Part 8

— Oi Lotario, Lotario, — sanoi Anselmo — kuinka huonosti täytätkään, mitä edellyttää velvollisuutesi minua kohtaan ja minun luja luottamukseni sinuun! Minä katselin sinua vastikään tuosta avaimenreiästä ja huomasin, ettet sanonut Camilalle sanaakaan, mistä samalla ymmärsin, että ensimmäisetkin ovat vielä lausumatta; ja jos niin on laita, kuten varmaan onkin, niin miksi minua petät, tai miksi mielit viekkaudellasi riistää minulta keinot toiveeni toteuttamiseen?

Anselmo ei sanonut enempää, mutta se, mitä hän oli sanonut, riitti saamaan Lotarion noloksi ja hämilleen. Ikäänkuin katsoen kulmiansa loukatuksi, koska hänen oli havaittu valehdelleen, hän vannoi Anselmolle siitä lähtien ottavansa täyttääkseen hänen toivomuksensa ja puhuvansa totista totta, kuten Anselmo saisi nähdä, jos tarkoin vakoilisi, vaikka hänen ei tarvinnutkaan sellaista vaivaa nähdä, koska Lotarion harras pyrkimys häntä tyydyttämään tulisi vapauttamaan hänet kaikista epäilyksistä. Anselmo uskoi, mitä hän sanoi, ja suodakseen hänelle turvallisempaa ja häiritsemättömämpää tilaisuutta päätti poistua kotoaan kahdeksaksi päiväksi mennen erään ystävänsä luo, joka asui kylässä lähellä kaupunkia ja jonka kanssa hän sopi, että ystävä lähettäisi hartaasti kutsumaan häntä luokseen, jotta hänellä olisi Camilalle ilmoitettavana pätevä lähdön syy. Sinä onneton ja mieletön Anselmo! Mitä teetkään? Mitä suunnittelet? Mihin ryhdytkään? Ajattele, että toimit omaksi vahingoksesi suunnitellen omaa häpeääsi ja järjestellen omaa perikatoasi. Siveä on puolisosi Camila, tyynenä ja rauhallisena hän on sinun omasi; kukaan ei häiritse onneasi; hänen aatoksensa eivät riennä kodin piiriä kauemmaksi; sinä olet hänelle taivas maan päällä, hänen toiveittensa päämäärä, hänen ilojensa täyttymys ja se mitta, jolla hän tahtoansa sääntelee, aina noudattaen sinun ja taivaan tahtoa. Kun siis hänen kunniansa, kauneutensa, vilpittömyytensä ja siveytensä kultakaivos vaivannäköä vaatimatta tarjoo sinulle kaiken sen rikkauden, joka siinä piilee ja jota enempää et voi toivoa, miksi mielit kaivaa syvemmälle ja etsiä uuden ja milloinkaan näkemättömän aarteen suonia joutuen siihen vaaraan, että kaikki luhistuu, koska sitä kannattavat vain hänen heikon olemuksensa hauraat tuet? Muista, että mahdottomia etsiskelevältä oikeudenmukaisesti evätään sekin, mikä on mahdollista, kuten seikan on paremmin lausunut eräs runoilija säkeissään:

Hain eloa kuolosta vain ja kivusta terveyttäin, mä vangissa vapaan näin, säkin pohjasta pääsyä hain, hain suoruutta pettäjäin. Mutta kohtalo rautainen, jolta hyvyyttä odota en, kera taivaan säätänyt on, että mitään en saada voi, koska mahdotont' odottelen.

Seuraavana päivänä Anselmo lähti kylään, sitä ennen sanottuaan Camilalle, että Lotario tulisi hänen poissaollessaan valvomaan talon asioita ja aterioimaan hänen kanssaan ja että hänen piti muistaa kohdella Lotarioa kuin häntä, Anselmoa, itseään. Älykkään ja kunniallisen vaimon mieltä pahoitti miehen käsky, ja hän kehoitti Anselmoa ottamaan huomioon, ettei ollut soveliasta, jos joku oli hauen poissaollessaan hänen paikallaan pöydässä; jos Anselmo tahtoi niin menetellä, koska ei uskonut hänen kykenevän taloa hoitamaan, sopi hänen nyt koettaa, ja hän tulisi huomaamaan, että Camila kelpasi vaativampiinkin tehtäviin. Anselmo vastasi tahtovansa menetellä niinkuin oli jo sanonut, huomauttaen vielä, että Camilan asiana oli taivuttaa päänsä ja totella. Camila lupasikin niin tehdä, vaikka vastoin tahtoansa. Anselmo lähti, ja seuraavana päivänä saapui Lotario hänen kotiinsa, missä Camila ystävällisesti ja kohteliaasti lausui hänet tervetulleeksi, mutta ei viipynyt hetkeäkään sellaisessa paikassa, missä Lotario olisi voinut puhutella häntä kahden kesken; Camilan seurassa näet oli aina palvelijoita ja palvelijattaria, varsinkin eräs kamarineiti, nimeltään Leonela, josta hän paljon piti, koska he olivat lapsuusiällään kasvaneet toistensa keralla Camilan vanhempien kodissa, ja jonka Camila oli ottanut mukaansa mennessään naimisiin Anselmon kanssa. Kolmena ensimmäisenä päivänä Lotario ei virkkanut Camilalle mitään, vaikka olisi voinut, kun ateriakalusto korjattiin pöydästä ja palvelusväki meni kiireesti aterioimaan, kuten Camila oli määrännyt. Camila oli sitäpaitsi käskenyt Leonelaa aterioimaan jo aikaisemmin ja pysyttelemään aina hänen vieressään; mutta tyttö, jonka ajatukset liikkuivat muissa, häntä itseään ilahduttavissa asioissa ja joka tarvitsi näitä hetkiä ja tätä tilaisuutta askarrellakseen omissa huveissaan, ei aina täyttänyt emäntänsä käskyä, vaan jätti hänet yksin Lotarion seuraan, ikäänkuin olisi hänelle annettu sellainen määräys. Camilan nuhteeton olemus, hänet vakaat kasvonsa ja hänen koko ryhtinsä ja käytöksensä olivat kumminkin omansa hillitsemään Lotarion kieltä.

Se hyöty, joka Camilan monista hyvistä ominaisuuksista koitui sikäli, että ne pakottivat Lotarion olemaan vaiti, oli kuitenkin pikemmin vahingoksi heille kummallekin, sillä kielen sanattomana ollessa ajatus leikki vapaasti saaden tilaisuutta tarkastella yksityiskohdittain Camilan erinomaista oivallisuutta ja kauneutta, mikä olisi riittänyt sytyttämään lemmenhehkuun marmoripatsaan, elävän ihmisen sydämestä puhumattakaan. Kun tarjoutui aikaa ja tilaisuutta Camilan puhuttelemiseen, Lotario katseli häntä ajatellen, kuinka rakastettava hän oli, ja nämä ajatukset alkoivat vähitellen horjuttaa Anselmoon kohdistuvaa kunnioitusta, niin että hän mieli lukemattomat kerrat poistua kaupungista ja mennä jonnekin, missä Anselmo ei milloinkaan näkisi häntä eikä hän Camilaa; mutta katselemisen tarjoama nautinto jo pidätti häntä siitä. Hän yritti tehdä väkivaltaa itselleen ja taisteli itsensä kanssa väistääkseen ja päästäkseen kokemasta sitä miehliyväntunnetta, joka yhytti häntä katselemaan Camilaa; yksin ohessaan hän syytti itseään mielettömyydestään, nimitti itseään huonoksi ystäväksi ja kehnoksi kristityksikin, ajatteli ja vertaili itseään ja Anselmoa päätyen aina siihen ajatukseen, että Anselmon hulluus ja luottavaisuus oli ollut hänen omaa uskottomuuttaan suurempi ja ettei hänen, Lotarion, tarvinnut pelätä rikoksestaan koituvan rangaistusta, jos Jumala antaisi aiotun teon hänelle anteeksi niinkuin ihmiset varmaan tulisivat sen anteeksi antamaan.

Niin Camilan kauneus ja oivallisuus sekä typerän aviomiehen suoma tilaisuus saivat Lotarion vilpittömyyden luhistumaan. Ajattelematta enää muuta kuin sitä, mihin intohimo häntä kiihti, hän alkoi, kun oli kulunut Anselmon lähdöstä kolme päivää, joiden aikana hän oli lakkaamatta taistellut himojaan vastaan, ahdistella Camilaa niin kiihkeästi ja niin hehkuvin sanoin, että Camila joutui kerrassaan ymmälle ja vain nousi paikaltaan poistuen omaan huoneeseensa, vastaamatta hänelle sanaakaan. Tämä kylmäkiskoisuus ei kumminkaan saanut Lotarion mielestä haihtumaan toivoa, joka aina syntyy rakkauden keralla; päinvastoin: hän kiintyi Camilaan entistä enemmän. Camila, joka oli nähnyt Lotariossa olevan sellaista, mitä ei ollut milloinkaan aavistanut, ei tietänyt, mitä tehdä, mutta päätti, kun hänestä näytti sekä vaaralliselta että sopimattomalta suoda Lotariolle aikaa ja tilaisuutta uuteen keskusteluun, lähettää jo samana iltana, kuten sitten tekikin, erään palvelijansa viemään Anselmolle kirjettä, johon oli kirjoittanut seuraavaa.

Neljäsneljättä luku,

jossa jatkuu kertomus mielettömästä uteliaisuudesta.

»On tapana sanoa, että sotajoukko vailla päällikköä ja linna vailla linnanherraa ovat tuhon teillä, ja samoin sanon minä, että vielä paljon huonommin on laita nuoren vaimon vailla omaa miestään, elleivät kaikkein pätevimmät syyt toisin määrää. Minä olen teidän poissa ollessanne niin vaikeassa asemassa ja minun on niin mahdoton tulla toimeen ilman teitä, että on pakko, ellette saavu viipymättä, lähteä vanhempieni luo ja sinne jäädä, vaikka teidän talonne jää vaille valvojaa; se henkilö, jonka valvojaksi jätitte, jos hän lienee sitä varten tänne jäänyt, huolehtii näet, mikäli ymmärrän, enemmän omasta nautinnostaan kuin teidän eduistanne. Ja minun ei varmaankaan tarvitse sanoa enempää teille, älykkäälle miehelle, eikä olisi hyväkään teille enempää sanoa.»

Anselmo sai tämän kirjeen ja arvasi siitä, että Lotario oli jo käynyt toimeen ja että Camila ilmeisesti oli vastannut niinkuin hän, Anselmo, toivoi. Ylen iloisena tästä uutisesta hän lähetti Camilalle suusanaisen vastauksen kieltäen häntä millään muotoa siirtymästä pois kotoa, koska hän, Anselmo, tulisi takaisin aivan pian. Camila ihmetteli Anselmon vastausta, joka sai hänet entistä suuremman hämmingin valtaan, koska hän ei uskaltanut jäädä kotiin eikä myöskään lähteä vanhempiensa luo; jos näet hän jäi, joutui hänen kunniansa vaaraan, jos lähti, niin hän rikkoi miehensä käskyn. Lopulta hän päätti valita mahdollisuuden, joka koitui hänelle onnettomimmaksi, nimittäin jäädä ja olla välttelemättä Lotarion seuraa, jottei palvelusväki saisi puheenaihetta; ja nyt hän jo oli pahoillaan, että oli kirjoittanut miehelleen niinkuin oli kirjoittanut, koska pelkäsi hänen voivan ajatella, että Lotario oli huomannut hänessä, Camilassa, jonkinlaista kevytmielisyyttä, joka oli saanut hänet luopumaan asianmukaisesta kunnioittavasta käytöksestään. Tietoisena omasta nuhteettomuudestaan hän kumminkin luotti Jumalaan ja omaan vilpittömään aikomukseensa otaksuen siten voivansa vaikenemalla torjua kaikki, mitä Lotario saattoi hänelle sanoa, eikä lähettänyt miehelleen enempiä tietoja, jottei tuottaisi hänelle vaivaa ja ikävyyttä; koettipa hän vielä keksiä jotakin keinoa puolustaakseen Lotarioa, kun Anselmo tiedustelisi, mistä syystä hän oli tullut tuon kirjeen kirjoittaneeksi. Näissä enemmän kunniallisissa kuin viisaissa ja hyödyllisissä mietteissä hän istui seuraavana päivänä kuunnellen Lotarioa, joka nyt oli niin kiihkeä, että Camilan lujuus alkoi horjua ja hänen siveydellään oli täysi työ auttaessaan silmiä olemaan ilmaisematta eräänlaista hellää myötätuntoa, jonka Lotarion kyynelet ja puheet olivat hänen poveensa nostaneet. Kaiken tuon Lotario huomasi, ja se sai hänen intohimonsa syttymään ilmiliekkiin. Hänestä näytti nyt kerrassaan välttämättömältä ryhtyä Anselmon poissaolon tarjoamaa aikaa ja tilaisuutta hyväkseen käyttäen piirittämään tuota linnoitusta, ja niin hän suuntasi hyökkäyksen Camilan itserakkauteen ylistäen hänen kauneuttaan; ei näet ole mitään, mikä pikemmin murskaa ja jaoittaa maan tasalle kaunotarten turhamaisuuden varustetut tornit kuin tuo turhamaisuus itse sijoitettuna imarteleville huulille. Niin Lotario ylen uutterasti uursi hänen lujuutensa kallioperustuksia sellaisin välinein, että Camila olisi kukistunut, vaikka hän olisi ollut pronssia. Lotario itki, rukoili, vannoi, imarteli, pyysi pyytämällä ja sepitteli vakuutuksiaan niin hehkuvasti, ilmaisten sellaista vilpittömyyttä, että sai Camilan siveyden luhistumaan ja saavutti voiton, johon oli vähimmin uskonut ja jota oli hartaimmin himoinnut.

Camila antautui; niin, hän antautui, mutta oliko se mikään ihme, koska ei Lotarion ystävyyskään kestänyt? Selvä esimerkki, joka meille osoittaa, että lemmen intohimo voidaan voittaa ainoastaan sitä pakenemalla ja ettei kenenkään pidä käydä taisteluun niin voimallista vihollista vastaan, koska hänen inhimillisen väkevyytensä kukistamiseksi tarvitaan jumalaiset voimat. Leonela, ja vain hän, sai tietää emäntänsä heikkouden, sillä petolliset ystävät ja vastarakastuneet eivät voineet sitä häneltä salata. Lotario ei mielinyt ilmaista Camilalle Anselmon suunnitelmaa eikä sitä, että Anselmo oli suonut hänelle tilaisuuden päästä näin pitkälle, sillä hän pelkäsi Camilan voivan vähäksyä hänen rakkauttaan ja luulla hänen vain sattumalta, ajattelemattaan ja suunnittelemattaan käyneen häntä mielistelemään.

Muutamien päivien kuluttua Anselmo palasi kotiin kumminkaan huomaamatta, mitä sieltä nyt puuttui, nimittäin sitä, mitä hän oli vähiten vaalinut ja eniten arvostanut. Hän lähti heti tapaamaan Lotarioa, joka olikin kotonaan; he syleilivät toisiaan, ja toinen kysyi toiselta elämänsä tai kuolemansa viestiä.

— Minä voin ilmoittaa sinulle, ystäväni Anselmo, sanoi Lotario — ainoastaan, että sinulla on vaimo, joka hyvin kelpaa kaikkien kelpo vaimojen esikuvaksi ja kruunuksi. Kaikki, mitä olen hänelle sanonut, on häipynyt kuin tuhka tuuleen, minun tarjouksiani on halveksittu, lahjoja ei ole otettu vastaan, ja muutamia teeskennellen vuodattamiani kyyneliä on armottomasti ivailtu. Sanalla sanoen, samoinkuin Camila on kaiken kauneuden sisältäjä, on hän myös kaiken kunniallisuuden, soveliaisuuden ja siveyden sekä kaikkien niiden hyveitten tyyssija, jotka saattavat tehdä kunniallisen naisen kiitettäväksi ja onnekkaaksi. Ota rahasi takaisin, ystäväni; tässä ne ovat, ei minun ole tarvinnut niihin koskea, sillä Camilan siveyttä ei kukisteta lahjojen ja lupausten laisilla alhaisilla välineillä. Tyydy tähän, Anselmo, älä huoli enää tehdä kokeita jo tehtyjen lisäksi; koska kerran olet päässyt kuivin jaloin kulkemaan halki niitten vaikeuksien ja epäluulojen meren, joita naiset yleensä aiheuttavat ja voivat aiheuttaa, älä huoli enää lähteä uusien vastusten syvälle ulapalle äläkä yritä kenenkään toisen luotsin avulla tutkia, kuinka hyvä ja kestävä on alus, jonka taivas on sinulle suonut kulkeaksesi siinä tämän maailman meren, vaan katso jo nyt olevasi turvallisessa satamassa, laske siihen hyvän harkintasi ankkurit ja jää sinne, kunnes sinulta tullaan vaatimaan veroa, jonka maksamisesta ei mikään inhimillinen aateluus voi vapauttaa.

Anselmo oli erittäin tyytyväinen siihen, mitä Lotario oli hänelle sanonut, ja uskoi siihen kuin jonkin oraakkelin vastaukseen, mutta pyysi häntä siitä huolimatta jatkamaan tehtävänsä suorittamista, vaikkapa vain uteliaisuudesta ja huvin vuoksi, ja sanoi, ettei hänen tästä lähin tarvinnut osoittaa niin kiihkeätä uutteruutta kuin ennen. Hän pyysi vain Lotarioa kirjoittamaan joitakin säkeitä, joissa ylistäisi Camilaa antaen hänelle nimen Khloris, ja sanoi itse ilmoittavansa Camilalle, että Lotario oli rakastunut erääseen naiseen, jota mainitsi tuolla nimellä voidakseen laululla häntä ylistää hänen siveytensä edellyttämään soveliaaseen tapaan. Anselmo lupasi vielä itse kirjoittaa säkeet, ellei Lotario halunnut nähdä sitä vaivaa.

— Se ei ole tarpeen, — sanoi Lotario — sillä runottaret ovat minulle sentään siksi suopeat, että käyvät minua joka vuosi toisinaan tervehtimässä. Kerro sinä Camilalle minun kuvitellusta rakkaudestani, niin minä kyllä sepitän säkeet; ja elleivät ne olekaan aiheensa arvoisia, ovat ne kumminkin niin hyviä kuin suinkin voin sommitella.

Mieletön mies teki petollisen ystävänsä kanssa tämän sopimuksen ja kysyi Camilalta, mitä hän tämän ihmeeksi ei ollut jo ennen kysynyt, nimittäin, mistä syystä hän oli kirjoittanut tuon hänelle lähettämänsä kirjeen. Camila vastasi, että hänestä oli tuntunut siltä, kuin olisi Lotario silmäillyt häntä hiukan julkeammin kuin Anselmon ollessa kotosalla, mutta sanoi jo huomanneensa erehdyksensä ja pitävänsä tuota omana kuvittelunaan, koska Lotario nyt karttoi häntä eikä pyrkinyt tapaamaan häntä kahden kesken. Anselmo sanoi, että hän voi huoletta torjua sellaisen epäluulon, koska hän itse tiesi Lotarion rakastuneen erääseen saman kaupungin ylhäiseen neitiin, jota ylisti lauluissaan Khloriin nimellä, ja että Lotarion vilpittömyys ja heidän molempien kesken vallitseva luja ystävyys teki kaiken pelon tarpeettomaksi siinäkin tapauksessa, ettei olisi ollut niin laita. Ja ellei Lotario olisi ennakolta ilmoittanut Camilalle, että tuo Khloriiseen rakastuminen oli pelkkää keksintöä ja että hän oli sen Anselmolle kertonut vain voidakseen antautua joinakin tuokioina ylistämään Camilaa, olisi tämä varmaan kietoutunut mustasukkaisuuden epätoivoiseen verkkoon; mutta saatuaan asiasta ennakolta tiedon hän kesti tuon säikytyksen tyynin mielin.

Seuraavana päivänä, kun he istuivat kolmisin pöydässä, Anselmo pyysi Lotarioa lukemaan joitakin niistä runoista, joita hän oli sepittänyt rakastamalleen Khloriille, ja sanoi, että hän voi huoletta lausua, mitä tahansa, vaikka Camila ei tuntenutkaan hänen mielitiettyään.

— Vaikka hän hänet tuntisikin — vastasi Lotario, — en kumminkaan mitään salaisi, sillä ylistäessään lemmittyään kauniiksi ja syyttäessään häntä säälimättömäksi rakastaja ei mitenkään soivaa hänen hyvää mainettaan; mutta olipa sen seikan laita miten tahansa, minä tunnustan eilen sepittäneeni sonetin, jossa valitan tämän Khloriin kiittämättömyyttä ja joka kuuluu näin:

Sonetti.

Yön kaartuessa yli seutujen, kun unen valta kuolevaiset voittaa, mä kerron ylös taivaan puolehen, mua kuinka Khloris piinaa, katkeroittaa.

Kun idän ukset aukee hehkuen, yö hälvenee ja päivä vihdoin koittaa, niin sama huuto täyttää sydämen ja samat myrskyt rinnassani soittaa.

Ja päivän tullen säteet auringon kun luotisuoraan painuu kohden maata, niin yhä kiihtyy tuska armoton.

Pois vierii päivä, saapuu hetki yön, enk' enää huomaamatta olla saata: on taivas kuuma, kylmä Khloriin syön.

Sonetti miellytti Camilaa, mutta vielä enemmän Anselmoa, sillä hän kiitti sitä sanoen, että nainen, joka ei vastannut niin vilpittömästi ilmaistuihin tunteisiin, oli ylen säälimätön. Siihen virkkoi Camila:

— Onko siis kaikki, mitä rakastuneet runoilijat sanovat, totta?

— Runoilijoina he eivät lausu totuutta, — vastasi Lotario — mutta rakastuneina he ovat aina yhtä sanattomia kuin vilpittömiäkin.

— Epäilemättä — virkkoi Anselmo, yhä tukeakseen Lotarion lausumia ja suostuttaakseen niihin Camilaa, joka oli yhtä välinpitämätön Anselmon temppuun nähden kuin rakastunut Lotarioon.

Camila, joka tunsi mielenkiintoa kaikkea Lotarioon kuuluvaa kohtaan ja sitäpaitsi varmaan uskoi hänen toiveittensa ja säkeittensä tarkoittavan yksinomaan häntä, Camilaa, sekä itse olevansa oikea Khloris, pyysi häntä lukemaan toisenkin sonetin tai toisia säkeitä, jos hänellä oli niitä muistissaan.

— Onpa kyllä, — vastasi Lotario — mutta en usko, että se on yhtä hyvä kuin ensimmäinen, tai oikeammin vähemmän huono. Voittehan itse arvostella, sillä se kuuluu näin:

Sonetti.

Pian kuolen pois; jos sitä usko et, niin silloin varmaan kuolonkin ma vasta, mun ennen murtaneessa havaitset kuin herjenneen sua, kallis, palvomasta.

Pian ehkä unholaan vie askelet, pois kauas onnesta ja kunniasta, mut yhä muistan kasvos suloiset, sun kuvaas kannan, sydämeni lasta.

Sen aarteenansa sydämeni sulkee, se mulle lohdunhetkeä suo monta, ja tylyydestäs yltyy vain sen tenho.

Voi sitä, jonka pursi yössä kulkee tiet' outoa ja merta viitatonta, kun satamaa ei löydä pieni venho!

Anselmo kiitti tätä toista sonettia samoinkuin ensimmäistä ja niin hän liitti renkaan renkaalta siihen ketjuun, joka kietoi ja kahlehti hänet häpeään, sillä pahimmin häntä häpäistessään Lotario sanoi hänen kunniansa olevan korkeimmillaan, joten Camila, astellessaan alaspäin kohti syvintä alennustaan, miehensä mielestä nousi yhtä monta askelmaa korkeammalle kohti hyveensä ja moitteettoman maineensa huippua. Sattuipa sitten, että Camila, ollessaan kerran kahden kesken kamarineitinsä kanssa, sanoi hänelle:

— Minua hävettää, rakas Leonela, huomatessani, kuinka huonosti olen osannut arvostaa itseäni, kun en vaatinut Lotarioa edes odotuksellaan korvaamaan rakkauteni täyttä antaumusta, jonka hänelle niin nopeasti soin. Pelkään hänen halveksivan minun auliuttani tai kevytmielisyyttäni voimatta oivaltaa, kuinka mahdotonta minun oli vastustaa hänen väkivaltaista kiihkoaan.

— Älä ole siitä huolissasi, armollinen rouva; — vastasi Leonela — eihän ole mitenkään tärkeätä eikä johda kunnioituksen vähenemiseen, jos antaa pian, minkä antaa, kun vain se, mitä annetaan, on hyvää ja sinänsä arvokasta. Onhan tapana sanoa, että se, joka antaa pian, antaa kaksin verroin.

— On myös tapana sanoa, — vastasi Camila että vähällä hinnalla saatua pidetään vähässä arvossa.

— Se lause ei koske sinua, — vastasi Leonela — sillä rakkaus, kuten olen kuullut väitettävän, vuoroin lentää, vuoroin kulkee jalkaisin; toista se kiidättää, toista vie verkalleen, toisia laimentaa, toisia kiihtää liekkiin, toisia haavoittaa, toisia surmaa; se aloittaa jostakin kohdasta pyyteittensä riennon ja päättää ja lopettaa sen samaan kohtaan; aamulla se käy linnoitusta piirittämään ja illalla se on saanut varustukset valtoihinsa, sillä ei ole voimaa, joka kykenee sitä vastustamaan. Koska siis on niin laita, niin mitä oudoksut tai pelkäät, jos kerran Lotarion on täytynyt käydä samoin, kun rakkaus otti isäntäni poissaolon välineekseen teitä kukistaessaan. Ja välttämätöntä oli, että sinä aikana saatettiin täytäntöön, mitä rakkaus oli määrännyt, pitkittämättä odotusaikaa, kunnes Anselmo ehtisi tulla takaisin ja asia jäisi hänen läsnäolonsa vuoksi keskeneräiseksi; rakkaudella näet ei ole aikeittensa suorittamisessa mitään parempaa auttajaa kuin tilaisuus: tilaisuutta se käyttää apunaan kaikissa yrityksissään, varsinkin aluksi. Kaiken tämän minä tunnen hyvin, ja enemmän kokemuksesta kuin kuulopuheista, ja minä kerron sen sinulle, señora, jonakin päivänä, sillä minäkin olen lihaa ja nuorta verta. Sitäpaitsi, emäntäni Camila, sinä et luovuttautunut etkä antautunut, ennenkuin olit Lotarion katseista, huokauksista, sanoista, lupauksista ja lahjoista oppinut tuntemaan hänen koko sielunsa, niistä ja hänen hyveistään huomaten, kuinka hyvin Lotario ansaitsi rakkautesi. Koska kerran on niin laita, älä salli tuollaisten arkailevien ja joutavien ajatusten mieltäsi ahdistaa, vaan usko varmaan, että Lotario arvostaa sinua samoinkuin sinä häntä, ja elä iloisena ja tyytyväisenä, ajatellen, että nyt, kun kerran olet joutunut lemmen paulaan, sinun pyytäjäsi on arvokas ja ansiokas mies ja että hänessä on niiden neljän _s_:n lisäksi,[17] jotka tulee olla jokaisessa kelpo rakastajassa, kaikki muutkin aakkosten kirjaimet. Ellet usko, kuuntele minua, niin saat nähdä, kuinka luettelen ne ulkomuistista. Hän on, mikäli huomaan ja kuten minusta näyttää, _a_ntelias, _e_tevä, _h_yvä, _i_loinen, _j_alo, _k_aunis, _l_uja, _m_ainehikas, _n_uori, _o_iva, _p_eloton, _r_ehti, mainitut neljä s:ää, _t_oimellinen, _u_ljas, _v_aitelias; _x_ jää pois, sillä se on karhea äänne; _y_lhäinen, _ä_veriäs, _ö_ntyri.