Part 7

Matias hiipi Vucan luo ja huomautti hänelle, mitä tämä uusi selitys merkitsi.

»Kiiruhda, tyttöseni, riennä; kuningas on julistanut, että koko piha talleineen kuuluu saliin; niinpä voit valita majatalon isännänkin.»

»Onko se totta?» kysyi Vuca kuninkaalta romaniankielellä, ja kun Matias nyökkäsi myöntävästi, hypähti tyttö pystyyn kuin orava ja juoksi ulos ovesta. Kip — kop kip — kop, kuului hänen pienten nauhakenkiensä kopina eteisen kiviltä.

Ja mitä muuta osattiin tehdä? Hei, kuningas Mujkó ja koko seurue juoksi hänen perässään, sillä niin vaati tapa aviopuolisoa valittaessa.

Vuca juoksi minkä jaksoi suoraan talleja kohti, ja kun hän oli päässyt niitä lähelle, huusi hän voimainsa takaa: »Johan Korják!»

Johan Korják olisi varmaan maan allekin kuullut hänen huutonsa, mutta koska hän vain lepäili lehmuksen suojassa, kuuli hän sen vielä paremmin. Hän tulikin heti esille, mutta ällistyi aika lailla, kun näki niin monen suuren herran juoksevan Vucan perässä.

»Ah, sydänkäpyseni, he kai ajavat sinua takaa?»

»Ei, ei», huusi Vuca hengästyneenä, »minä saan ottaa sinut miehekseni!»

Sitten hän kääntyi ja osoitti isonenäistä poikaa.

»Tuota viisasta kelpo miestä saamme kiittää siitä.»

Matias oli juuri aikeissa vastata, kun hän äkkiä hätkähti: ulkoa linnanportilta kuului sotatorvien ääni, ja maa alkoi täristä, ikään kuin sotajoukko tykkeineen lähestyisi kovasti pauhaten.

Silloin kuningas unohti osansa ja koko laskiaispilan; hermostuneena hän tarttui erään »valtaherran» hihaan; se oli herra varamajuri Benedikt Jobbaházy.

»Rientäkää portin eteen ja ilmoittakaa minulle heti, mikä joukko sieltä lähenee.»

Nagyszebenin prefekti (herra Rostó), joka oli kuullut isonenäisen sanat, oli rajattomasti hämmästyksissään tästä hävyttömyydestä. (Muutenkin hän oli jo tarkkaillut poikaa, joka pisti ison nenänsä joka paikkaan.) Hän odotti nyt välttämätöntä nuhdetta, mutta hänen ihmetyksensä vain kasvoi, kun hän näki valtaherran kuin villittynä juoksevan portille.

Kuningas Mujkó ei huomannut tätä kaikkea ollenkaan, vaan jatkoi rauhallisesti tehtävänsä suoritusta. Hän kääntyi paraikaa hämmästyneen ja vallan typertyneen Korjákin puoleen sanoen: »Täten luovutan sinulle tytön juhlallisesti ja toivon, että kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa toimitetaan kirkollinenkin vihkiminen kaikkien sääntöjen mukaan.»

Korják kietoi kätensä hellästi Vucan kaulalle.

»Eikä siis kukaan enää voi riistää häntä minulta.»

»Paitsi Jumalaa, ei kukaan!»

Mahtavana kajahti tämä vakuutus ilmassa. Ylen onnellinen Korják kysyi kiitollisena jalokivin koristetulta, kärpännahka-asuiselta herralta koruttomalla tavallaan: »Onko se totta, teidän armonne, herra Georg Dóczy?» (Sillä hänen tietääkseen Vuca oli Dóczyn maaorja.)

»Voi sinua aasia, sinua tolvanaa!» huusi Mikael Rostó. »Etkö siis näe, että seisot hänen majesteettinsa kuninkaan edessä?»

Korjákissa alkoi viha kiehua, ja hänen kiihtymyksensä puhkesi sanoiksi:

»Pitäkää isänne isoisää narrina, mutta älkää minua. Tuo mies on kuningas yhtä vähän kuin minä.»

Mujkó huomasi olevansa vaarassa tulla paljastetuksi. Sen vuoksi hän ei ollut kuulevinaan näitä sanoja.

Hän käänsi selkänsä kinastelevalle parille ja alkoi jutella italiaksi ruuanmaistajan kanssa. Vuca puolestaan, kuultuaan mitä hänen Johaninsa sanoi, valahti kauhusta kuolonkalpeaksi. Hän kohottautui varpailleen, peitti pienellä kädellään »kauhean» miehen majesteettirikoksen lausuneen suun ja kuiskasi kerkeästi painaen punaiset huulensa hänen korvaansa: »Polvistu, sillä sinähän syökset vielä meidät molemmat turmioon!»

Korják tuli ihan ymmälle; hän pudisti päätänsä ja katseli koreata »kuningasta». Sitten hän otti taskustaan juuri lyödyn taalarinrahan ja näytti Vucalle kuninkaan kuvaa.

»Tässä näet, lapseni: Matias rex. Katso tätä päätä, näitä hartioita. Onko tuo nyt tämän näköinen?»

Vuca helähti nauramaan ja sysäsi sulhastaan tuttavallisesti kylkeen.

»Mieletöntä, sulaa hulluutta, kuvahan on sen isonenäisen näköinen.»

Onneksi kukaan ei ollut pannut merkille tätä pikku kohtausta. Kaikki alkoivat käydä levottomiksi. Lähenevien ratsastajien kopina kuului jo ihan selvästi. Hevosten nostattama pöly oli muuttunut mahtavaksi pilveksi, ja terävänä raikui sotatorven ääni linnanportin likellä.

Heti senjälkeen Benedikt Jobbaházy tuli juoksujalkaa takaisin.

»No, mitä siellä on tekeillä?» kysyi Matias mennen häntä vastaan.

»Voitto!» kuului Jobbaházyn riehakas vastaus. »Ladislaus Palóczyn ja Czudarin joukot ovat lyöneet kenraali Swehlán ja tuovat mukanaan kolmesataa böömiläisvankia. Koska he muutenkin kulkevat tätä tietä, haluavat he alamaisesta näyttää vangit hänen majesteetilleen kuninkaalle.»

Matias kohotti päänsä haltioituneena, ja samassa hänen äänensäkin muuttui toiseksi.

»Eläkööt urhoolliset sankarimme! Mutta nyt me lopetamme ilveilyn. Tanssiaiset, häämenot ja muut hullutukset jäävät pitämättä. Tämä uusi tapaus on pyyhkinyt ne ohjelmasta.» Ja kääntyen ystäviinsä, jotka happamin ilmein kuuntelivat tätä kuninkaan tuomiota, hän jatkoi: »Älkää olko pahoillanne, hyvät herrat. Emme saa esiintyä leväperäisinä sotajoukon päälliköille. Mitä nuo urheat soturit sanoisivatkaan, jos näkisivät täällä valepukuisen naamiokuninkaan? Riisu yltäsi kärpännahkaviitta, Mujkó, ja mene hiiteen. Ja te muutkin, pukeutukaa uudelleen. Tyytykää siihen, että Várpalotassa kerran oli maailma ylösalaisin. Nyt hoitakoon kukin virkaansa. Keittäjien ja keittiöpoikien pitää keittää ja paistaa urheille sankareillemme. — Aioimme tässä juhlassa ylistää kauniiden naisten silmiä, mutta vielä suurempi on Jumalan armo, kun voimme juhla-aterialla viettää tulisten miekkojen voittoa. Keittiömestarit, käskekää vierittää esille joku viinitynnyri janoisille sotureille. Mutta te, Jobbaházy, avauttakaa portit Palóczylle ja Czudarille; minä otan heidät vastaan ylhäällä hirvensarvisalissa.»

Nyt syntynyttä hämminkiä ja liikehtimistä on mahdoton kuvata. Herra Rostó piteli päätänsä, ikäänkuin häneen olisi osunut luoti. »Ah, minä olen mennyttä miestä, minun täytyy kuolla.»

Anna Gergely pyörtyi ja olisi kaatunut, ellei lääkäri olisi saanut hänestä kiinni. »Tuokaa vettä, mutta nopeasti!» huusi hän. Matias huomasi tämän ja käski lääkäriä toimittamaan Annan linnan sisäsuojiin lepäämään.

Mutta eniten säikähti Korják; hänen polvensa alkoivat vapista, kun hänelle äkkiä selvisi totuus, ja heittäytyen tomuun kuninkaan eteen hän rukoili murtuneella äänellä: »Armoa minun päälleni!»

»Ah, mene tiehesi, narrimainen isäntä. Minkätähden minun pitäisi armahtaa sinut? Ethän ole tehnyt yhtään rikosta etkä yhtään virhettä. Me olemme tehneet rehellisen kaupan. Sinä olet antanut minulle kaksi taalarinrahaa, ja minä olen tehnyt sinulle palveluksen: tässä on morsiamesi. Minulla ei ole syytä moittia sinua eikä sinullakaan minua. Nouse siis pystyyn, hyvä mies äläkä turhaan kuluta housujasi.»

Sitten hän tarttui rakkaimman ystävänsä, herra Stefan Bánffy Lendvan käsivarteen ja läksi kiireesti linnan sisäsuojiin päin, mutta pian hän pyörsi takaisin ja viitaten luokseen herra Nikolaus Dersffyn, henkivartioston päällikön, antoi kovalla äänellä määräyksen: »Szelistyeläiset odottakoot, kunnes ryhdyn lopullisiin toimenpiteihin.»

Jälkeä jättämättä kuin puhjennut saippuakupla hävisi kirjava, hupsutteleva hoviseurue. Se oli, sitä ei ollut enää eikä sen koommin nähdä.

Huikaisevan upeasti puetut herrat heittivät yltänsä kukin omassa sopessaan samettinuttunsa, kirjaillun dolmaninsa tai silkkisen kabadioninsa. Mikael Rostó vetäytyi puutarhan tiheikköön kuin sairas aasi. Molemmat szelistyeläisrouvat vietiin linnan vasempaan kylkirakennukseen; vain Vuca nousi tyhjiin vaunuihin, minne hän sijoittui kuin jollekin Korjákin suoja-alueelle; siellä hänen oli hyvä olla, sillä isäntä Korják seisoi paikalla vaunujen laitarimaan nojaten.

Heillä oli toisilleen ylen paljon kerrottavaa kultaisesta ruukusta, keittäjästä ja paljosta muusta.

»Oi, Johan, Johan, nämäpä vasta kummia tapahtumia! Ikäänkuin tämä ei olisikaan totta, kultaseni, vaan kaunista unta, joka meille on lähetetty kaukaa.»

Kun Simon Czudarin ja Ladislaus Palóczyn raskaat askeleet panivat synkeät muurit kajahtelemaan, oli loisto ja hupsuttelu kadonnut jäljettömiin. Tilalla oli hiljainen, puritaanisen yksivakainen nuorenmiehen hoviseurue.

Kuningas otti sotajoukon päälliköt puoleksi tunniksi puheilleen. Hän meni esisaliin heitä vastaan ja puristi moneen otteeseen heidän käsiään.

»Tervetuloa, serkku-herrat! Istukaa joukkoomme.»

Mutta päälliköt tunsivat tavat ja kertoivat seisaallaan vaarallisista taisteluista ja hyökkäyksistä, ovelan Swehlan hullunrohkeista teoista, hänen itsepintaisesta puolustuksestaan ja paostaan.

»Oliko teillä riittävästi tykkejä?»

»Meillä oli mukana Varga-tykkikin.» [Matiaksen kuuluisa tykki, joka myöhemmin Wienin piirityksessä näytteli niin suurta osaa.]

»Montako miestä olemme menettäneet?»

»Meillä on neljäneljättä kuollutta ja kaksikymmentä haavoittunutta.»

»Jälkimäiset hoidamme täällä», sanoi kuningas

»Haavoittuneet olemme sijoittaneet eri paikkoihin ja ottaneet mukaamme vain vangit.»

»Montako miestä niitä on?»

»Yli kolmesataa.»

Tämä lukumäärä ilmeisesti tyydytti kuningasta. Hän puristi jälleen kenraalien käsiä.

»Palkitsemme tekonne kaikesta sydämestämme, kunhan palaamme Budaan. Ette osaa kuvitellakaan, kuinka olette täyttäneet toivomukseni. Minä olen kuninkaansanalla sitoutunut hankkimaan juuri sen määrän miehiä. Asia koskee erään Siebenbürgiläisen seudun asuttamista, missä työvoimien puute on aiheuttanut sietämättömän tilanteen.»

»Ne ovat rotevaa väkeä», selitti Ladislaus Palóczy; »heidän kouransa on kova, mutta en tiedä, pystyykö se työhön. He iloitsevat vain siitä, mitä riistävät toiselta väkivallalla. Epäilen, tyytyvätkö he palkkaan, jonka maaemo heille vapaaehtoisesti antaa heidän uskollisuudestaan.»

»Minä puolestani luulen heidän sopivan siihen», arveli Czudar. »Pitkän matkan aikana olin puheissa heidän kanssaan. He ovat tutkistelleet itseään. He ovat lisäksi kyllästyneet nykyiseen leipätyöhönsä. He eivät ole rosvoja eivätkä sotilaita. Tänään kaikkea, huomenna ei mitään, onhan se surullista elämää. Heihin verrattuna on vainottu susikin armollinen herra. Varmastikin tuntuu heistä teidän majesteettinne suunnitelma, joka tarkoittaa kotikonnun perustamista heille, perin sopivalta. Ihminen tavoittelee useimmiten, mikä on hänestä kauimpana.»

»Antaisin mielelläni heidän jo tänään lähteä matkalle.»

»He voivat lähteä vaikka heti, teidän majesteettinne.»

»Johtajana luotettava luutnantti, jonka te saatte valita.»

»Parhaiten Stefan Szillyn joukon mukana.»

Tähän päättyi keskustelu. Kuningas sanoi heille ystävälliset hyvästit ja kysyi eivätkö he haluaisi olla hänen illallisvierainaan.

»Soturin paikka on leirissä, teidän majesteettinne, miehistön parissa», vastasi Palóczy. »Kauniin naisen keittiö ei olisi meillekään haitaksi, mutta sotilaselämän ensi vaatimuksia on, ettei päällikkö syö hanhenpaistia, kun sotamies puree mustaa leipää. Tänne linnan rinteelle kylän vasemmalle laidalle pystytämme teltat. Siellä lepällemme päivänkoittoon ja syömme yhdessä kenttäastioista.»

»Jos on niin», sanoi Matias, »ettette halua jäädä vieraikseni, haluan mielelläni tulla teidän vieraaksenne».

»Alamaisimmasti odotamme teidän majesteettianne.»

»Tulen sinne, serkut», vahvisti kuningas, »mutta luutnantti Szilly tuokoon vangit pihaan. Minä haluan puhutella heitä.»

Tuskin olivat armollisesta vastaanotosta riemuitsevat päälliköt poistuneet, kun pihan täytti joukko julmannäköisiä olentoja, jotka oli kytketty toisiinsa kahlein ja nahkahihnoin. Kahlehditut olivat kookkaita, voimakkaita miehiä, jotka eivät kai vuosikausiin olleet ajelleet tai leikanneet partaansa. He olivat takkuiset kuin villi-ihmiset; monen suorimaton parta ulottui polviin saakka. Lyhyesti, he esittivät kuvaa, joka ei millään lailla ollut suositeltava heikomman sukupolven katseltavaksi.

Silmäiltyään heitä hetken kuningas sanoi nyrpeänä ystävilleen: »Ovatpa nuo hirveän näköisiä. Pelkään Szelistyen naisten juoksevan pakoon, kun näkevät nämä miehet.»

»Kokonaisuus on pelkkä näköharha, teidän majesteettinne», huomautti Báthory, »koska Szillyn koreat husaarit ovat ratsain heidän takanaan. Jos he olisivat puhtaiksi pestyt ja hyvin puetut eivätkä ratsumiehet seisoisi heidän takanaan, voisi heitä pitää maailman kauneimpina miehinä. Teidän majesteettinne suvaitkoon vain katsella heidän hartioitaan, heidän koko rakennettaan, heidän rohkeita tarmokkaita piirteitään; moni heistä totisesti kelpaisi kuvapatsaan malliksi.»

Kuningas viittasi luutnantin luoksensa.

»Luutnantti, nämä vangit sinä saatat joukkueesi mukana Nagyszebeniin, Nagyszebenin kreivin Georg Dóczyn luo. Siellä heidät on Georg Dóczyn kustannuksella puhdistettava ja puettava. Sitten sinun tulee huolehtia siitä, että he asettuvat Szelistyeen ja saavat sellaiset elinehdot, joiden mukaan näyttää taatulta, että he tulevat siellä toimeen ja varttuvat Hyödyllisiksi alamaisiksi.»

Matias veti takanaan seisovan Vojkffyn esille.

»Sinä puhut tshekkiä paremmin kuin minä. Pidä pieni puhe vangeille ja selitä heille, että aion pitää heistä isällistä huolta.»

Kuningas oli jo aikaisemmin antanut määräyksen, että Nagyszebenin kreivin prefekti haettaisiin esille ja tuotaisiin hänen huoneeseensa.

Vojkffy aloitti puheensa, ja kuningas meni huoneeseensa, missä hän tapasi Rostón ja erään niistä ylioppilaista, jotka hoitivat kuninkaan kirjurin tointa.

Rostó heittäytyi polvilleen kuninkaan eteen ja pyysi anteeksi siltä varalta, että oli kenties loukannut hänen majesteettiaan..

»Nouskaa, vanhus, älkää kujeilko. Asia, jonka vuoksi olette täällä, on saanut ratkaisunsa. Linnanpihalla on kolmesataa tshekkiläistä vankia, jotka heti lähtevät marssimaan Nagyszebeniin ja edelleen Szelistyeen. Teille ei tapahdu mitään. Voitte valjastuttaa ja lähteä joukkueen mukana. Naiset jäävät tänne. Minä naitan heidät. Ainoaksi rangaistukseksi teidän täytyy nyt kuunnella, millaisen kirjeen sanelen isännällenne.»

Puhe, jota Vojkffy sillaikaa piti »kerjäläisille», kuten Palóczy oli vankeja sanonut, tuntui tehoavan näihin tavattomasti. He olivat siitä ihan haltioissaan, sillä paksujen seinienkin lävitse kuuli heidän toistuvat huutonsa: »Slava Mathias Kralu!»

»Ja kirjoita nyt, Klemens», sanoi kuningas ja alkoi, selin Rostóon, sanella:

»Matthias Dei Gratia Hungarorum Rex etc.

Bonum mane, Dóczy!

Ibi te viros admitto; feminae a te missae pulchrae insisignesque sunt, sed non Szelistyeienses esse narrantur. Doceo te mosmet Szelistye venatum autumnale ad reliquas aspiciendas proficiscemur judicando an missas easque uno nido enatas essent —

Si non — capitis perderis.»

[Matias, Jumalan armosta unkarilaisten kuningas j.n.e. Hyvää huomenta, Dóczy!

Täten lähetän sinulle miehiä. Minulle lähettämäsi naiset ovat kauniit, verrattoman kauniit, mutta eivät kuulu olevan szetistyeläisiä. Ilmoitan sinulle tulevani syksyllä metsästyskaudella Szelistyeen katsomaan kotiin jääneitä naisia ja ratkaisemaan, ovatko minulle lähettämäsi naiset kotoisin samasta pesästä —

Ellei niin ole — menetät pääsi.»]

»Onko valmis?» kysyi kuningas.

»On, majesteetti.»

»Hyvä», virkkoi kuningas lempeästi, siirrätti ylioppilaalla mustetolpon lähemmäksi ja piirsi kirjeen loppuun nimensä Mathias Corvinus. Sitten hän kääntyi puhuttelemaan Rostóa, joka seisoi alallaan kuolonkalpeana kuin haamu, viittasi uitolle kylmästi kädellään ja sanoi: »Voitte lähteä Jumalan nimeen.»

* * * * *

Milloinkaan aikaisemmin tai myöhemmin ei vanha Bakonyn metsä ole nähnyt kupeellaan niin eloisaa kuvaa kuin Czudarin ja Palóczyn pataljoonat nyt esittivät.

Sotilasleiri lienee täällä jo ennenkin majaillut, mutta ei kuninkaan naapurina.

Ruoka-astiat ja kellarit avattiin, ja illan hämärtyessä vieritettiin tynnyri toisensa jälkeen leiriin; kuomuvankkureissa kuljetettiin sinne mehukasta silavaa ja muita ruokatavaroita.

Illalla kuninkaan härkäpaimen ajoi useampia härkiä sotilasten pariin »Hänen majesteettinsa lähettää ne pientä häränpaistia varten.»

Sitten toi kuninkaan sikopaimen lauman porsaita leiriin. »Hänen majesteettinsa lähettää ne pieniä porsaskemuja varten.»

Kylästäpäin lähestyi musta lauma. Mitä hittoa! Eihän vaadittane, että me paistaisimme ja söisimme nuokin? Noin neljäkymmentä vanhaa naista oli saapunut.

»Mitä te täältä niin lukuisina etsitte, muorit?»

»Várpalotan tuomari lähettää meidät tänne keittämään tänään uljaille sankareille.»

»Vai niin, siinäpä hän teki erittäin viisaasti!»

Naisen keittiö on lopultakin vallan toista kuin miesten: kuinka pitkä aika olikaan kulunut, kun he olivat saaneet siitä viimeksi nauttia.

Herra tuomari sitävastoin alkoi pitää toimenpidettään ajattelemattomana, sillä kylän nuoret naiset tunsivat itsensä syrjäytetyiksi. »Ennenkuulumatonta, että vaivataan vanhuksia, kun me olemme tässä valmiina! Häpeä ja pilkka! Ikäänkuin me emme osaisi keittää sotamiehille sapuskaa! On siinäkin tuomari! Hänenkö pitäisi olla kansan esikuvana? Sellaisen ihmisen käteen, joka itse on kuin pölkky, ei sovi sauva.» Lyhyesti, nyt uhkasi puhjeta oikein kapina. Kapinan taas voivat vain sotamiehet kukistaa. Mutta koska nyt ei ollut mahdollisuutta tuoda sotilaita kylään, rohkaisi tuomari mielensä ja vei nuoret naiset ja tytöt henkilökohtaisesti sotamiesten luo. Nimittäin leirin edustalle, jotta he saisivat, vaikka vain etäältä, iloita vilkkaasta vaihtelevasta leirielämästä.

Epäilemättä kaunis näky, hämärässä ehkä vielä kauniimpi kuin päivällä. (Vaikka eivät naiset kirkkaalla päivälläkään pelkää sotamiehiä.) Sinne tänne siroitellut valkoiset teltat, leiritulen valaisema miehistö, taustalla jyhkeät mustat ampumatarvevaunut ja lukemattoman monet hevoset, jotka kaikki ovat levottomia, niin että toisen tai toisen hirnahtelu kuuluu kauas yön pimeyteen.

Mutta kauneimmat ovat härkien käristämistä varten kyhätyt roviot, jotka häilähdellen valaisevat jonkun osan leiriä. Siinä näkee koreiden husaarien hääräilevän teurastettujen härkien kimpussa tai vain katselevan muiden touhua. Härät kärisevät tulella, ja tuuli kuljettaa suloisen tuoksun kylään asti.

Mutta samalla tavalla kuin paistintuoksu tuntuu rajan ulkopuolella, tunkeutuu nuorten naisten muskatti- ja resedavihkojen tuoksu rajan sisäpuolelle; siitä varmasti voi tehdä johtopäätöksen, että sotilaat päätettyään ateriansa kulkevat rajan yli, vaikka se olisi kiellettyäkin, ja että silloin alkaa niin vilkas karkelo, että tähdetkin mielellään astuisivat alas taivaasta sitä katselemaan.

No, pastorin apilaspelto näyttää huomenna varmaankin kauniilta. (Sillä siinä touhuaa tuomari naisväkineen.) Kansa polkee juuretkin maasta, sillä siihen aikaan pidettiin parhaana tanssijana sitä, joka hyppäsi korkeimmalle ja löi omilla saappaillaan nenäänsä. No, Palóczyn päiväkäsky, jonka mukaan miehistön tulisi levätä täällä, täytettiin vallan merkillisellä tavalla. Se vasta oli lepoa. Läpi koko yön syötiin, juotiin, riemuittiin, tapeltiin, pantiin toimeen painiskeluja, niin että päivän koittaessa oli enemmän haavoittuneita kuin taistelussa. Tästä kaikesta selviää kaksi asiaa, ensiksi, että Matiaksella oli Várpalotassa hyvää viiniä, ja toiseksi, ettei unkarilainen malta levätä sittenkään, vaikka korkeammalta taholta niin määrätään.

Kaikki huvittelivat erinomaisesti, vain molemmat päälliköt olivat nyrpeällä ja hermostuneella tuulella. Sillä korkeilla herroilla on yksi hermo enemmän kuin muilla ihmisillä, ja se on uskollisuus, arin hermoista. Matias oli luvannut syödä illallista heidän kanssaan eikä häntä kuulunut. Hyvä Jumala, mikä siihen olikaan syynä?

He arvailivat sinne ja tänne, mutta eivät osanneet keksiä syytä. Oliko se ruhtinaallinen oikku, vai merkitsikö se epäsuosiota? He eivät malttaneet nukkua: niin syvästi tämä selittämätön syrjäyttäminen askarrutti heidän ajatuksiaan.

Vasta aamulla, kun he valmistelivat lähtöä, selvisi asia heille. He näkivät nimittäin telttakankaalla seuraavat kuninkaan omakätisesti kirjoittamat sanat: »Tänä yönä huvitteli täällä Matias ja oli kaikkeen tyytyväinen.»

Nyt alettiin tutkia asiaa.

Mitä oli tapahtunut? Kuinka se oli tapahtunut? Tapparakeihäällä varustetut sotilaat, jotka vartioivat telttaa, vannoivat kunnian ja autuuden kautta, että se oli sula mahdottomuus, noitatemppu; luonnollisia keinoja käyttäen se ei ollut voinut käydä päinsä. Ei yksikään sielu ollut käynyt leirillä paitsi härkäpaimenta, joka oli tuonut härät, ja sikopaimenta, joka oli tuonut siat. Ne tosin kyllä olivat käyneet leirillä. »He olivat viipyneet siellä, syöneet, juoneet, olleet miesten kanssa tukkanuottasilla ja kuunnelleet leiritulen ääressä moniaita kaskuja ja sotilasjuttuja.»

»Puh, tuhat tuhat tulimmaista!» huudahti Palóczy; »kummalla heistä oli isompi nenä?»

»Härkäpaimenella.»

»No, silloin se oli kuningas.»

Oliko asiassa perää vai ei, se ei koskaan tullut julkisesti tietoon. Mutta tarina kulki suusta suuhun, että kuningas oli käynyt leirillä, syönyt, juonut ja paininut miehistön kanssa ja heittänyt muutamat heistä niin voimakkaasti maahan, että he olivat vielä seuraavanakin päivänä tunteneet pistosta selässä. Tätä toisintoa vahvistaa se, että hänen majesteettinsa seuraavana päivänä nousi myöhään vuoteesta ja oli koko päivän perin väsynyt. (Tästä väsymyksestä kyllä tiedettiin linnan sisällä kertoa aivan toista.)

Puolipäivän aikaan hän valitti kovaa päänsärkyä eikä edes mennyt ruokasaliin, mutta iltapäivällä hän kuitenkin suoritti juoksevat asiat.

Palatini oli lähettänyt kuriirin, joka ilmoitti, että Serbiassa turkkilaiset paraillaan olivat järjestymässä sotakannalle. Palatinin mielestä oli välttämätöntä, että hänen majesteettinsa viipymättä toimittaisi lähettilään sulttaanin luo rauhanvälittäjäksi — »sillä meillä on ensin tekemistä Fredrikin kanssa».

Kuningas neuvotteli Stefan Bánffyn kanssa.

»Eikö sinua haluttaisi mennä lähettilääksi Konstantinopoliin.»

»Sikäläiset olot ovat perin kireät», vastasi Banffy; »pelkään menettäväni pääni».

»Älä pelkää, Stefan; minä hakkautan kymmenentuhatta päätä sinun pääsi korvaukseksi.»

Bánffy hymyili.

»Kyllä, majesteetti, mutta näistä kymmenestätuhannesta ei yksikään sovi niin hyvin Stefanin kaulaan kuin se, joka siinä nyt on.»

Kaikesta huolimatta hän otti toimen vastaan ja ratsasti viipymättä Budaan ryhtyäkseen matkavalmistuksiin.

Kuningas saattoi häntä eteissaliin, jossa Szelistyen naiset ja Korják odottivat pääsyä kuninkaan puheille. Mutta siellä oli lisäksi joukko muitakin anojia, lisäksi valakkilaisen voivodin lähettiläs ja Pressburgin kreivin kuriiri.

Matias otti ensin vakavat asiat käsiteltäväksi, mutta antoi sillä välin määräyksen hakea paikalla paikalle Várpalotan pastorin ja ilmoittaa hänen tulostaan.

Mutta hänen korkea-arvoisuutensa, herra Vinzenz Makucsek, ilmoitti kyllä itsekin tulonsa, sillä koska hän oli suunnattoman lihava, puhkui ja läähätti hän kuin säkkipilli, niin että se kuului kolmanteen huoneeseen saakka. Silloin astuikin virantoimituksessa oleva kamariherra sisään ja sanoi: »Pastori, budalamén majatalon isäntä ja valakkilainen tyttö tulkoot kuninkaan puheille.»

He menivät kaikki yhtaikaa sisään. Kirkonpalvelija kumarsi maahan asti. Muut lankesivat polvilleen.

»Pitäkää päänne pystyssä, kunnioitettava isä, sillä te olette verevä, veri nousee teille päähän, ja voitte saada halvauksen; jättäkää kaikki hovimenot sikseen.»

»Kuten käskette, majesteetti.»

»Te olette kelpo mies, Korják. Olen oppinut pitämään teistä rehellisyytenne ja avomielisyytenne takia ja korotan teidät aatelissäätyyn. Koska ette huolinut kultaisesta ruukusta, saatte lisäksi vielä hopeisen miekan.»

Korják ei voinut enää hillitä itseään; hän oli niin liikutettu, että alkoi itkeä kuin pikku lapsi.

Vuca säikähti; koska hän ei ymmärtänyt unkarinkieltä, ei hän voinut käsittää, mitä niin kauheaa tuo »tanakka poika» oli sanonut hänen Korjákilleen, että tämä alkoi nyyhkyttää. Muuten hänen päänsä oli jo vähän sekaisin niiltä monista näytelmistä, joissa hän oli ollut mukana. Hän ei tiennyt enää, mitä uskoa, mitä ei. Niin hän siis kuiskasi Korjákille romaniaksi oman henkilökohtaisen vakaumuksensa:

»Nu pot crede, ca e rege.» (En voi uskoa, että tuo on kuningas.)