Part 9

Mainittakoon tässä esimerkiksi asiantuntijain puheitten mukaan muuan tapaus Kivijärven pitäjästä, vaikka paljon voisi mainita samanluontoisia tapauksia mistä seudusta tahansa, missä metsähuijaus ja tilojen myynti kukoistavat. Siellä kuuluu ensimmäisiin tehtäviin, sittenkun on metsärahoja saatu, viinan hankinta ja hyvien juoksijaoriitten pitäminen, joilla päästään ajamaan viinakyytiä ja markkinoilla retuamaan. Vaan kun sattuu hätä tai muuta sellaista, haetaan tietysti hätä-apua ja syytetään huonoja vuosia ja huonoja maita ja huonoja työ-ansioita -- sehän on luonnollista. Mutta tässä erään kerran ei Vaasan läänin kuvernööri kuulunut pitäneenkään sitä niin luonnollisena kuin kivijärveläiset itse. He pyysivät näet hätäaputöinä tehtäväksi maantietä Kivijärveltä Perhoon, mutta kuvernööripä puolestaan hylkäsi tuon pyynnön ja oli lausunut, ettei Kivijärvellä voi olla mitään hätää, siellä kun parasta aikaa juodaan viinaa enemmän kuin missään muualla. Tunnoton mies! Eikö hän tiennyt, että siellä sentään oli leivästä puute, ja on melkein aina -- oikeasta rukiisesta leivästä, vaikka siellä kyllä vehnäleipää kuuluu monasti olevan liiemmäksikin.

Tämä selvästi osoittaa, mille kannalle on jouduttu, kuinka vähän on omaa tarmoa ja kuinka vähän siihen luotetaan, sittenkun on opittu joku aika huolettomasti elämään metsärahoilla ja talojen hinnoilla, niin että tekisi melkein mieli kiinteän ja irtolaisväestön keskinäisiä suhteita toisiinsa verratessa sanoa vanhaan tapaan "pata kattilaa soimaan j.n.e."

Uskottavaa lienee kumminkin, että juuri kiinteällä väestöllä, etupäässä tilanomistajilla, on monessa kohdassa enemmän syytä valitukseen kuin irtaimella kansalla, ja tämä varsinkin kunnallisen veroituksen suhteen. Sillä joka kohdassa, missä tiloja suuremmassa määrässä on joutunut yhtiökäsiin, kuuluu valitusta kunnallisten maksujen lisääntymisestä niitten niskoille, jotka itse vielä koettavat taloissaan isännöidä.

Asian laita on nimittäin sellainen, että monet entiset talolliset, jotka nykyään ovat yhtiöitten vuokramiehinä entisissä taloissaan, eivät enää jaksa maksaa kunnallisia veroja niinkuin ennen itsenäisinä isäntinä ollessaan, vaan haetaan niihin alennusta yhä. Yhtiöt eivät liioin ole taipuvia maksamaan lampuotitilojensa viljelyksistä kunnalle mitään, väittäen, ettei heillä niistä ole mitään tuloakaan; ja metsätulojaan eivät he mielellään ilmaise, vaan koettavat panna puilleen niin pienen arvon kuin mahdollista.

Pihtiputaalla esim. on veroperustus laskettu siten, että sadan markan tuloista on laskettu yksi äyri, vaikka vasta kahdensadan tuloista on ensimmäinen äyri otettu. Siten on tilallisten tuloja laskettaissa otettu neljästä viljatynnöristä yksi äyri ja karja on arvioitu rahaksi. Mutta kun löytyy tiloja, joissa esim. on ennen elätetty kolmekymmentä nautaa ja saatu ehkä sata tynnöriä viljaa, vaan joissa nykyään sahayhtiöitten käsissä ei elätetä yhtään nautaa eikä saada viljaa ollenkaan, sitä kun ei kylvetäkään, niin mistä niitä veroittaa? Ja kun siitäkin pitäjästä, niinkuin edellä olemme nähneet, on toinen puoli sahayhtiöitten omaa, ja kaikilla heidän tiloillaan ovat viljelykset ja karjanhoito poikkeuksetta taantuneet, niin ei ole ihme, jos veroituksessa vaikeuksia syntyy. Ja verokuorma ei suinkaan vähene siellä enempää kuin muuallakaan, missä yhtiötilat synnyttävät yhä uutta irtolaiskansaa. Se päinvastoin enenee.

Yksi näiden "uusien rälssien" varjopuolia tässä suhteessa tuli myös Sulkavalla viime talvena räikeästi näkyviin. Yhtiöitten asiamiehet ja lampuodit vaativat siellä helpoitusta kunnallisissa veroissa, "koska heidän tilansa eivät tuota heille mitään". Tilojen tuottavuus on siis vähennyt, sillä ennen on niistä nurkumatta suoritettu kunnalliset verot samoin kuin muistakin tiloista.

Yhtiöitä veroitettiin metsän myynnistä samoilla perusteilla kuin meidän maalaiskunnissa yleensä on ollut tapana veroittaa yksityisiäkin, vaan siihenkään he eivät suostuneet. He lähettivät asiamiehillään selvän ja lyhyen ilmoituksen, ett'eivät he maksa kunnalle metsistään ainoaakaan penniä, sillä he käyttävät niitä omiin tarpeihinsa. Ja eräskin yhtiö on viime kevännä yhden ainoan tilansa metsästä uittanut 26,000 sahatukkia -- onpa heillä omat tarpeensa jotensakin suuret!

Lakipa tässä tietysti päättänee maksavatko herrat miljoonain omistajat kunnallisia veroja vai ovatko maksamatta, mutta joka tapauksessa on tämä varsin valaiseva esimerkki heidän kannastaan meidän kunnalliseen itsehallintoon nähden.

Eräällä yhtiöllä on Rautavaarassa parikymmentä taloa. Senkin sanottiin viime vuonna antaneet tuloistaan takseerauslautakunnalle sellaisen laskun, että heillä sen mukaan olisi ollut kaikista taloistaan tuloa vaan 100 markkaa, josta summasta heille äyriperustuksella ei olisi voitu panna yhtään veroäyriä. Ja sentään täytyy monelle miehelle, joka ainoalla hevosellaan vetää talvikauden tukkia yhtiöitten metsissä, panna 4-5 äyriä, että voitaisiin meno- ja tulopuolta kunnallisissa tileissä pitää vähänkin tasapainossa.

Eikä monen yhtiötilan vuokraaja kykene maksamaan mitään, panipa hänelle äyriä tahi ei, mutta hätäapupapereissa ilmestyy tämänkin pitäjän nimi varsin usein.

Kun hävinneitten yhtiötilojen kunnallisessa veroituksessa täten syntyy monia vaikeuksia, ovat kunnat paikoin, kuten esim. Keiteleessä ja Pihtiputaalla, koettaneet ruveta veroittamaan sahalaisia kasvavasta metsästä, s.o. siitä tulosta, miksi metsän kasvamisprosentti vuotuisesti arvioitaan, kosk'ei heidän tilojaan voi mistään muustakaan veroittaa. Riita ja oikeudenkäyntejä on syntynyt tästäkin asiasta, ja ristiriitainen kohta siinä oikeastaan onkin, jos nimittäin metsän omistajaa taas takseerataan metsänsä koko arvosta silloin kun hän sen myy, joka tapa tuntuu kaikkialla olevan yleinen, kunhan vaan saadaan täysi tolkku metsän todellisesta myyntiarvosta.

Nämä ovat vaikeita seikkoja tällaiset, sillä kunnilla on vuotuisesti jotensakin säännölliset menot, mutta tulopuoli jää epäsäännölliseksi, jos talosta ei ole mitään muuta verotettavaa kuin metsä, ja siitä veroitettaisiin vaan silloin, kun se hakataan. Tänä vuonna maksettaisiin veroa hakkuusta, mutta saattaa mennä taas vuosikymmeniä, ennenkun saman talon metsästä tukkia kaadetaan, ja koko sillä ajalla ei siis talosta lähtisi kunnalle veroa mitään. Sitä tulisi tosin runsaammin kerrassaan, vaan kovin harvoin. Kasvavaa metsää veroitettaissa olisi kunnan tulo tasaisempi, mutta kovin vaikealta tuntuu sellaisenkin veroituksen perusteleminen.

Tämä seikka ei oikeastaan minun aineeseeni kuulu, enkä minä ole kompetentti siitä päätöksiä tekemään sinne enkä tänne, mutta sen voi jokainen sanoa, että tällaisia pulmallisia kysymyksiä ei ollenkaan syntyisi, jos taloja asuttaisiin ja viljeltäisiin niinkuin ennenkin, pidettäisiin metsiä vaan hyödyllisenä sivutulona ja muokattaisiin maata ja kylvettäisiin pellot, että olisi millä itse elää ja mistä kunnille veronsa maksaa.

* * * * *

Paitse tässä edellä mainituita on metsähuijauksesta ja järjettömästä maatilojen myynnistä ollut monta muutakin ikävää seurausta. Ne ovat kasvattaneet kaikenmoista keinottelua ja synnyttäneet siveellistä rappeutumista meillä, jossa rehellisyyttä ja kansalliskuntoa aina on niin suureksi kehuttu. Niissä on saanut niin tavattoman vähällä vaivalla rahaa ja niissä on ollut niin äärettömän monta tilaisuutta petoksiin, että viettelys on kasvanut ylivoimaiseksi; se vasta on ollut mies, joka parhaiten on osannut lähimmäistään petkuttaa. Ne ovat meillä synnyttäneet työtätekevään väestöön nähden aivan liian suuren työttömän luokan eli sellaisen "herrasluokan", joka koettaa viettää mukavia päiviä toisten kustannuksella. Ja esimerkki tarttuu helposti, varsinkin ylhäältä alaspäin. Kun on myyty omat metsät ja maat ja huomattu, että raha onkin helpommin käsistä luistavaa kuin on otaksuttu, on ryhdytty keinottelemaan toisen omaisuutta ja tavoittelemaan valtionkin maita muka viljeltäviksi, vaan itse asiassa useimmin metsien vuoksi myytäviksi. Jo edellä on kerrottu esimerkkejä niinkin ikäviä, etteivät meidän valtionvirkamiehetkään enää ole kaikki ihan vapaita tällaisten sivutulojen hankkimisesta.

Meillä on paljon puolustettu uudistilojen lohkomista valtion maista ja yleensä valtion metsämaitten antamista yksityisten nautittavaksi. Ja myöntää täytyy, että tällainen toimenpide on varsin suotava ja paikallaan silloin kun sitä edellyttää todellinen halu uudisviljelykseen ja pellon raivaamisella elämiseen, sekä sopivia viljelysmaita siihen tarkoitukseen löytyy, vaikka kohtakin sen suuntainen uudisviljelys olisi paremmin suotava, että ensin tulisi raivatuksi kaikki se raivaamaton kasvuvoimainen maa, joka jo on yksityisten hallussa ja jota meillä maan väkilukuun nähden on ylenpalttisesti. Mutta tarkkaan olisi valtion omaisuutta lohkottaissa katsottava, mikäli se on mahdollista, onko avun anoja susi lammasvaatteissa vai onko se oikea lammas, joka itselleen todellisessa puutteessa syönnösmaita etsii. Sillä yhtä paljon kuin valtion maista yksityisten käsiin joutuneina on ollut todellista hyötyä, yhtä paljon on niistä nykyisen metsäkeinottelun kaikki sokaisevan rahanhimon aikana ollut molemmin puolin vahinkoakin. Sellaisia esimerkkejä löytyy paljon, ja edellisessä on jo kyllä mainittu, millaiseen kuntoon monet entiset valtion uudistalot ovat sahayhtiöitten käsissä menneet, mutta mainittakoon tässä vielä joku esimerkki, kuinka penniä koetetaan keinotella vähimmällä vaivalla sieltä, mistä sen otaksutaan helpoimmalla heltivän.

Joku aika sitten anoivat Länttä-Tenholan ja Penttilän kyläkunnat Kivijärven pitäjässä, että heille lohkaistaisiin valtionmetsistä lisämaata yhteisesti nautittavaksi, koska heillä on liian vähän maata, laitumien puute y.m. Siihen myönnyttiinkin ja heille lohkaistiin valtion saloa noin 4,500 hehtaria sillä ehdolla, että he metsähallituksen valvonnan alaisina saisivat sitä vapaasti nauttia 50 vuotta, vaan sen ajan kuluttua tulisivat maksamaan siitä veroa. Mutta asia olikin siten, ett'ei tässä ollut mikään todellinen avun tarve eikä toimeentulon parantaminen kysymyksessäkään, sillä kun lohkaisu oli tehty, myydä paukauttivatkin ukot omin päinsä koko tuon laajan metsän miltei puhtaaksi ja pistivät rahat parempiin suihin. Asiasta tosin tehtiin heitä vastaan kanne, mutta vasta niin myöhään, ett'ei heille enää tullut ollenkaan edesvastausta. Nyt on metsähallitus uudestaan ottanut tuon yhteismetsän tarkemman valvonnan alaiseksi ja määrännyt forstmestarin ehdotuksesta sen 10 vuodeksi aivan kokonaan rauhoitetuksi kaikesta hakkuusta, sillä sellaisella vandalismilla olivat sahalaiset tehneet sinne rynnäkkönsä. Kelpaa niiden jälkiä valtion taas paikkailla, ja kasvattaa niille uutta metsää!

Eikä koko asia ole alusta pitäenkään ollut suuresti muuta kuin puhtainta metsäkeinottelua, johon alunaihe ehkä on lähtenyt juuri sahalaisista, sillä parasta aikaa koettavat he saada pohjineen haltuunsa näitä kysymyksessä olevia kyläkuntia kokonaan. Ja arvattavasti he onnistuvatkin, sillä Penttilän kylässä he ovat jo hyvällä alulla -- ja niin saavat he koko tuon laajan liikamaankin määräajan kuluttua nautittavakseen.

Paitse tätä tapausta, on tullut varsin yleiseksi tavaksi hakea valtiolta lisämaita huonojen laitumien parantamiseksi, ja etenkin juuri siellä, missä valtiolla on parhaat metsänsä ja missä niitten rahaksisaanti käy helpoimmin päinsä. Mutta mikä näissä tällaisissa hakuhommissa miltei joka tapauksessa on pohjimmaisena syynä, sen kyllä huomaa jokainen, joka ei anna vetää itseään nenästä tai katsele sormiensa lävitse, tai jolla rajainkäynteihin ja maitten lohkomisiin ei ole jotain erityistä intressiä.

Eräässä pitäjässä Oulun läänin puolella esim. on eräälle hakijalle muuan maamittari antanut sellaisen puoltolauseen, että hänen tulisi välttämättä saada lisämaata ruunun metsästä, koska hän on suuresti laajentanut viljelyksiään ja ruokkii nyt karjaa jo 40 päätä yli talven, vaan että hänellä kesällä on laitumen puute. Sitten määrättiin piirin forstmestari tutkimaan asiaa, ja hän tuli aivan päinvastaiseen huomioon. Talossa ei ollutkaan karjaa kuin parikymmentä päätä, mutta laidunta kyllä vaikka neljällekinkymmenelle. Hakemus hyljättiin hänen lausuntonsa johdosta, ja se oli paikallaan, sillä mitä siitä on hyötyä valtiolle, mitä paikkakunnalle, mitä yleensä koko isänmaalle, jos tuolle yksityiselle olisi tuo liikamaa lohkaistu. Hän olisi varmaa varmemmin myynyt heti joko metsän siitä tai koko talonsa ensimmäiselle sahayhtiön asiamiehelle, joka olisi taloon sattunut, lähtenyt rahat saatuaan luultavasti itse Amerikkaan, lähetellyt sieltä tietoja tänne, kuinka siellä rikkaassa lännessä puuveitsellä kultaa vuollaan ja vietellyt siten monta muuta seikkailijaa jälessään.

Nämä ovat asioita, joilla on äärettömän monta puolta ja joista voi olla monta näkökantaa, aina sen mukaan, miltä kannalta niitä kukin katselee. Ja äärettömän paljon ja julkisemmin täytyisi niitä pohtia. Voi olla, että tuo mies, joka ei saanut pyytämäänsä lisämaata, myy talonsa kumminkin sahalaisille, ulkomaalaisille, elää paremmin eli huonommin aikansa, joutuu lopulta työmieheksi ja ehkä vihdoin vaivaishoidon niskoille (josta on paljon esimerkkejä) -- tai lähtee hän maasta pois; mutta myyköön hän talonsa, tehköön omallaan mitä tahtoo ja menköön mihin tahtoo, kosk'ei häntä kumminkaan voi holhun alle asettaa, vaan säästettäköön meidän valtion omaisuutta turhaan lahjoittamasta. Siitä voi joskus maailmassa olla meille, jotka itsepintaisesti pysymme täällä kylmässä Suomessamme, vielä suurtakin apua jonakuna todellisena tarpeen hetkenä.

Tarkoin sietäisi _harkita tällaisia_ seikkoja, ylen perusteellisesti ja etäälle _näkevällä_ silmällä punnittapa sekin asia, kumminko puolin sellaiset kaupat lienevät etuisampia tilojen entisille eläjille ja valtiolle itselleen, kun entisiä kruununtorppia laajoine, säästetyine metsineen uudistaloiksi ja perinnöksi lohkaistaan? Tuleeko valtiolle niistä suurempi hyöty kun ne joutuvat sahalaisten käsiin (kuten ne usein näyttävät joutuvan) ja onko entisten asukasten niillä parempi elää sahayhtiöitten kuin valtion lampuoteina tai torppareina, tahi miksi heitä kutsuttaisiin? Vastatkoon tähän se joka asian tuntee. On siitä tietysti voinut olla hyötyäkin joskus, mutta sekin tiedetään varmuudella, että monia tällaisia tiloja on maassamme jo joutunut autioina ja raakkina valtiolle takaisin, ja se on varmaa, että hallituksen hoidossa ollen niillä sadan vuoden päästä on taas siksi hyvä metsä, että sahalaisten kyllä kannattaa niitä silloin uudestaan "spekuleerata."

VIII.

Kaipaavatko edelläkerrotut seikat korjausta, ja mitä niitten suhteen olisi tehtävä?

Eikö kaikkien näitten asioitten, joita tässä edellä on kosketeltu, pitäisi antaa aihetta sangen vakaviin mietteihin.

Tiedetäänhän muualta saaduista kokemuksista, niinkuin esim. Irlannista, kuinka tukalaan asemaan ja kuinka vaikeihin oloihin joudutaan siellä, missä maata viljelevä väestö on menettänyt omistusoikeutensa ja missä suuret kapitaalit pääsevät afääritarkoituksissa isännöimään liian laajoilla maa-alueilla sellaisissa seuduissa, joissa asutus ja vapaa viljelys jo ovat olleet jotenkuten kehittyneellä kannalla ja joissa väestön luontainen ja järjellinen elinkeino olisi maanviljelys.

Ja myöntäneepä jokainen, että meillä Suomessa nyt ja aina täytyy maanviljelystä ja karjanhoitoa pitää pääelinkeinoina -- ja oikeastaan ainoana elinkeinona suurimmalle osalle kansaa, "kannattakoon" se sitten hyvin tahi huonosti, sillä varsinaista teollisuusmaata ei tästä maasta voi ikinä tulla raaka-aineitten puutteen vuoksi, jos kohta luonnon antamia käyttövoimia onkin ja jos vastaiset keksinnöt voinevatkin niille antaa suurempaa merkitystä. Eikä ole sanottu, kuinka pitkäikäinen on senkään teollisuushaaran tuottavuus, joka meillä on suurimmaksi päässyt, nimittäin sahaliikkeen ja puunjalostamisen, sillä helposti voi tapahtua, että liian korkealle pingoitettu yritteliäisyys lopettaa raaka-aineen silläkin alalla ja rajoittaa tuotantoa. Silloin on meidän tahtoen tai tahtomatta elettävä ainoastaan maasta.

Mutta ensimmäisiä ehtoja sille, joka tahtoo maanviljelystä kannattavana elinkeinona harjoittaa, on se, että hän on itsenäisessä asemassa ja että hänellä on vapaa omistusoikeus siihen maahan, jota hän kyntää. Sillä samalla hetkellä, kun hän alistuu muihin rajoituksiin maansa vapaassa omistusoikeudessa, kuin mitä yhteiskunta hänelle määrää, kun hän luovuttaa sen esim. jollekulle liikeyritykselle, olkoon tuon yrityksen tarkoitus mikä tahansa, samalla hetkellä on hänen itsenäisyytensä entisen maansa viljelijänä mennyt, eikä hän enää voi siitä elää niinkuin ennen. Ja jos hän lähtee maaltaan pois ja joku toinen tulee hänen sijaansa, on tuo uudistulokas samassa asemassa.

Tämä on lampuotijärjestelmää tällainen. Eikä se ole koskaan eikä millään maailman kulmalla ottanut oikein soveltuakseen yhteen vapaan ja hyvästi elättävän maanviljelyksen kanssa, sillä siinä pitää toinen afäärin tavoin maita hallussaan ja laskee työhuoneessaan tulojaan ja menojaan, joista hän luonnollisesti aina tahtoo ensiksimainittuja lisätä noiden toisten hiellä, jotka raatavat hänen maitaan sillä alakuloisella tunteella, että jokainen vako, jonka he kääntävät, on käännetty toisen maasta, ja että jokainen parannus, jonka he mahdollisesti maassa tekevät, jää sen toisen hyödyksi, joka ei ikänään ole ehkä jalallaan heidän peltosaralleen astunut.

Tällainen lampuotijärjestelmä, joka tavallaan muistuttaa entisiä lahjoitusmaita ulkomaisine isäntineen, on meillä pääasiassa ihan viime vuosina alkanut levitä pelottavassa määrässä, niinkuin edellä on osoitettu, ja sen voi lyhyesti määritellen pitää suorana seurauksena siitä, että tuota meidän "suurteollisuuttamme", puutavaraliikettä, ei ole tahdottu laskea supistumaan kohtuuden rajoihin, vaan on alettu ponnistella sitä osittain maanviljelyksen kustannuksella yhä suuremmaksi ja yhä tuottavammaksi -- ja koetetaan ponnistaa varmaan vieläkin ylemmä, huolimatta siitä, jääpikö lopulta muuta kotimaista taikinan vastinetta kuin sahajauhoja.

Ei tarvitse ilman syyttä ajatella Irlannin oloja, kun tiedetään missä määrin vapaat, itsenäiset maanomistajat meidänkin sisämailla jo ovat vähentyneet.

Niissä 24:ssä pitäjässä, joista tämän kirjoittajalla on tarkempia tai osapuisia tietoja, on niitten luku vähennyt noin tuhannella.

Harkitkoon jokainen järkevä lukija itse, eikö ole jo arveluttavaa, että niin harvaan asutussa maassa, kuin meillä, tällainen summa vapaita, itsenäisiä tiloja on muuttunut lampuotitiloiksi. Ja jos pantaisiin toimeen tarkempi tutkimus kaikissa Suomen sisämaan pitäjissä, missä vielä on metsiä jälellä ylitse kotitarpeen -- toimi, joka olisi erittäin suotava -- niin varmaan tämä luku nousee vielä toisen mokoman ja ehkä enemmänkin, sillä nämäkin numerot ovat viime talvena otetut, ja uusia kauppoja hierotaan yhä.

Eikä niitä kaikkia voi enää sanoa edes lampuotitiloiksi. Useimmissa niissä, kuten on nähty, kyllä elää kituuttelee joko entiset tai uudet asukkaat jonkunmoisilla välikirjoilla tai ilman niitä, pitäen parhaasta päästä elinkeinonaan metsätöitä ja rahtiajoa sekä muita toimia, jotka ovat hyvin vähän yhteydessä maanviljelyksen ja tilojen asutuksen kanssa, mutta ainakin 10 prosenttia niistä on jo kokonaan tai osittain autiona.

Mutta nykyään, tai juuri viime talvena, kun näitä asioita alettiin vähän tarkemmin kosketella, väitettiin sentään eräällä taholla varsin itsekkäästi, että nämä kaikki ovat kahden kauppoja, jotka eivät syrjäiseen koske lainkaan, ja olot ovat ihan niinkuin niitten olla pitääkin.

Tästä seikasta voi kumminkin olla eri mieltä. Sillä jos kaksi henkilöä tekee sellaisen kaupan, että siitä kolmas tavalla tai toisella kärsii, eikö silloin tuolla kolmannella ole heidän kauppaansa mitään sanomista? Tähän kysymykseen ei pitäisi kenenkään, jolla järkeä on ja joka sitä oikein käyttää, löytämän muuta kuin yhden vastauksen.

Mistä päin tällainen edellämainittu, suurinta itsekkyyttä osoittava väite tulee, se kyllä tiedetään. Se tulee siltä taholta, jossa kaikki teräs, mitä meillä tätä nykyä auroihin pannaan, ehkä mieluummin kulutettaisiin sahanterinä ja massatehtaitten hiertiminä, jotka viimemainitut jauhavat kaiken sen, mitä edellisiltä on jäänyt kajoomatta, ja tekevät hävityksen täydelliseksi. Eikä tarvitse muuta kuin muistaa erästä viime valtiopäivillä pohdittua asiaa, niin jo pitäisi huomaaman, eikö yleinen, terve mielipide katso kolmannellakin olevan näihin kauppoihin jotakin sanottavaa. Niiden seuraukset ovat liian selvästi näkyvissä, ja nämä seuraukset ovat kaikkialla sellaisia, että elleivät syrjäiset hyvissä ajoissa iske tarmolla väliin, niin saa niistä kärsiä tuhannet ihmiset, kokonaiset kunnat, vieläpä koko maa. Jotkut harvat yksityiset tosin kokoovat itselleen suunnattomia summia ja puhuvat sitten ylvästellen ja ikäänkuin kiitosta pyytäen niistä miljoonista, joita he vuosittain _levittävät_ maahan. _Näillä_ miljoonilla he muka estävät kansan kuolemasta nälkään -- tämän poloisen kansan, joka kuitenkin kaikissa tapauksissa syö omaa omaisuuttaan, tai oikeammin sanoen maansa omaisuutta, metsiänsä, ja elättää siitä vielä kaikkia niitä herroja, jotka täällä yhdessä liitossa kulkevat monien "firmojen" ja "yhtiöitten" nimillä, sekä kokoo miljoonia heidän taskuihinsa, ellemme nyt puhuisikaan niistä kymmenistä tuhansista vaivaisista ja irtolaisista mieron kiertäjistä, jotka alituiseen ovat sen niskoilla, ja joita tuntuu yhä lisääntyvän samassa suhteessa kuin itsenäiset maanomistajat vähentyvät.

Ei ajatella ollenkaan, että noita kehutuita miljoonia nyletään juuri meidän metsistämme, ei mainita koskaan, kuinka monta Jaakopin lahjaa niissä syötetään meidän yksinkertaisille salolaisille, kuinka moni niitten vuoksi on luopunut esikoisuudestaan. Ei myöskään lasketa, kuinka monta tunnotonta ja ennenaikaista raiskausta niitten tähden on tehty parhaassa kansallisomaisuudessamme, jonka säästämiseen ja järjelliseen käyttämiseen ostajat eivät suinkaan ole opastaneet kansaa, vaan ihan päinvastoin. Ja kun tämän kansan ytimelle, sen maata viljelevälle väestölle tulee hätä, kun kunnat huokailevat monien raskasten kustannusten painosta, kun ne hiellä ja väellä kokoovat rahaa kaikki nieleviin vaivaiskassoihin, kun maamiehen tärkeimmät toimet usein jäävät tekemättä työväen puutteessa, joka viettää seikkailevaa kulkurielämää milloin minkin miljoonamiehen työmailla eikä kernaasti lähentele talonpojan tanhueita muulloin, paitse kun tilapäisen suuren ansionsa syötyään tai muuten työhön kykenemättömäksi tultuaan etsii vaivaisapua -- silloin tekevät rikkaat yhtiöt valituksia oikeuksiin, jos kunnat heitä koettavat veroittaa heidän todellisten tulojensa mukaan saadakseen heiltä osaa niitten kurjien hoitoon, joista suuri luku on juuri heidän työmailtaan kurjuutensa käsittänyt.

Kysymme vielä kerran, eikö näihin asioihin ole syrjäisillä mitään sanomista? Kautta maan kootaan hätäapuvaroja, ja suurin osa niistä syödään juuri niillä kulmakunnilla, joista sahayhtiöt parhaat satonsa niittävät. Sillä tosiasiana täytyy pitää, että juuri siellä, missä itsenäinen maanomistus vähenee, irtolaisten ja vaivaishoitolaisten luku kasvaa, koskapa siellä päin entisiä maastaan luopuneita talonomistajiakin on joutunut kuntien autettaviksi.

Sellaista ovat ne miljoonat saaneet aikaan. Jos niistä on ollut suuri hyötykin sillä kertaa kun niitä on syöty, ovat ne jouduttaneet juuri niitten monien synkkien epäkohtien kasvamista, joiden poistaminen nykyään antaa niin paljon päänvaivaa. Ne ovat panneet hohdollaan päät pyörälle, ehkäisseet entisen rehellisen ja uutteran työn, kurjehdittaneet monta kaunista peltoa. Täältä ne ovat kiertäneet lisän kanssa takaisin ulkomaille ja kulkea kahnustaneet taas sieltä hiljalleen pitkinä, murhemielen näköisinä jauhosäkkijonoina liistereissä meidän saloille takaisin, tai saapuneet humuten ja hurraten, Bakkuksen seppele otsallaan, tuoden tynnyreihin sulettuina vanhoista kulttuurimaista valoa ja sivistystä tänne meidän kylmiin metsiimme -- ja ehkä samalla lohtua monelle pahalle omalletunnolle.