Part 28

Kulkiessamme pitkin laivan parrasta suojanpuolelle ja yrittäessämme päästä perälle silmäsin sattumalta ulapalle. _Ghost_ kohosi samassa ison laineen harjalle, ja minä näin selvästi kahden, kolmen mailin päässä pienen höyrylaivan, joka kiikkui laineilla ja kulki suoraan meitä kohti. Laivan runko oli mustaksi maalattu, ja minä arvasin, muistellessani pyyntimiesten kertomuksia heidän salametsästysretkistänsä, että laiva varmaan oli joku Yhdysvaltojen tullilaivoista. Minä osoitin Maudille löytöäni ja vein hänet sitten niin pian kuin suinkin peräkannelle, missä hän oli varmassa suojassa huuhtelevilta aalloilta.

Aioin juuri hyökätä lippuarkun luo, kun muistin, etten ollutkaan muistanut kiinnittää lippunuoraa.

"Emme me tarvitse mitään hätämerkkiä", sanoi Maud. "Kyllä se riittää, jos he vain näkevät meidät."

"Me olemme pelastuneet", sanoin minä hiljaa ja juhlallisesti. Ja sitten minä huudahdin riemulla: "Enpä tiedä, pitääkö minun iloita siitä vai ei."

Minä katselin Maudia. Meidän silmämme eivät karttaneet enää toisiansa. Me nojauduimme toisiimme, ja ennenkuin aavistinkaan, olin kietonut käsivarteni hänen ympärilleen.

"Tarvitseeko minun sitä sanoa?" kysyin minä.

Ja Maud vastasi: "Ei se ole tarpeen, vaikka sitä olisi ollut niin suloista, niin ihmeen suloista kuulla."

Hänen huulensa painuivat minun huuliani vasten. Jonkin ihmeellisen mielikuvituksen leikin kautta tulin samassa ajatelleeksi, että Maud kerran _Ghostin_ kajuutassa oli aivan kevyesti painanut sormensa huuliani vasten ja sanonut: "Hiljaa, hiljaa!"

"Minun naiseni, oma, pieni naiseni", sanoin minä hyväillen toisella kädelläni hänen olkapäätään tavalla, jonka kaikki rakastajat tuntevat, vaikkeivät ole koskaan oppineet sitä missään koulussa.

"Minun mieheni!" sanoi Maud ja katsoi hetkisen minuun, ja hänen silmäluomensa värähtelivät, kunnes ne painuivat alas ja peittivät hänen silmänsä, ja sitten hän piilotti päänsä rintaani vasten onnellisesti huokaisten.

Minä katselin tullilaivaa. Se oli hyvin lähellä. Vene laskettiin siitä vesille.

"Yksi ainoa suudelma, oma armaani", kuiskasin minä. "Yksi ainoa suudelma, ennenkuin he tulevat..."

"... ja pelastavat meidät itseltämme", lisäsi hän suloisesti hymyillen; sen suloisempaa hymyä en ollut koskaan nähnyt, sillä se oli täynnä rakkautta.