Part 8

Mitä oli siellä odottelevana, oliko elämä yhtä kitsas kuin täällä, vai oliko paljoa kitsaampi. -- Niin, olipa kumpi tahansa, saihan sen toki alusta alkaa. Näin mietiskeli hän. Äkisti tempasi hän seinältä valmiiksi varatun ampumakalun -- yks väläys vaan -- ja hän oli alkanut alusta.

Laukaus kuultiin -- kuultiin aina etelään saakka, jossa istui kalpeana rouva. --

Hän pyörtyi ensin; tajusi sitten koko tilansa surkeuden ja tahtoi yksin alkaa alusta täällä. "Minä olen uneksinut elämäni suloisen puolen," sanoi hän, "nyt alkaa sen todellinen puoli. Minä osoitan olevani yhtä suuri kuin hän, vaikka en seuraakkaan häntä hautaan."

Hän alkoi elämään todellisesti. Kaikki vieraisilla käynnit, kaikki liehakoitsevat hienoudet, kaikki turhamaiset tavat jäivät sikseen. Ei enää lyöty leikkejä alinaikaa, eikä ujosteleva ritariparvi polkenut karkeloissa permantoa -- kaikki tuo oli kuni pois puhallettu. Työtä, varsinaista elämän askaretta teki nuori ja vanha. Kaikki oli liikkeellä aamusta iltaan, valveella päivät ja levolla yöt; ja kumma kyllä! tämmöinen elämä ei tuntunut kuolettavan ikävältä. Ei koskaan tarvinnut vaivata päätään, millä itseään huvittaisi, aina oli aika kallista, aina päivät lyhyviä. --

Eikä yölläkään puuttunut suloinen uni, joka valoi väsyneihin jäseniin levon makean; tuo muinoin niin rauhaton rinta tyyntyi uuvuttavissa ponnistuksissa: se aaltoili kyllä kuni ennen, mutta sen aallot eivät elämää tuskalla täyttäneet: he antoivat tarpeellista tasapainoa olemukselle. Monena kirkkaana kuutamo-yönä tunkiu minä sisälle avaimen rei'ästä levittämään lahjojani tuolle rasitetulle ja silloin löysin hänet sikeästi nukkuvana rauhan vuoteella. Ainoastaan eräänä kesä-yönä -- se oli heidän kihlauksensa vuosi-yö -- tapasin hänet valvehella. Surullisena, mutta vakavana, tarmokkaana istui hän katsellen ulos akkunasta, tuonne hiljaisesti värehtivälle merelle.

"Minä muistan" -- hän lausui, "kuinka onni hurmaavalla ilollaan huumasi järkeni.

"Elämä! mitä olet sinä? Jakso vuoria, aika, jonka kuluessa on kestäminen, mitä osaksemme suodaan. Se on onnellinen, joka tyynesti kaikki kestää -- se on viisas, joka vähimmin riehuu. No, -- mihin auttaa ihmisen ponnistus ja puuha. Ei tuumaa eteenpäin määrätystä rajasta. Mikä on se, jota onneksi luulemme? Mielikuvitus, jonka luomme itsellemme, vaan jonka todellisuutta emme koskaan saavuta. Mikä on oikea onni sitten? Henkemme tyytyväinen työskentely; minä hupsu! Luulin saavani onnen työttömässä nautinnossa: Onni on työtä tekevässä uhrauksessa. Minä rakastin itsekkäästi -- minun mielikuvitukseni, minun elämäni varhainen kasvatus -- kaikki olivat apuna luomassa virvatulia, ennakkoluuloja, joita vaan tuo rautakoura todellisuus on voinut vaivoin kukistaa. Elämä on elämää s.o. eläminen on kokemusta. Ne jäljet, jotka jäävät henkeemme siitä; mitä maailmassa koemme -- ne ovat elämämme historia. -- Mikä yhteys, mikä sopu-sointu niillä jäljillä on, siitä riippuu elämämme tehtävä. Minkä tehtävän olemme suorittaneet, siitä riippuu ihmisarvomme. Ihmisarvo, oikea arvo ilmestyy vasta kuoltuamme. Vasta se, mikä jää jälelle, kun erehdysten vaahto ja intohimojen vääräänsaattama ponnistus, voima, mitä on käytetty turhaan arvottoman aikaan saamiseksi, oikean ja ylevän sijasta, -- vasta sitten kun kaikki tuo on kulunut pois, jää oikea arvomme kirkkaana jälkimaailman katseltavaksi. Mitä siis maksaa tuo silmänräpäyksen kestävä tunteitten kuohu? Oikeastaan ei siitä pitäisi ihmistä onnettomaksi päättämän, että hän on saanut paljon vasten-mielisiä kokemuksia, vaan siitä, että ne kokemukset eivät ole häntä voineet opettaa, että hän on sortunut niitten painosta ja unhoittanut pyrkiä eteenpäin. -- Olenko minä onnellinen? Sen saa tulevaisuus päättää..." Hän kävi levolle.

Kului vuosia; aika vieri yhä edelleen. -- Jopa silloin eräänä iltana -- talvi-aikaan, ajoi kaupungista nuori herra kartanoon. Uteliaisuudesta pilkistin minä sisälle, sillä monta, monta vuotta oli siitä kuin täällä kävi vieraita, varsinkin talvisaikaan. -- Olipa nyt kuin entiseen aikaan. Suuri sali oli valaistu, huonekalut järjestyksessä, kuvat kohdallaan, kaikki oli kuin vuosikymmeniä takaperin. Se eroitus vaan oli, että ainoastaan yksi ihminen oli tuossa suuressa salissa. Se oli rouva itse. Hän istui nojallaan sohvalla yhtä mukavasti, yhtä uljasna, kuin viisikymmentä vuotta sitä ennen. Ainoastaan kasvojen piirteet olivat kurttuisiksi käyneet ja hiukset hopeavalkeiksi. Tyyneenä, levollisena, kuin hallitsijatar hän istui. Ei ääntä, ei sanaa hänen huuliltaan kuulunut. Silmä vaan välistä harhaili ovea kohden. -- Silloin aukeni ovi -- sisälle astui mainittu nuori herra. -- Nöyrästi astui hän ja kumarsi -- rouva nousi, tervehti ja vaipui takaisin paikallensa. --

"Äiti!" aloitti nuori herra.

"Herra!..." katkaisi rouva. "Te olette rikkoneet pojan velvollisuuden -- Teillä ei ole äitiä." --

"Minä olen rikkonut -- mutta sen olen tehnyt rakkaudesta."

"Voiko järjellinen ihminen puhua noin ristiin -- voiko rakkaus rikkoa velvollisuutensa?"

"Minä pyydän, kuunnelkaa minua!"

"Hyvä, minä kuuntelen."

"Minä tahdoin sanoa äidille lähteissäni jäähyväiset: minä ymmärsin rikokseni kyllin -- mutta sen teki asiain tila mahdottomaksi. Minä ymmärsin, että lähtöni Amerikaan näyttäisi kaikista itsepäisyyden, tottelemattomuuden ja hurjuuden teolta, mutta minä tahdoin ponnistaa viimeiset voimani auttaakseni äitiä."

"Sinä et uskonut, että äiti voisi ilman sinua auttaa itseään." -- --

"Minä pidin velvollisuutenani olla poissa äidin pöydästä."

"Mutta et pitänyt velvollisuutenasi totella äitiä."

"Ehkä saan joka vuosi pienen summan, jonka voin äidille lähettää, minä arvelin; eikä tämä luulo minua pettänyt. Sitä paitsi oli minulla toinenkin puoli ajatuksissani: minä tahdoin oppia vähän maailmaa tuntemaan, tahdoin kokea, pääsenkö omin voimin eteenpäin maailmassa. Tämä nyt oli itsekäs puoli, jota paitsi en tahtoisi ollakkaan. Sillä mitäs, minä mietiskelin, mitäs tehdään nuoruuden voimilla, joll'ei niitä ponnistuksissa, työssä ja vaivassa kuluteta; mitä hyödyttää tieto ja taito, joll'ei niitä koskaan käytännössä hedelmälliseksi tehdä. Kotkan täytyy kestää, sen siivet kuivavat, elämä kituu, joll'ei se saa koettaa, kuinka kau'as sen höyhenpuku kannattaa; niin luullakseni käy ihmishengenkin, joka ei hajoita voimaansa, joka ei koskaan uskalla yrittää, mihin se kykenee. Kun näin mietin, en voinut toisin tehdä, kuin tein. Minä matkustin; minä tunsin, että siipeni kannattavat, minä käytin voimaani. Kun sitten sain tietää, että äiti on maksanut kaikki, kun sain kuulla, että rahat, joita joka vuosi lähetin, olivat tulleet perille; silloin tunsin, mitä en tahtoisi olla tuntematta, tunsin oman voimani, tunsin oman arvoni." poika vaikeni.

Äiti nousi hitaasti ylös; hän kävi toisessa huoneessa, tuli vakavana, arvollisena kuin hallitsiatar takaisin. Hänellä oli raskas mytty kädessään; sen hän laski pojan käteen ja lausui. "Jos olisit tiennyt missä nämät rahat olivat, jos olisit arvannut, etten minä niistä ole penniäkään käyttänyt, olisitko silloinkin tuntenut oman arvosi?"

Poika vaaleni; hän luki kirjeittensä päällekirjoitetut summat, luki kullassa olevan raha-arvon ja vaikeni hetkeksi.

"Äiti!" lausui hän vihdoin verkalleen ja pontevasti. "Minä en ymmärrä sinua?"

"Mutta minä ymmärrän sinun."

"Sinä olet riistänyt minulta ihanimman nautinnon, sinä olet ottanut minulta tiedon, että olin auttanut äitiäni voimani mukaan."

"Mutta sinun ei ole onnistunut riistää minulta sitä nautintoa, jota paitsi en tahtoisi olla sinun äitisi; sinä et ole riistänyt minulta tietoa, että olen itse ko'onnut, mitä olen tuhlannut, että olen itse maksanut, mitä olin velkaa; minä olen pelastanut itselleni ihmis-arvon, olen voittanut takaisin luottamuksen itseeni ja Jumalaan."

"Äiti! minä myönnän että olet voittanut." --

"Arvo! minä ymmärrän, mitä sinusta tulee. Sinä olet ansainnut olla poikana ylevälle äidille. -- Minä tiedän että olet jo itsenäinen mies."

"Kiitos, kiitos siitä sanasta, äitini."

Äiti avasi sylinsä ja poika oli saanut oikean paikkansa äidin sydämmessä.

* * * * *

Valkea oli jo sammunut; yö oli levittänyt mustan vaippansa yli avaran maan. Ihmiset nukkuivat, luonto lepäsi. Rouva, tuo vanha harmajahapsi, oli myöskin levolla. Hän oli tuntenut niin ihanan voipumuksen raukasevan jäseniään ja levolle oli hän laskeunut. --

Vaan hänen henkensä valvoi vielä: hän näki edessään nuoruutensa ihanat vuodet, hän näki nuo uneksumisen, haaveilun suloisen ihanat ajat, tuo kaihon ikävän -- suloinen tunne oli hänen sydämmessään hereillä, tunne, joka karkoitti hänet karkelosalista, eroitti nuorten tiloista ja pakoitti etsimään yksinäisyyttä. Tuossa näki hän edessään kuutamoyön, näki vapaaherran kiharatukkaisen pään, hänen tulta tuikkivan katseensa riuduttavan palon; meren kuutamossa kirkastunut hopeapinta vaahtoili, aaltoili, hänen sydämmensä aaltoili myöskin. Hän näki kuusen tumman varjon, kuuli vapaaherran vakaisen valan -- ja hänen oma sydämmensä vienosti vastasi tuohon miehevään valaan.

Vaan äkkiä muuttui tuo kuva; maa peittyi lumivaippaan, vesi jäätyi ja kylmä tuuli puheli lumihöytäleitä akkunaan. Tuossa istui hänen edessään puoli-ikäinen, surullinen nainen, synkkä epätoivo oli hänen kasvoihinsa ja otsaansa kuvautunut, ei helpoittava kyynel pessyt katseen synkkää kalpeutta. Siinä hän istui; kunnes äkillinen peljästys, säpsähdys ajoi hänet ylös, hän soitti kelloa, herätti palvelijansa ja lähetti sen noutamaan postia. -- Posti tuli -- ja nainen luki -- hän tuijotti -- horjahti -- parkasi ja taintui. -- Tuo nainen oli hän itse. --

Hän vapisi unessa: hän tunsi jälleen koko sen kauhistuksen, minkä tuo hirmuinen sanoma oli synnyttänyt. -- Sitten tyyntyi unelma. Rauhaisen, lujaluontoisen naisen hän näki taistelevana puutteen, vaivojen ja ponnistusten kanssa; hiki helmeili hänen otsallaan, väsymys uuvutti työhön tottumattomia jäseniä; vaan lujana, horjumattomana pysyi hän päätöksessään. Vähitellen tottuivat jäsenet työhön, ruumis vaivaan ja henki kieltäymykseen. Aika muuttui paremmaksi.

Jopa näki hän edessään velkamiestensä tyytyväiset kasvot; hän tunsi arvonsa olevan pelastetun. Yksi vielä puuttui: hän ei tiennyt koska poikansa, tuo itsenäinen, uljas, joka oli jättänyt kotimaansa, lähtenyt maailmaa koettelemaan ja siellä voittanut ominaisen, jalon pohjan luonteelleen, -- koska tuo tulisi. Jopa näki hän senkin -- eilis-ilta oli elävänä hänen mielessään: onni, tyytyväisyys ja rauha virtaili tuohon paljon kokeneesen sieluun.

Hän ymmärsi eläneensä, hän oli tyytyväinen elämänsä satuun, josta vakava, surullinen puoli oli hänestä paljoa todellisempi, suloisempi, kuin tuo hurjan-iloinen, kevyt aika. Onnellinen hymyily kirkasti vanhuksen kasvoja ja niin sanomattoman suloinen tunne viemisti hänen sydäntään. Hän heräsi -- hän ei ymmärtänyt miksi, vaan hänen täytyi nousta vuoteeltaan, rukoilla ja kiittää Jumalaa, joka oli viimein kaikki hyvin päättänyt.

"Sinä sen olet tehnyt, kaikkivoipa, en minä, heikko nainen mitään voi." --

"Armahda minua!"

* * * * *

Aamu koitti; kirkas, suloinen talviaamu. Hiljaa henkäili tuulonen yli avaran lumikentän. -- Silloin kaikuivat sanomakellot saattaen surun sanoman yli tienoon: "vanha rouva on yöllä kuollut."

"Hän oli onnellinen, hän kuoli onnellisesti," sanoivat ihmiset ja se oli oikeen sanottu.

Näin kertoi kuusen haltijatar ja hiiriseurue katseli äänetönnä toisensa silmiin.

"Se oli nyt paljaaltaan ihmisistä," sanoi viimein eräs yökkö.

"Ja niistäkin liian pitkä ja tavallinen," muistutti pensas-hiiri.

"Kiitoksia paljon!" emähiiri sanoi; "nuo pienoset eivät ymmärrä paljon."

"Hyvää yötä!" haltijatar lausui, käänsi lippaan kainaloonsa ja astui kotiinsa kuusen latvaan. --

TULIPALO.

Ihmissielu! Mikä olento? Ei ainetta, ei muotoa, ei paikkaa, eikä mitään aistillista ja kuitenkin väkevin, voimakkain, määrääväisin. -- Hengen suuruutta maailma ihailee; vaan oikeata suuruutta se vapisee. Hengen taistelusta paljon puhutaan -- vaan oikeassa taistelussa -- henkien taistelussa maailma hukkuu, palo ei ole vielä oikein alkanutkaan ja kuitenkin ne sielut joissa on pieni kipinä syttynyt, vinkuvat säikähdyksestä. --

Sytytä koko syttyvä aine, tuo löyhä, tulta kestävä röykkiö, niin on tulipalo valmis. Palakoon, kunhan karsien joukosta kullan jyväset löytyy. Mikä on henki ja mitä se ei ole? Se on olematon ja kaikkialla oleva; se on ainoa todellinen olemus. Sinä kummallinen kaksoishaamu, ihminen. Henki sulla on ja kuitenkin aine sitä kahlitsee. Tahtoisit lentää, vapautua paikan rajoista, kohota puhtaana, ylevä henkenä, vaan aine laahaa perässä -- himot myrkyttävät henkesi elämän -- himoja maailma palvelee. Hengen suurin, pahin, julmin vihollinen on saanut vallan; se myrkky joka turmelee, kuolettaa oikean elämän, hengen vapaan lennon katkaisemalla -- sitomalla tuon suuren, äärettömän tämän pienen, turhan, alhaisen piiriin -- se myrkky huumaavalla juomallaan on saanut päihdyttää henkien tunnottoman elimistön, niin että nyt hummaten palvellaan _aistillisuutta_. Ihminen sytyttää helvetin tulen omaan poveensa ja nauraa mitä makeimmasti tälle viattomalle kepposelleen. Kas murhapolttajaa! --

Naura vaan, naura ja tanssi niin kau'an kun -- voit. Sillä pieni se aika on, jolla ihmiset sytytetyssä teaatterissa tai tanssi-salongissa huvittavat himojaan. Anna tulen vaan hiljaa jäytää -- anna sen palaa perustuksissa, pian siitä tulee semmoinen liekki, ett'ei sitä pidätä maa eikä taivas, vaan kaikki mitä sen tielle sattuu, palaa, hukkuu tulimereen. -- Niin on himojenkin laita. Ne kasvavat: pieni, vähäpätöinen huolimattomuus tulee tavaksi, tapa muuttuu vaatimukseksi -- vaatimus kasvaa hillitsemättömäksi -- voittamattomaksi -- hurjaksi voimaksi, jota ei peljätä helvetin tuli, ei houkuttele taivaan ilo: Jumala ja perkele ovat saman tekeviä himonsa orjalle -- ainoastaan himo, tuo hirveä himo on yksinvaltias, julma, säälimätön tyranni. --

Ja maailma puuhaa mellastaa taistelee noita pieniä -- turhia -- oikkuja itsekkäitä himoja varten.

Hengen oikea olemus jätetään sikseen, taistelu henkenä henkeä vastaan, puhdas henkien sota jätetään alkamatta: ihmiset, nuo päivän lapset, sitä kauhistuvat. Astua henkenä henkien isän eteen ja pyytää päästä osalliseksi hyväin henkien taisteluun pahoja vastaan -- on enemmän kuin noilta lyhyt-ikäisiltä sopisi pyytää. -- Sitten vasta kun tuli polttaa permantoa, kun jalkoja kuumittaa, kun luja pohja puuttuu -- sitten vasta huomataan, että olis aika ryhtyä etsimään tulipalon syytä. -- Sitten vasta kun Nihilismi uhkaa järkyttää koko yhteiskunnan perustuksia -- huomataan himojen hirveä voima. -- Ajakaa edelleen.

Tuli on hyvin sytytetty. Hävittäkää uskonto, pankaa sijaan järkeisopin kauneimmat kaarnat: kaikki kutistuu. Tuli yltyy.

Miksi? Himot kasvavat, himojen pohjakerros saa uusia aineksia samallakun tieteellinen, taiteellinen, aineellinen kehitys kasvaa. Kaikki auttaa ainoastaan yksilöä paremmin saavuttamaan tarkoitustaan. Vaan mikä on yksilön tarkoitus, kun siltä uskonto puuttuu? -- Itsekkäisyys. Vaan itsekkäisyyden kehittynein muoto on aistilliset, hetkeä tyydyttävät -- hurjat himot. -- Antakaa maailman ohjakset semmoisille miehille, joita himot hallitsee -- niin on Nihilismon programmi tuleva käytäntöön -- jokainen tarjoo omaa hetkellistä haluaan, jokainen korjaa toisen tieltään -- jokainen omistaa itse kaikki -- jokainen hallitsee itse kaikkia; lyhyesti maailma, ihmiskunta kestää niin kau'an kun on kaksi ihmistä toistaan vahingoittamaan, toistaan syömään, nylkemään -- surmaamaan. Vasta sitten kun kaksi viimeistä ihmistä, kuten Münckhausin karhut, ovat toisensa hukuttaneet, on rauha ja lepo tuleva maan päälle.

Tässä maailman tulevaisuus, jos uskonto hyljätään. -- Miksei sittenkin, vaikka uskonto pysyisi? -- Niin; miksei, jos uskonto turmellaan, vaan silloin se ei olekkaan oikea tarkoitustaan vastaava uskonto.

Puhuttakoon siis kuinka kauniisti tahansa uskosta ja uskonnosta, joll'ei oma vakuutus ole voittanut himojen voimaa, joll'ei hengen todellinen yhteys Jumalan kanssa ole hävittänyt himon juurta -- sydämmessä asuvaa halua -- silloin ei vielä ole aljettu sammutus-työtä: tulipalo voi jolloinkin puhjeta esiin hirveällä voimalla. --