoi aivan rauhallisesti kirjoittaa kirjettä. Saatuaan sen valmiiksi hän kutsui luokseen Sanchon ja sanoi tahtovansa lukea sen hänelle, jotta hän oppisi sen ulkoa, siltä varalta, että sattuisi sen matkalla kadottamaan, sillä hänen huonon onnensa saattoi pelätä vievän minne tahansa. Siihen vastasi Sancho:

— Teidän armonne kirjoittakoon sen pariin kolmeen kertaan tähän kirjaan ja antakoon kirjan minulle, niin minä kyllä pidän sen tallella; mieletöntä näet on ajatella että sen painaisin muistiini, joka minulla on niin huono, että usein unohtuu oma nimenikin. Siitä huolimatta teidän armonne suvaitkoon sen minulle lukea; kuuntelen sitä mielelläni, sillä sen täytyy luistaa kuin voideltu.

— Kuuntele, näin se kuuluu — sanoi Don Quijote:

Don Quijoten kirje Dulcinea Tobosolaiselle.

»Suurivaltainen ja korkea Hallitsijatar:

Erossaolon odan lävistämä ja sydämen huimien taistojen haavoittama toivottaa sinulle, suloisin Dulcinea Tobosolainen, terveyttä, jota hänellä itsellään ei ole. Jos sinun kauneutesi halveksuu minua, ellei sinun oivallisuutesi ole minulle suopea, jos sinun ylenkatseesi on minulle murheeksi, niin minä, kuinka ikinä mahtanenkin olla tuskan tuttu, en voine kestää tätä kärsimystä, joka on niin hyvin ankara kuin ylen pitkällinenkin. Kelpo aseenkantajani Sancho tulee antamaan sinulle, oi kaunis kiittämätön, minun armas viholliseni! täydellisen tiedon siitä, kuinka nyt on minun laitani sinun tähtesi: jos mielit käydä minua auttamaan, olen sinun omasi, ellet, niin tee mitä hyväksi näet, sillä päiväni päättämällä tyydytän sinun julmuutesi ja oman kaipuuni.

Sinun hamaan kuolemaan saakka,

Murheellisen hahmon ritari.»

— Isäni autuuden nimessä, — sanoi Sancho kirjeen kuultuaan — sehän on ylevintä, mitä olen koskaan kuullut. Tule ja puserra, kuinka teidän armonne sanoo hänelle kaiken, mitä mieli tekee, ja kuinka hyvin se sopii allekirjoitukseen _Murheellisen hahmon ritari_. Sanonpa totisesti että teidän armonne on itse piru ja ettei ole sellaista, mitä te ette osaa.

— Kaikki on tarpeen — vastasi Don Quijote — siinä toimessa, jota minä harjoitan.

— No niin, — virkkoi Sancho — jospa teidän armonne nyt pistää tuohon toiselle puolelle osoituksen, jolla saan ne kolme aasia, ja allekirjoittaa sen hyvin selvästi, jotta nähdessään heti sen tuntevat.

— Mielelläni — vastasi Don Quijote.

Kirjoitettuaan hän luki sen, ja se kuului näin:

»Luovuttakoon teidän armonne, sisarentyttäreni, tätä aasivekseliä vastaan Sancho Panzalle, aseenkantajalleni, kolme niistä viidestä aasistani, jotka lähtiessäni jäivät kotiin ja ovat teidän armonne hoidossa. Mainitut kolme aasia käsken toimittamaan ja maksamaan hänelle korvaukseksi kolmesta muusta täällä käteisesti vastaan ottamastani; ja tämä osoitus sekä hänen kuittauksensa tasoittavat tilimme. Annettu Sierra Morenan sydänmailla elokuussa tänä vuonna.»

Hyvä on; — sanoi Sancho — suvaitkaa allekirjoittaa se, teidän armonne.

Sitä ei tarvitse allekirjoittaa, — sanoi Don Quijote — piirrän siihen vain kiemurani, joka on yhtä hyvä kuin nimikirjoitus ja pätee kolmesta aasista, jopa kolmestasadastakin, jos sikseen tulee.

— Minä luotan teidän armoonne — vastasi Sancho. Sallikaa minun nyt mennä satuloimaan Rocinantea ja varautukaa antamaan minulle siunauksenne, sillä aion lähteä heti, näkemättä niitä hullutuksia, joita teidän armonne aikoo tehdä; mutta minä kerron teidän tehneen niitä niin paljon, ettei enemmästä apua.

— Vaadin ainakin, Sancho, koska se on varsin välttämätöntä, vaadin, sanon minä, että sinun tulee nähdä minut alastomana ja tekemässä tusinan tai pari tusinaa hulluja temppuja, sillä minä suoritan ne vähemmässä kuin puolessa tunnissa; kun olet ne nähnyt omin silmin, voit huoletta vannoa tapahtuneiksi muutkin, jotka tahdot lisäksi mainita; ja minä vakuutan sinulle ettet sinä voi kertoa niin monesta kuin minä aion tehdä.

— Jumala varjelkoon, herrani, älkää vaatiko minua näkemään teidän armoanne alastonna, sillä siitä minun tulisi kovin teitä surku enkä voisi olla itkemättä, ja pääni on jo nyt, eilen illalla harmon tähden porua päästettyäni, siinä kunnossa, ettei minusta ole jälleen itkemään; jos teidän armonne kuitenkin välttämättä tahtoo minun näkevän hulluja temppuja, niin tehkää ne pukeissa ja tehkää sellaisia, joihin ei kulu paljon aikaa ja jotka parhaiten käyvät päinsä. Sitäkin mieluummin, kun minun tähteni ei mitään sellaista tarvita ja, kuten sanottu, pääsisin pikemmin palaamaan ja tuomaan niitä uutisia, joita teidän armonne kaipaa ja ansaitsee. Ellei, niin pitäköön varansa neiti Dulcinea; jos näet hän ei vastaa niin kuin tulee, vannon ja lupaan, jääköön sanomatta minkä nimessä, ottavani hänestä irti hyvän vastauksen potkuilla ja korvatillikoilla. Sillä miksi pitäisikään sietää että niin kuuluisa ritari kuin teidän armonne kääntyy hulluksi noin vain jonkun... tähden? Älköön neiti pakottako minua sanomaan mitä tiedän, sillä minä puhun jumal’avita suuni puhtaaksi ja nostan lemmon metelin, kävi miten kävi. Kyllä tämä poika sen konstin osaa! Huonosti se minut tuntee! Jos tuntisi, niin tietäisi myös mitä hänen rauhaansa tulee!

— Totta totisesti, Sancho, — virkkoi Don Quijote — sinähän et näytä olevan paremmin järjissäsi kuin minä.

— En minä niin hullu ole, — vastasi Sancho — minulla on vain pahempi sisu. Mutta se sikseen; mitä teidän armonne aikoo syödä minun poissa ollessani? Aiotteko Cardenion lailla hyökätä paimenten kimppuun ja ryöstää heiltä?

— Älä rasita mieltäsi sillä huolella — vastasi Don Quijote. — Vaikka muutakin olisi, nauttisin vain niitä yrttejä ja hedelmiä, joita tämä niitty ja nämä puut minulle tarjoavat, sillä tehtäväni koko hienous on siinä, että paastoan ja antaudun muuhun vastaavaan lihankidutukseen.

— No niin, jääkää hyvästi. Mutta arvaatteko mikä minua peloittaa, teidän armonne? Etten osaakaan enää takaisin tänne, mihin teidät jätän, kun paikka on niin syrjäinen.

— Ota tarkka vaari; minä puolestani varon poistumasta näiltä tienoilta, — sanoi Don Quijote — vaivaudunpa vielä nousemaan näille kaikkein korkeimmille huipuille nähdäkseni, satutko silmiini palatessasi. Sitäkin paremmin menettelet ja parhaan vakuuden saat siitä, ettet eksy muualle minua tapaamatta, jos taitat jonkin määrän värihernettä, jota täällä kasvaa runsaasti, ja sirottelet sitä vähän väliä, kunnes tulet tasaiselle maalle; ne ovat sitten tienviittoina ja merkkeinä, kuin Theseuksen labyrintin lanka, jotta palatessasi minut löydät.

— Sen teen — vastasi Sancho Panza.

Hän taittoi muutamia oksia, pyysi isännältään siunausta ja sanoi hänelle jäähyväiset, kummankin vuodattaessa runsaita kyyneliä. Sitten hän nousi Rocinanten selkään, Don Quijoten kovin kehottaessa häntä ratsua hyvin hoitamaan ja varomaan kuin omaa itseään, ja lähti ajamaan tasankoa kohti, tavan takaa sirotellen väriherneen oksia, niin kuin isäntä oli neuvonut. Niin hän meni, vaikka Don Quijote yhä häntä kiusasi katselemaan ainakin paria hänen suorittamaansa hullutusta. Hän ei ollut kuitenkaan ehtinyt kulkea sataa askelta, kun palasi ja virkkoi:

— Minä myönnän, herra, että teidän armonne on aivan oikeassa: jotta voin omaatuntoani rasittamatta vannoa nähneeni teidän tekevän hulluja temppuja, on hyvä, jos näen ainakin yhden sellaisen, vaikka olen nähnyt jo aika suuren nähdessäni teidän armonne jäävän tänne.

— Enkö sitä sinulle sanonut? — virkkoi Don Quijote. — Maltahan hiukan, Sancho, minä teen ne siunaamahetkessä.

Niin hän tuota pikaa riisui housunsa, joten alaruumiin peitoksi jäivät vain paidanhelmat, ja heitti sitten siekailematta pariin kertaan hypäkkää, kämmenillään paukuttaen jalkapohjia, sekä kaksi häränpyllyä, pää maassa ja jalat ilmoilla, paljastaen sellaisia seikkoja, että Sancho, päästäkseen näkemästä niitä uudestaan, käänsi Rocinanten ja katsoi voivansa täydellä vakaumuksella vannoa että hänen isäntänsä oli hullu. Sallikaamme siis hänen mennä menojaan, kunnes tulee takaisin, mikä tapahtui sangen pian.

Kuudeskolmatta luku,

missä jatkuvat ne hienot rakastuneen temput, joita Don Quijote teki Sierra Morenassa.

Käydessään jälleen kertomaan mitä Murheellisen hahmon ritari teki havaittuaan jääneensä yksin, historia tietää sanoa että Don Quijote, lakattuaan kuperkeikkoja heittämästä ja kievahtelemasta, vyötäisistä alaspäin alastomana ja vyötäisistä ylöspäin vaatetettuna, ja nähdessään Sanchon menevän menojaan viitsimättä jäädä katselemaan enempiä hullun temppuja, nousi korkean kallion huipulle ja alkoi siellä jälleen ajatella mitä oli jo monet kerrat miettinyt, milloinkaan päätökseen pääsemättä, nimittäin mikä olisi hänelle otollisempaa ja soveliaampaa: Rolandin huimien vaiko Amadiin alakuloisten hullutusten jäljitteleminen; ja tällöin hän puheli itsekseen lausuen: »Jos Roland olikin niin oiva ja urhoollinen ritari kuin kaikki väittävät, niin mitä ihmettä siinä oikeastaan on? Olihan hän noiduttu, eikä häntä voinut kukaan surmata muuten kuin tulkkaamalla parsinneulan hänen jalkapohjaansa, ja hänellähän oli siltä varalta aina seitsemällä rauta-anturalla varustetut jalkineet. Ne juonet tosin eivät auttaneet, kun tuli Bernardo del Carpio, joka ne tunsi ja joka kuristi hänet käsivarsillaan hengettömäksi Roncesvalissa. Mutta jos nyt jätämme sikseen sen, mikä koskee hänen urhoollisuuttansa, ja tarkastelemme hänen järjenmenetystänsä, niin on varsin varma, että hän meni sekaisin lähteeltä löytämiensä merkkien ja niiden uutisten vuoksi, joita hänelle toi paimen kertomalla Angelican maanneen päivällislevollaan pari kertaa ja useamminkin Medoron, kähäräpäisen maurilaispojan, Agramanten paasin kanssa; jos hän oivalsi tuon todenperäiseksi ja käsitti naisensa menetelleen laittomasti, niin eipä ollut paljonkaan, vaikka hän tuli siitä hulluksi; mutta minä, kuinka minä voin jäljitellä hänen hullun töitään, ellei jäljiteltävänäni ole samanlaista aihetta? Eihän minun valtiattareni Dulcinea Tobosolainen ole, sen uskallan vannoa, ikipäivinään nähnyt yhtäkään mauria oikeassa hahmossaan, omassa asussaan; hän on vielä tänä päivänä samanlainen kuin äiti, joka hänet synnytti,[86] ja ilmeistä vääryyttähän minä hänelle tekisin, jos hänestä muuta ajatellen kääntyisin hulluksi samalla tavalla kuin tuo raivoisa Roland. Toisaalta huomaan että Gallian Amadis, järkeään menettämättä ja hullutuksia tekemättä, saavutti yhtä suuren rakastuneen maineen kuin kuka tahansa, sillä havaittuaan saavansa osakseen ylenkatsetta valtiattareltaan Orianalta, joka oli kieltänyt häntä ilmaantumasta näkyviinsä, kunnes hän sallisi, hän oman historiansa kertomuksen mukaan vain vetäytyi Köyhälle kalliolle, mukanaan eräs erakko, ja siellä itki ja rukoili Jumalaa kyllältään, kunnes taivas tuli hänen avukseen hänen murheensa ja hätänsä ollessa suurimmillaan. Ja jos tämä kerran on totta, niin kuin onkin, miksi minä vaivautuisin riisuutumaan apposen alasti ja runtelemaan näitä puita, jotka eivät ole tehneet minulle mitään pahaa, ja mitä syytä on minulla sokaista näiden purojen kirkasta vettä, joka tarjoutuu juotavakseni, milloin vain haluan? Eläköön Amadiin muisto, ja jäljitelköön häntä niin hyvin kuin suinkin voi Don Quijote, josta sanottakoon mitä on sanottu toisesta: että hän, ellei tehnytkään suuria tekoja, paloi halusta niiden suorittamiseen; ja ellei minua olekaan hylännyt eikä ylenkatsonut Dulcinea Tobosolainen, minulle riittää, kuten jo sanoin, että olen poissa hänen luotansa. Käydäänpä siis käsiksi työhön: palautukaa mieleeni, te Amadiin seikat, ja neuvokaa minua, kuinka minun tulee alkaa teitä jäljitellä. Jopa tiedänkin että hänen tärkeimpänä toimenaan oli rukoileminen ja Jumalan avuksi huutaminen; mutta mikä neuvoksi, kun minulla ei ole rukousnauhaa?»

Samassa hänen mieleensä johtui miten menetellä: hän repäisi paitansa riippuvista helmuksista ison suikaleen ja sitaisi siihen yksitoista solmua, yhden toisia suuremman, ja tämä oli hänen rukousnauhanansa koko sen ajan, jonka hän siellä vietti ja jonka kuluessa hän luki avemarianrukouksia ainakin miljoonan. Kovin häntä kumminkin huolestutti se seikka, ettei niiltä mailta löytynyt mitään erakkoa, jolle olisi voinut ripittäytyä ja jolta saada lohdutusta. Niinpä hän kuluttikin aikaansa kävelemällä pienellä niityllä ja kirjoittamalla ja piirtämällä puiden kuoreen ja hienoon hiekkaan paljon säkeitä, jotka kaikki kuvastelivat hänen murhettansa, toiset samalla laulaen Dulcinean ylistystä. Mutta myöhemmin, kun hänet löydettiin, ei ollut eheinä ja luettavina säilynyt muita kuin seuraavat:

Oi kaunis nurmennukka, sä ylväs puu ja vehmas maa, oi pensas, yrtti, kukka, nyt ilkkumatta kuunnelkaa, kun teille laulan, rukka. En häiritse mä teitä lain, vaikk' onkin tuska armoton; siis yksin tässä armastain ma, Don Quijote, itken vain, kun kaukana on Toboson Dulcinea.

Hän kulkee täällä juuri, mies uskollinen lemmessään, on surkeutens' suuri, kun eross' on hän immestään, ja eess' on julma muuri. Vuoks lemmentuskain katkerain nyt on hän kovin rauhaton; siks saavin vettä vuodattain hän, Don Quijote, itkee vain, kun kaukana on Toboson Dulcinea.

Nyt rotkot vuoren harmaan hän, hurja, tutkii seikkaillen, valittain kovuutt' armaan hän ryntää kätköön korpien ja sinne sortuu varmaan. Hän kivun tunsi vavahtain, kun häntä takaraivohon löi lemmennuoli voimakkain; siks Don Quijote itkee vain, kun kaukana on Toboson Dulcinea.

Dulcinean nimeen liitetty lisäsana nauratti aika tavalla löytäjiä, sillä he otaksuivat Don Quijoten varmaan luulleen ettei hänen lauluansa ymmärrettäisi, ellei hän Dulcineaa mainitessaan merkitsisi häntä myös Toboson naiseksi; ja niin oli tosiaankin laita, kuten hän itse myöhemmin tunnusti. Hän kirjoitti paljon muitakin, mutta vain nämä kolme, kuten sanottu, voitiin saada selville ja täydellisesti lukea. Näissä puuhissa hän aikaansa vietti, huokaillen ja huudellen viidakkojen fauneille ja metsänhaltijoille, jokien nymfeille ja aralle ja värjyvälle Kaiulle, jotta tämä hänelle vastaisi ja nuo toiset häntä lohduttaisivat ja kuuntelisivat, sekä etsien joitakin yrttejä ravitakseen itseään, kunnes Sancho palaisi. Jos aseenkantaja olisi viipynyt kolme viikkoa kolmen päivän asemesta, Murheellisen hahmon ritari olisi varmaan ehtinyt niin ränstyä, ettei hänen oma synnyttäjänsäkään olisi häntä enää tuntenut.

Mutta nyt on paras jättää hänet huokaustensa ja runoihinsa huomaan ja käydä kertomaan mitä sattui Sancho Panzalle hänen lähettiläänä matkustaessaan. Päästyään valtamaantielle hän lähti etsimään Toboson tietä ja saapui seuraavana päivänä sen majatalon luo, jossa oli joutunut onnettomasti poukotettavaksi, ja hän oli tuskin ehtinyt sen nähdä, kun hänestä jo tuntui kuin hän jälleen heiskuisi ilmoilla, eikä Sanchon tehnyt mieli mennä sisään, vaikka hän saapui hetkenä, jona olisi voinut ja jona hänen olisi pitänytkin se tehdä, koska oli aterian aika ja hän olisi mielellään nauttinut jotakin lämmintä ruokaa syötyään monena päivänä vain kylmää.

Tämä tarve ajoi hänet majatalon portille saakka hänen yhä epäröidessään, mennäkö sisään vai ei; ja hänen siinä miettiessään tuli majatalosta kaksi henkilöä, jotka heti hänet tunsivat. Toinen heistä sanoi toiselle:

— Katsokaa, herra lisensiaatti, eikö tuo tuolla hevosen selässä de Sancho Panza, sama mies, jonka seikkailevan ritarimme emännöitsijä sanoi lähteneen matkaan isäntänsä aseenkantajana?

— On kuin onkin, — sanoi lisensiaatti ja tuo on Don Quijotemme hevonen.

He tunsivat hänet niin hyvin, koska olivat hänen oman paikkakuntansa kirkkoherra ja parturi, samat miehet, jotka olivat tutkineet ja tuominneet ritariromaaneja. Lopullisesti tunnettuaan Sancho Panzan ja Rocinanten he lähtivät hänen luokseen haluten kuulla Don Quijotesta, ja kirkkoherra huusi Sancholle mainiten hänen nimensä ja sanoen:

— Sancho Panza, ystäväni, missä on isäntänne?

Sancho Panza tunsi heidät heti, päätti olla sanomatta heille, mihin paikkaan ja millaiseen tilaan hänen isäntänsä oli jäänyt, ja vastasi siis että hänen isäntänsä askarteli eräällä taholla ja eräässä tehtävässä, joka oli erittäin tärkeä, mutta jota hän ei voinut ilmoittaa, niin totta kuin hänellä oli silmät päässä.

— Ei, se ei käy päinsä, Sancho Panza; — virkkoi parturi — ellette sano meille, missä hän on, joudumme ajattelemaan, niin kuin jo ajattelemmekin, että olette tappanut ja ryöstänyt hänet, koska tulette hänen hevosellaan ratsastaen. Teidän on totisesti toimitettava meille isäntä, muuten varokaa itseänne.

— Ei ole syytä uhkailla minua, sillä minä en ole sellainen mies, joka ketään ryöstää tai tappaa; tappakoon jokaisen hänen oma kohtalonsa tai Jumala, joka on hänet luonut. Isäntäni on parannusta tekemässä keskellä tätä vuoristoa, ihan omasta halustaan.

Sitten hän kertoi kiireesti ja keskeytymättä, millaiseen tilaan isäntä oli jäänyt, millaisia seikkailuja heille oli sattunut ja että hän itse oli viemässä kirjettä neiti Dulcinea Tobosolaiselle, Lorenzo Corchuelon tyttärelle, johon Don Quijote oli silmittömästi rakastunut. Molemmat kuuntelijat olivat ihmeissään Sanchon kertomuksesta; vaikka he näet jo tiesivät Don Quijoten hulluksi ja tunsivat hänen hulluutensa laadun, he silti ihmettelivät sitä joka kerta siitä kuullessaan. He pyysivät Sancho Panzaa näyttämään kirjettä, jota hän oli viemässä neiti Dulcinea Tobosolaiselle. Sancho sanoi että se oli kirjoitettu muistikirjaan ja että hänen herransa oli käskenyt jäljentää sen kirjoituspaperille ensimmäisessä paikassa, johon hän saapuisi. Siihen sanoi kirkkoherra että Sanchon sopi näyttää se hänelle ja että hän jäljentäisi sen erittäin hyvällä käsialalla. Sancho Panza pisti kätensä poveensa etsien pientä muistiinpanokirjaa, mutta ei sitä löytänyt eikä voinutkaan löytää, vaikka olisi etsinyt tähän saakka, sillä se oli jäänyt Don Quijotelle, joka ei ollutkaan sitä hänelle antanut ja jolta Sancho ei ollut muistanut sitä pyytää.

Huomatessaan ettei kirjaa löytynyt Sancho valahti kasvoiltaan ihan vaaleaksi, kopeloi jälleen ruumiinsa joka puolta, havaitsi taaskin ettei kirjaa mistään löytynyt, alkoi sitten muitta mutkitta kaksin käsin raastaa partaansa repien siitä puolet ja antoi itselleen heti, viipymättä ja hellittämättä, puoli tusinaa nyrkiniskuja kasvoihin ja nenään, niin että siitä purskahtava veri tahri hänet pahanpäiväisesti. Tuon nähdessään kirkkoherra ja parturi kysyivät mitä hänelle oli sattunut, kun hän niin kovin itseänsä runteli.

— Mitäs minulle tässä muuta sattuisi — vastasi Sancho — kuin että olen käden käänteessä, silmän räpäyksessä, menettänyt kolme aasia, jotka olivat kaikki pulskia kuin hovilinna.

— Kuinka niin? — virkkoi parturi.

— Olen kadottanut muistikirjan, — vastasi Sancho — sen, jossa oli Dulcinealle kirjoitettu kirje ja herrani allekirjoittama osoitus, jossa hän määräsi sisarentyttärensä antamaan minulle kolme aasia niistä viidestä, jotka hänellä oli kotonaan.

Sancho kertoi heille harmon katoamisesta. Kirkkoherra lohdutti häntä ja lupasi pitää huolen siitä, että hänen isäntänsä, kunhan hän ensin löytyisi, uudistaisi sitoumuksen ja kirjoittaisi uuden osoituksen paperille, niin kuin tapa ja pitämys oli, sillä muistiinpanokirjoihin kirjoitettuja ei milloinkaan hyväksytty eikä täytetty.

Tuosta Sancho tyyntyi ja sanoi ettei Dulcinealle vietävän kirjeen kadottaminen niin ollen häntä kovinkaan huolestuttanut, koska hän osasi sen melkein ulkoa, joten se voitiin jäljentää hänen muististaan missä ja milloin tahansa.

— Lausukaahan se, Sancho, — sanoi parturi — kyllä me sen sitten panemme paperille.

Sancho painui hetkeksi ajatuksiinsa, kynsi päätänsä johdattaakseen kirjettä mieleensä, vaihtoi jalkaa tavan takaa, katseli toisinaan maahan, toisinaan taivaalle ja pureksittuaan sormenpään melkein rikki ja jännittäen äärimmilleen toisten odottavien kärsivällisyyttä sanoi vihdoin, pitkän tovin kuluttua:

— Totta totisesti, herra lisensiaatti, hitto sen vieköön mitä minä kirjeestä vielä muistan; alussa tosin oli: »Korkea ja suurivartinen hallitsijatar».

— Ei suinkaan suurivartinen, — virkkoi parturi vaan suurivaltainen hallitsijatar.

— Aivan oikein — sanoi Sancho. — Sitten, jos en väärin muista, seurasi. jos en tuota väärin muista: »oraat ja unen puute, ja lävistetty suutelee teidän armonne käsiä, kiittämätön ja aivan tuntematon kaunotar», ja jotain siinä oli terveydestä ja sairaudesta, jota hän neidille toivotteli, ja niin se sitten luisti latuansa, kunnes lopussa oli: »Teidän hamaan kuolemaan saakka, Murheellisen hahmon ritari.»