Part 2

— Olipa miten tahansa, — vastasi Dorotea — minä jatkan kertomustani. Don Fernando otti huoneessa olevan pyhän kuvan asettaen sen vihkimisemme todistajaksi; hän lupasi mitä tehoisimmin sanoin ja voimallisimmin valoin olla minun aviopuolisoni, vaikka minä, ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa sanottavaansa, kehoitin häntä tarkoin harkitsemaan, mitä teki, ja ajattelemaan, millainen harmi koituisi hänen isälleen, kun hän kuulisi poikansa menneen naimisiin talonpoikaistytön, oman alustalaisensa kanssa. Sanoin, ettei hänen pitänyt antautua kauneuteni sokaistavaksi, olipa se millainen tahansa, koska se ei kumminkaan riittäisi hänen tekemänsä virheen puolustukseksi, ja että hänen, jos tahtoi rakkautensa tähden tehdä minulle jotakin hyvää, tuli sallia minun kohtaloni muodostuvan säätyni edellytysten mukaiseksi, koska sellaiset epäsuhtaiset liitot eivät milloinkaan tuota solmijoilleen oikeata iloa eivätkä kykene kauan säilyttämään alkuperäistä riemullista sävyään. Minä sanoin hänelle kaikki, mitä nyt olen tässä sanonut, ja paljon muuta, mitä en enää muista, mutta mikään ei voinut saada häntä luopumaan aikomuksestaan, yhtä vähän kuin henkilö, joka ei aio maksaa sitoumuksensa mukaan, välittää koronkiskojan kanssa sopimusta solmiessaan vaikeistakaan ehdoista. Minä harkitsin tällöin asiaa nopeasti mielessäni ja ajattelin näin: »En varmaankaan ole ensimmäinen, joka on avioliiton nojalla kohonnut alhaisesta säädystä korkeaan, eikä Don Fernando ole ensimmäinen, jonka kauneus tai sokea intohimo (mikä tässä on todennäköisempi) on saanut ottamaan säädyltään alhaisemman elämänkumppanin. Koska siis en noudata mitään ennenkuulumatonta ja uutta tapaa, on parasta, että otan omakseni kohtalon nyt minulle tarjoaman kunnian, vaikka hänen minulle osoittamansa kiintymys ei kestäisikään kauempaa kuin hänen pyyteensä tyydytys, sillä minä olen niinmuodoin kumminkin hänen puolisonsa Jumalan edessä. Jos sitävastoin mielin hänet ynseästi torjua, niin hän, tuossa mielentilassa ollen, välittää vähät velvollisuudestaan ja käyttää väkivaltaa, joten menetän kunniani voimatta mitenkään puolustautua, kun minua väittää syylliseksi joku, joka ei tiedä, kuinka syyttömästi olen tähän tilaan joutunut. Mitkä perusteet riittäisivätkään saamaan vanhempani ja muut varmasti uskomaan, että tämä herra on tullut minun huoneeseeni minulta lupaa saamatta?» Kaikki nämä kysymykset ja vastaukset risteilivät silmänräpäyksen aikana mielessäni, ja kaikkein voimakkaimmin alkoivat minuun vaikuttaa ja saada minua taipumaan siihen, mikä aavistamattani tuli turmiokseni, Don Fernandon vannomat valat, ne pyhät todistajat, joihin hän vetosi, hänen vuodattamansa kyynelet ja vihdoin vielä hänen olemuksensa ja luonnollinen viehätyksensä, mikä niin lukuisien aito rakkauden ilmausten säestelemänä olisi voinut valloittaa toisenkin yhtä vapaan ja siveän sydämen. Minä kutsuin palvelijattareni, jotta hän olisi maallisena todistajana taivaallisten ohella, Don Fernando toisti ja vakuutti vannomiaan valoja, kutsui uusia pyhimyksiä todistajiksi aikaisemmin mainitsemiensa lisäksi, sanoi kiroavansa itsensä tuhansin kerroin, ellei tulisi pitämään, mitä lupasi. Hänen silmiinsä tulvahtivat jälleen kyynelet, ja hän huokaili entistä haikeammin, painoi minut yhä kiinteämmin syliinsä, mistä ei ohut minua koko aikana päästänyt, ja niin minä palvelijattareni jälleen huoneesta poistuttua menetin neitseyteni ja Don Fernandosta tuli lopullisesti uskoton pettäjä.

Onnettomuuteni yötä seuraava päivä ei kumminkaan saapunut niin nopeasti kuin luulen Don Fernandon toivoneen, sillä himon tultua tyydytetyksi on suurimpana nautintona päästä pois sieltä, missä päämäärä on saavutettu. Sanon tämän siksi, että Don Fernando pyrki kiireesti lähtemään luotani ja oli ulkona kadulla jo ennen päivänkoittoa, apunaan palvelijattareni, joka oli hänet huoneeseeni johdattanut. Lähtiessään hän sanoi minulle (vaikka ei yhtä tulisen kiihkeästi kuin tultuaan), että voin luottaa hänen uskollisuuteensa ja että hänen vannomansa valat olivat lujat ja oikeat, ja otti varmemmaksi vakuudeksi sormestaan kallisarvoisen sormuksen pannen sen minun sormeeni. Niin hän meni, ja minä jäin. En tiedä, olinko surullinen vai iloinen, mutta varmaan tiedän, että olin odottamattoman tapahtuman vuoksi hämmentynyt ja mietteissäni ja melkein suunniltani. En uskaltanut enkä muistanutkaan torua palvelijatartani petoksesta, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi sulkemalla Don Fernandon huoneeseeni, sillä en kyennyt vielä ratkaisemaan, oliko se, mitä minulle oli sattunut, onnea vai onnettomuutta. Don Fernandolle sanoin hänen poistuessaan, että hän, koska kerran nyt olin hänen omansa, voi tulla luokseni samalla tavalla seuraavinakin öinä, kunnes asia, hänen niin tahtoessaan, tulisi julkiseksi. Mutta hän saapui ainoastaan seuraavana, ja kului toista kuukautta, jona aikana en tavannut häntä kadulta enkä kirkosta. Sain nähdä turhaa vaivaa häntä etsiessäni, vaikka tiesin hänen olevan kaupungissamme ja käyvän melkein joka päivä metsällä, mikä oli hänen erikoinen mielihuvinsa.

Tiedän hyvin, kuinka katkerat ja tuskalliset minulle olivat nämä päivät ja hetket, ja tiedän, kuinka silloin aloin epäillä, jopa kerrassaan lakata luottamasta Don Fernandon uskollisuuteen; tiedän myös, että palvelijattareni nyt sai kuulla häikäilemättömän tekonsa vuoksi ne soimaukset, joita ei ollut aikaisemmin kuullut, ja tiedän, kuinka minun täytyi varoa kyyneliäni ja kasvojeni ilmeitä, jotta vanhemmillani ei olisi aihetta kysyä, miksi olin alakuloinen, siten pakottaen minua etsimään selitykseksi valheita. Kaikki tämä kumminkin loppui kerrassaan, kun saapui hetki, jolloin kaikesta hienotunteisuudesta luovuttiin, kunniallinen harkinta päättyi, kärsivällisyys oli lopussa ja salaiset aivoitukseni tulivat ilmi. Niin tapahtui senvuoksi, että muutamia päiviä myöhemmin paikkakunnallamme kerrottiin Don Fernandon menneen eräässä lähiseudun kaupungissa naimisiin jonkun ylen ihanan neidon kanssa, joka oli erittäin ylhäisten vanhempien lapsi, vaikka ei niin varakas, että olisi myötäjäistensä nojalla saattanut pyrkiä niin korkeaan liittoon. Neidon nimen sanottiin olevan Luscinda, ja kerrottiin vielä muista, varsin merkillisistä seikoista, joita oli hänen vihkiäisissään sattunut.

Cardenio kuuli Luscindan nimen, mutta kohautti vain hartioitaan, puri huuliaan ja levitti kulmiaan, minkä jälkeen hänen silmistään tulvahti kaksi kyynelvirtaa. Dorotea jatkoi kumminkin kertomustaan:

Tämä murheellinen uutinen saapui kuuluviini, mutta sydämeni ei siitä suinkaan jäätynyt jääksi, vaan syttyi niin valtavaan vihaan ja raivoon, että olin vähällä syöksyä huutaen kaduille julistamaan sitä uskottomuutta ja petosta, joka oli tullut osakseni. Tämän vimman kuitenkin viihdytti hetkellisesti ajatus, että jo samana yönä toteuttaisin, mitä sitten teinkin: minä pukeuduin näihin vaatteisiin, jotka sain eräältä isäni palveluksessa olevalta paimenpojalta, jolle kerroin koko onnettomuuteni pyytäen häntä lähtemään kanssani siihen kaupunkiin, missä vihamieheni kuului oleskelevan. Poika ensin moitti uhkayritystäni ja tuomitsi kelvottomaksi päätökseni, mutta huomattuaan sitten, etten missään tapauksessa aikeestani luopunut, tarjoutui minua saattelemaan, kuten sanoi, maailman loppuun saakka. Minä sulloin heti liinaiseen tyynynpäällykseen naisen vaatteet, joitakin koruja ja rahoja kaiken varalta, ja niin minä sitten poistuin kotoa yön hiljaisuudessa, antamatta mitään tietoa petolliselle palvelijattarelleni, seuranani paimen ja paljon ajatuksia, ja lähdin kohti kaupunkia jalkaisin, mutta sittenkin kuin siivillä, koska halusin hartaasti ehtiä pian perille, ellei estämään, mitä otaksuin jo tapahtuneeksi, niin ainakin vaatimaan Don Fernandoa sanomaan, kuinka hänellä oli ollut sydäntä niin tehdä. Kahden ja puolen päivän kuluttua saavuin perille ja tiedustelin kaupunkiin tullessani Luscindan vanhempien taloa, ja ensimmäinen, jolta sitä kysyin, vastasi minulle enemmän kuin halusin tietää. Hän neuvoi minulle talon ja kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut tyttären vihkiäisissä, mikä on niin yleisesti tunnettua, että kaikkialla keräydytään ryhmiin siitä keskustelemaan. Hän kertoi minulle, että Luscinda, Don Fernandon mentyä hänen kanssaan naimisiin, samana iltana, luvattuaan ottaa hänet aviomiehekseen, oli vaipunut syvään tainnostilaan ja että hänen miehensä, käytyään avaamaan hänen liiviään, jotta hän voisi helpommin hengittää, löysi Luscindan itsensä kirjoittaman kirjeen, jossa tämä selitti ja vakuutti olevan mahdotonta, että hänestä tulisi Don Fernandon puoliso, koska hän oli jo Cardenion, joka miehen kertomuksen mukaan oli eräs sangen ylhäinen saman kaupungin herra, ja että hän oli antanut Don Fernandolle myöntösanansa ainoastaan totellakseen vanhempiansa. Lyhyesti sanoen: hän kertoi kirjeen sisällön olleen sellaisen, että siitä nähtiin hänen aikoneen surmata itsensä heti vihkimisen jälkeen, ja siinä oli ilmoitettu ne syytkin, joiden vuoksi hän oli elämästä lähtenyt; ja kaikkea tätä sanotaan vahvistaneen todeksi tikarin, joka oli löydetty hänen yllään olevista vaatteista. Kaiken tämän havaittuaan Don Fernando katsoi Luscindan pitäneen häntä pilanaan, solvanneen ja halveksineen häntä, ja hyökkäsi hänen kimppuunsa, ennenkuin hän oli ehtinyt herätä tainnoksistaan, aikoen iskeä häntä löydetyllä tikarilla, ja olisi niin tehnytkin, elleivät Luscindan vanhemmat ja muut läsnäolevat olisi häntä siitä estäneet. Kerrottiin vielä, että Don Fernando oli heti poistunut kaupungista ja ettei Luscinda ollut herännyt tainnoksistaan ennenkuin seuraavana päivänä, jolloin hän ilmoitti vanhemmilleen olevansa mainitun Cardenion laillinen puoliso. Minä sain vielä tietää, että Cardenio, kuten väitettiin, oli ollut läsnä vihkiäisissä ja että hän, nähtyään Luscindan vihittynä, mitä ei ollut milloinkaan uskonut mahdolliseksi, oli epätoivoissaan lähtenyt kaupungista, sitä ennen kirjoitettuaan kirjeen, jossa selitti, kuinka Luscinda oli häntä loukannut, ja ilmoitti poistuvansa paikkaan, mistä ihmiset eivät kuuna päivänä häntä löytäisi. Kaikki tämä oli yleisesti tunnettua koko kaupungissa, ja kaikki ihmiset puhuivat siitä, sitäkin enemmän, kun saivat vielä tietää, että Luscinda oli kadonnut vanhempiensa kodista ja kaupungista; häntä näet ei löydetty mistään, ja hänen vanhempansa olivat menettää järkensä eivätkä tietäneet, mitä tehdä, jotta hänet löytäisivät. Saamani tiedot elvyttivät toiveitani, ja minä pidin parempana, etten ollut ollenkaan kohdannut Don Fernandoa kuin jos olisin kohdannut hänet naineena, sillä minusta näytti, ettei pelastuksen ovi ollut minulta vielä tyyten suljettu; ajattelin näet, että taivas kenties oli asettanut tuon esteen hänen toisen avioliittonsa tielle, jotta hän tulisi käsittämään, mitä oli ensimmäiselle velkaa, sekä ottamaan huomioon, että hän oli kristitty ja velvollinen ajattelemaan enemmän sieluaan kuin maallisia seikkoja. Minä tarkastelin kaikkia näitä asioita mielessäni puolelta ja toiselta ja lohduttelin itseäni lohdutusta löytämättä, kuvaillen mieleeni suuria ja hauraita toiveita pitääkseni yhä elämää, jota nyt inhoon.

Minun vielä ollessani kaupungissa, tietämättä mitä tehdä, kun en löytänyt Don Fernandoa, tuli korviini julkinen kuulutus, missä luvattiin suuri palkinto sille, joka löytäisi minut, mainittiin minun ikäni ja kuvailtiin pukua, joka oli ylläni; sitäpaitsi kuulin sanottavan, että nuori saattelijani oli vienyt minut pois vanhempieni luota, mikä seikka kovin koski minuun, sillä siitä näin, kuinka maineeni oli menoteillään, koska ei siinä kyllin, että olin pakoni vuoksi sen menettänyt, vaan lisäksi tuli vielä tieto, että olin karannut henkilön kanssa, joka oli niin alhainen eikä suinkaan ansainnut hellää kiintymystäni. Kuultuani kuulutuksen minä lähdin heti pois kaupungista palvelijani kanssa, jonka minulle vakuuttama uskollisuus näytti jo alkavan horjua, ja sinä yönä me tulimme tämän vuoriston tiheimpään metsään, koska pelkäsimme, että meidät löydettäisiin. Mutta onnettomuus, kuten sanotaan, kutsuu toista, kovan kohtalon loppu on tavallisesti uuden vielä pahemman alku, ja niin kävi nyt minun. Kun näet hyvä palvelijani, joka oli siihen saakka ollut uskollinen ja luotettava, näki minut tässä autiossa seudussa, niin hän yritti pikemmin oman konnamaisuutensa kuin minun kauneuteni yllyttämänä käyttää hyväkseen tilaisuutta, jonka tämä erämaa hänen nähdäkseen soi, ja ahdisti minua lemmentunnustuksillaan ollenkaan häpeämättä, pelkäämättä Jumalaa ja kunnioittamatta minua, ja kuullessaan minun vastaavan hänen julkeisiin ehdotuksiinsa jyrkin ja soveliain sanoin hän luopui hartaista pyynnöistä, joilla oli aluksi luullut jotakin saavuttavansa, ja alkoi käyttää väkivaltaa. Mutta vanhurskas taivas, joka harvoin, jos milloinkaan, jättää huomioonottamatta ja suosimatta vilpittömiä aikeita, auttoi minuakin niin, että vähiä voimiani vain hiukan ponnistaen syöksin hänet alas jyrkänteeltä, jättäen hänet sinne makaamaan, en tiedä, kuolleenako vai elävänä. Sitten lähdin, nopeammin kuin säikähdykseni ja uupumukseni tuntui sallivan, kauemmaksi tähän vuoristoon, ajattelematta ja suunnittelematta mitään muuta kuin tänne piiloutumista paetakseni isääni ja niitä, jotka hänen toimestaan minua etsivät. En tiedä, kuinka monta kuukautta on kulunut siitä, kun näissä aikeissa saavuin tänne, missä tapasin erään karjanomistajan, joka vei minut palvelijakseen erääseen tämän vuoriston keskellä sijaitsevaan kylään ja jonka palveluksessa olen ollut koko tämän ajan paimenpoikana, yrittäen aina pysytellä ulkosalla salatakseni hiuksiani, jotka nyt niin arvaamattani paljastivat minut teille. Uutteruuteni ja varovaisuuteni oli kuitenkin aivan turhaa, sillä isäntäni sai selville, etten ollut mies, ja silloin häneen iski sama paha ajatus kuin palvelijaani; mutta, koska sallimus ei aina suo vaikeuksien keralla keinoa niiden selvittämiseksi, en löytänyt mitään jyrkännettä tai kuilua syöstäkseni alas isäntäni ja päästääkseni hänet vaivastaan, niinkuin olin löytänyt palvelijaani varten, ja siksi pidin vähempänä vaikeutena poistua hänen luotaan ja kätkeytyä jälleen tähän jylhään seutuun kuin yrittää voimaini ja puolustelujeni avulla hänestä suoriutua. Painuin siis jälleen metsän suojaan etsiäkseni sieltä paikkaa, missä voisin aivan esteettömästi huokaillen ja itkien rukoilla taivasta armahtamaan onnettomuuttani sekä suomaan minulle voimia ja apua siitä pääsemään, tai päättääkseni päiväni tässä erämaassa, niin ettei jäisi jälkeäkään tästä kurjasta, joka on aivan syyttömästi antanut aihetta siihen, että hänestä puhutaan ja häntä panetellaan sekä kotiseudulla että vierailla paikkakunnilla.

Yhdeksäskolmatta luku,

missä kerrotaan siitä hupaisesta juonesta ja keinosta, jota käytettiin vapautettaessa rakastunutta ritariamme hänen aloittamastaan ylen ankarasta katumuksenteosta.

— Tämä, hyvät herrat, on totuudenmukainen kertomus onnettomasta kohtalostani; harkitkaa ja ratkaiskaa nyt, eikö minulla ollut riittävästi aihetta korviinne kantautuneisiin huokauksiin, kuulemiinne sanoihin ja silmistäni vuotaneisiin kyyneliin, vaikka niitä kaikkia olisi ollut vielä runsaamminkin. Ottaen huomioon onnettomuuteni laadun te varmaan oivallatte, että lohdutus on turhaa, koska siihen ei löydy mitään apua. Pyydän teitä vain (ja te voitte, kuten teidän tuleekin, sen varsin helposti tehdä) neuvomaan minua, missä voin säilyä hengissä menehtymättä pelkoon ja vapistukseen, joka minut valtaa, kun ajattelen, että etsijäni minut tapaavat; vaikka näet tiedän vanhempieni hellän rakkauden olevan varmana takeena siitä, että he ottaisivat minut hyvin vastaan, on se häpeäntunne, jonka valtaan joudun vain ajatellessanikin, että minun on astuminen heidän luokseen toisenlaisena kuin he olivat toivoneet, niin ankara, että mieluummin pakenen iäksi heidän näkyvistään kuin tulen heidän silmiensä eteen mielessäni ajatus, että he katsovat minun luopuneen siitä kunniallisuudesta, jota he olivat varmaan minulta odottaneet.

Niin sanottuaan hän vaikeni, ja hänen kasvonsa peitti puna, joka sangen selvästi ilmaisi hänen sielunsa tuskaa ja häpeää. Hänen kuuntelijansa puolestaan säälivät samoinkuin ihmettelivätkin hänen kovaa kohtaloaan, ja vaikka kirkkoherran teki mieli heti häntä lohduttaa ja neuvoa, puuttui ensinnä puheeseen Cardenio kysyen:

— Sinäkö, señora, siis olet kaunis Dorotea, rikkaan Clenardon ainoa tytär?

Dorotea joutui ihmeisiinsä kuullessaan mainittavan isänsä nimen ja nähdessään, kuinka mitätön oli sen mainitsija; onhan näet jo aikaisemmin kerrottu, miten kehnoissa pukimissa Cardenio oli. Niinpä Dorotea virkkoikin hänelle:

‒ Entä kuka olette te, ystäväni, joka näytte tuntevan isäni nimen? Ellen väärin muista, en ole onnettomuudestani kertoessani sitä kertaakaan maininnut.

‒ Minä — vastasi Cardenio — olen se poloinen, jota Luscinda, mikäli te, señora, meille kerroitte, sanoi puolisokseen. Minä olen onneton Cardenio; ja sama henkilö, joka saattoi teidät nykyiseen onnettomaan tilaanne, on petollisuudellaan tehnyt minusta sellaisen kuin näette, repaleisen, alastoman, kaikkea inhimillistä lohdutusta vailla olevan olennon ja, mikä pahinta, järjettömän, sillä järkeni on selvä ainoastaan silloin, kun taivas salin minun lyhyen ajan sitä nauttia. Minä olin läsnä Don Fernandon suorittaessa petostaan, Dorotea, ja minä kuuntelin, suostuisiko Luscinda hänen puolisokseen lausumalla myöntösanansa. En uskaltanut jäädä odottamaan nähdäkseni, mihin hänen pyörtymisensä johtaisi tai miten vaikuttaisi hänen povestaan löydetty kirje, sillä sieluni ei ollut kyllin luja kestääkseen niin monta onnettomuutta yhdellä kertaa. Siksi jätinkin talon ja kärsivällisyyden, annoin kirjoittamani kirjeen vierasystävälleni, jota pyysin toimittamaan sen Luscindalle, ja lähdin tähän erämaahan aikoen täällä lopettaa elämäni, jota siitä hetkestä inhosin kuin verivihollistani. Kohtalo ei kumminkaan ole suvainnut ottaa sitä minulta, vaan on tyytynyt viemään järjen, kenties siitä syystä, että tahtoi säästää minut tähän onnelliseen hetkeen, jona olen saanut kohdata teidät. Jos näet on totta, mitä olette kertonut, kuten uskon olevan, on myös mahdollista, että taivas on varannut onnettomuuksiimme paremman päätöksen kuin luulemme. Kun kerran Luscinda ei voi mennä naimisiin Don Fernandon kanssa, koska on minun omani, eikä Don Fernando hänen kanssaan, koska on teidän, ja kun hän on niin julkisesti seikan ilmoittanut, voimme kaiketi toivoa, että taivas antaa meille omamme takaisin sen ollessa vielä koskematta, vieraan omaksi joutumatta ja tuhoutumatta. Ja koska meillä on tämä lohdutus, joka ei johdu mistään kaukaisesta toiveesta eikä perustu mielettömiin haaveisiin, rukoilen teitä, señora, tekemään kunniallisessa mielessänne toisen päätöksen, niinkuin aion tehdä minä, varautuen odottamaan parempaa onnea, sillä minä vannon teille, niin totta kuin olen ritari ja kristitty, etten jätä teitä, ennenkuin näen teidän saaneen omaksenne Don Fernandon, ja ellen voi järjen sanoilla saada häntä tajuamaan, mitä hän on teille velkaa, käytän hyväkseni ritariarvoni minulle suomaa vapautta oikeudenmukaisesti haastamalla hänet kaksintaisteluun hänen teille tekemänsä vääryyden vuoksi, huolimatta muistella kokemaani solvausta, jonka kostamisen jätän taivaan tehtäväksi käyden auttamaan teitä täällä maan päällä.

Cardenion sanat saivat kerrassaan hämmästyksen valtaan Dorotean. Hän ei tietänyt, miten kiittäisi niin suurenmoisesta auliudesta, ja aikoi tarttua hänen jalkoihinsa niitä suudellakseen. Cardenio ei kumminkaan sitä sallinut, ja lisensiaatti vastasi heidän molempien puolesta, sanoi täysin hyväksyvänsä Cardenion jalon ehdotuksen ja ennen kaikkea pyysi, neuvoi ja vannotti Doroteaa lähtemään kanssaan hänen kyläänsä, missä voisivat hankkia, mitä heiltä puuttui, ja missä pidettäisiin neuvoa, kuinka etsittäisiin Don Fernandoa tai vietäisiin Dorotea vanhempiensa luo tai tehtäisiin, mitä sopivaksi katsottaisiin. Cardenio ja Dorotea kiittivät häntä ja hyväksyivät tämän suosiollisen tarjouksen. Parturi, joka oli kaiken aikaa ollut vaiti ja ihmetyksen vallassa, lausui nyt hänkin suopeita sanojaan ja tarjoutui yhtä auliisti kuin kirkkoherra palvelemaan heitä kaikin puolin, mikäli voi toimia heidän hyödykseen; hän kertoi myös lyhyesti, miksi he olivat tänne tulleet, mainitsi Don Quijoten merkillisen hulluuden ja että he nyt odottivat hänen aseenkantajaansa, joka oli lähtenyt häntä etsimään. Cardenio muisti kuin unennäkönsä sen kiistan, johon oli joutunut Don Quijoten kanssa, ja kertoi siitä toisille, osaamatta kumminkaan sanoa, mikä oli ollut riidan aiheena. Samassa he kuulivat huutoja ja tunsivat huutajan Sancho Panzaksi, joka ei ollut löytänyt heitä siitä, mihin oli heidät jättänyt, ja senvuoksi nyt äänekkäästi huikkaili. He lähtivät häntä vastaan, ja heidän tiedusteltuaan, miten oli Don Quijoten laita, Sancho kertoi, että isäntä oli hänen saapuessaan ollut paljaalla paidallaan, laihana, ihan keltaisena ja nälkiintyneenä, huokailemassa valtiatartaan Dulcineaa, ja että hän, vaikka Sancho oli selittänyt valtiattaren vaativan häntä poistumaan näiltä tienoilta ja lähtemään Tobosoon, missä Dulcinea häntä odotti, oli vastannut lujasti päättäneensä olla ilmaantumatta hänen ihanuutensa eteen, kunnes oli suorittanut mainetöitä, jotka tekisivät hänet neidon suosion ansainneeksi. Jos asiat menisivät tätä menoaan, oli Sanchon mielestä vaara tarjona, ettei Don Quijotesta tulisikaan keisaria, kuten hänen velvollisuutensa vaati, eikä edes arkkipiispaa, mikä oli vähin mahdollisuus, ja siitä syystä hän kehoitti harkitsemaan, mitä oli tehtävä, jotta hänet saataisiin sieltä pois. Lisensiaatti vakuutti, että Sancho voi olla aivan huoletta, sillä he kyllä veisivät hänet sieltä pois, tahtoipa tai ei. Hän kertoi sitten Cardeniolle ja Dorotealle, mitä he olivat suunnitelleet Don Quijoten parantamiseksi tai ainakin voidakseen kuljettaa hänet kotiinsa. Siihen virkkoi Dorotea, että hän voisi esittää apuatarvitsevan neidin osaa paremmin kuin parturi, että hänellä sitäpaitsi oli mukanaan vaatteita, jotka tekivät näytännön aivan luontevaksi, ja että he saivat huoletta jättää hänen asiakseen kaikki, mitä tarvittiin heidän aikomuksensa toteuttamiseksi; hän näet oli lukenut paljon ritariromaaneja ja tunsi varsin hyvin sen kieliparren, jota hädänalaiset neidit käyttivät pyytäessään vaeltavilta ritareilta suosiollista apua.

‒ Niinpä ei muuta — virkkoi kirkkoherra — kuin käydään heti juoneen; onni osoittautuu varmaan meille suopeaksi, koska on niin äkkiarvaamatta avautunut mahdollisuus teidän auttamiseksenne, hyvät vieraat, ja me olemme samalla löytäneet keinon saavuttaaksemme, mitä olimme suunnitelleet.

Dorotea otti nyt nyytistään eräänlaisesta upeasta villakankaasta tehdyn kokonaisen puvun ja toisenlaisesta kauniista viheriästä kankaasta tehdyn mantiljan sekä lippaasta kaulanauhan ja muita koruja, jotka suori tuossa tuokiossa ylleen, niin että näytti tosiaankin rikkaalta ja ylhäiseltä naiselta. Hän sanoi ottaneensa tämän kaiken ja vielä muutakin mukaansa kaiken varalta kotoa lähtiessään, mutta toistaiseksi ei ollut tarjoutunut tilaisuutta niiden käyttämiseen. Kaikkia ihastutti erinomaisesti hänen sulonsa, viehättävä olemuksensa ja kauneutensa, ja he tuomitsivat typeräksi Don Fernandon, joka oli hylännyt semmoisen kaunottaren. Eniten oli kumminkin ihmeissään Sancho Panza, sillä hänestä tuntui (kuten totta olikin), ettei hän ollut ikäpäivinään nähnyt niin ihanaa olentoa; siksi hän pyysikin erittäin hartaasti kirkkoherraa sanomaan, kuka tuo kaunis neiti oli ja mitä hän haki näiltä tiettömiltä mailta.

— Tämä kaunis neiti, parahin Sancho, — vastasi kirkkoherra — on kerta kaikkiaan suuren valtakunnan Minomicónin perijätär suoraan alenevassa polvessa miehispuolelta ja on tullut etsimään isäntäänne pyytääkseen häneltä suosionosoitusta, nimittäin, että hän vaatii hyvitystä erään ilkeän jättiläisen tälle neidille tekemästä vääryydestä tai solvauksesta; ja niin tämä prinsessa on saapunut aina Guineasta asti, siellä kuultuaan, millaisessa maineessa isäntänne on oivallisena ritarina kaikkialla tunnetussa maailmassa.