Part 7

Oi -- oi! huokasi noita-eukko. -- Kyllä tulee hirveät ajat. Kenpä se olisi tuhkana tuon pyhän pihlajan juurella. --

Pieneksi kyllä tämä laidun on käynyt ja sammalistakin pian tässä puute tulee; tuolla kaukaisella ilman-rannalla, missä talvi-illoin nuo punertavat tulet välkehtii, siellä sanotaan paljon sammalta olevan. Siirtykäämme vähäisen sinnepäin, puheli lappalais-vanhin. --

Kaikki he kokosivat pienet kalunsa, nahkalaukkuun selkäänsä, kukistivat kiukaansa sekä muuttivat pohjoisemmaksi.

* * * * *

Ajan kuluessa tunkivat Hämäläiset yhä enemmän länteen päin. Kivikirveillään kaasivat he kaskia, tappoivat metsän turkkiniskaisia asukkaita ja naiset jauhoivat jyviä kahden kiven välissä.

Tapiota ja muita metsän jumaluuksia rukoilivat metsästäjät erää käydessään, samoin emännät karjaansa metsään laskiessa ja paimenet saloa samotessaan. Vaan immet lauloivat haaveillen Aino-neidistä ja Väinämöisestä; partasuut urhot lausuivat Kullervorunoja.

* * * * *

Tuli sitten toinen aika. Aika paljoa parempi. Kivikirveet oli heitetty nurkkaan; jo oli rauta-aseita talossa. Nyt ruvettiin petoja toden tiestä kilvan ahdistelemaan, otuksen saanti huononi päivästä päivään ja kalastaminenkin oli vähän tuottavaista kansaa kun karttui yhä. Mutta rautainen sahrat kuokka oli mainio kalu; pian tulivat sahrat ja aurakin avuksi. Nyt käytiin maaemoa muokkaamaan. Luonnon neitien aika oli mennyt; siihen käytiin kaikin tavoin käsiksi. Oli tosin vieläkin matkaa naapurusten välillä; vielä nytkin kalavedet olivat kymmeniä penikulmia avarat, eikä vielä puuttunut saloilla samoileva kontio, ilves, susi, kettu, näätä eikä naali metsästäjän jousen tieltä. Vaan olipa sittenkin suuri mullistus tapahtunut; ei tyydytty enää siihen mitä luonto äiti hyvän hyvyydestä ihmislapsille lahjoitti, vaan oli ryhdytty keinoihin, jolla tämän äidin nisät saatiin runsaammin uhkumaan; heruteltiin, heruteltiin vaan uinuvan utaria.

Asutus oli jo levinnyt meren rantaan saakka. Saarille ja rannikoille oli rohkeampi, seikkailuksia haluava osa asettunut ja niin nyt käytiin purjehtimaan ensin lähelle sitten etäämmälle. Hui kuinka raittiisti merituuli puhalsi, oi kuinka ihanata oli kylpeä sinervässä aallossa! Tuo oli elämätä. Sitä täytyi nauttia; ja niin laskettiin yhä ulommaksi. Rautakalut tulivat joka vuosi paremmiksi, niitä saatiin viljemmältä ja halvemmalla hinnalla; jo sai kirveen sadalla oravan nahalla. Nytkös pursia rakentamaan. Yhä suurempia, yhä suurempia ja parempia. Jopa tuolla komealla purrella voitiin ulapalle uskaltaa. Rohkein veitikka istui laulaen perähän ja niin laskettiin yli siintävän selän; tuossa saavuttiin saaristoon; keskellä kuohuvaa läikkää nousi tuhansia teräviä kallioita, kareja ja saaria. -- Kuka täällä asui? -- Astutaan maalle, etsitään, etsitään. Ei koko saaristossa ketään asu. Tyhjähän tämä on. Se on kai kalojen -- se on Ahvenanmaa; ivailee perämies. -- Se oli Ahvenanmaa. Sieltä palattiin ensimmäisellä kerralla, toisella kerralla laskettiin yli Ahvenen meren, käytiin Ruotsissa. Asukkaat siellä uppo-outoja olivat; he kovin peljästyivät nähdessään outoja miehiä mereltä tulevan, polvihousuissa, haljakassa ja karvalakissa. Nauraen hyppäsivät merenkulkijat maalle, ottivat, mitä saivat, varsinkin erittäin hyviä kirveitä y.m. rautakalua. -- Nain kun palasivat rikkaina meriretkeltään, eivät malttaneet olla toistakin retkeä tekemättä, läksipä mukaan useampia pursia ja niin syntyivät ryöstöretket meren taakse.

Kauan niitä rauhassa harjoitettiin, vaan kerran saapui suuri laivasto, laivassa paljon vierasta väkeä ja joukossa vieraan meren takaisen maan kuningas sekä eräs hengellinen herra, piispa. Nämät tahtoivat tuoda maahan uutta uskonoppia, oppia Jumalan rakkaudesta, joka ei syntisiä hukuttaa eikä rangaista tahdo, jos he vaan uskovat Vapahtajaan Kristukseen, joka ristillä kuoli. Tämän opin arveli kuningas hävittävän kansasta sotaisan retkeilevän mielen ja ryöstöhalun. Vaan sitä eivät tahtoneet Suomalaiset. He tahtoivat pysyä uskollisena Ukolle, joka oli heidän Jumalansa. Täytyi silloin kuninkaan väkivalloin astua maalle. Hän tuli tähän, missä silloin oli "lapinraunio" eli Lappalaisten kukistettu kiu'as.

Tähän silloin rakettiin korkea muuri, muurin päälle torni ja torniin asetettiin varustus-väkeä. Se tehtiin maassa kastettavien kristinuskolaisten suojaksi.

* * * * *

Monia vuosisatoja myöhemmin asui tässä mainio mies, Suomen mainio piispa. Hänellä oli joukko nuorukaisia, Suomen kansan lapsia, joita hän tahtoi kansalle valoksi kasvattaa viisaudessa ja hurskaudessa. Yksi niistä istui muurilla katsellen iltaruskon kultaamaa maaseutua. Se oli jo viljeltyä. Ylisten ympäri näkyi laajoja viljavainioita. Pari kirkkoa korkeine tornineen näkyi ilman-rannalla. Mutta vainioilla askarteli ahkera maanmies; tuhansia työmiehiä oli uutterassa toimessa. --

Se on Suomen kansaa, minun kansaani, huokasi nuorukainen ja outo, polttava tunne lämmitti hänen rintaansa.

Silloin kajahti luostarista iltakellon ääni; nopeasti nousi nuorukainen. Kerran vielä hän vilkasi ympärilleen, ikäänkuin painaakseen sieluunsa kuvan, joka oli häntä ihastuttanut. -- Sitten hän nopeasti riensi luostarin kirkkoon, jossa iltarukous, messuineen latinan kielin pidettiin. -- Kirkas kyynel kiilui hänen silmässään, kun hän tuli kirkosta -- Niin outo, käsittämätön tuska painoi häntä. Hän oli rukoillessaan tullut ajattelemaan niitä monia kansansa lapsia, jotka eivät edes rukousta käsitä, jotka eivät voi lähestyä Jumalaa, Vapahtajaa ja pyhää Jumalan emoa, syystä, ett'eivät käsitä sitä kieltä, jolla heitä rukoillaan. -- Oi -- onkohan tuo oikein, vai olisiko se synti kääntää rukouksia kansan kielelle? --

* * * * *

Puoli vuosi sataa on kulunut. --

Tuo hyvä piispa on kuollut; hänen sijaansa on tullut uusi piispa, suomalainen, oppinut piispa. Hän on itse ollut Saksan maalla, jossa niin suuria asioita on tapahtunut; siellä on kumottu vuosisatojen -- vuosituhanten rakentama ennakkoluulojen, ihmis-oppien ja intohimojen väärään saattama aatevalta, uskonto on vapaa, ihmisten omattunnot kahleettomina. -- Sieltä on tuo nykyinen piispamme itse uskonpuhdistajalta Lutteerilta saanut kiittävän todistuksen. -- Hän on nyt kotonaan; istuu pöytänsä ääressä.

Hänellä on kädessään kirja; sen lehtiä hän kääntelee, lukee ja katselee tyytyväisenä. Vihdoin laskee hän kirjan kiinni; astelee edestakaisin lattialla ja lausuu: Vihdoinkin! Suomen kansakin alkaa elää; sekin saa oppia Jumalaa tuntemaan, sekin saa valtakirjan lähestyä sitä omalla kielellään. -- "Kyllä hän kuulee Suomenkin kielen, joka tuntee kaikkein mielen." -- Tässä on ensimmäinen kirja; siinä on kansani aapiskirja. -- -- Hän oli tuo nuorukainen, joka viisikymmentä vuotta ennen kysyi tuskastuneena: onko synti kääntää rukouksia kansan kielelle? Hän oli Mikael Agricola. Vastauksen kysymykseensä on hän antanut elämänsä työllä.

* * * * *

Sata vuotta oli kulunut. Taas istui Suomen piispa samassa huoneessa, missä sata vuotta ennenkin. Hänen edessään oli suuren suuri kirja; sen sivut oli kullalla silattu ja komea nahkainen päärme sen kansissa oli kultaan kuvattu.

Nyt siis, piispa lausui, nyt on Suomen kansalla Jumalan kokonainen pyhä sana, tässä on sillä aarre, joka on ainoa katoamaton; aikojen melskeet eivät sen arvoa vähennä, eikä mikään onnettomuus riistä onnea siltä, jolla on tämä kalleinna tavaranaan. Tämä on ensimmäinen suomalainen raamattu. Sitten avasi hän suuren aikakirjan ["Chronicon episcoporum Finlandensium"], jossa oli kaikkien piispain ansioluettelo; sen lehtiä hän käänteli, väänteli, luki ja tutki! Mikä kumma, sanoi hän äkkiä. lyöden kirjan kiini -- onko mahdollista? sanoi hän, avaten kirjan uudestaan; tuossahan on tasan 100 vuotta tätä ennen kirjoitettu: ensimmäinen suomalainen kirja tullut painosta; ja sen sivuun on kirjoitettu kertomamerkkien sisälle: "kyllä se kuulee Suomenkin kielen, joka tuntee kaikkein mielen." -- Niin, se oli rakkaan Agricolan lause; se on Suomen kansalle opetettava, sen muistoon säilytettävä. --

Ja niin otti piispa muistokirjansa, kirjoitti lauseen siihen ja siitä se on painettu ja muillekkin opetettu.

Mutta piispa istui kau'an iltaisella ajatuksissaan; ja levolle laskiessaan hän lausui: Niin menee sivistys-työ vähitellen eteenpäin; satavuotta on pieni aika kansakuntain, ihmiskunnan historiassa ja kuitenkin siinä on jo monta orasta ehtinyt kuihtua taikka tähkälle tuleentua. Kukapa olisi voinut Agricolalle sanoa: sata vuotta tämän jälkeen on Suomessa oma yliopisto, on raamattu Suomen kielellä. Kiitos olkoon Jumalan, kansamme edistyy kuitenkin. -- Piispa nukkui. -- Mutta unessa hän näki sata vuotta eteenpäin. Hän kulki Suomen soita ja saloja; siellä oli nälkää, oli sota maassa. Viholliset ryöstivät Turun kaupunkia ja hallitsivat maata. Piispan täytyi paeta; hän meni syvälle sydänmaahan. -- Sinne hän pakeni ja siellä oli pieni mökki. Mökissä oli köyhä sokea eukko pienen poikansa kanssa. Leipää ei ollut, ainoa ravinto oli nauriit, joita paistettiin ja suolan kanssa syötiin. -- Piispa oli kovin suruissaan. Mutta eukko oli tyytyväinen; illalla lauloi hän ulkoa ehtoo virren, poika luki ilta-rukouksen ja niin he nukkuivat, ikäänkuin onnellisimmat ihmiset maailmassa. --

Ovatpa he kuitenkin onnellisia; heillä on sielun ravintoa; he osaavat lukea ja rukoilla, sanoi piispa ja samalla hän heräsi. --

Sepä oli kummallista unta, hän sanoi. Onkohan se ennustus? Koska tämä kovapäinen kansa osaa lukea niin, että joka mökissä olisi Jumalan sana surujen lohdutuksena?

Kukapa sen tietää?

Näin kysyi raamatun kääntäjä Jiska Rothovius.

* * * * *

Sata vuotta on taaskin kulunut, kuollut on Jiska Rothovius; mutta Suomen kansa ei ole kuollut. Tosin sillä on kova, ankara aika kestettävänä: koetusten tuima tuli, joka sen kaikkia voimia jännittää: rutto, nälkä ja sota ovat viimeisen vuosisadan kuluessa vuorotellen sen vieraina olleet; isoviha on verilaineillaan huuhtonut sen mannerta ja tuhkana sekä raunioina ovat kansan tuhatvuotisen viljelyksen hedelmät. Mutta ajalla kaikkein pimeimmällä on säilynyt se hengen viljelys, jota Agricola oli alkanut, Rothovius jatkanut ja Petraeus innokkaasti edistänyt. Ajan myrskyisimpäin aaltojen lomassa on Suomella piispana mies, joka sivistys-laihon juurruttaa ja kastaa taisi. Hän kulkee ympäri maata, tutkii pappien kuntoa, kirkkojen ja pappiloin tilaa. Eikä vaan niitä, mutta kansaakin, itse alhaista väestöä hän tutkii. Sen tietämättömyys kristinopin pääkappaleissa häntä huolettaa. Ei, tämä ei saa näin olla, kansan, joka on näin kau'an ollut kristin opin ulkonaisien etujen nautinnossa täytyy saada sen sisältö, sen voima ja henki elämäkseen: Suomen kansan täytyy tulla lukutaitoon.

Näin hän miettii, eikä hän ole toimeen panematta, mitä hän kansalle hyväksi miettii, jokaisen papin, jokaisen lukkarin täytyy ryhtyä toimeen kansaa lukemiseen saattamaan, jokaisen, joka pyrkii esille Herran ehtoolliselle täytyy tuntea uskonopin, jota hän tunnustaa, täytyy itse osata omistaa kirjatietoa itselleen. -- Näin työskentelee, puuhailee ja toimii hän, tuo voimakas piispa, jonka jokainen Suomen poika ja tyttö jo tuntee: Johannes Gezelius.

Mitä emä laulaa, sitä poika visertää:

Joh. Gezelius nuorempi täytti, mitä hänen isänsä oli alkanut; ja kun se tuli tuo hirveä koetusten aika; kun alkoi ison vihan myrskyinen aika, silloin oli Suomen kansalle näitten miesten toimen ja työn hedelmässä aarre, joka ei haihtunut, vaikka koko vuosisatojen viljelys meni hukkaan; vaikka kylät ja kaupungit jäivät autioiksi, kirkot papitta ja talot asujamitta, niin kuitenkin, missä oli asujia erämaan korvissa tai metsän luolissa, missä viljelyksen kaukainen ääri oli säilynyt sulana, siellä oli lukeva kansa, Jumalan sanaa rakastava kansa elämässä. -- Ison vihan myrskyinen aikakin loppui; tuli rauhan lepohetki jälleen: vaan ei pitkä. Verivainolainen risteili. Sota jälleen maassa: pikku-viha oli syttynyt: Turku joutui vihollisten valtaan, maassa hallitsi Venäläinen: Vaan silloinkin säilyi kansassa sivistyksen perustus: lukutaito; köyhtyneen, vaivatun, alituisessa hengenvaarassa elävän kansalaisen ainoa katoamaton lohdutus oli Jumalan pyhä sana. Rothoviuksen uni oli toteutunut.

Sota ja rauha vaihtelee; aika edelleen kuluu. Monta vaihetta seuraavakin vuosisata Suomen kansalle soi. Viimeinen ankara sota, sota, jossa maan kuulu kunnia verellä kirkastettiin, maalle ostettiin itsenäisyys, kansalle valtakirja astua Euroopan sivistyneitten kansain joukkoon, sekin sota oli kunnialla suoritettu, ennenkun seuraava vuosisata jälleen valkeni. Mutta rauniona oli silloin linna, jossa katoolisen ajan piispat olivat rauhassa uneksuneet, ja jossa ennen heitä munkki venytteli jouhipaitaan puettua ruumistaan ja lepäsi kovain kidutusten perästä pitkän unettoman yön. Vaan hän ei ehkä arvannut että samassa paikassa, jossa hänen erakkomajansa oli, oli ollut Suomen ensimmäisen asukkaan suoja. Lappalaisen kiuas oli tosin tuossa kukistettuna, vaan siitä ei munkki osannut aavistaa, että hänen edelläkävijänsä oli tuo pieniläntä, tihrusilmäinen poron-kesyttäjä, jonka asutus ei ole voinut jättää muuta pysyvää jälkeä, kuin tuommoisia kokoonkukistettuja kivikasoja. -- Eikä hän varmaan sitäkään tiennyt, että vuosisatoja jälkeenpäin uhkea piispan-linna olisi samalla sijalla, kunnes sekin vuorostaan kerran muuttuu tuommoiseksi kokoon kutistuneeksi kiviröykkiöksi, jota ei muutoin voi eroittaa "lapin rauniosta", paitsi että se on ko'oltaan suurempi. Ja kun taas on vuosisatoja, vuosituhansia kulunut, kuka silloin kaivelee sammaltuneita kiviä, vaivaten päätään ajatellen mikä ihmeellinen raunio siinä on? Ehkäpä silloin joku tiedemies viisastellen sanoo: kukapa tietää, vaikka siinä kerran olisi piispakin asunut; vaan ehkäpä toinen siihen vastaan väittää? mokoma kivikasa lienee vaan lapinraunio. Vaan oikeen he kumpikin arvelevat.

Se on sekä lapinraunio että piispanlinna. --

KUUSEN ALLA.

Iltama hiirenpesässä.

"Huu kuinka tuulee, piip, piip," pieni pensas hiiri kitisi, kätkeytyen syreeni-pehkoon, tuossa kartanon edustalla. "Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto," viisas, kokenut metsähiiri, mietti juosten korkean kuusen juuren alle.

"Se oli nyt ihmisten mieli-lause," tuohon orava tokaisi jonka pää oli juuri hiiren kolossa, mutta häntä heilui ylhäällä, niinkuin suuri viuhka.

"Mene sinä ylös oksillesi," hiiri lausui, työntäen oravan pään kolosta pois ja juosten pehmeään pesäänsä; "minulla ei ole ensinkään halua antautua sinun kanssasi pakinoimaan näin hirmuisessa ilmassa."

Kiitoksia paljon kohteliaisuudesta rouva emähiiri, orava ivaili poistuessaan. -- "No se nyt on oikea kiusankappale, tuo orava tahtoisi kai muka tulla minun pieneen pesääni; eihän siihen sitten enää muita mahtuisikkaan; mutta sinä pieni hiirulainen, mistä sinä siiten tulet tämmöisessä sateessa?" "Minä tulen niityltä; voi hyvä Luoja! kuinka minä peljästyin!" -- "No, mitä lapseni?" "Kotkaa, kotkaa! oikeen hirveetä kotkaa," hiirulainen vinkui. "Ei suinkaan se ollut kotka, kai se vaan oli haukka," äiti emähiiri selitteli. "Ei niinkään, se oli varmasti kotka, se tappoi suuren myyrän -- ajatteles nyt -- koko elävän myyrän, joka oli paljoa suurempi, kuin sinä äiti kulta." "Vai niin, lapseni; mutta tiedäppäs, että kotkan ja haukan ruumiillinen ero ei ole niin suuri kuin heidän hengellinen arvonmukainen eronsa, näetkö. Kotka on arvoltaan kreivi, vaikka hän olisi kooltaan kuinka pieni ja suuri kotka on kuningas -- niin se on kaikkien lintujen hallitsija. --

"Haukka taas on vaan vapaaherra." --

"No kyllä se oli kreivi kotka, äiti, se oli varmaan kotka." -- "Mutta ole nyt kiltti lapseni, meille tulee vieraita tänä iltana."

"Vieraita, vieraita," koko perheen poikaset vinkuivat, "Kuka tulee?"

"Tulee keijuis-väkeä, pikkusia keijukais-impiä, nuoria herroja pensas-hiiriä, suuri seura yökköjä y.m."

"Yökköjä! Hm kuinka hauskaa, hauskaa! Mutta sanoppas äiti, onko siinä perää, että yököt voivat lentää?"

"Perää siinä on lapseni, hän levittää sen hienon sametti-vaippansa jonka ensi katsannolla luulisi vaan sade vaipaksi ilmaan, liehuttelee sitä molemmin käsin ja lentää aivan kuin pieni lintu."

"Huh, huh! kuinka hauskaa!"

"Sitä paitsi olen unhottanut kertoa, että itse kotikuusemme haltiatar, tuo vanhan vanha Sinipiika, jolla on satulipas kainalossa ja kultakannet lippahassa, on myöskin luvannut tulla tänne; sillä hän sanoi iloitsevansa nuorten seurassa, ikään kuin olisi hän itsekkin nuori neitonen vasta."

"Ai! piippipii!" hiiret kaikki vingahtivat ja niin siinä käytiin pitoja laittamaan.

Olipa siinä jo pöytä valmis: suuri kaarnan palanen pöytänä, jolla oli puolitoista herne-palkoa, parikymmentä jyvää, pieni lihanpalanen, tikkuuntahrattua voita, sirunen juustoa, kuivanutta taikinaa y.m. y.m. kaikkea hyvää, jota metsähiiri suurella vaivalla oli kylästä raastanut, voidaksensa tarjota vierailleen vähän paremman illallisen, kuin joka päivä saadaan; sillä hän piti paljon emännän arvostaan.

Pian tulivatkin vieraat, toinen toisen jälestä, sillä rinnakkain ei ole tapana ovesta kulkea ja kaikki he olivat hyvin kohteliaita, iloisia, sukkelia nuo vieraat, vaikka ilma ulkona oli erinomaisen ikävä. Kun kaikki olivat saapuneet sytytti eräs metsähiiri-neitosista kynttilän palasen, jonka hän jo vuosi sitä ennen joulu-yönä oli "niistänyt" tuolta kartanosta, ja koko seura nyt leikkimään, syömään ja riemuitsemaan. Kaikki olivat erittäin iloisella tuulella; ainoastaan tuo vanha Sinipiika ei ottanut osaa nuorten leikkiin, vaikka hän iloisesti nauraen katseli. -- Väsyivät siinä leikkiin ja telmeesen nuoretkin vihdoin ja silloin tuli Sinipiian vuoro johtaa illan iloa. Sillä emähiiri, itse talon taitava emäntä pyysi häntä kertomaan sadun, Kotikuusen sadun, jotta nuoretkin saisivat kuulla, mikä kuusi se oli, jonka alla he asuivat, jonka juurella he olivat lapsuuden leikkiä lyöneet.

Alkoipa silloin vanha Sinipiika -- joka ei suinkaan ole sama kuin vanha piika -- avata satulipastansa. Hän kirvoitti kulta kanteleensa, jännitti sen kieliä, koitteli ja soitteli. Kaikki seisoivat kuin lumotut. Siinä kuulivat he säveleitä jo ammoin unhoitettuja, kaikuja kannessa, neljännessä polvessa. Silloin elettiin tässä hienosti; korkeasti jalosukuisia ja jalosukuisia neitiä, ylevämielisiä, korkeasti-jalosukuisia kreivejä, vapaaherroja ja ritareita kävi vieraissa joka päivä. Nuorison uljasta leikkiä, iloista, kaikuvaa naurua ja vallatonta, ylimielistä kisaa oli kuusen ympärillä joka päivä nähtävänä. Voimakkaita ritaripainia ja keveitä karkeloita nähtiin vuorotellen.

Ikävyys, jörömäisyys ja yksinäisyys oli maanpakoon julistettu. Väki oli hienoa, tavat olivat hienompia. Monasti minä istuin tuolla kuusen latvassa, katsellen nuorten hurjaa iloa, eikä kukaan heistä tiennyt, että minä kirjoitin kirjaani kaikki mitä näin taikka kuulin. Minusta olikin niin hauskaa nähdä heidän sydämmensä pohjasta tahtovan salata kaikkia toisiltaan, vaan minä sen sijaan näin heidän kaikkein mietteensä. Olipa se kirjava seura, joka vilisi herra vapaaherran ympärillä: kaikki hyviä ystäviä, sydämmen ystäviä, mutta ei kukaan heistä olisi oikeastaan hänen edestään pikkusormeaankaan uhrannut.

Yksi ainoa oli, jota herra vapaaherra tuskin tiesi olevankaan, joka olisi antanut henkensäkkin hänen tähtensä. Mutta tämä oli niin itseksensä ja erillään hänen seurastaan, ett'ei kukaan, paitsi minä, joka istuin kuusen latvassa ja katselin, voinut aavistaakkaan hänen mietteitään.

Hän oli sorea, sievä ja jalosukuinen neiti, jonka tummista silmistä säteili innokas sielu. Aina osasi hän löytää jonkun syrjäisen paikan, jonkun lomahetken, joka voi kätkeä hänet huiman ja hälisevän joukon pauhusta. Yksinänsä istui hän silloin, silmät luotuina korkeuteen ja sydän täynnä tulisia tunteita. "Jospa hän tietäisi!" huokasi hän eräänä iltana taasen istuessaan pensaikossa erillään muista, "jospa hän tietäisi! vaan ei; sitä ei hän saa koskaan tietää." -- Äkisti nousi hän ylös, katsoi hetkisen liikkumatonna kirkkaasen korkeuteen ja liehui lintusena jälleen pauhaavan nuorison pyörteesen. --

Samana yönä -- oli kaunis kuutamo-yö -- istuin minä valvehella kuusen latvassa, katsellen ulos meren ulapalle, jota kuutamon kirkas hopeavirta ihanasti valaisi. -- Silloin kuulin minä yhtäkkiä jotakin rasahtelevan kartanon puolella. --

Katsoessani sinne näin nuoren herra vapaaherran levotonna käyskelevän esikäytävällä. Hurjasti aaltoili tuo avonainen povi, jota yön tuulonen hiljaa jäähdytti.

Ääneti, hiljaa käykseli hän kau'an, mutta silmistä loisti tumma synkeys, mielen katkeruus. --

"Kurjaa on tämä elämä!" virkkoi hän vihdoin; "joka päivä niin suuri naamiohuvi. Niin monta ihailijaa -- tai liehtaria, eikä yhtään ystävää. -- Vai, niin suuressa joukossa olla yksinään." -- Hän seisahtui ja kuunteli; oli kuin joku ovi olisi au'ennut. Todella aukeni ovi -- käytävälle astui tuo jalo, haaveksiva neiti. Vapaaherra oli kiini kivettynyt. Neiti ei ollut häntä huomannut, vaan astui ajatuksissaan eteenpäin. "Arvo!" lausui hän uneksuen. "Helmi," vastasi vapaaherra. Neiti säpsähti, hän näki herran. Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Olipa kuin outo, käsittämätön voima olisi sitonut heidät paikalleen; siinä silmän tähysti, sanaa sanomatta, äärettömässä onnessa.

Enkä tiedä kuinka he siinä katselivat ja seisoivat, niin jopa he astuivat käsi kädessä kuusen juurelle ja siinä vannoivat valat vakaiset, ikuisen lemmen puhtaan tunnustuksen. --

Tämä nyt oli idyllinen puoli heidän elämänsä sadussa, mutta siitä tuli traagillinen perässä. -- Sillä kaikille ihmisille on Jumala niin laatinut, että he saavat osan elämän iloista sekä suruista. Sen olivat nyt nuo kaksi unhottaneet, sentähden täytyi heidän saada sitä runsaampi osa unhotetusta tavarasta, surusta. Sillä ainoastaan ilon kukkealle hengettärelle uhrasivat he parhaan osan voimastaan, parhaan osan henkensä lahjoista. Siinä he vaan riemussa elivät eivätkä ikään muistaneet surua löytyvänkään. Mutta niin tavoin ei voitu suuria kokoon saada; heidän runolliset huvituksensa, toinen toistakin kalliimpi, nielivät pian pienet vuotuiset tulot. Menojen puoli kasvoi pian suuremmaksi, kuin tulojen ja niin kävi kassa yhä heikommaksi.

Tämän huomasi herra ennemmin, kuin rouva; vaan hän ei tahtonut sitä rouvalleen sanoa. Hän teki, mitä ei kenenkään pitäisi tekemän, hän lainasi, voidakseen elää niin ett'ei jyrkkää käännöstä syntyisi.

Minä maksan sen pian lisätoimillani, ajatteli hän. Mutta nuo lisätoimet eivät koskaan tuottaneet kylliksi. Velka kasvoi -- ja perhe kasvoi. -- Jo oli näin kau'an aikaa eletty, kun rouva huomasi herransa laihtuvan, käyvän surulliseksi, eikä juuri koskaan iloitsevan. Syytä tähän ei hän tiennyt; eikä tuo herkkätunteinen herra voinut sitä hellälle puolisolleen sanoa.

-- Minä kyllä näin kuinka asiat olivat huonot. Joka kerta kun vieraita tuli, istuin minä kuusessa ja kuiskasin: "hu -- huu -- kassa: huu -- hu kassa!" Mutta ei kukaan heistä kuullut oikeen; jotkut ymmärsivät puoleksi ja jäivät pois -- vaan ei kukaan auttamaan ryhtynyt. Niin kului vaikea vuosi.

Elämä ulkonaisesti oli aivan entisellään, mutta sisällinen haaksirikko oli joka hetki tulossa. -- Se tuli -- hirmuinen.

Oli taaskin yö; kuu paistoi, mutta nyt lumikentälle kylväen loistettaan.

Yksinään valvoi makuukammiossaan rouva. Kynttilä valaisi hänen surun vaalentamia kasvojaan. "Voi kuinka minua levottomuus painaa! Ei uni sulje silmääni, eikä rauha rintaani nukuta. Voi Arvo; missä olet ... missä!

"Minä pelkään -- he ovat hänet vieneet nuo julmat rahamiehet -- velkavankeuteen! vankeus -- mikä kamala ajatus!" --

* * * * *

Vaan kaukana, kaukana pohjoisessa istui synkkänä, liikkumatonna, tuijottaen eteensä kuni tunnoton, -- herra vapaaherra. Vankeudessa ei hän ollut; mutta vapautta -- vielä suurempaa vapautta hän halusi. Kau'an oli hän taistellut, kau'an turhaan pyrkinyt eteenpäin. Nyt tahtoi hän särkeä tämän pienen rajan, joka eroittaa elämän ja ijäisyyden. --