Part 32

"Niin, voit tehdä minusta rouva Tom Carmichaelin tänään -- nyt aamupäivällä ennen päivällistä. Hae pappi vihkimään meidät ja pukeudu enemmän sulhasen näköiseksi, ellei tämä ole vain pilaa!"

Bon ylimielisyys muuttui, kun hänen sanojensa värisyttävä merkitys näytti muuttavan Las Vegasin kuvapatsaaksi. Tullen aivan ruusunpunaiseksi kasvoiltaan kumartui hän nopeasti paimenen puoleen, suuteli tätä ja riensi sitten huoneeseen. Sieltä kuului hänen naurunsa, joka lumosi Helenin, sillä tuon oikullisen sisaren nauruksi oli se kummallisesti syvää, villiä, onnellista ja iloista.

Silloin tointui Roy Beemankin lamaannuksestaan ja purskahti sellaiseen nauruun, että hevoset pelästyivät. Helen sekä itki että nauroi, mutta nauroi kumminkin enemmän, sillä Las Vegas oli tarpeeksi hullunkurisen näköinen jumalienkin katseltavaksi. Bon suutelo vapautti hänet jäykkyydestä. Nopea, uskomaton, musertava ja ihmeellinen totuus teki hänet melkein hulluksi.

"Hän sanoi minun laskevan leikkiä ja aikoi ratsastaa Blue-Bolla iltapäivällä!" raivosi hän tarttuen hurjasti Heleniin. "Rouva Tom Carmichael ennen aamiaista -- pappi -- enemmän sulhasen näköinen! Olen juovuksissa jälleen, ja minä kun vannoin luopuvani väkijuomista ikuisiksi ajoiksi!"

"Ei, Tom, olet vain onnellinen", sanoi Helen.

Hän ja Roy onnistuivat vihdoin saamaan paimenen ymmärtämään tilanteen ja käsittämään ihmeellisen mahdollisuutensa.

"Mutta nyt, neiti Helen, mitä tarkoitti Bo käskiessään minun laittautua enemmän sulhasen näköiseksi? Jumalani, olen aivan pyörällä päästäni."

"Hän tarkoitti tietysti, että sinun on pukeuduttava parhaimpiin vaatteihisi", vastasi Helen.

"Mutta mistä maailmassa löydän nyt papin? Show Downiin on neljäkymmentä peninkulmaa. En voi joutua sinne ajoissa. Roy, minun on haettava pappi vaikka kiven raosta, sillä nyt on elämä tahi kuolema kysymyksessä."

"Kuulehan, hyvä ystävä, jos tyynnyt, niin vihin teidät", sanoi Roy hymyillen iloisesti.

"Sinäkö?" huohotti Las Vegas ihanan toivon alkaessa kirkastaa hänen mieltään.

"Tom, olen pappi", vastasi Roy nyt vakavasti. "Et ole tiennyt sitä, mutta minä olen. Ja minä voin vihkiä sinut ja Bon yhtä hyvin kuin joku muukin ja lujemmasti kuin useimmat."

Las Vegas tarttui ystäväänsä niin lujasti kuin hukkuva mies tarttuu lujaan kallioon.

"Roy, voitteko todellakin vihkiä heidät raamattuni avulla ja uskontoni määräysten mukaan?" kysyi Helen onnellisen toivon kirkastaessa hänen kasvojaan.

"Voin varmasti. Olen vihkinyt monta paria, jotka eivät ole olleet mormoneja."

"Ennen päivällistä!" huudahti Las Vegas kuin änkyttävä mielipuoli.

"Niin. Lähde nyt kanssani pukeutumaan", sanoi Roy. "Neiti Helen, ilmoittakaa Bolle kaiken olevan järjestyksessä."

Hän tarttui sinisen mustangin marhamintaan ja poistui aitauksille päin. Las Vegas heitti hevosensa suitset käsivarrelleen ja näytti seuraavan Royta huumautuneena ja riemuitsevin ja loistavin kasvoin.

"Tuokaa Dale mukananne!" huudahti Helen hiljaa heidän jälkeensä.

Tapahtui siis yhtä luonnollisesti kuin se oli ihmeellistäkin, että ennenkuin iltapäivä oli kulunut loppuun, Bo ratsasti sinisellä mustangillaan.

Las Vegas ei totellut ensimmäistä rouva Tom Carmichaelilta saamaansa käskyä, vaan ratsasti hänen jälkeensä viheriöille kukkuloille. Helenistä tuntui kuin hänen olisi pakko seurata heitä. Hänen ei tarvinnut kysyä Dalelta toista kertaa. He ratsastivat nopeasti, mutta eivät saavuttaneet Bota eivätkä Las Vegasia, joiden ratsastaminen oli samanlaista kuin heidän onnellisuutensakin.

Dale luki Helenin ajatukset tahi sitten mukautuivat hänen ajatuksensa ihmeellisesti Helenin ajatuksiin, koska hän aina puhui sitä, mitä Helenkin mietti. Ja kun he ratsastivat kotiin päin, kysyi Dale tyynellä tavallaan, eivätkö he voisi ottaa muutamia päiviä lomaa ja lähteä vierailemaan hänen vanhaan kotiinsa.

"Bon ja Tomin kanssako? Mikään ei todellakaan olisi minusta hauskempaa", vastasi Helen.

"Niin ja Royn myöskin", lisäsi Dale merkityksellisesti.

"Tietysti", sanoi Helen sivumennen kuin hän ei olisi ymmärtänytkään Dalen tarkoitusta. Mutta hän käänsi silmänsä muualle sydämen sykkiessä kovasti ja koko hänen ruumiinsa hehkuessa. "Lähtevätköhän Bo ja Tom?"

"Tom juuri pyysi minua kysymään sinulta", vastasi Dale. "John ja Hal voivat pitää miehiä silmällä meidän poissa ollessamme."

"Vai Tomin aloitteestako sinä puhutkin? Luullakseni -- ehkä en halua lähteäkään."

"Se on aina mielessäni, Nell", sanoi Dale hitaasti ja vakavasti. "Aion työskennellä hyväksesi koko ikäni, mutta haluan ja minun on pakko käydä metsissä usein. Ja jos joskus aiot mennä naimisiin kanssani ja tehdä minusta rikkaan miehen, on sinun tehtävä se siellä, missä sinuun rakastuin."

"Ah! Sanoiko Las Vegas Tom Carmichael tuonkin?" kysyi Helen hiljaa.

"Nell, haluatko tietää, mitä Las Vegas sanoi?"

"Kyllä, mielelläni."

"Hän sanoi näin noin tunti sitten: 'Milt, vanha veikko, salli minun neuvoa sinua hieman. Olen aviomies nyt, vaikka olenkin aikoinani ollut melkoinen piru naisten seurassa. Näen niiden lävitse. Älä mene naimisiin Nell Raynerin kanssa siinä talossa äläkä sen läheisyydessäkään, jossa tapoin Beasleyn. Hän muistaa sen, mutta älä salli hänen muistella tuota päivää. Mene metsiin, omaan Paratiisiisi. Bo ja minä lähdemme mukaanne.'"

Helen ojensi hänelle kätensä heidän antaessaan hevosten kävellä kotiin päin auringonlaskun aiheuttamassa varjossa. Tämän onnellisen tunnin täysinäisyydessä oli hänellä aikaa kiitollisesti ihmetellä Carmichaelin terävää huomiokykyä. Dale oli pelastanut hänen henkensä, mutta Las Vegas oli pelastanut hänen onnensa.

Muutamia päiviä myöhemmin, kun iltapäivän varjot alkoivat pimetä, ratsasti Helen jyrkänteellä, jossa himmeästi näkyvä polku kiemurteli Paratiisia kohti.

Roy lauloi ajaessaan kuorma-aaseja rinnettä alas. Bo ja Las Vegas koettivat ratsastaa tiellä rinnakkain, niin että he voivat pitää toisiaan kädestä kiinni. Dale oli laskeutunut satulasta ja seisoi Helenin hevosen vieressä, kun Helen katseli varjoisten rinteitten yli kaunista puistoa, sen harmaita niittyjä ja kirkkaita luikertelevia puroja.

Oli heinäkuu, eikä mistään päin näkynyt kullanpunaisia värikkäitä täpliä, jollaiset olivat syöpyneet Helenin mieleen. Mustat kuusikkorinteet, viheriät männyt, vaaleat haapalehdot, vaahtoavat vesiputoukset ja tummat kalliojyrkänteet tervehtivät häntä kumminkin entiseen tapaan värikkyydellään ja muodoillaan. Salomaiden villeys, kauneus ja autius olivat samanlaiset kuin ennenkin, lahjomattomat kuin noiden kukkuloiden henki.

Helen olisi halunnut viipyä siinä kauemminkin, mutta muut kutsuivat ja Ranger korskahteli kärsimättömästi vainutessaan alempana olevaa ruohoa ja vettä. Ja Helen tiesi, että kun hän seuraavan kerran kiipeisi tälle paikalle, olisi hän toinen nainen.

"No, Nell, tulehan nyt", sanoi Dale ratsastaen edelle. "On parasta olla varovainen."

Aurinko oli juuri laskenut epätasaisen vuoriharjanteen taakse, kun nuo kolme tasangolta kotoisin olevaa voimakasta ja kätevää miestä saivat leirin valmiiksi ja herkullisen illallisen nautittavaksi.

Sitten otti Roy esille kuluneen pienen raamatun, jonka Helen oli antanut hänelle käytettäväksi Bon vihkiäisissä, ja kun hän aukaisi sen, kirkastuivat hänen tummat kasvonsa.

"Helen ja Dale, tulkaahan nyt tänne", sanoi hän.

He nousivat seisoakseen hänen edessään. Ja hän vihki heidät noiden suurten ja komeiden mäntyjen juurella, tuoksuvan sinisen savun noustessa taivaalle, tuulen humistessa puiden oksissa, vesiputouksen kohistessa hiljaa, lempeästi ja uneksuvasti ja suden yksinäisen ulvahduksen kuuluessa synkältä rinteeltä elämänhaluisesti ja toveria kaivaten.

"Rukoilkaamme", sanoi Roy sulkien raamatun ja polvistuen heidän viereensä.

"Ei ole olemassa muita jumalia kuin sinä. Herra. Vetoan sinuun nöyryydessäni tämän miehen ja tämän naisen puolesta, jotka olen juuri liittänyt yhteen pyhällä siteellä. Siunaa, suojele ja tue heitä kaikkien tulevien vuosien kuluessa. Siunaa tämän voimakkaan metsien miehen poikia ja tee heistä hänen kaltaisiaan, jotta he ymmärtäisivät ja rakastaisivat kaiken alkua, josta elämä syntyy. Siunaa tämän naisen tyttäriä ja suo heille enemmän tämän naisen rakkautta ja mieltä, jotka ovat tämän kovan Lännen lieventäjiä ja vapauttajia. Oo Jumala, valaise heidän hämärää ja pimeää polkuaan elämän tuntemattomassa metsässä. Oo Herra, taluta heitä tulevaisuuden autiudessa, jota ei kukaan kuolevainen tunne! Rukoilemme sitä sinun nimessäsi! Amen."

Kun pappi suoristautui jälleen ja nosti parin polvistuneesta asennosta, näytti kuin hänestä olisi kadonnut kaikki vakavuus ja pyhyys. Tämä nuori mies oli jälleen tuo tummakasvoinen ja kirkassilmäinen Roy, tuo kuivanleikillinen veitikka, jonka hymy oli niin tarttuvaa.

"Rouva Dale", sanoi hän tarttuen Helenin käteen, "toivotan teille iloa elämässä... Ja nyt tämän onneksenne toimittamani kunniakkaan palveluksen tehtyäni vaadin myöskin korvauksen."

Sitten hän suuteli Heleniä. Bo seurasi sitten lämpimine ja helline onnentoivotuksineen, ja paimenkin lähestyi Heleniä luonteenomaisella tavallaan.

"Nell, tämä on varmaankin ainoa tilaisuus, jolloin voin suudella sinua", sanoi hän. "Kun tämä suuri intiaani kerran vain saa selville, miltä suutelot maistuvat, niin --"

Sitten todisti Las Vegas, kuinka nopeasti ja sydämellisesti hän voi käyttää tilaisuuksia hyväkseen. Nell tunsi punastuvansa ja joutuvansa hämilleen, mutta oli samalla kuvaamattoman onnellinen. Hän antoi arvoa Dalen hillitsemiskyvylle. Tämän silmät ilmaisivat hänen ymmärtävän, millaisen kalliin aarteen hän nyt oli saanut omakseen, vaikka omistusoikeuden toteaminen ei ollutkaan vielä muuttunut vallitsevaksi.

Sitten ryhtyivät kaikki viisi syömään illallista iloisesti puhellen, nauraen ja tyynesti. Kun he olivat lopettaneet aterioimisensa, ilmoitti Roy aikovansa lähteä pois. He kaikki vastustivat ja houkuttelivat, mutta turhaan. Hän vain nauroi ja meni satuloimaan hevostaan.

"Roy, jääkää nyt tänne", taivutteli Helen. "Nythän on jo melkein ilta ja olette sitäpaitsi väsynyt."

"Ei. En halua milloinkaan ruveta kolmanneksi pyöräksi vaunujen alle silloin kun siellä on jo kaksi."

"Mutta meitähän on neljä."

"Enkö juuri liittänyt teitä ja Dalea yhdeksi? Ja, rouva Dale, unhotatte, että olen ollut naimisissa useammasti kuin kerran."

Helen tunsi nyt saavansa tutustua asian toiseenkin puoleen. Las Vegas kieriskeli riemuissaan maassa ja Dale oli omituisen näköinen.

"Roy, sen vuoksi olettekin kai niin kiltti", sanoi Bo veitikkamaisesti värähtelevin huulin.

"Tiedättekö ollenkaan päätöksestäni, että ellei Tom olisi tullut takaisin, olisin mennyt naimisiin kanssanne? Aivan varmasti! Monesko vaimo minusta olisi tullut?"

Bo onnistui aina saattamaan toiset ymmälle. Roy näytti hämmästyvän äärettömästi kuunnellessaan toisten naurua. Hän ei katsonutkaan heihin, ennenkuin oli päässyt satulaan.

"Las Vegas, olen tehnyt kaikkeni puolestasi, olen liittänyt sinut tuohon sinisilmäiseen tyttöön, jonka vertaista en tunne toista", sanoi hän. "Mutta en mene takuuseen mistään. Parasta on, että suljet hänet aitaukseen."

"Roy, et todellakaan näytä ymmärtävän, miten näitä villejä kesytetään", vastasi Las Vegas. "Viikon kuluttua syö jo Bo kädestäni."

Bon siniset silmät ilmaisivat kaunopuheliaasti, että hän suuresti epäili tuollaista kummallista mahdollisuutta.

"Hyvästi, ystäväni", sanoi Roy ja läksi ratsastamaan hävitäkseen kuusten varjoon.

Bo ja Las Vegas unhottivat pian Royn, Dalen ja Helenin, kaikki leiritehtävät ja kaiken muun, paitsi itseään. Helenin ensimmäinen emännäntoimi oli, että hän itsepäisesti tahtoi auttaa miestään ylellisen illallisen tähteitten korjaamisessa ja astioiden pesussa sanoen sitä velvollisuudekseen. Mutta ennenkuin he ennättivät lopettaa, säikähdytti heitä muudan ääni. Roy siellä huusi, nähtävästi korkealla pimenevällä rinteellä. Pitkä pehmeästi kaikuva halloo pani kylmän ilman väräjämään, rikkoi nukuttavan hiljaisuuden ja vyöryi rinteeltä rinteelle ja kalliolta kalliolle menettääkseen lopulta voimansa ja vaietakseen kaameasti kaukaisissa onkaloissa.

Dale pudisti päätään kuin hän ei olisi halunnut koettaakaan vastata tuohon kauniiseen huutoon. Hiljaisuus kietoi vielä kerran laakson vaippaansa ja ilmassa tuntui kehittyvän hämärää, joka laskeutui alaspäin.

"Nell, kaipaatko jotakin?" kysyi Dale.

"En, en mitään maailmassa", mumisi Nell. "Olen onnellisempi kuin milloinkaan olen uskaltanut rukoillakaan."

"En tarkoita ihmisiä enkä esineitä, vaan kesyjä eläimiäni."

"Ah, olin ne aivan unhottanut. Milt, missä ne ovat?"

"Ne ovat palanneet metsiin takaisin. Niiden oli pakko elää poissa ollessani, ja tällä kertaa viivyin liian kauan."

Juuri silloin rikkoi enenevän hiljaisuuden, jossa ei kuulunut muuta kuin virtaavan veden heikkoa lorinaa ja vienoa tuulen huminaa puissa, kimeä kiljunta, kova ja valittava kuin suurissa tuskissa olevan naisen vaikeroiminen.

"Tuo oli Tom!" huudahti Dale.

"Ah, säikähdin niin hirveästi!" kuiskasi Helen.

Bo tuli juosten Las Vegas kintereillään.

"Milt, tuo oli sinun kesyn puumasi ääni", huusi Bo kiihkeästi. "Ah, en unhota sitä milloinkaan! Kuulen tuon äänen unissanikin!"

"Niin, Tom siellä kiljuu", sanoi Dale miettiväisesti. "En ole kumminkaan kuullut sen milloinkaan huutavan juuri noin."

"Ah. kutsu se tänne!"

Dale vihelsi ja huusi, mutta Tom ei tullut. Sitten hävisi hän pimeään kutsuakseen sitä rinteen eri paikoilta. Jonkun ajan kuluttua palasi hän kumminkin puumatta. Ja silloin kantautui heidän korviinsa kaukana ylhäällä olevasta vuoren halkeamasta sama villi kiljunta ainoastaan etäisyyden heikontamana, mutta tarkoituksessaan yhtä kummallisena ja traagillisena.

"Se vainusi ja muistaa meidät, mutta se ei milloinkaan tule takaisin", sanoi Dale.

Helen tunsi tulevansa liikutetuksi jälleen Dalen syvistä tiedoista luonnosta ja elämästä. Ja hänen kuvitteluillaan tuntui olevan siivet. Kuinka täydellinen ja kokonainen olikaan hänen luottamuksensa ja onnensa hänen todetessaan, että hänen rakkautensa ja tulevaisuutensa, hänen lapsensa ja ehkä lastenlapsensa joutuvat sellaisen miehen johdettaviksi! Helen oli jo hieman alkanut käsittää hyvän ja pahan salaisuuksia ja niiden suhdetta luonnonlakiin. Vuosituhansia aikaisemmin olivat ihmiset eläneet maailmassa ainoastaan tällaisissa salomaissa. Silloin olivat kallionkolot, puut, sade, pakkanen, kuumuus, kaste, auringonpaiste ja yö, myrsky ja tyven, villikukan hunaja ja mehiläisen vaisto -- kaikki nuo tuhannet elämän muodot salaperäisine merkityksineen -- olleet samat kuin nytkin. Tietää jotakin niistä ja rakastaa niitä oli samaa kuin olla lähellä maan, niin ehkäpä taivaan suurempaa kuninkuutta. Kaikki hengittävät ja liikkuvat olennot ovat tuon luomakunnan jäseniä. Kyyhkysen kuherrus, sammaltuneen kiven jäkälä, riistaa ajavan suden ulvonta, vesiputousten kohina, kuusten oksien ikiviheriät ja kasvavat latvat ja korkealta taivaalta kuuluva ukkonen -- näitä kaikkia erikseen ja yhteisesti johtaa tuo suuri henki, tuo avaruuden kuvaamaton voima, joka on luonut ihmisen ja sielun.

Ja siellä tähtien valossa, leveäoksaisten, vienosti tuulessa humisevien mäntyjen juurella istui Helen Dalen kanssa tuolla vanhalla kivellä, jonka lumivyöry tuhansia vuosia aikaisemmin oli syössyt jyrkänteeltä siellä sattumalta olevien rakastavien pöydäksi ja istuimeksi. Kuusten suloinen tuoksu sekoittui halkojen savuun, jota tuuli puhalsi heidän kasvoilleen. Kuinka valkoisilta, tyyniltä ja uskollisilta tähdet näyttivätkään! Kuinka ne tuikkivatkaan vaatimattomasti! Muudan arosusi haukahteli eteläisellä rinteellä, jossa oli nyt jo yhtä pimeä kuin keskiyöllä. Joku rapautunut kallionpalanen vyöryi ja hyppeli penkereeltä penkereelle. Tuuli humisi. Helen oli tietoinen tämän aution erämaan surullisuudesta, salaperäisyydestä ja jaloudesta, ja syvällä hänen sydämessään oli tuo ylevä tunne, että jonakin päivänä muuttuu kaikki hyväksi koko levottomassa maalimassa.

"Nell, aion vallata tämän puiston", sanoi Dale. "Silloin se on meidän kokonaan."

"Vallata! Mitä se on?" mumisi Helen haaveillen. Sana kuulosti suloiselta.

"Hallitus luovuttaa maata kaikille, jotka asettuvat asumaan paikoilleen ja rakentavat asunnon", vastasi Dale. "Rakennamme tänne hirsimajan."

"Ja tulemme tänne usein... tänne Paratiisiin", kuiskasi Helen.

Silloin painoi Dale ensimmäiset suudelmat hänen huulilleen. Ne olivat kovia, kylmiä ja niin puhtaita kuin hänen elämänsäkin oli ollut, mutta kumminkin tavattoman ylentäviä Helenille. Ne täydensivät hetken aiheuttaman omituisen ja kuvaamattoman ilon ja mykistyttivät hänet.

Bon sointuva nauru ja hänen äänensä entisine kiusoittavine sävyineen kantautui heidän korviinsa tuulen mukana. Ja paimenen venytellen lausuma ja ikävöivä moite: "No Bo!" oli enemmänkin kuin tyyni ja odottava hiljaisuus kaipasi.

Paratiisi oli näkevä jälleen yhden romaaneistaan. Rakkaus ei ollut mikään vieras tälle autiolle erämaalle. Helen kuuli mäntyjen oksissa humisevan tuulen kuiskauksissa tuon vanhan maallisen tarinan, tuon kauniin ja aina uuden, mutta kumminkin iankaikkisen. Se lumosi hänet kokonaan. Kuusten keihäsmäiset latvat kuvastuivat mustina ja selvästi kirkkaita tähtiä vasten. Koko tämä autio yksinäisyys hengitti ja odotti ollen täynnä salaperäisyyttään, jonka se oli valmis ilmaisemaan hänen vapisevalle sielulleen.