Part 6

»Minusta näyttää, että Mujkó on kuningas vain pinnalta; pöydän alla hän sensijaan kuhertelee sievän naikkosen kanssa. Hänen iso saappaansa näyttää olevan vallan sopimattoman lähellä naisen pientä jalkaa. Katsokaa vain, kuinka pikku raukka punastuu yhtenään.»

Bánffy kohautti olkapäitään.

»Riihtä puivan hevosen suuta ei saa sitoa.»

»Hm, emme voi hänen tilalleen panna Georg Lábatlaniakaan», ilkamoi Báthory. [Sanaleikki: Lábatlan merkitsee unkarinkielessä jalatonta miestä. — Suoni,]

Tämän karkean pilan kuullessaan Matias rypisti otsaansa, sillä se palautti hänen mieleensä hänen uskollisen linnavoutinsa, herra Lábatlanin, jonka Mikael Szilágyin keittäjä oli nolannut niin häpeällisellä tavalla; siitä kulki niihin aikoihin pilkkalauluja, jotka eivät säästäneet kuningastakaan.

»Mitä minun pitikään sanoa», puuttui Vojkffy kerkeästi puheeseen (hänkin näkyi olevan epähieno, sillä hän oli ilmeisesti johtunut ajattelemaan Szilágyin keittäjää ja siitä nälkäänsä), »milloin me oikeastaan syömme päivällistä? Minun vatsassani on jo soinut päivälliskello.»

»Minun puolestani vaikka heti», sanoi Matias: »sittenpähän asiasta on päästy. Pyöreä pöytä on katettu.»

He pujahtivat yksitellen sivuovesta, vain kateellinen Báthory ei malttanut, kumartuessaan ottamaan lattialta tahallaan pudottamaansa sinettisormusta, olla käyttämättä tilaisuutta katsellakseen Mujkón jalkoja, jotka kumminkin (sanottakoon se Mujkón kunniaksi) olivat liikkumattomina kahden pienen punaisen saapasparin välissä.

Sitten hävisi Báthorykin pienestä sivuovesta »Mariansaliin», joka oli saanut nimensä niinsanotuista Marianikkunoista. Nämä olivat ohueksi hiottua agaattia, joka oli pantu lyijyrengaspuitteihin ja joka heikensi huomattavasti huoneeseen tunkeutuvia auringonsäteitä.

Se oli komea, viileä huone. Siinä oli pyöreä pöytä, jonka ääressä nuori kuningas harrasti perinnäistapaan kuuluvaa kuningas Arthurin ritarillisuutta Stefan Drágffyn esiintyessä Lancelotina. Salissa ei ollut muita huonekaluja kuin iso leikkauksin somistettu kaappi, niitä kuuluja mestariteoksia, joita firenzeläinen mestari Benedetto da Majano valmisti, ja »pyöreä pöytä». Ah, siihen aikaan tämä pyöreä pöytä merkitsi paljon. Se oli nuorten ylimysten unelma, toive. Merkitsi suurta tulevaisuutta, kullanpuhdasta luonnetta, jos jostakin sanottiin: »Hän on istunut linnan pyöreässä pöydässä.»

Nyt heitä istui siinä yhdeksän, eivätkä he pitäneet sitä suurena kunniana, eivät liioin ajatelleet tulevaisuutta, vaan nyreilivät, kun liemi oli kylmää. Kuningas varsinkin oli huonolla tuulella.

Keittiömestari kysyi vapisevalla äänellä: »Käskeekö teidän majesteettinne, että lientä lämmitetään?»

»Mene hornaan ehdotuksinesi! Vie liemi pois ja tuo tilalle jokin paistos.»

Sitten hän lisäsi kääntyen tovereihinsa:

»On kolme asiaa, joita en harrasta, ja ne ovat: uudestaan lämmitetty liemi, lepytetty ystävä ja parrakas nainen.»

Nyt tuotiin pöytään paistetut ruokalajit, kalat, ristikolla paahdetut liharuuat, ja liemi oli unohdettu. Ateriointi on oikeastaan vain verotyö, joka valmistaa tien viinille, jotta se soluisi helpommin vatsaan.

Ensi siemauksen jälkeen kuningas viittasi palvelijan luokseen.

»Ota lasikaapista kultahaarikka, täytä se reunan tasalle tavallisella viinillä ja vie se pian Siebenbürgiläiselle ajurille, sillä hänen lienee jo aikamoinen jano. Täytä sitten savikulho tokayviinillä ja anna se hänelle salavihkaa huomauttaen sen tulevan mieheltä, jolle hän antoi kaksi taalaria. Sano hänelle, että molemmat astiat kuvaavat Várpalotan nykyistä tilannetta. Sano edelleen, että hän maistaisi kumpaakin viinilajia ja valitsisi jommankumman, kuitenkin niin, että astiakin jäisi hänelle.»

»Käskystä, majesteetti.»

»Kun olet tehtävän suorittanut, riennä ilmoittamaan tulos.»

Herrat söivät ja joivat ja arvailivat, mitä kuninkaan astiaviesti oikein merkitsi.

Matias harrasti sellaisia keskusteluja ja teki itse usein aloitteen.

»No, kuka teistä tajuaa asian?»

Ensinnä puuttui puheeseen Drágffy.

»Tavallisella viinillä täytetty kultahaarikka merkitsee, että narri kulkee kuninkaan vaatteissa; valikoidulla tokayviinillä täytetty saviastia taas tietää, että kuningas piilee yksinkertaisissa pukimissa.»

»No niin, siitä olemme siis selvillä», sanoi kuningas hymyillen, »mutta sanokaapa, kumman ajomies valitsee; Joka arvaa oikein, saa minulta muistoksi kultaisen miekan.»

Hei, sitä arvailua! Kuninkaalta lahjaksi saatu miekka oli suuri kunnianosoitus. Sentakia kannatti hieman vaivata aivojaan.

»Ei ole epäilemistäkään», sanoi Vojkffy, jolla oli pystyynkierretyt viikset, »ettei ajomies ymmärtäisi valita kultahaarikkaa».

»Ei se ole niinkään varmaa», väitti Báthory vastaan; »jos ajomies on ryypiskelijä (ja se hän tietenkin on) ja maistaa kumpaakin viinilajia, ei hän malta olla valitsematta tokayta. Sillä ihmisessä on sydän suuri herra: suuri herra on kyllä järkikin, mutta kurkku on oikea tyranni.»

Yksi todisteli sitä, toinen tätä, ja näin syntyi kaksi leiriä. Vain nokkela Paul Guthy keksi kolmannenkin mahdollisuuden.

»Jos ajomies on järkevä, kaataa hän huonon viinin saviastiaan, hyvän viinin sensijaan kultahaarikkaan, ja pitää hyvällä viinillä täytetyn kultahaarikan.»

Raikuva nauru palkitsi tämän järkevän päätelmän; vain kuningas ravisti valtavana päätänsä.

»Ellen erehdy, Guthy, olet sinä lähinnä totuutta, mutta et ihan oikeassa; sinä tavoittelet sitä vasemmalta, vaikka se onkin oikealla, ellen erehdy.»

He ilakoivat vielä kauan tälle asialle, kuvittelivat ajomiehen ällistystä, hänen sisäistä taisteluaan, kuinka hän Buridanin aasin lailla, joka kahden heinätukon välistä ratkaisukyvyttömänä karautti tiehensä, olisi kahden vaiheilla, mitä tekisi. Oli niitäkin, jotka kuninkaan selän takana kuiskuttelivat, että ajomies saattoi olla rehellinen. Ristiriita, johon hänet oli työnnetty, kelpaisi Galeottin kynän kuvattavaksi. Asia kerrottaisiin hänelle Budassa; merkitköön hänen italialainen ihanuutensa sen jälkimaailman tietoon, mutta paljoa tärkeämpää olisi päästä selvyyteen »omasta erikoisasiastamme», ja he alkoivat pöydän alla sysiä toisiaan: »No, esitä se jo!» Mutta jokainen luotti naapuriinsa, niin että kuningas oli jo nousemassa pöydästä, kun Vojkffy lopulta antoi katseella merkin, että hän Jumalan nimessä syöksyisi vaaraan.

Hän alkoi siis hienotunteisesti ja tahdikkaasti kiertää asiaa kuin kissa maitokuppia; hän ei uskaltanut käydä siihen suoraan käsiksi, jottei kaataisi sitä.

»Unkarilainen ei ole missään onnellinen, majesteetti.»

»No, kuinka niin?» riuskasi kuningas hänelle.

»Szelistyessä on se paha asia», jatkoi Vojkffy, »että naisia on liian paljon, Várpalotassa sitävastoin on nyt toisenlainen puute: täällä on liian paljon miehiä ja liian vähän naisia».

Kuninkaaseen ei tämä esitys näyttänyt tekevän epämiellyttävää vaikutusta; vieläpä hän kääntyi uteliaana herrojen puoleen.

»Niin on tosiaankin asian laita, mutta sitä ei voi auttaa. Vai onko teillä ehkä jotakin tiedossa? No, katsokaamme, kellä on hyvä päähänpisto esitettävänä.»

»Vojkffy on paras diplomaatti joukossamme», huusivat he yhtaikaa; »puhukoon hän!»

»Vojkffystä ei tule diplomaattia», sanoi kuningas kumoten yleisen väitteen (ja Vojkffyn kasvot synkkenivät), »sillä hänellä on perin älykkäät kasvot ja vaikuttava esiintyminen (Vojkffyn kasvot kirkastuivat). Mutta sellaista henkilöä en milloinkaan käytä lähettiläänä; hän sopii sotilaaksi, sillä hänen edessään jokainen on varuillaan, peläten joutuvansa ansaan. Pidän enemmän tyhmistä kasvoista. Pelkästään tyhmät kasvot merkitsevät jo puolta menestystä. Sellaisen kanssa jokainen neuvottelee vallan huolettomasti ilman minkäänlaista epäluuloa eikä huomaa, oman ylemmyytensä tuntien, että häntä petetään. Vähäpätöinen ulkonäkö, johon yhdistyy suuria sisäisiä ominaisuuksia, on diplomaattisessa toiminnassa kallis aarre.»

»Vaikka en voikaan päästä lähettilääksi teidän majesteettinne hallituskautena», sanoi Vojkffy keveän iloiseen sävyyn, »on minulla kuitenkin suunnitelma, joka koskee Szelistyen naisia».

»Kuulkaa, kuulkaa!»

»Meitä on kahdeksan, hyvät herrat, hänen majesteettinsa on yhdeksäs. Kuningas on kuningas, hän valitsee yhden naisista, siis jää meille kahdeksalle miehelle kaksi naista. Onko asia niin vai ei?»

»Se ei ole aivan oikein», sanoi kuningas, »sillä eräs naisista lunastettiin minulta kahdella taalarilla».

»Teidän majesteettinne on Euroopan tuhlaavaisin ruhtinas.»

»Entä kuka se heistä oli?» kysyi Báthory. »Ellei se ole valtiosalaisuus.»

»Tyttö.»

Báthory hypähti tuoliltaan.

»Tyttökö? Kahdella taalarillako? Armollisin herrani, nyt ilmoittaudun nöyrimmästi kapinoitsijaksi.»

»Silloin käsken teljetä sinut vankilaan, jotta meillä on ainakin yksi tavoittelija vähemmän.»

»Niin, se on totta; silloin olen mieluummin rupeamatta kapinoitsijaksi.»

»Niinmuodoin voit siis siunatun rauhan vallitessa kehitellä suunnitelmaasi, mutta huomautan sinulle jo edeltäkäsin, ettei sinun sovi ommella suuria saappaita pieniin jalkoihin.» [Matiaksen usein käyttämä sanaleikki, kun joku hautoi suuria suunnitelmia vähäpätöisen asian johdosta.]

»Suunnitelmani on perin yksinkertainen. Me lähdemme illalla huvimajan takaiselle metsäaukealle ja ratkaisemme asian painilla; neljä voitettua menkööt Herran nimeen, mutta neljä voittajaa käy uudelleen toistensa kimppuun, ja siten asia on helposti ja ritarillisesti viety ratkaisuun, sillä lopulta meitä jää vain kaksi.»

»Jääkö meitä?» huomautti leveäharteinen Kanizsay, pilkallisesti tehostaen Vojkffyn itsekästä kieliopillista kompastusta. »Kuinka rakastettava sinä oletkaan!»

Matias pudisti päätänsä.

»Oho, ystäväni, ei niin! Sinun ritarillisuutesi liikkuu vallan liiaksi yhden pyörän varassa, koska, näes, kärryissäkin on kaksi pyörää. Ritarina sinun olisi pitänyt ottaa varteen naistenkin mielipide, sillä se kai myös kuuluu hiukan leikkiin. Kaupantekoon tarvitaan ostaja ja myyjä, ryöstöön vain rosvo. Naiset ovat minun kattoni alla. Me saamme olla vallattomia, mutta emme järjettömiä.

— Voihan huvitella olematta silti hävytön. Me tanssimme hiukan heidän kanssaan, ja sillä hyvä. Vai kuinka, Lancelot? Sinä hymyilet epäilyttäväsi, ukkoseni. No, enhän minä sentään ole Kalocsán arkkipiispa. En väitä, että pieni vallattomuus on mikään suuri rikos. En ole vielä milloinkaan nähnyt naissirpaleita, mikä todistaa, että kukaan nainen ei mene rikki, jos häntä sormella koskettaa. Ei minulla siis ole mitään sitä vastaan, jos toinen tai toinen teistä karkelon innostamana syleilee ja suutelee naisia. Kuningas Mujkó sallii suutelemisen, mikäli tiedän, mutta korvapuusteja, jotka mahdollisesti saatte, ei Mujkó ota itselleen. Naiset tulivat tänne vaatimaan miehiä; siis saakoot niitä, mutta vain laillisina puolisoina. Olen antanut Mujkólle määräyksen, että niin tapahtuukin, ja jos teitä haluttaa, herra Báthory...»

Naurettiin tälle asian käänteelle, joka kohdistui Báthoryyn, koska hänen äitinsä tiettävästi etsi Galitsiasta pojalleen rikasta morsianta, mutta iloiseen nauruun sekaantui tyytymättömiäkin ääniä.

»Ei tee mitään, hyvät herrat», rauhoitti Bánffy heitä; »kuningashan sanoo oikeastaan seuraavaa: Muusta sopii neuvotella aviomiesten kanssa».

Kuningas aikoi vastata tähän, kun ruukkuja viemään lähetetty kamaripalvelija, muuan Petrovay, astui sisään.

Kaikki katsoivat häneen hämmästyneinä. Mitä hittoa? Hänellä oli kultainen ruukku kädessä.

»Kuinka on käynyt?» kysyi kuningas kiireesti.

»En ole eläissäni nähnyt moista narria, teidän majesteettinne», aloitti Petrovay. »Esitin hänelle viestin; hän kuuntelee sitä rauhallisena ja vakavana. Senjälkeen annan hänelle molemmat ruukut. Hän maistelee molempia viinejä ja sanoo minulle seuraavasti: Tämä on pulmallinen asia, sillä jos valitsen kultaisen ruukun ja happamen viinin, antaisi kuningas hakata pääni poikki, koska kultainen ruukku ei varmaankaan ole sinun lähettäjäsi oikeudenmukaista omaisuutta. Jos taas otan saviruukun ja hienon viinin, niin väkevä viini panisi pääni pyörälle, ja se, joka minulle viinin lähetti, tietää parhaiten, kuinka tärkeä pääni minulle nyt on! Näin hän puhui ja kaasi tokayn erääseen astiaan. Kultaisen haarikan viinin hän kaasi saviruukkuun, mutta astiaan panemansa hän kaasi kultaiseen haarikkaan. Saviruukussa olevan viinin hän piti itse ja kultahaarikan viinin hän täten palauttaa.»

Silloin ei lakattu ihmettelemästä. Ajomiestä kehuttiin ja ihailtiin.

»Miesten mies totisesti.»

»Kuka meistä nyt saa miekan?» kysyi Paul Guthy toivehikkaana.

»Ei kukaan», sanoi kuningas. »Ajomies sen saa. Se, joka näin ajattelee, on kelpo mies; hänellä on älyä ja kunniantuntoa. Minä korotan hänet aatelissäätyyn.»

»Eläköön kuningas!»

»Hiljaa! Älkää melutko, se voisi kuulua tuonne sisään. Mutta onpa jo aika palata kuningas Mujkón valtakuntaan. Menkäämme.»

He tulivat juuri oikealla hetkellä.

Syötiin yhä, mutta ateria oli kuitenkin jo loppumaisillaan. Muutenkin täällä oli kaikkinainen valtiollinen järjestys ja arvonanto jo hajoamistilassa, varsinkin virkamiesten parissa. Vanha ylikeittiömestari oli lopen väsynyt virkatehtäviinsä ja selitti kuninkaalle vasten naamaa (tietysti slovakiankielellä), ettei hän polvistuisi enää itse Jumalankaan edessä, sillä hänellä oli perin tuskallinen pisto ristiluussa; samoin kieltäytyi ylimmäinen ruuanmaistaja tottelemasta ja uhkasi kuningasta, puhuen italiankieltä: »Maltappa, narri, kunhan vain kerran saan sinut käsiini, määrään sinulle lääkkeen, joka tekee sinut hulluksi tuskasta.»

Mujkó itsekin tunsi jo pilvien kasaantuvan, valtaistuimensa horjuvan. He olivat kaikki nauttineet niin ylettömästä, etteivät ainoastaan virkamiehet käyneet tottelemattomiksi, vaan vieläpä salikin kieltäytyi heitä palvelemasta: se alkoi pyöriä heidän silmissään.

Oikean kuninkaan ja todellisten valtaherrojen tulo pakoitti Mujkón kokoamaan kaikki voimansa voidakseen kunniakkaasti suorittaa tehtävänsä loppuun.

Hän antoi mustalaisille merkin, että nämä keskeyttäisivät soittonsa. Näin komennetun hiljaisuuden vallitessa hän puhui seuraavasti: »Rakkaat uskolliseni! Ennenkuin nousemme pöydästä, juon maljan kauniiden vieraittemme menestykseksi, Szelistyen naisten, joiden onni on isällistä sydäntämme lähellä, sekä kotiinjääneiden että vielä suuremmassa määrässä läsnäolevien, joita meillä on ollut suuri ilo katsella. Kukin heistä saakoon meiltä tämän päivän muistoksi pienen lahjan ja valitkoon vielä itselleen puolison salissa olevien alamaisteni joukosta.»

Tämä kuninkaan julistus oli pöytäseuralle valtava yllätys ja osui naulan päähän, sillä ylimystö oli tahallaan kokoonpantu pelkästään naimattomista miehistä, metsästäjistä, haukkojen opettajista, talonmiehistä ja koirien vartijoista. Nämä sanat kuullessaan setvisivät kaikki äkkiä.

Hitto soikoon, se ei ollut mikään vähäpätöinen asia. Sillä tavoin saisi _sub auspiciis regis_ kauniin vaimon.

Nyt kuningas kumartui nuoren saksittaren puoleen ja selitti hänelle saksaksi, mitä hän juurikään oli sanonut, ja kehoitti häntä valitsemaan lahjan.

»No, lapseni, valitseppa itsellesi lahja.»

Nuori nainen oli tuiki hämillään; hän pisti ujona hilkkansa poimun hampaittensa väliin ja pureskeli hohtavan valkoista hienoa kangasta.

»Kuulkaa, kuulkaa», huudettiin siellä ja täällä, ja sitten tuli haudanhiljaisuus.

Herra Rostón rääkyvä ääni kuului sanovan:

»Sulje silmäsi ja ilmaise halusi; älä pelkää mitään, ei maailma siitä luhistu kokoon.»

Nuori nainen hymyili, pyyhkäisi suutaan niinkuin Nagyszebenin suutarinvaimoilla oli tapana, kun sattui, että heidän oli puhuttava suurelle herralle, ja sanoi kuninkaalle muitta mutkitta:

»Antakaa minulle se päähine, jota käytätte suurissa juhlatilaisuuksissa.»

»Minäkö?» kysyi Mujkó nauraen ja kosketti sormellaan rintaansa.

Nuori saksitar nyökkäsi myöntävästi. Silloin puhkesi hillitsemätön riemu, jota ei oikean kuninkaan läsnäolokaan kyennyt vaimentamaan. Tämä pyyntö olikin peräti hullunkurinen. Hm, eipä ollut vaatimaton tuo saksitar! Matias itsekin hymyili, mutta huokasi kohta senjälkeen, sillä mitä nuori saksilaisnainen tarkoitti, sitä hän itsekin hartaasti toivoi. [Kruunu oli keisari Fredrikillä.]

»Sinä saat sen», vastasi Mujkó lyhyesti, omaksuen jälleen ruhtinaallisen arvonsa. »Mutta valitse nyt sinä, toinen kaunis naapurini!»

Anna Gergely katseli neliskulmaisella pöydällä lojuvia monia kallisarvoisia tavaroita, kultaisia ja hopeisia vateja ja muita arvokkaita esineitä, suola- ja paprika-astioita, jotka oli valmistettu jykevien pienten kuvapatsasten muotoon; viimemainitut esittivät Unkarin suurimpia jokia Tonavaa, Tiszaa, Dravea ja Savea kutakin tytön hahmossa, jonka levitetty esiliina oli täynnä suolaa tai paprikaa. Ei ole yhtään naissilmää, jota ei tämä näky olisi häikäissyt. Mutta Anna muisti ovelan vanhuksen neuvon: »Koska suuret herrat kaikissa asioissa tekevät päinvastoin kuin tavalliset viisaat ihmiset, tee sinäkin, tyttöseni, kaikkea sitä, mitä et tahdo, tee ihan päinvastoin kuin tekisit, ellet olisi heidän parissaan. Näin kaikki ehkä kääntyy parhain päin.» Ja hänen miettiessään itsekseen tätä neuvoa, yhä katsellen ja tutkien pöydällä olevia maljoja ja pikareja, sattui hänen katseensa sievään pieneen saviruukkuun, joka oli vain noin kahden kolmen denaarin arvoinen ja jonka palvelijat olivat pelkästä tottumuksesta täyttäneet lämpöisellä vedellä ja panneet sen tavalliselle paikalleen kuninkaan lautasen viereen, vaikka oikea kuningas ei tänään siinä syönytkään.

Siihen aikaan syötiin Unkarissa vielä käsin. Otettiin paistivadista ankansiipi ja jyrsittiin siitä maukas osa. Haarukka tunnettiin vain Italiassa, kirjoittaa Galeotto. Mutta koska jokainen paisti tuotiin liemessä, valui sahramia käyttäen valmistettu keltainen neste sormille, jopa siitä usein sai osan myös kultakirjoviitta. (Tahrojen puhdistajilla lienee siihen aikaan ollut hyvät ajat.) Mutta Matias, joka osasi erinomaisesti varoa pukujaan ja syödä siististi, valeli joka ruokalajin jälkeen kätensä haalealla vedellä, jota senvuoksi oli pienessä ruukussa hänen edessään.

Anna Gergely tarttui pieneen saviruukkuun.

»Pyydän alamaisimmin, teidän majesteettianne, että saan ottaa tämän ruukun muistoksi, ellei se ole vastoin teidän majesteettinne tahtoa.»

Kuului ihmettelyn sorinaa. Olipa se taas yllätys! Toinen halusi saada maan suurimman aarteen, toinen valitsi kalleuksien ja arvokkaiden jalokivien joukosta tyhjänpäiväisen mitättömyyden, saviruukun. Oliko tuo nainen hullu?

Herra Rostó pudisti päätänsä.

»Pitkät hiukset, lyhyt järki.»

Kuningas Mujkó vain pysyi vakavana. Hän hymyili tyynesti: onhan kuninkaalle samantekevää, saveako vai kultaa.

»Olkoon niin», sanoi hän. »Ja nyt on sinun vuorosi, pienokainen!»

Ah, Vuca! Pikku Vuca valitsisi nyt. Uteliaina kaikki kumartuivat katsomaan. Siinä oli vasta oikea omintakeinen heilakka.

Vuca silitti silkkisen vyösilmukkansa suoraksi, se kun oli istuessa rypistynyt, nousi seisomaan kuin koulutyttö ja vastasi rohkealla kaikuvalla äänellä: »Teidän majesteettinne, minä haluan, että annatte minulle ylikeittäjänne lahjaksi yhdeksi vuodeksi.

»Muistoksiko?» kysyi kuningas Mujkó hämillään.

Kaikkea muuta hän olisi ennemmin luullut kuin tätä. Mitä hittoa hänen nyt piti tehdä? Eihän hän voinut luovuttaa kuninkaan kokkia. Siitä ei ollut sovittu. Huolestuneena hän käänsi katseensa salin vasemmalle puolelle, jossa todellinen kuningas kädet rinnalle ristittyinä seisoi ystäviensä vieressä.

Matias ymmärsi heti, mitä tyttö tahtoi. Salavihkaa hän silmillään kehoitti Mujkóa täyttämään toivomuksen.

Kuningas Mujkó julisti ääntään korottaen: »Meidän ylikokkimme Andreas Pogra siirretään täten vuodeksi tytön haltuun. Pukunsa ja palkkansa hän saa myös tänä aikana kuninkaallisesta rahastosta.»

Nämä nopeasti toisiaan seuraavat pikku välikohtaukset olivat suorastaan sähköistäneet läsnäolijat.

Kun ihminen on syönyt hyvin, ikävystyy hän kovin pian, mutta innostuu myös pian johonkin asiaan.

Olisi voinut kuulla kärpäsen surinan: niin jännittyneinä kaikki tarkkasivat salin tapahtumia, vaikka ilma siellä olikin jo tukehduttavan raskasta, täynnä ruuanhöyryjen ja hengityksen sekaista sinipunervaa usvaa. Kuuluisan Podjebradin kellon hiekkajyvät osoittivat jo iltahetkeä.

»Nyt siirrymme aviopuolison vaaliin!»

Silloin nousi harrastus huippuunsa. Alkoi hiljainen, tuskin kuuluva äänten vyöry, niinkuin milloin tuuli hiljaa huojuttaa viljapeltoa. Mutta sitten tuli täydellinen hiljaisuus, kaikki kuuntelivat hengitystään pidättäen, ja ainoastaan vanha Rostó, joka paljosta juonnista punoitti kuin keitetty rapu, sanoi tahtomattaan (ilmeisesti se oli pikemminkin äänekästä ajattelua).

»No, entä minä?»

»Niin», tokaisi hänelle vieressä istuva ruuanmaistaja, »teistä tulee niinikään aviopuoliso, jos vain joku teidät valitsee».

»Entä lahja?» änkytti ukko, mutta sen kuulivat vain ihan lähellä istuvat.

Kuningas Mujkó ei suvainnut piitata koko välikohtauksesta, vaan kehoitti naisia samassa järjestyksessä kuin tähänkin asti valitsemaan itselleen puolisot.

»Puolisot? Aivan oikein...» mutisi tohtori Antonio Valvesori. »Toivottavasti hekin kääntyvät puoleeni, jotta maistaisin ennakolta.»

Maria Schramm sanoi hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä, ikäänkuin mehiläinen olisi surissut: »Pyydän kolmen tunnin mietintöaikaa, teidän majesteettinne.»

»Voi sitä veitikkaa!» kuului jostakin palvelijoiden keskuudesta naljaileva ääni sanovan. »Sillä välin hän aikoo hankkia henkilötietoja.».

»Nyt on sinun vuorosi, Anna Gergely!»

Kaunis nainen kiepsahti pystyyn kuin hyrrä ja asteli suoraan salin vasemmalle puolelle, säihkyvien silmien hakevina katsellessa ympärilleen. Kaikkien silmät tuijottivat hänen solakkaa taipuisaa vartaloansa. Kuumenneena salin lämpimässä ilmassa hän työnsi silkkisen ortoninsa yhä taemmaksi otsalta, niin että se irtaantui kokonaan ja liukui taakse. Kun hän nyt tarttui siihen vetääkseen sen eteen, pääsi kiinnikenauha auki, ja orton putosi päästä, mutta samalla aukeni hiussykerökin, ja tuuhea pähkinänruskea tukka valahti alas kietoen hänet aaltoihinsa polvia myöten. Jumalattaren viitta!

Hän kumartui nostamaan ortonia. (Oi, ummistakaa silmänne, ellette halua tulla kadotuksen omiksi!) Tässä asennossa olivat ihanan vartalon plastilliset muodot vielä kauniimmat, ja hiusmeri valui kahisten lattian marmorilaatoille.

Sitten hän nousi, astui pari kolme varmaa askelta Matiaksen eteen ja laski pienen kätensä kuninkaan käsivarrelle.

»Minä valitsen tämän.»

Kuului pidätettyä kauhun hälinää tai oikeastaan ei hälinää, vaan pikemminkin päinvastoin: tuli kiusallinen, jäykistävä hiljaisuus, jonka Annakin havaitsi osaamatta selittää sen syytä.

Hän katsahti kuninkaaseen, jonka kasvoilla kuvastui kauhu. Matias käänsi päänsä yhtäälle ja toisaalle ja liikutti huuliaan kuin sanoja tavoittaakseen. Anna katsoi valittuunsa; tämä hymyili nyt ja viittasi kädellään Mujkóa pysymään vaiti.

»Olenpa suoriutunut vaikeammistakin tehtävistä», sanoi hän iloisesti.

Sitten hän ojensi kauniille nuorelle naiselle kätensä ja kuiskasi ystävällisesti hänen korvaansa: »Kiitän sinua, kyyhkyläiseni, että hyväksyit minut ajatuksissasi, sillä sinä olet pyörinyt mielessäni jo puolipäivästä saakka. Asia ei sujune niin helposti, kuin sinä kuvittelet, mutta neuvotelkaamme siitä yhdessä. Istu siksi aikaa tuolle silkkipielukselle!»

Nyt Mujkó kehoitti pikku Vucaa valitsemaan.

Vuca loi äänettömänä katseensa maahan ja kalpeni valkoiseksi kuin seinä, ja hänen sydämensä sykki mielenliikutuksesta kuuluvasti. Hän tunsi kyllä, mitä hänen olisi pitänyt sanoa, mutta ei kyennyt löytämään ainoatakaan sanaa.

Matias astui nopeasti pöydän luo ja jäi Mujkón eteen seisomaan. Hänen huulillaan leikki veitikkamainen, vallaton hymy. Anna ihaili häntä etäältä ja iloitsi valinnastaan. Kuinka rohkea poika siinä olikaan! Kuinka hän jäi seisomaan kuninkaan eteen! Ikäänkuin mikäkin ylimys hän ei edes taivuttanut päätänsä kuninkaan edessä.

»Ennen kaikkea pyydän, että teidän majesteettinne suvaitsisi ilmoittaa, että tämä ruokasali on viisisataa neliösyltä laaja kuninkaan istuimesta ympärimitaten.»

Ei yksikään sielu ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, mutta yhdentekevää, kuningas Mujkó hyväksyi sen armollisesti. »Täten julistan, että tähän saliin kuuluu viisisataa neliösyltä.»