Part 3

— Hyvin etsitty ja hyvin keksitty, — virkkoi siihen Sancho Panza — ja sitä parempi, jos isännälläni on niin oiva onni, että hän saa hyvitetyksi tuon solvauksen ja korjaa tuon vääryyden tappamalla sen nartunpoikajättiläisen, josta teidän armonne puhuu ja jonka hän varmaan tappaakin, jos tapaa, ellei hän vain ole aave; aaveille näet isäntäni ei mahda yhtään mitään. Mutta erästä seikkaa minä mielin pyytää teiltä, herra lisensiaatti, muun muassa, nimittäin sitä, että teidän armonne, jos isäntäni tekisi mieli ruveta arkkipiispaksi, mitä minä juuri pelkään, neuvoo häntä heti naimaan tämän prinsessan. Siten hänelle käy mahdottomaksi ottaa vastaan arkkipiispan arvo, hän saa ihan vaivatta keisarikuntansa, ja minäkin saavutan, mitä haluan. Perinpohjin asiaa harkittuani olen näet sitä mieltä, ettei ole minulle hyväksi, jos isännästäni tulee arkkipiispa, minä kun olen kelvoton kirkon palvelukseen, koska olen nainut mies; ja jos nyt lähtisin hankkimaan tispanssia saadakseni nauttia kirkollisia tuloja, vaikka minulla on kuin onkin vaimo ja lapsia, niin eihän siitä mitään loppua tulisi. Niinpä siis, armollinen herra, koko niksi on siinä, että isäntäni heti nai tämän neidin, jonka nimeä en vielä tiedä ja jota siis en nimeltään mainitse.

— Hänen nimensä — vastasi kirkkoherra — on prinsessa Minomicóna; koska näet hänen valtakuntansa on nimeltään Minomicón, on selvää, että hänen oma nimensä täytyy olla tuo.

— Ei epäilemistäkään; — vastasi Sancho — minä olen huomannut monenkin ottavan liika- ja sukunimensä siitä paikkakunnasta, missä ovat syntyneet, joten heillä on niininään Pedro de Alcala, Juan de Ubeda tai Diego de Valladolid, ja nähtävästi on Guineassakin vallalla sama tapa: että kuningattaret nimittävät itseään valtakuntiensa mukaan.

— Niin kaiketi, — sanoi kirkkoherra — ja mitä isäntänne naimiseen tulee, teen mitä suinkin voin.

Siitä Sancho oli kovin mielissään, ja kirkkoherra ihmetteli yhtä hartaasti hänen yksinkertaisuuttaan ja sitä, että miehen päähän olivat nähtävästi piintyneet samat hullutukset kuin hänen isäntäänsä, koska hän ilmeisesti piti varsin varmana, että Don Quijotesta tulisi keisari.

Dorotea oli sillävälin jo sijoittunut kirkkoherran muulin selkään, ja parturi oli sovittanut leukaansa härän häntäparran; sitten he kehoittivat Sanchoa opastamaan heitä Don Quijoten luo, huomauttaen, ettei hänen pitänyt olla tuntevinaankaan lisensiaattia eikä parturia, koska hänen isäntänsä keisariksi pääseminen riippui juuri siitä, ettei hän heitä tuntenut. Kirkkoherra ja Cardenio eivät halunneet lähteä heidän kerallaan; Cardenio senvuoksi, ettei Don Quijoten mieleen muistuisi heidän riitansa, kirkkoherra siksi, ettei hänen läsnäoloaan toistaiseksi kaivattu. He siis antoivat toisten mennä edellä ja seurasivat heitä hiljalleen jalkaisin. Kirkkoherra oli vielä neuvonut Doroteaa, miten hänen tuli menetellä, mutta Dorotea kehoitti heitä olemaan aivan huoletta: kaikki tulisi tapahtumaan täsmälleen niinkuin ritarikertomukset edellyttivät ja kuvailivat. He olivat kulkeneet suunnilleen kolme neljännespeninkulmaa, kun näkivät kalliorykelmän keskellä Don Quijoten, joka nyt oli pukeissaan, mutta ei varuksissaan, ja Dorotea, saatuaan Sancholta tietää, että tuo oli Don Quijote, sivalsi piiskalla ratsuaan hyvin parroitetun parturin häntä seuratessa. Kun he olivat saapuneet hänen luokseen, hyppäsi asevartia muulinsa selästä ja kiiruhti kädet ojossa auttamaan alas neitiä. Dorotea astui vikkelästi ratsultaan, heittäytyi Don Quijoten eteen polvilleen eikä noussut, vaikka toinen kaikin voimin yritti saada häntä jaloilleen, vaan haastoi seuraavaan tapaan:

— Urhoollinen ja voimallinen ritari! Minä en suostu tästä nousemaan, ennenkuin teidän oivallisuutenne ja kohteliaisuutenne suo minulle suosionosoituksen, joka on koituva teidän oman persoonanne kunniaksi ja ylistykseksi sekä suureksi hyödyksi kaikkein lohduttomimmalle ja loukatuimmalle neidolle, mitä on nähty auringon alla. Ja jos väkevän käsivartenne urheus vastaa teidän kuolemattoman maineenne kaikua, niin olette velvollinen auttamaan tätä poloista, joka saapuu ylen kaukaisilta mailta, teidän mainehikkaan nimenne houkuttelemana, etsimään teitä auttajakseen kovissa kohtaloissaan.

— En vastaa teille sanaakaan, kaunis neiti, virkkoi Don Quijote — enkä kuuntele enää asiaanne, ellette sitä ennen nouse maasta.

— Minä en nouse, herra, — vastasi surunrasittama neiti — ellei teidän kohteliaisuutenne ensin lupaa minulle suosionosoitusta, jota anelen.

— Minä lupaan ja myönnän sen teille, — vastasi Don Quijote — mikäli sen suorittamisesta ei koidu haittaa tai vahinkoa kuninkaalleni, isänmaalleni tai hänelle, jonka hallussa on sydämeni ja vapauteni avain.

— Siitä ei tule olemaan haittaa eikä vahinkoa mainitsemillenne — virkkoi surumielinen neiti.

Samassa tuli Sancho Panza kuiskaamaan isäntänsä korvaan:

— Armollinen herra, te voitte hyvinkin luvata hänelle suosionosoituksen, jota hän pyytää, sillä sehän on pieni juttu: on vain surmattava jättiläiskoljo, ja tämä anelija on korkea prinsessa Minomicóna, Etiopian kuningaskunnan Minomicónin kuningatar.

‒ Olipa kuka tahansa; — vastasi Don Quijote — minä teen, mitä olen velvollinen tekemään ja mihin minua käskee omatuntoni sen kutsumuksen mukaan, jonka olen valinnut.

Sitten hän kääntyi neidin puoleen ja virkkoi:

‒ Suvaitkoon teidän ihanuutenne nousta, sillä minä suon teille sen suosionosoituksen, jota mielitte minulta pyytää.

‒ Lausun siis pyyntöni, — virkkoi neiti — nimittäin, että teidän ylevämielinen persoonanne nyt heti lähtee kanssani, minne teidät vien, ja lupaa olla ryhtymättä mihinkään muuhun seikkailuun tai avunantoon, kunnes olette kostanut minun puolestani kavaltajalle, joka on anastanut valtakuntani rikkoen kaikkea jumalallista ja inhimillistä oikeutta.

— Minä lupaan siihen suostua, — vastasi Don Quijote — ja niinmuodoin voitte te, jalo neiti, tästä lähtien luopua rasittavasta alakuloisuudestanne ja saattaa riutuneet toiveenne loimahtamaan uusin voimin uuteen liekkiin, sillä Jumalan ja minun käsivarteni avulla saatte pian takaisin valtakuntanne ja pääsette ikivanhan ja mahtavan maanne valtaistuimelle niistä konnista huolimatta, jotka mielivät sitä vastustaa, ja heidän uhallaan. Ja käykäämme nyt kohta työhön käsiksi, sillä viivyttelystä sanotaan yleensä koituvan vaaraa.

Hädänalainen neiti tahtoi väkisinkin suudella hänen käsiään, mutta Don Quijote, joka oli kaikin puolin kohtelias ja hieno ritari, ei millään ehdolla siihen suostunut, vaan nosti neidin seisaalleen ja sulki hänet syliinsä erittäin säädyllisesti ja kohteliaasti, käskien sitten Sanchoa katsomaan Rocinanten satulavöitä ja pukemaan hänet varuksiinsa. Sancho otti alas varukset, jotka riippuivat puunoksasta kuin voitonmerkkinä, tarkasti vyöt ja puki tuota pikaa varukset herransa ylle. Havaitessaan olevansa täysissä varuksissa Don Quijote virkkoi:

— Lähtekäämme nyt Jumalan nimeen tätä ylhäistä neitiä auttamaan.

Parturi oli yhä polvillaan ja kykeni vain vaivoin pidättämään nauruansa ja estämään putoamasta partaansa, jonka menetys olisi saattanut tehdä tyhjäksi heidän hyvän aikeensa; mutta nähdessään, että suosionosoitus oli jo myönnetty ja kuinka uutterasti Don Quijote valmistuke sitä suorittamaan, hän nousi ja tarttui valtiattarensa toiseen käteen, ja niin he molemmat auttoivat neidin muulin selkään. Don Quijote nousi sitten Rocinanten satulaan, parturi sijoittui ratsulleen, mutta Sancho jäi jalkapatikkaan, jälleen muistaen menettämänsä harmon, koska nyt sitä kaipasi. Sancho ei kumminkaan ollut tuosta millänsäkään, sillä hänestä näytti siltä, että hänen herransa nyt oli pääsemässä, jopa ihan pääsemäisilläänkin keisariksi; hän näet epäilemättä otaksui isäntänsä menevän naimisiin tuon prinsessan kanssa ja tulevan ainakin Minomicónin keisariksi. Hänen ainoana huolenaan oli ajatus, että tuo valtakunta sijaitsi neekerien maassa, joten siis kaikki hänen tulevat alamaisensa välttämättä olivat neekereitä; mutta hän keksi mielessään siihen heti hyvän keinon ja lohdutti itseään: »Mitä huolin siitä, että alustalaiseni ovat neekereitä? Ei muuta kuin lastaan ne laivaan ja kuljetan Espanjaan, missä voin ne myydä ja saan niistä käteismaksun, ja sillä rahalla minä voin ostaa jonkin arvon tai jonkin viran ja elellä niin huoletonna ikäni kaiken. Olisipa laitaa, ellei miehellä olisi älliä eikä kykyä järjestää asioita ja myydä kolmeakymmentä- tai ainakin kymmentätuhatta alamaistaan kädenkäänteessä! Jumaliste, minä panen ne lentämään, olivatpa sitten pieniä tai suuria tai millaisia tahansa, ja vaikka olisivat kuinka mustia, minä saan ne kyllä muuttumaan valkoisiksi tai keltaisiksi.[2] Tulkaahan vain tänne, älkää yhtään pelätkö, sormeanihan minä tässä imeskelen!» Näitä miettiessään hän oli niin touhuissaan ja tyytyväinen, että kerrassaan unohti jalankulkemisesta koituvan harmin.

Kaikkea tätä seurasivat Cardenio ja kirkkoherra muutamien orjantappurapensaitten takaa tietämättä, miten menetellä, jotta pääsisivät heidän seuraansa; mutta kirkkoherra, joka oli varsin ovela, keksi kohta, mitä heidän piti tehdä saavuttaakseen tarkoituksensa: hän otti mukanaan kuljettamastaan kotelosta sakset, leikkasi sangen näppärästi Cardenion parran, puki hänen ylleen oman ruskean nuttunsa ja antoi hänelle vielä mustan viitan, niin että hänelle itselleen jäivät vain housut ja ihomekko; ja Cardenio näytti tosiaankin nyt niin toisenlaiselta, ettei olisi itseään tuntenut, vaikka hänellä olisi ollut kuvastin edessään. Toiset tosin olivat ehtineet edelle, ennenkuin tämä toimitus oli suoritettu, mutta siitä huolimatta kirkkoherra ja Cardenio ehtivät helposti valtamaantielle ennen heitä, koska risukot ja kehnot kulkureitit pakottivat ratsastavia liikkumaan hitaammin kuin jalankävijät. Niin he sijoittuivat tasangolle, siihen kohtaan, missä tie urkeni vuoristosta. Don Quijoten ja hänen seuralaistensa saapuessa kirkkoherra alkoi katsella häntä hyvin pitkään, eleillään osoittaen hänen näyttävän tutulta, ja siten kauan aikaa häntä silmäiltyään lähti häntä kohti, kädet ojennettuina ja ääneen huutaen:

— Olipa onni, että löysin ritariuden kuvastimen, kelpo maanmieheni Don Quijote Manchalaisen, aateliuden kukan ja kerman, hädänalaisten suojelijan ja auttajan, vaeltavien ritarien kvintessensin.

Niin sanoen hän kiersi käsivartensa Don Quijoten vasemman polven ympärille, ja ritari, hämmästyneenä siitä, mitä näki ja kuuli toisen sanovan ja tekevän, katseli häntä tarkkaavasti, tunsi hänet vihdoin, näytti säikähtävän ja pyrki kaikin voimin alas satulasta; mutta kirkkoherra ei siihen suostunut, ja siksi virkkoi Don Quijote:

— Sallikaa, herra lisensiaatti, sillä ei ole oikein, että minä istun hevosenselässä ja teidän armonne lainen kunnianarvoinen henkilö kulkee jalan.

— Siihen minä en voi millään ehdolla suostua; — vastasi kirkkoherra — jääköön teidän ylhäisyytenne satulaan, sillä ratsain te suoritatte suurimmat mainetyöt ja seikkailut, mitä meidän aikanamme on nähty; minulle, papille, mutta vähäarvoiselle, on kylliksi, kun saan istuutua jonkun teidän armonne seurassa kulkevan herran hevosen lautasille, mikäli he eivät pane pahakseen; ja uskonpa silloin, että ratsunani on Pegasos-hevonen[3] tai se seebra tai sotaorhi, jolla ratsasti mainehikas mauri Muzaraque,[4] joka vielä tänäkin päivänä makaa noiduttuna Zuleman suuressa kummussa,[5] vähän matkan päässä Complutumin mainiosta kaupungista.

— Tuo ei juolahtanut mieleenikään, hyvä herra lisensiaatti; — vastasi Don Quijote — mutta varmaan uskon, että armollinen prinsessa suvaitsee minun pyynnöstäni käskeä asepalvelijaansa jättämään muulinsa satulapaikan teidän armonne käytettäväksi; hän itse voi sijoittua taakse, jos prinsessa sen sallii.

‒ Sallii aivan varmaan, — vastasi prinsessa — ja tiedänpä senkin, ettei herra asevartiaani tarvitse käskeä: hän on niin kohtelias ja sivistynyt, ettei hän salli hengenmiehen kävellä, jos hänellä jotenkin on tilaisuutta ratsastaa.

‒ Niin on laita — vastasi parturi.

Hän astui kohta maahan, kehoitti kirkkoherraa istuutumaan satulaan, ja tämä teki niin odottamatta enempiä pyyntöjä. Mutta parturin sitten yrittäessä sijoittua muulin lautasille kävikin niin ikävästi, että muuli, joka oli vuokrajuhta, mikä riittää samalla ilmaisemaan, että se oli ilkeä otus, kohotti hiukan takapäätään ja potkaisi pari kertaa niin tuimasti, että mestari Nicolas, jos potkut olisivat osuneet hänen rintaansa tai päähänsä, sen sijaan, että osuivat vain ilmaan, olisi kironnut hiiden kattilaan koko tämän Don Quijoten kotiteloilleen saattamiseksi suunnitellun retken. Näinkin ollen potkut säikähdyttivät häntä niin kovin, että hän keikkosi maahan, muistamatta ollenkaan varoa partaansa, joka kirposi irti ja tuiskahti sekin maahan. Havaitessaan sen menettäneensä parturi ei tiennyt muuta neuvoa kuin peittää kasvot molemmin käsin ja voihkia, että häneltä oli isketty irti poskihampaat. Nähdessään partavihkon makaavan ilman leukaluuta ja ihan veretönnä pitkän matkan päässä kukistuneesta asepalvelijasta Don Quijote virkkoi:

— Jumal'avita, millainen iso ihme! Parta on temmattu ja kiskaistu hänen kasvoistaan niin tyystin kuin olisi nimenomaan aiottu se ajella!

Kirkkoherra, joka huomasi juonensa olevan vaarassa joutua ilmi, kiiruhti kohta noutamaan partaa, vei sen yhä vielä maassa makaavan ja voihkivan parturin luo, painoi hänen päänsä poveaan vasten ja sijoitti samassa parran paikoilleen mutisten jotakin, minkä sanoi olevan loitsua ja omansa kiinnittämään ihmisen leukaan partaa, kuten kohta saataisiin nähdä. Saatuaan sen jälleen sijoilleen hän astui loitommaksi, ja knaappi oli siinä yhtä parrallisena ja terveenä kuin ennen. Sitä Don Quijote kovin ihmetteli ja pyysi kirkkoherraa tilaisuuden tarjoutuessa opettamaan hänelle tuon loitsun; hän näet arveli, että sen voima ulottui avarammillekin aloille kuin pelkkään parran kiinnitykseen, koska oli selvää, että parran lähtiessä täytyi ihon ja lihankin pahoin haavoittua ja vioittua, joten loitsu, kyetessään kaiken sen korjaamaan, epäilemättä kelpasi muuhunkin, eikä vain leuan ja parran parantamiseen.

— Niin onkin laita — sanoi kirkkoherra ja lupasi opettaa sen hänelle ensimmäisessä soveliaassa tilaisuudessa.

He tekivät nyt sellaisen sopimuksen, että kirkkoherra nousisi ensinnä satulaan ja että he kolme sitten vuorottelisivat, kunnes ehtisivät majataloon, joka saattoi olla suunnilleen kahden peninkulman päässä sieltä. Kun he siis olivat ehtineet nousta ratsuilleen, nimittäin Don Quijote, prinsessa ja kirkkoherra, ja kolme muuta lähti käymään jalkaisin, nimittäin Cardenio, parturi ja Sancho Panza, lausui Don Quijote neidille:

— Suvaitkoon teidän korkeutenne, valtiattareni, lähteä johtamaan kulkuamme, minne parhaaksi näette.

Ennenkuin hän ehti vastata, virkkoi lisensiaatti:

— Mihin valtakuntaan teidän korkeutenne tahtoo meidät johdattaa? Onko se kukaties Minomicónin kuningaskunta? Se se varmaan on, jos minä valtakunnista mitään ymmärrän.

Dorotea, joka hyvin yskän oivalsi, arvasi kohta, että tuohon oli vastattava myöntävästi, ja sanoi siis:

— Niin on, herra; sitä kuningaskuntaa kohti kulkee minun tieni.

— Jos niin on, — sanoi kirkkoherra — on meidän mentävä minun kyläni läpi, ja sieltä teidän armonne suuntaa kulkunsa Cartagenaan, missä voitte nousta laivaan hyvä onni mukananne; jos sitten tuuli on suotuisa, meri tyyni ja myrskytön, voitte hiukan vähemmässä kuin yhdeksässä vuodessa saada näkyviinne suuren Meona-, tarkoitan Meotis-järven,[6] josta on vähän enemmän kuin sata päivämatkaa teidän korkeutenne valtakuntaan.

Teidän armonne erehtyy; — sanoi prinsessa — ei näet ole kahta vuotta, kun lähdin sieltä, eikä sää suinkaan ollut hyvä koko aikana, mutta siitä huolimatta olen päässyt näkemään, mitä hartaasti halusin, nimittäin herra Don Quijote Manchalaisen, josta kuulin kerrottavan heti, kun olin astunut maihin Espanjassa, ja kuulemani sai minut kohta etsimään häntä, jolta sulkeutuisin hänen jaloutensa suosioon ja uskoisin oikean asiani hänen voittamattoman käsivartensa varaan.

— Ei enempää kiitosta; — lausui siihen Don Quijote — minä näet vihaan kaikenlaista imartelua, ja vaikka tämä ei sitä lienekään, loukkaavat sellaiset puheet kumminkin minun siveitä korviani. Minä voin sanoa teille, armollinen valtiattareni, ainoastaan, että olipa minussa urheutta tai ei, minä tulen käyttämään kaikkea sitä, mikä minussa lienee tai ei liene, teidän palvelukseenne hamaan hengenlähtöön saakka. Mutta tämän minä nyt jätän odottamaan omaa aikaansa ja pyydän herra lisensiaattia minulle sanomaan, mikä syy on kuljettanut hänet näille seuduille näin yksinään, ilman palvelijoita ja niin vähissä vaatteissa, että kerrassaan kauhistun.

— Siihen minä vastaan aivan lyhyesti — virkkoi kirkkoherra. — Teidän armonne, herra Don Quijoten tulee tietää, että me, minä ja mestari Nicolas, meidän hyvä tuttavamme ja parturimme, olimme menossa Sevillaan nostamaan rahoja, jotka eräs monta vuotta sitten Intiaan muuttanut sukulaiseni oli minulle lähettänyt, eikä niin vähääkään, sillä niitä ilmoitettiin olevan enemmän kuin kuusikymmentätuhatta täysipitoista pesoa, mikä ei ole aivan mitätön summa; mutta eilen, meidän matkatessamme näitä maita, hyökkäsi kimppuumme neljä rosvoa, jotka veivät meiltä kaikki, partaakaan säästämättä, ja tekivät työnsä niin tyystin, että parturin täytyi ottaa leukaansa irtoparta; ja tämä nuori mies — hän viittasi Cardenioon — joutui hänkin pahoinpidellyksi. Ja parasta koko jutussa on, että näillä seuduilla yleisesti huhuillaan ryöstäjiemme olevan kaleerivankeja, jotka kuuluu vapauttaneen melkein tässä samassa paikassa joku mies, niin voimallinen, että päästi heidät kahleistaan komissaarista ja vartioista huolimatta. Se mies oli varmaan järjiltään tai samanlainen konna kuin hekin, tai ihminen, jolla ei ole sydäntä eikä omaatuntoa, koska hän saattoi päästää suden lampaitten joukkoon, revon kanaparveen, kärpäsen hunajaan, saattoi ilkkua oikeutta ja toimia vastoin kuningastaan ja synnynnäistä herraansa rikkomalla hänen laillisen käskynsä, koska, sanon minä, saattoi riistää kaleereilta niiden soutajat ja herättää levottomuutta Pyhässä Veljeskunnassa, joka on jo monta vuotta levännyt siunatussa rauhassa, sanalla sanoen, saattoi suorittaa teon, jonka vuoksi saa sielulleen vahingon eikä mitään voittoa ruumiilleen.

Sancho oli kertonut kirkkoherralle ja parturille kaleerivankien kanssa sattuneen seikkailun, mistä hänen isäntänsä oli suoriutunut varsin kunniakkaasti, ja siitä syystä kirkkoherra käytti esityksessään voimallisia käänteitä nähdäkseen, mitä Don Quijote tekisi tai sanoisi. Don Quijoten kasvoissa vaihtui väri sana sanalta, eikä hän uskaltanut tunnustaa toimineensa noiden veikkojen vapauttamiseksi.

‒ Ne siis meidät ryöstivät — sanoi kirkkoherra. Suokoon Jumala armossaan anteeksi hänelle, joka ei sallinut heitä kuljetettavan kärsimään ansaitsemaansa rangaistusta.

Kolmaskymmenes luku,

jossa kerrotaan kauniin Dorotean älykkyydestä sekä muista varsin miellyttävistä ja hupaisista seikoista.

Kirkkoherra oli tuskin ennättänyt lopettaa, kun Sancho virkkoi:

— Totta totisesti, herra lisensiaatti, sen mainion työn tekijä oli minun isäntäni, ja eipä sillä, etten minä ennakolta häntä varoittanut ja neuvonut katsomaan, mitä teki, ja sanonut, että oli synti päästää ne irti, koska kaikki olivat sinne menossa niinkuin suurten konnain pitikin.

— Hölmö, — sanoi siihen Don Quijote — eihän ole vaeltavien ritarien asia eikä velvollisuus tutkia, kulkevatko ne murheelliset, kahlehditut ja sorretut, joita he teillään kohtaavat, sillä tavalla tai ovatko sellaisessa ahdingossa syystään tai syyttään; heidän asianaan on vain auttaa heitä, kuten ainakin apuatarvitsevia, tarkaten heidän kärsimystään eikä heidän konnuuksiaan. Minä kohtasin kokonaisen rukousnauha-jonon juroja ja kurjia ihmisiä ja tein heidän hyväkseen, mitä velvollisuuteni vaati, kävi sitten kuinka tahansa. Ja sille, joka on katsonut menettelyni moitittavaksi, sanon, herra lisensiaatin pyhää virkaa ja hänen persoonaansa kaikin puolin kunnioittaen, että hän tuntee huonosti ritariseikkoja ja valehtelee kuin nartunpoika ja suvuton olento; ja tämän minä hänelle opetan miekallani, niinkuin on yksityiskohtaisemmin säädetty.

Tuon sanottuaan hän varautui jalustimiinsa ja painoi alas ryntäyslakkinsa; parturinvatia, joka hänen mielestään oli Mambrinon kypäri, hän näet kuljetti mukanaan satulan takanupissa, kunnes saisi korjatuiksi ne vauriot, joita oli koitunut kaleerivankien sitä käsitellessä.

Dorotea, joka oli älykäs ja leikkisä ja oli jo tullut tietämään, etteivät kaikki ruuvit olleet paikoillaan Don Quijoten päässä ja että kaikki, Sancho Panzaa lukuunottamatta, pitivät häntä pilanaan, ei halunnut olla toisia huonompi, vaan virkkoi hänelle, nähdessään hänet niin tuimalla tuulella:

— Herra ritari, teidän armonne tulee muistaa minulle lupaamanne suosionosoitus ja ettei teidän, lupauksenne mukaan, sovi antautua mihinkään muuhun seikkailuun, olipa se kuinka tähdellinen tahansa. Tyyntykää siis; jos herra lisensiaatti olisi tietänyt, että kaleerivangit oli vapauttanut teidän voittamaton käsivartenne, olisi hän varmaan pitänyt suunsa visusti suljettuna, vieläpä puraissut kieltäänkin kolme kertaa, ennenkuin olisi lausunut sanaa, joka olisi saattanut koitua teidän armonne halvennukseksi.

‒ Sen lupaan ja vannon, — sanoi kirkkoherra — ja olisinpa vielä raastanut pois toisen puolen viiksistäni.

— Minä vaikenen, valtiattareni, — virkkoi Don Quijote hillitsen sen oikeutetun vihan, joka jo oli sydämeeni noussut, ja pysyn tyynenä ja rauhallisena, kunnes tulen täyttäneeksi, mitä olen teille luvannut; mutta tämän hyvän haluni ja aikomukseni tähden pyydän teitä sanomaan, ellei se tunnu teistä epämieluisalta, mikä on huolenanne ja mitkä, kutka ja millaiset ovat ne henkilöt, joille minun on puolestanne kostettava asianmukaisesti, tyydyttävästi ja täydellisesti.

— Sen sanon mielelläni, — vastasi Dorotea — ellei teitä väsytä kärsimysten ja onnettomuuksien kuuleminen.

— Ei suinkaan, valtiattareni — vastasi Don Quijote.

Siihen virkkoi Dorotea:

— Koska niin on laita, pyydän teitä, armolliset herrat, kuuntelemaan kertomustani.

Hän oli tuskin ehtinyt tuon sanoa, kun Cardenio ja parturi siirtyivät hänen viereensä haluten kuulla, kuinka älykäs Dorotea punoisi tarinansa, ja samoin teki Sancho, joka oli ihastunut häneen yhtä hartaasti kuin hänen isäntänsä. Sijoituttuaan hyvin satulaan ja aloiteltuaan yskähdellen ja muita eleitä tehden Dorotea kävi kertomaan varsin sievästi tähän tapaan:

— Ensinnäkin tahdon ilmoittaa teille, armolliset herrat, että nimeni on...

Samassa hän vaikeni hetkiseksi, sillä kirkkoherran antama nimi oli häneltä unohtunut; mutta kirkkoherra, joka kohta arvasi, mikä häntä takellutti, tuli hänen avukseen sanoen:

— Eipä ihmekään, armollinen neiti, että teidän korkeutenne hämmentyy ja joutuu ymmälle kertoessaan onnettomuuksistaan, sillä ne seikat ovat yleensäkin sellaisia, että monesti vievät muistin niiltä, joita ahdistavat, vieläpä niin, etteivät he muista omaa nimeänsäkään, kuten teidän suuruutenne on nyt käynyt, kun olette unohtanut, että olette nimeltänne prinsessa Minomicóna, Minomicónin suuren kuningaskunnan laillinen perijätär; mutta tämän vihjauksen avulla teidän korkeutenne varmaan voi helposti palauttaa koviakokeneeseen muistiinsa kaikki, mitä mielii kertoa.