Part 10

Väärin olisi sentään syytää syy metsähuijauksen seurauksista yksinään sahayhtiöitten, muitten tehtaitten ja liikemiesten niskoille tai moittia yksinään heitä siitä, että he metsien vuoksi ostelevat niin suuressa määrin maatiloja, eivätkä osota erityisempää intoa maanviljelykseen niissä, sillä he luonnollisesti katsovat omaa etuaan hekin ja ottavat siinä, missä helpolla saa, pitäen tietysti päätarkoituksenaan metsien hoitoa. Ovathan he ihmisiä hekin. Eikä afääri-alan vahvimpia puolia ole koskaan ollut mikään aatteellisempi tarkoitusperä tai lähimmäisen rakkaus, ellei vasta tulle. Ei siinä ole veljeä eikä sisarta, raha siinä on kaikkivaltias ja sen tunnussana on aina: joka ei katso eteensä, kärsiköön. Ja niinpä onkin syytä paljon kansassa itsessään, kun ei se ole eteensä katsonut. Ja niin muuttuvat suuret kyläkunnat, kohta kokonaiset pitäjät laajoiksi metsätiluksiksi, joita lampuotijärjestelmällä koetetaan pitää asuttuina ja viljeltyinä vain nimeksi, vain niin paljon, että omistajat saavat niistä, jos mahdollista, ulosteot valtiolle ja kunnille suoritetuksi, joista valtion osa, maavero, on tietysti pakosta maksettava aina täysiksi, vaan kunnan osassa kyllä on alituista tinkimisen varaa.

Myöntää täytyy, että metsät, joille entiset omistajat eivät ymmärtäneet mitään arvoa panna, tulevat täten järkiperäiseen hoitoon, mutta onko tämä kaikki terveellistä maan yleiselle hyvinvoinnille ja vaurastumiselle, siinä on tärkeämpi kysymys, johon meillä näihin saakka vielä on pantu varsin vähän painoa, vaan joka nyt jo olisi ensimmäisten joukossa välttämättä otettava esille.

Kansan silmät ovat metsiemme suhteen olleet näihin saakka ja ovat yhä vieläkin ummessa, ja nyt olisi jo aika avata ne näkemään, mitä sen rauhaan tulee. Siinä voisi samalla avautua onnellinen ratkaisu monelle muulle pulmalliselle kysymykselle.

Mutta kuinka ne ovat avattavat, mihin keinoihin ryhdyttävä? Siinä vaikeita kysymyksiä, joiden ratkaisu ei mahdu tämän kirjasen kansiin ja jota tässä ei ole tarkoitus tehdäkään, vaan lausuttakoon sentään yhtä ja toista, matkalla heränneitä mietelmiä tämän asian suhteen. Niille kyllä moni saattaa naurahtaa ja kohauttaa olkapäitään, se on varma, mutta onhan lupa puhua yhden niinkuin toisenkin.

Mitä metsänhaaskuusen yleensä tulee, on meillä kyllä jo vanhastaan laki osittain ehkäisemässä sitä, mutta se on ollut kuolleena kirjaimena. Ja uusi tepsivämpi on laadinnan alaisena. Mutta lakien täyttämistä on aina vaikea valvoa, ellei kansan oma näköpiiri ole kohonnut lain tasalle, ellei se itse käsitä itselleen edullisimmaksi noudattaa sitä. Ja vielä vaikeampi se on tällaisessa kohdassa, jossa vielä lisäksi aina tulee olemaan viettelystä ulkoa päin.

Mutta jos nyt ohitammekin, että metsänhaaskuun voi lainmääräyksillä estää, niin toinen kysymys ja oikeastaan miltei tärkeämpi on se, millä voidaan estää itsenäisten maanomistajain vähentyminen, mikä sulku voidaan panna tehtaitten ja suurien yhtiöitten rajattomalle maan himolle.

Siinä tuskin auttaisivat mitkään uudet lait, ja niitä olisi mahdoton laatiakaan, sillä jo vähemmissäkin asioissa huudetaan meillä elinkeinovapauden sortamista -- ja rajoitettaisiinhan toiselta puolen sillä tavoin suorastaan omistusoikeuttakin, joka meillä maahan nähden on niin rajattomaksi päässyt, jos mies kiellettäisiin myymästä taloaan kelle tahtoo.

Tässä olisi ryhdyttävä muihin keinoihin, ja sellaisiin, jotka auttaisivat pian, sillä viivyttelemällä voi asia kääntyä auttamattomaksi. Mutta enimmät keinot, jotka tässä suhteessa olisivat parhaita sekä kenenkään vapaata ammattia tai omistusoikeutta rajoittamattomia, lienevät sellaisia, että ne täysin vaikuttaakseen vaativat pitkän ajan.

Jos me esimerkiksi voisimme lähettää kautta koko maan, mutta erittäinkin metsäseutuihin ja kaikille salokulmille joukon täydellisesti valistuneita ja kaikista itsekkäistä pyrinnöistä täysin vapaita miehiä, jotka samalla voisivat asettua täydelleen kansan käsityskannalle, jos voisimme lähettää -- kerran omaankin maahamme -- sellaisia miehiä yhtä suuren ja asiassaan yhtä innokkaan ja yhtä sitkeän lähetyssaarnaajajoukon, kuin on sekin joukko, joka nykyään kiertää salojamme kiehtomassa ja viettelemässä metsiä ja taloja haltuunsa, ja tämä valiojoukko saarnaisi joitakuita vuosikymmeniä joka kylässä ja talossa metsien arvoa ja niiden hoidon tärkeyttä, opastaisi kansaa järkeviin ja meidän oloihin parhaiten soveltuviin viljelystapoihin, saattaisi sen huomaamaan että vapaa mies, joka pysyy paikallaan ja muokkaa omaa sarkaansa, olipa se kuinka pieni tahansa, on aina onnellisempi ja vauraampi ja itsenäisempi kuin toisen puoliorja tai muu maankiertäjä, ja ennen kaikkea saarnaisi sille todellisen työn arvoa ja velvollisuuden tuntoa, niin tällainen keino veisi lopulta ehkä paraisiin tuloksiin.

Tämä on tietysti utukuva ja kokonaisuudessaan mahdoton toteuttaa, mutta olisi se ainakin yhtä kristillisveljellistä kuin joku muukin lähetystoimi.

Mutta se vaatisi eri koulut, kokonaan toisen suuntaisille perusteille pohjatut oppilaitokset, kuin mitä meillä tätä nykyä vielä on, ja se vaatisi perinpohjaisia muutoksia jo suurimmassa osassa itse meidän valistunutta säätyä, joka harrastuksillaan ja esimerkeillään vielä on kovin paljon erillään kansasta, vaikka sen pintaisin puolin katsoen luulisi olevan sitä kylläkin lähellä. Sillä useimmassa kansan miehessä, mutta etenkin juuri salolaisessa, asuu vielä itsepintaisesti jonkunlainen synnynnäinen, salainen epäluulo jokaista valistunutta "säätyhenkilöä" kohtaan, joka yrittää yhtyä hänen kanssaan missä tahansa jalommassa tarkoituksessa kuin kaupanteossa. Jos edessä myönnetäänkin hänen tarkoitusperänsä oikeiksi, niin takana salaa pidetään niitä turhina, jopa kateudesta ja pahansuopaisuudesta lähteneinä ja kuiskaillaan, että "kuuntele niitä, herrain neuvoja." Mutta kaikenmoisia kuleksivia mairittelijoita uskotaan paremmin, olivatpa ne sitten reppureita, tukkijunkkareita tai mitä muuta tahansa, kun ne vaan osaavat kutkuttaa ihmisten turhamielisyyttä ja luvata heille velvollisuuksiensa laiminlyönnille "herraspäiviä." Joka kaikki osoittaa, ettei parempiosaisten valistuneitten vaikutus rahvaasen ole vielä ollut niin syvällinen ja luottamusta voittava, kuin sen tulisi olla, ja että paljon vaadittaisiin vielä opin ja esimerkin antajissa itsessään muutosta nykyisestä ja tavallaan "alentumista", ennenkun tässä ajateltu suuri lähetystyö voisi kantaa hyviä hedelmiä.

Toinen keino, joka todella on helpommin toteutettavissa ja josta on syytä toivoa paljonkin hyvää, on meillä nykyään alkuun päässyt yhteistoiminta. On huomattu, että jos joku yksityinen alkaa opastaa myyjiä tai kilvoitella yhtiöiden kanssa, niin osaavat sahalaiset kyllä tehdä hänen elämänsä karvaaksi, ja jos toinen taas luettaa metsänsä ja vaatii siitä kohtuullista hintaa, niin häntä aletaan joka tavalla syrjiä, ja hänen metsänsä jää kokonaan myömättä, seikka, joka ainakin toistaiseksi näyttää olevan yleinen kaikkialla, ja joka juuri osoittaa, että metsäin ostajat kyllä osaavat toimia yhteisesti.

Olisi siis luonnollisesti etuisampaa, että myöjätkin kävisivät miehissä pahaa vastaan, ja onpa sitä jo vähän koetettukin.

Mutta vastuksensa ne ovat yhteistoiminnassakin meillä, sillä jos tämän suomalaisen rodun suurimpia heikkouksia jo tuntuu olevan juuri yhteistoimintaan ja yleensä toisiinsa luottamisen puute, niin puuttuu vielä tarpeellista rohkeutta ja alotettakin tällaisiin yrityksiin, sekä välttämätöntä vapautumista itsekkäistä pyrinnöistä, joka olisi kaikista tärkein. Pieninkin viri oman voiton pyyntöä, joka alkuunpanijoissa huomataan, synnyttää hajaantumista heti, sillä sitä syntyy usein ja aivan syyttäkin, kun ei voida käsittää, kuinka toinen saattaa ilman omaa hyötyään toisen hyväksi toimia. Sitäpaitse ovat varsinkin salokulmilla, joissa juuri yhteistoiminnan apua etupäässä tarvittaisiin, enimmät sellaiset miehet, joilla voisi olla ja joilla todella onkin kansan luottamusta, kääntyneet itsekin yhteistoimintaan päinvastaisessa suunnassa, s.o. ruvenneet kaikin tavoin ajamaan yhteistä asiaa metsäkeinottelijain kanssa. Ja jos yhteistoiminnasta, monet tällaiset vaikeudet voittamalla voikin tulla hyvä apu metsäkauppoihin nähden, niin ei sitäkään ole helppo sovelluttaa maatilojen pohjakauppoihin, sillä mistä ne pääomat otettaisiin, joilla voitaisiin ruveta ponnistelemaan miljoonayhtiöitä vastaan? Jos voitaisiinkin yhteistoiminnan pohjalle perustaa jonkunlainen "maanviljelysyhtiö", "maanasutusyhtiö", tai miksi häntä nimittäisi, vastapainoksi metsäyhtiöille, niin eivät rahamiehet kuitenkaan sijoittaisi pääomiaan sellaiseen yritykseen, josta afäärikannalta katsoen tulisi vähän tai ei mitään tuottava.

Parasta olisi, jos asiaa tältä kannalta ruvettaisiin korjaamaan, että hallitus ryhtyisi siihen jollain tavoin käsiksi. Ja ellei se ryhtyisi siihen suorastaan itse, niin ryhtyisi edes välillisesti, auttaen kuntia ostamaan itselleen kunnallisiksi yhteismetsiksi tuollaisia metsätiloja, silloin kun niitä myytäviksi ilmestyy. Voisivathan kunnat niistä sitten tarpeen tullen jakaa paraita paikkoja palstatiloiksi ja käyttää niitä muuten hyväkseen. Muualla, esim. useissa paikoin Saksassa ovat kunnalliset yhteismetsät vieneet vallan erinomaisiin tuloksiin. Siellä löytyy kuntia, jotka yhteismetsistään täyttävät vuotuisesti kaikki kunnalliset menonsa.

Olisi ollut onnellinen asia, jos meillä jo varemmin, isojakoja tehtäissä, olisi huomattu eroittaa kaikki liialliset metsämaat kuntien yhteismetsiksi ja asettaa ne kyllin lujan tarkastuksen alaisiksi. Silloin ei olisi maatilojen kauppakeinottelu metsien vuoksi eikä mikään metsähuijaus päässyt edistyvää viljelystä lamauttamaan, kun yksityisen mielivallassa olisi ollut vaan kohtuullinen kotitarpeen metsä, eikä penikulmia laajoja saloja niinkuin nyt. Tämä kohta sietäisi ajattelemista nytkin vielä sellaisissa seuduissa, missä yksityiset myyvät äärettömiä metsä-alueita nälkähinnoista tehtaille ja sahayhtiöille.

Keinoja voisi kyllä ajatella paljonkin, kunhan ne vaan olisivat mahdollisia toteuttaa ja kun vaan käsitettäisiin, että niiden toteuttaminen tällä hetkellä olisi välttämätöntä.

Mutta suoraan ja lyhyesti: yhden seikan luulisi olevan tehokkaimman kaikista -- vaikka se vaatii pitkän ajan sekin, jonka kuluessa jo saattaa tuhoja tapahtua, -- sen nimittäin, että kaikki pyrinnöt sekä henkisen että aineellisen tilamme parantamiseksi muutettaisiin hiukan toisenlaatuisiksi, paremmin meidän omia olojamme vastaaviksi. Alettaisiin nousta juuresta puuhun, eikä pyrittäisi yhdellä potkaisulla latvaan -- ja kaikkein ensimmäiseksi, heitettäisiin pois se itsetyytyväisyyden torkahdukseen vievä luulo, että nyt jo ollaan latvassa.

Tämä koskee ensinnäkin maanviljelystä, joka noilla salokulmilla -- ja tinkimättä muuallakin -- olisi saatava kohoamaan. Mutta ei se kohoa sillä, että lähetetään agronoomeja neuvomaan turnipsin viljelystä sinne, missä vielä parhaat korvet ja heinämaat lojuvat luonnon tilassa, missä ei näe ojaa, ei lantakasaa pellolla. Mutta kun Tanskassa pidetään turnipsia välttämättömänä karjalle, niin tietysti meilläkin -- ja monet luulevat sitä meidän ainoaksi pelastukseksemme, vaikka se on jotensakin samaa, kuin jos neuvottaisiin ihmistä elämään sokerivedellä silloin kun hänellä ei ole leipää. Tanskassa on tuhansia taloja, joissa ei enää ole kapanalaakaan maata, mistä heinätuloaan lisäisi, meillä tuskin vielä yhtään -- ellei jonkun vuosisadan päästä. Mutta kun tiedetään, että karja heinilläkin elää mainiosti -- ja siinä samaa rintaa sitten ihmisetkin -- ja koska on tunnettua, että ruohonkasvu menestyy vielä Lapissakin, niin koetettakoon ensin sitä. Ja mitä on peltoa, opetettakoon kansa sitä viljelemään voimaperäisemmin, muokkaamaan ja lannoittamaan ennen vaikka kuinka pienen tilkun täyteen kasvuvoimaan, kuin että tuhrustetaan laajoja aloja.

Ei meidän ole väkipakolla pyrittävä suoraan sellaisiin keinoihin, jotka edellyttävät jo korkeinta kulttuuria, mitä tätä nykyä on maailmassa saavutettu; ei se ole onnistunut koskaan, vaan tulee siitä todellisen kulttuurin irvikuva. Ryhdyttäköön ensin keinoihin, jotka meidän nykyisellä kannallamme näyttäytyvät soveliaimmilta, ja vasta sitten kun niillä on päästy yksi porras ylemmäksi, koetettakoon niitä keinoja, jotka silloin tuntuvat parhaiten soveltuvan. Ajateltakoon niitä monia väliportaita, joita myöten kauvan viipyen ja suurilla ponnistuksilla on päästy sille korkealle asteelle, millä nykyään ollaan jossakussa vanhassa kulttuurimaassa. Ja jos otetaankin heistä esimerkkiä, joka tietysti monessa kohti on välttämättä paikallaan, niin luotettakoon sentään etupäässä omaan kokemukseen ja mainittakoon myös aina, että heillä siellä -- esim. juuri Tanskassa -- tuhannet yliopiston ja muun korkeamman oppilaitoksen käyneet eivät pidä ollenkaan häpeällisenä eikä terveydelleen vaarallisena astuskella auran kuressa tai puida viljaa. Sellainen käsityskanta se kohottaa kulttuuria, mutta jos luullaan, että se on saavutettu velttoudella ja koreilla vaatteilla, niin silloin on sivistyksen astemitta oikeastaan laskeutumassa.

Maanviljelyskouluja on meillä jo paljon ja niiden kautta luulisi parempien viljelystapojen leviävän kansaan mainiosti. Mutta onko kellään tietoa kuinka suuri prosentti niissä käyneistä on ruvennut omaa maataan viljelemään tai antautunut ollenkaan edes koko maanviljelijän ammattiin? Se on varmaan pienempi kuin luullaankaan, ja jos tarkka lasku tehtäisiin, niin tavattanee niitä paljoa suurempi määrä kaikilla muilla aloilla kuin peltosaralla. Tätä on vaikea ottaa miksikään muuksi kuin haluttomuudeksi ruumiilliseen työhön, sitten kun on hiukankin saatu "koulua", tahi maatyön halveksumiseksi, koska sitä katsotaan liian raa'aksi ja vähimmän tuottavaksi, ennen kuin sitä on todenteolla edes koetettukaan.

Toisekseen: älköön liioin ruvettako ennenaikaisella innolla tyrkyttämään omaa maata maan puutteessa oleville siellä, missä ei ole ollenkaan takeita, tokko he sitä halavatkaan, tai tokko he saatuaan sen pitävät, koska selvästi nähdään, kuinka herkkiä ovat maastaan luopumaan nekin, joilla sitä jo on ollut. Koetettakoon ensiksi saada entiset pysymään tiloillaan, herätettäköön heissä työn halua ja intoa maanviljelykseen, ja kun tämä on voitettu, ratkeaa tuo toinen kysymys itsestään.

Sillä jos ihmisiin todella on tullut voimakas halu vapaasen ja itsenäiseen maatyöhön, niin kyllä he meikäläisissä oloissa itselleen aina maata löytävät, kunhan vähänkin siihen yllykettä saavut, niinkuin kyllä jo on nähty useissa talkoissa.

Nämä olkoot vaan esimerkkejä. On paljon kohtia, jotka tällä alalla vaatisivat korjausta, ja joissa _kansa_ tarvitsisi _oikeaa_ opastusta.

Tärkeintä kaikista on painaa kansan mieleen jo lapsesta alkaen, ettei ihmisen velvollisuus täällä maailmassa olo miettiä sitä, miten voisi elää työtönnä, vaan että hänen päinvastoin on tehtävä työtä ja mietittävä, kuinka saisi enimmän työtä tehdyksi. Ja tämä asia, tämä tieto ja pohjimmainen tajunta ihmisen velvollisuuksista olisi painettava lasten mieliin etupäässä kansakouluissa, laitoksissa, joissa tästä lähtien jo voi sanoa enimmän osan kansan lapsia saavan ensimmäisen valmistuksensa elämänsä todellisiin tehtäviin astuessaan, koska sen tiedon antaminen niin monissa kodeissa laiminlyödään. Sillä ei se, että oppilas tietää jonkun joen tai vuoren nimen toisella puolella maanpalloa, tai oppii ääntämään "meitän" ja "yhteksän", kohota häntä mihinkään ylempään kansanluokkaan, joka otaksuminen meillä tuntuu niin laajalti päässeen vallitsevaksi, vaan se häntä kohottaa, että hän oppii rakastamaan työtä ja tekemään sitä. Karkeintakin työtä tekevä mies, jolla vaan on taitoa käsissä, velvollisuuden tuntoa ja aateluutta sydämmessä, on todella paljoa parempi herra kuin joku keikaileva narri, joka itse itselleen herran nimeä vaatii ja joista meillä Jumala paratkoon ei ole puutetta, Kaikkea tällaista on paljoa tärkeämpi teroittaa nousevan polven mieliin kuin monta muuta vähäpätöistä saivarrusta. Ja meidän on kaikkien tehtävä työtä, meidän täytyy täyttää velvollisuutemme jälkipolvea ja tätä maata kohtaan, meidän täytyy asua ja viljellä tätä, kun kerran olemme tänne asettuneet. Meidän täytyy tehdä työtä täyttääksemme velvollisuutemme ihmiskuntaakin kohtaan, sillä sellaisiakin meillä on, vaikka olemmekin pieniä.

Ja jos meiltä nykyään riistetään mitä riistettäneekin, eikä panna arvoa meidän vanhoille kiinnekirjoillemme, niin maata meiltä ei riistetä niin kauvan kuin vaan itse tahdomme sen pitää. Ja meidän täytyy se pitää, me emme saa heittää sitä muukalaisten käsiin ja lähteä itse pois, sillä muistakaamme vanhaa kaunista sananlaskua: "parempi omalla maalla vetonenkin virsun alta, kuin on maalla vierahalla kultamaljasta metonen." Sehän niin mainiosti soveltuu maahan sekä laajemmassa että ahtaammassakin merkityksessä.