Part 31

Kun hän meni viimeisen kerran Turnerin kapakkaan, ei hän nähnyt siellä ketään. Hän takoi hurjasti tiskiin revolverillaan, mutta ei saanut mitään vastausta. Siiloin pääsi hänen kauan hillitty raivonsa valloilleen. Huutaen hurjasti tarttui hän toiseen revolveriin ja ampui rikki kuvastimen ja lamput. Hän ampui kaulan muutamasta pullosta ja joi, kunnes hän oli tukehtua. Hänen niskansa vetäytyi ryppyihin ja tuli punaiseksi. Ainoa hidas ja harkittu teko oli revolverin lataaminen uudestaan. Sitten hän hyökkäsi ovesta, hyppäsi hurjasti kiljahtaen rentonaan satulaan, vetäisi ohjaksista hevosen pystyyn ja kannusti sen laukkaan.

Kaupan ikkunoihin ja ovelle juosseet miehet näkivät vain valtatiellä kiitävän tomupilven. Sitten he tulivat ulos nähdäkseen sen katoavan. Epävarmuuden hetki oli nyt ohitse. Las Vegas oli lähtenyt sovittamaan Lännen lakia, hän oli vaatinut miestä esiintymään ja odottanut kauemmin kuin hänen olisi ollut pakkokaan todistaakseen, että tuo mies oli pelkuri raukka. Kaikesta huolimatta oli Beasley nyt merkitty mies. Tämä hetki näytti, millaista voimaa hän oli uhmannut. Hän voi miehineen kyllä tappaa paimenen, joka oli ratsastanut yksinään häntä vastaan, mutta se ei korjaisi ollenkaan häpeää.

Edellisenä iltana, kun Beasley oli juuri lopettanut myöhäisen illallisensa vasta anastamallaan maatilalla, tuli Buck Weaver, muudan hänen miehistään, tuomaan hänelle tietoa Mulveyn ja Pedron kuolemasta.

"Keitä tuossa joukossa on? Onko heitä montakin?" kysyi hän nopeasti.

"Ainoastaan yksi mies, isäntä", vastasi Weaver.

Beasley näytti hämmästyvän. Hän oli miehineen valmistautunut kohtaamaan tuon tytön ystäviä, jonka omaisuuden hän oli anastanut, ja luottaen oman voimansa suuruuteen ei hän ollut luullut siitä tulevan veristä eikä pitkää ottelua. Mutta tämä hämmästyttävä seikka muutti tilanteen paljon vaikeammaksi.

"Yksikö mies?" huudahti hän.

"Niin. Tuo Las Vegas-niminen paimen. Ja, isäntä, hän näyttää olevan taitava revolverilla-ampuja Texasista. Satuin olemaan silloin Turnerin kapakassa. Olin juuri mennyt toiseen huoneeseen, kun Las Vegas saapui ratsastaen ja hyökkäsi kapakkaan. Hän huusi heti Jeffille ja Pedrolle, jotka molemmat kalpenivat. Ja sitten, hitto vieköön, käänsi tuo paimen heille selkänsä ja meni hakemaan itselleen ryyppyä tiskiltä. Mutta hän katseli kumminkin kuvastimeen, ja kun Jeff ja Pedro yrittivät temmata revolverinsa esille, pyörähti hän nopeasti kuin salama ja ampui heidät molemmat. Livahdin ulos ja --"

"Miksi et ampunut häntä?" karjaisi Beasley.

Buck Weaver katsoi vakavasti isäntäänsä, ennenkuin hän vastasi:

"Tapani ei ole ampua ketään ovien takaa. Ja mitä taisteluun Las Vegasin kanssa tulee, niin suokaa minulle anteeksi, isäntä, pidän edelleenkin paljon auringonpaisteesta ja punaisesta likööristä. Ja sitäpaitsi minulla ei ole mitään Las Vegasia vastaan. Jos hän olisi tullut tänne jonkun joukon johtajana ja vaatinut meitä taisteluun, olisimme kyllä siihen ryhtyneet. Mutta emme laskeneet oikein. Nyt on asia muuttunut kokonaan teidän ja Las Vegasin väliseksi. Teidän olisi pitänyt olla katsomassa, miten hän ajoi tuon metsästäjän, Dalen, pois kapakasta."

"Dalenko? Tuliko hänkin sinne?" kysyi Beasley.

"Hän saapui sinne heti sen jälkeen kun paimen oli ampunut Jeffin. Ja tuo suurisilmäinen tyttö, hänkin tuli sinne juosten, mutta pyörtyi Dalen syliin. Las Vegas ajoi Dalen ulos ja kiroili häntä niin kovasti, että me kuulimme sen kaikki. Niin, Beasley, taistelusta ei siis tulekaan mitään, vaikka olimme luulleet."

Beasley kuuli näin ollen Lännen puhuvan erään oman miehensä suulla. Ja Buck Weaverin sanat olivat todellakin julmia, ivallisia ja melkeinpä pilkallisia. Tämä paimen oli kerran ollut Al Auchinclossin palveluksessa, mutta oli karannut Beasleyn puolelle Mulveyn johdolla. Mutta Mulvey oli nyt kuollut ja tilanne oli suuresti muuttunut.

Beasley katsahti Weaveriin vihaisesti ja synkästi ja viittasi häntä poistumaan. Päästyään ovelle katsahti Weaver häneen epäilevästi ja arvostelevasti ja lähti sitten ulos. Beasley ei olisi sietänyt tuollaista katsetta ennen.

Se tarkoitti samaa, mitä Weaverin juomaveikot, Beasleyn pitkäaikaiset ja uskolliset vartijat, seudun asukkaat ja Lännen henki tarkoittivat, että Beasleyn toivottiin ratsastavan kylään kohtaamaan yksinäistä vihollistaan.

Mutta Beasley ei lähtenyt. Sen sijaan käveli hän edestakaisin Nell Raynerin pitkässä arkihuoneessa hermostuneesti, voimatta ollenkaan levätä. Monta kertaa hän epäröi ja monta kertaa hän lähestyi nopeasti ovea ainoastaan pysähtyäkseen. Puoliyö oli jo aikoja ohi, kun hän heittäytyi vuoteelleen, mutta ei voinut nukkua. Hän heittelehti ja pyörähteli koko yön ja nousi vihaisena ja ärtyneenä päivän sarastaessa.

Hän kirosi meksikolaista palvelijatarta, joka oli tyytymätön hänen isännöimiseensä. Ja hänen suureksi hämmästyksekseen ja raivokseen ei ainoakaan hänen miehistään tullut rakennukseen, vaikka hän olisi odottanut miten pitkään tahansa. Silloin hän lähti aitauksiin ja talleihin ottaen pyssyn mukaansa. Miehet olivat siellä yhdessä joukossa, joka hieman hajautui hänen lähestyessään. Mutta ei ainoatakaan meksikolaista ollut näkyvissä.

Beasley käski miesten satuloida hevoset ja lähteä hänen kanssaan kylään. Mutta määräystä ei toteltu. Beasley kiroili ja raivosi. Hänen miehensä istuivat tahi nojautuivat johonkin ja katselivat maahan. Ilmassa oli pidätetyn vihollisuuden tuntua. Miehet, jotka olivat olleet kauemmin hänen palveluksessaan, eivät käyttäytyneet aivan niin kummallisesti, mutta eivät kumminkaan totelleet. Vihdoin huusi Beasley meksikolaisiaan.

"Isäntä, meidän on pakko ilmoittaa, että kaikki meksikolaiset ovat karanneet näiden tuntien kuluessa tuonne Magdaleenaan päin", sanoi Buck Weaver.

Kaikista näistä nopeasti esiintyvistä hämmästyttävistä seikoista oli tämä hämmästyttävin. Beasley kirosi kysyvästi ihmetellen.

"Isäntä, ne pelkäsivät varmaankin tuota Texasista kotoisin olevaa revolverisankaria", vastasi Weaver kylmäverisesti.

Beasleyn tummat mustahkot kasvot muuttivat väriään. Millainen peitetty tarkoitus pillikään Weaverin harvaan lausutuissa sanoissa! Muudan mies tuli aitauksesta taluttaen Beasleyn satuloitua ja suitsitettua hevosta. Hän irroitti ohjakset käsistään ja istuutui toveriensa joukkoon sanomatta sanaakaan. Ei kukaan muukaan puhunut mitään. Hevosen läsnäolo oli merkityksellinen. Päästäen sähisevän kirouksen partaansa tarttui Beasley jälleen pyssyynsä ja palasi asuinrakennukseen.

Hän ei huomannut raivoissaan eikä kiihkoissaan sitä, minkä hänen miehensä olivat jo tienneet tuntikausia, että jos hänellä oli ollut jonkunlainenkaan mahdollisuus saavuttaa heidän kunnioituksensa nyt tulevaksi ajaksi, oli tuo mahdollisuus jo aikoja sitten haihtunut olemattomiin.

Beasley karttoi rakennukseen johtavaa aukeata käytävää, ja kun hän saapui sinne, kaatoi hän hermostuneesti itselleen ryypyn. Tulisessa juomassa oli kumminkin selvästi jotakin, joka peloitti häntä, koska hän siirsi pullon syrjään. Tuntui kuin se olisi sisältänyt väärää rohkeutta.

Hän rupesi jälleen kävelemään edestakaisin pitkässä huoneessa hermostuen sitä enemmän, kuta paremmin hän pääsi selville tilanteesta. Kalpea palvelijatar kutsui häntä pari kertaa päivälliselle.

Ruokasali oli valoisa ja hauska, ja herkullinen höyryävä ateria odotti häntä, mutta palvelijatar oli kadonnut. Beasley istuutui ja laski suuret kätensä pöydälle.

Silloin hän säpsähti kuullessaan hiljaista kolinaa ja kannusten kilinää. Hän käänsi päätään.

"Päivää, Beasley", sanoi Las Vegas, joka oli ilmestynyt salaperäisesti huoneeseen.

Beasleyn ruumis näytti paisuvan kuin hänen suoniinsa olisi ilmestynyt puolta enemmän verta. Hänen kalpeat kasvonsa olivat aivan hikiset.

"Mitä haluatte?" kysyi hän käheästi

"Isäntäni, neiti Helen sanoi, koska olen työnjohtaja täällä, että teen kauniisti ja rehellisesti, jos tulen tänne syömään kanssanne viimeisen kerran", vastasi paimen. Hän puhui hitaasti ja tyynesti ystävällisellä ja iloisella äänellä. Mutta muuten oli hän kuin haukka, joka on valmis iskemään nokkansa syvälle saaliiseensa.

Beasleyn vastaus oli äänekäs, katkonainen ja käheä.

Las Vegas istuutui Beasleytä vastapäätä.

"Syökää tahi olkaa syömättä, se on aivan sama minulle", sanoi Las Vegas alkaen täyttää lautastaan vasemmalla kädellään. Hänen oikea kätensä nojautui kevyesti vain vapisevien sormien nokilla pöydän laitaan eikä hän sekunnin murto-osaksikaan kääntänyt katsettaan Beasleysta.

"No niin, te sekarotuinen meksikolainen vieraani, vereni kiehuu todellakin nähdessäni teidät istumassa siinä ja tietäessäni, että olette karkoittanut isäntäni, neiti Helenin, talostaan", aloitti Las Vegas hiljaa varustaen eteensä tyynesti ruokaa ja juomaa. "Eläessäni olen kyllä kohdannut paljonkin lainsuojattomia, varkaita, rosvoja ja muita sellaisia, mutta kaikista likaisista kunnottomista roistoista olette te kumminkin paras. Aion ampua teidät minuutin tai parin kuluttua tahi aivan heti kuin liikautatte likaisia kourianne. Mutta toivoakseni olette siksi kohtelias, että sallitte minun sanoa muutamia sanoja. Kaikista näkemistäni keltaisista meksikolaiskoirista olette te pahin. Ajattelin viime yönä teissä ehkä olevan sen verran miestä, että tulette kohtaamaan minua kuin mies, jotta olisin voinut pestä käteni jälkeenpäin saamatta vatsaani kipeäksi. Mutta ette suvainnut tulla. Beasley, minua hävettää niin hirveästi, koska minun oli pakko tulla tänne ampumaan teidät, etten ole tuonaikaisen itseni, jolloin ratsastin Chisholmin puolesta, pikkuserkkukaan. Ette varmaankaan välitä ollenkaan, vaikka sanonkin teitä valehtelijaksi, ryöväriksi, mustajalaksi, nuuskivaksi arosudeksi ja raukaksi, joka palkkaa muita tekemään likaisia töitään! Jumalauta! --"

"Carmichael, sallikaa minun sanoa muutama sana", keskeytti Beasley käheästi. "Olette oikeassa, ettei nimitteleminen minuun pysty. Mutta keskustelkaamme. Maksan teille -- kymmenentuhatta dollaria."

"Hyi, hyi, hyi!" karjui Las Vegas. Hän oli niin jännittynyt kuin pingoitettu kieli ja hänen kasvonsa loistivat kalpeina. Oikea käsi alkoi vapista yhä enemmän.

"Lisään siihen puolet", huohotti Beasley. "Luovutan puolet tilasta, kaiken karjan ja --"

"Tuki suusi!" huusi Las Vegas peloittavan kiihkeästi.

"Kuunnelkaa minua, peräytän tarjoukseni ja luovun koko Auchinclossin talosta!" Beasley oli nyt vapiseva, kuiskaava, toivoton ja kalmankalpea mies, jonka silmät pyörivät hurjasti.

Las Vegas löi nyrkkinsä kovasti pöytään.

"Meksikolainen, puolustaudu!" hän huudahti.

Silloin Beasley koetti tarttua revolveriinsa toivottomasti ja hurjistuneesti.

XXVI.

Helen Rayneristä tuntui tuo lyhyt ja synkkä karkoitusaika menneisyydessä sattuneelta tapahtumalta, jonka hän oli jo melkein unhottanut.

Pari kuukautta oli kulunut rakkauden ja työn siivillä ja ilossa tuntea olevansa kuin kotonaan tuolla Lännessä. Kaikki hänen entiset miehensä olivat olleet enemmänkin kuin iloiset saadessaan palata hänen palvelukseensa, ja Dalen ja Roy Beemanin johtaessa oli maatilalla vallitseva elämä muuttunut erilaiseksi ja onnelliseksi.

Helen oli tehnyt muutoksia rakennuksessa muuttaen huoneiden järjestystä ja lisäten kokonaan uuden osaston. Ainoastaan kerran oli hän uskaltanut mennä vanhaan ruokasaliin, jossa Las Vegas Carmichael oli istuutunut syömään tuon kohtalokkaan aterian Beasleyn kanssa. Hän määräsi sen varastohuoneeksi, johon hän ei aikonut milloinkaan enää elämässään pistää jalkaansa.

Helen oli onnellinen, mielestään liiankin onnellinen, ja kiinnitti senvuoksi liiaksi huomiota hänen suloiseen elämän maljaansa pudonneihin katkeriin pisaroihin. Carmichael oli ratsastanut Pinestä nähtävästi niiden meksikolaisten jälkeen, jotka olivat totelleet Beasleytä. Hänet oli viimeksi nähty Show Downissa, johon hän oli ilmestynyt punasilmäisenä ja vaarallisena kuin jäljille päässyt koira. Sitten oli vierähtänyt pari kuukautta kenenkään kuulematta hänestä sanaakaan.

Dale pudisti päätään epäilevästi, kun häneltä kysyttiin, mitä hän ajattelee paimenen poissaolosta. Olisi ollut hyvin Las Vegasin tapaista, ettei hänestä olisi kuultu enää sanaakaan. Sekin olisi enemmän hänen laistaan, että hän pysyisi poissa niin kauan kuin kaikki tuon juopuneen hurjan lumouksen jäljet olisivat haihtuneet hänestä ja hänen ystävänsä olisivat myöskin unhottaneet ne. Bo ei pannut hänen häviämistään nähtävästi niin pahakseen kuin Helen, vaan muuttui vain rauhattomammaksi, hurjemmaksi ja oikullisemmaksi kuin ennen. Helen luuli tietävänsä Bon salaisuuden ja kerran hän uskalsi vihjata Carmichaelin palaamiseen.

"Ellei Tom palaa piakkoin, menen naimisiin Milt Dalen kanssa", vastasi Bo kiusoittavasti.

Tämä punastutti Helenin posket.

"Mutta, tyttöseni", sanoi hän miettivästi ja vakavasti, "Milthän on kihloissa minun kanssani."

"On kyllä, mutta sinä olet niin hidas. Kuten tiedät, voidaan tuollaisissa asioissa erehtyä."

"Bo, Tom tulee varmasti takaisin", vastasi Helen vakavasti. "Tunnen sen. Tuossa paimenessa oli jotakin hienoa. Hän ymmärsi minua paremmin kuin sinä ja Milt. Ja hän oli aivan hurjasti rakastunut sinuun."

"Ah, oliko hän?"

"Enemmän kuin sinä ansaitsetkaan, Bo Rayner."

Silloin tapahtui jälleen tuollainen Bon suloinen, hämmentävä ja odottamaton muuttuminen. Hänen uhmansa, ärtyisyytensä ja kapinallisuutensa katosivat ja kasvojen ilme muuttui lempeäksi.

"Ah, Nell, tiedän sen. Pidä minua silmällä, jos kerran vielä saan häntä tavata. Ehkä hän ei silloin enää rupea milloinkaan juomaan."

"Bo, tule onnelliseksi ja hyväksi. Älä ratsasta enää tiehesi äläkä kiusaa miehiä. Lopulta muuttuu kaikki kyllä hyväksi."

Bo tyyntyi tavattoman pian.

"Pyh! Kyllähän sinä voit olla iloinen. Olet saanut sulhasen, joka ei voi elää, ellet sinä ole näkyvissä. Hän on kuin kala kuivalla maalla. Ja sinä -- kerranhan olit tuollainen vanha pessimisti."

Bota ei voitu lohduttaa eikä muuttaa. Helen voi ainoastaan huokaista ja rukoilla, että hänen päätelmänsä toteutuisivat.

Kesäkuun ensimmäisenä päivänä juuri auringon noustessa oli ankara ukonilma. Se jyrisi, salamoi ja etäytyi jättäen taivaalle kultaisen pilviloiston ja maahan tuoreen, hyvältä tuoksuvan ja kimaltelevan viheriän maton, joka ilahdutti Helenin silmiä.

Linnut visertelivät puissa ja mehiläiset surisivat kukissa. Puron rannalla olevalta niityltä kuului peipposen ja leivosen laulua. Kimeä-ääninen aasi pani ilman väräjämään käheällä ja kodikkaalla kiljunnallaan. Lampaat määkivät ja pienten karitsoiden hiljainen määkinä kantautui suloisesti Helenin korviin. Hän läksi tavalliselle kierrokselleen innostuneemmasti ja halukkaammasti kuin ennen. Kaikkialla oli väriä, toimintaa ja elämää. Pihkalta tuoksuva tuuli puhalsi lämpimästi kukkuloilta, jotka nyt näyttivät mustilta ja uhkaavilta, ja laajat viheriät rinteet tuntuivat kutsuvan häntä.

Silloin tapasi hän äkkiä Dalen, joka seisoi paitahihasillaan, tomuisena ja kuumissaan, liikkumattomana katsellen vuorille. Helenin tervehdys säpsähdytti häntä.

"Katselin juuri tuonne", sanoi hän hymyillen. Helen ihastui hänen silmiensä kirkkaaseen ja ihmeelliseen ilmeeseen.

"Niin tein minäkin vähän aikaa sitten", vastasi Helen miettivästi. "Kaipaatko metsiäsi paljonkin?"

"Nell, en kaipaa mitään, mutta haluaisin ratsastaa kanssasi puiden siimeksessä vielä kerran."

"Me lähdemmekin sinne", huudahti Helen.

"Milloin?" kysyi Dale kiihkeästi.

"Ah pian!" Ja sitten hän jatkoi matkaansa punastunein poskin ja alasluoduin silmin. Helen oli jo kauan aikaa säilyttänyt rinnassaan toivoa, että hänet vihittäisiin Paratiisissa, jossa hän oli rakastunut Daleen ja oppinut tuntemaan itsensä. Mutta hän oli salannut tuon toivonsa. Dalen innostuneet sanat ja välähtelevät silmät olivat kumminkin ilmaisseet hänelle, että salaisuus voitiin lukea hänen kasvoistaan.

Kun hän tuli rakennukseen vievälle käytävälle, kohtasi hän erään uuden tallipojan ajamassa kuormamuulia.

"Jim, kenen tavaroita nuo ovat?" kysyi hän.

"Neiti, en tiedä, mutta kuulin hänen sanovan Roylle, että hänen nimensä on loka", vastasi poika hymyillen.

Helenin sydän rupesi sykkimään nopeammasti. Tuo kuulosti niin Las Vegasin tapaiselta. Hän kiiruhti eteenpäin ja saapuessaan pihalle huomasi hän Roy Beemanin pitelevän kiinni kauniin ja hurjalta näyttävän mustangin marhaminnasta. Siellä oli myös toinen hevonen ja toinenkin mies, joka juuri laskeutui satulasta rakennuksen puolelle. Kun Helen pääsi lähemmäksi, tunsi hän Las Vegasin, ja tämä huomasi Helenin samalla.

Helen ei katsonut ylös. ennenkuin aivan kuistin lähellä. Hän oli pelännyt tätä tapaamista, mutta kumminkin hän oli niin iloinen, että hän olisi voinut huutaa riemusta.

"Neiti Helen, olen todellakin iloinen tavatessani teidät", sanoi paimen seisoen avopäin hänen edessään. Hän oli tuo sama nuori ja avokatseinen mies, jonka Helen oli nähnyt junasta ensimmäisen kerran.

"Tom!" hän huudahti ojentaen kätensä.

Tämä puristi niitä kovasti katsoessaan häneen. Helenin nopea vastaava naiskatse tuntui karkoittavan jotakin synkkää ja epäilyttävää Helenin omasta sydämestä. Tämä oli todellakin tuo sama poika, jonka hän oli tuntenut, josta hän oli niin paljon pitänyt ja joka oli voittanut hänen sisarensa rakkauden. Helen kuvitteli katsoessaan häneen heräävänsä jostakin epäilyksen aiheuttamasta pahasta painajaisesta. Carmichaelin kasvot olivat puhtaat, terveet ja nuoret raikkaine väreineen. Niillä väreili tuo vanha iloinen hymy, tyyni, kylmä ja luonnollinen; hänen silmänsä olivat kuin Dalen, läpitunkevat ja kristallikirkkaat, joissa ei ollut varjoakaan. Mitä oli pahuudella, väkijuomilla ja verellä tekemistä tämän Lännen rohkeuden suurenmoisen edustajan luontaisessa jaloudessa? Missä hän lienee ollutkaan ja mitä hän lienee tehnytkään tämän pitkän poissaolonsa kestäessä, oli hän kumminkin palannut kokonaan vapautuneena tuosta villistä ja hurjasta luonteesta, jota Helen ei voinut unhottaa. Ehkä se ei enää milloinkaan olisikaan tarpeeseen.

"Kuinka tyttöni voi?" kysyi hän yhtä luonnollisesti, kuin hän olisi ollut vain muutamia päiviä poissa isäntänsä asioilla.

"Boko? Ah, hän voi vallan mainiosti. Luullakseni ihastuu hän suunnattomasti tavatessaan teidät", vastasi Helen lämpimästi.

"Entä sitten tuo suuri intiaani, Dale?"

"Varmasti hyvin."

"Tulin tänne luullakseni ajoissa nähdäkseni teidät kaikki naimisissa."

"En ainakaan minä eikä kukaan muukaan ole vielä mennyt naimisiin", vastasi Helen punastuen.

"Miten hienoa! Olin todellakin hieman huolissani", sanoi Carmichael laiskasti. "Olen ollut ajamassa villejä hevosia Meksikossa ja toin sieltä tullessani tämän täysiverisen kimon. Sain ajaa sitä kovasti, ennenkuin sen sain. Toin sen Bolle."

Helen katsoi Royn kiinni pitämää mustangia ja ihastui heti. Se oli väriltään melkein sininen, ei suuri eikä raskas, mutta voimakkaasti muodostunut, kaunis jäseninen ja vireä hevonen, jolla oli pitkä pikimusta harja ja häntä ja niin kaunis pää, että Helen mieltyi siihen heti.

"Olen oikein mustasukkainen", sanoi Helen veitikkamaisesti. "En ole milloinkaan nähnyt tuollaista ponia."

"Luulin, ettette halua ratsastaa milloinkaan muulla hevosella kuin Rangerilla", sanoi Las Vegas.

"En haluakaan, mutta voinhan silti olla mustasukkainen, enkö voikin?"

"Voitte kyllä. Ja jos sanotte minun tuoneen sen teille, saamme nauraa Bolle", sanoi Las Vegas.

"Niin varmasti saisimmekin", vastasi Helen. Hän oli niin iloinen, että hän matki Carmichaelin puhetapaa ja halusi syleillä häntä. Tämä oli melkein liian onnellista ollakseen totta, tämä paimenen palaaminen. Carmichael oli ymmärtänyt hänet. Hän oli tullut takaisin sellaisena, ettei hänessä olut mitään tympäisevää. Hän oli nähtävästi unhottanut tuon kauhistuttavan tehtävän, jonka hän oli valinnut ja tuomion, jonka hän oli pannut toimeen Helenin vihollisiin nähden. Tämä hetki oli ihmeellinen Helenille, koska se paljasti hänelle Lännen omituisen merkityksen ruumiillistuneena tuossa paimenessa. Carmichael oli suuri, mutta hän ei aavistanutkaan sitä itse.

Nyt aukeni arkihuoneen ovi ja suloinen kimakka ääni huusi:

"Roy! Ah, millainen mustangi! Kenen se on?"

"Bo, jos olen ymmärtänyt oikein, on se teidän", vastasi Roy hymyillen leveästi.

Bo ilmestyi ovelle ja tuli kuistiin. Hän huomasi paimenen. Hänen kauniitten kasvojensa kiihkeä ilme hävisi, kun hän kalpeni.

"Bo, olen todellakin iloinen saadessani tavata sinut", sanoi Las Vegas astellessaan lähemmäksi hattu kädessään. Helen ei voinut huomata hänessä hämmennyksen merkkiäkään, ainoastaan iloa vain. Sitten hän odotti, että Bo rientäisi suoraan paimenen syliin. Mutta siihen nähden pettyi hän.

"Tom, niin olen minäkin."

He tervehtivät, kuten ainakin vanhat ystävät.

"Olet terveen ja reippaan näköinen", sanoi paimen.

"Ah, voin mainiosti. Mutta miten olet sinä jaksanut nämä kuusi kuukautta?"

"Mielestäni on tämä aika tuntunut pitemmältä. Niin, olen melko hyvissä voimissa nyt parannuttuani sydäntaudistani."

"Sydäntaudistasi!" toisti Bo epäillen.

"Niin. Elin liian ylellisesti tuolla Uudessa Meksikossa."

"Tiedän kyllä, missä sydämesi sijaitsee", nauroi Bo. Sitten hän juoksi pihalle katselemaan sinistä mustangia. Hän kiersi sitä kiertämistään väännellen käsiään paljaasta ilosta.

"Bo, se on erinomainen", sanoi Roy. "En ole milloinkaan nähnyt kauniimpaa hevosta. Se juoksee varmasti mainiosti ja sillä on hyvät silmät. Siitä tulee hyvin kesy jonakin päivänä, vaikka se ei milloinkaan unhotakaan reippauttaan."

Bo uskalsi jo tulla lähemmäksi ja laski lopulta kätensä sen kaulalle, ensin toisen ja sitten toisen. Hän silitteli sen värisevää kaulaa ja puhui sille lempeästi, kunnes hevonen alistui hänen hyväilyynsä.

"Mikä sen nimi on?" kysyi hän.

"Sininen tahi jotakin sellaista", vastasi Roy.

"Tom, onko uudella mustangillani mitään nimeä?" kysyi Bo kääntyen paimeneen päin.

"On."

"Mikä sitten?"

"Nimitin sen Blue-Boksi" [Blue-Bo = sininen Bo], vastasi Las Vegas hymyillen.

"Blue-Boyksiko?" [Blue-Boy = sininen Boy.]

"Ei ollenkaan! Sillä on sama nimi kuin sinulla. Ja ajoin sitä takaa, otin sen kiinni ja kesytin sen aivan yksinäni."

"Hyvä. Olkoon sen nimi sitten Blue-Bo. Miten ihmeellisen suloinen se onkaan! Ah, Nell, katselehan sitä. Tom, en voi kiittää sinua tarpeeksi."

"En kaipaakaan kiitoksia", sanoi paimen. "Mutta. Bo, sinun on muistettava entiset sopimuksemme, ennenkuin saat sillä ratsastaa."

Heleniä huvitti katsella nyt Las Vegasia. Tällä ei ollut milloinkaan ennen ollut parempia onnistumisen mahdollisuuksia, ja tyyneltä, huolettomalta ja varmalta hän näyttikin. Hän näytti hallitsevan tilannetta, jossa hänen ehtonsa oli hyväksyttävä. Hänellä voi kumminkin olla jonkunlainen paimenvaikutinkin Helenin huomaaman voiman rinnalla.

"Bo Rayner", sanoi Las Vegas venytellen, "tuo sininen mustangi on sinun ja saat sillä ratsastaa sitten kun sinusta on tullut _rouva Tom Carmichael_!"

Hän ei ollut milloinkaan puhunut lempeämmin eikä katsellut Bohun hellemmin. Roy näytti aivan puusta pudonneelta. Helen ponnisteli urhoollisesti voidakseen hillitä riemuitsevaa iloaan. Bon suuret silmät tuijottivat paimeneen, tummenivat ja laajentuivat. Hän poistui äkkiä mustangin luota ja lähestyi kuistin kaidepuuhun nojaavaa paimenta.

"Tarkoitatko sitä todellakin?" huudahti hän.

"Tarkoitan."

"Pyh! Tuo on vain kömpelöä pilaa", vastasi Bo. "Lasket vain leikkiä ja koetat korjata tappiotasi."

"No mutta, Bo", aloitti Las Vegas moittivasti. "Tiedäthän varmasti, etten muuta milloinkaan mieltäni. En ole milloinkaan elämässäni leikitellyt tunteillani. Ja nyt varsinkin on tarkoitukseni vakavampi kuin ikinä ennen."

Siitä huolimatta värähtelivät hänen ilmehikkäät kasvonsa niinkuin hänen olisi ollut melkein mahdoton pidättää nauruaan.

Helen totesi silloin, että Bo ymmärsi paimenen tarkoituksen ja piti tämän uhkavaatimusta vain jonkunlaisena keinona.

"Pilaa se on, mutta minä otan sen todeksi!" selitti Bo uhmaavasti.

Nyt ymmärsi Las Vegas nopeasti, millaiset seuraukset hänen vaatimuksellaan tulisivat olemaan. Hän koetti puhua, mutta Bo näytti niin ihmeelliseltä silloin, niin kalpealta ja kirkassilmäiseltä, että hän aivan mykistyi.

"Haluan ratsastaa Blue-Bolla iltapäivällä", sanoi tyttö harkitusti.

Las Vegasilla oli tarpeeksi järkeä käsittämään hänen tarkoituksensa ja hän olikin vähällä katua.