Part 4

_Lady of Ireland_ liukui eteenpäin. Äänettömästi. Komentosillan kellojen pium-paum kaikui selvästi halki hiljaisuuden. Pari varjoa kumartui alaspäin. Kedril nousi laivaan.

Vaihdoimme muutamia sanoja laivan kannella olevien varjojen kanssa. Kummallisilta kaikuivat ihmisäänet merellä yön pimeydessä! Kuten aaveita me olimme.

VIII.

Kaikki kävi kuten olin aavistanutkin. Eräänä pilvisenä iltapäivänä kuului oveni ulkopuolelta kopinaa, niinkuin nuori hevonen olisi ohi nelistänyt, ja kun avasin, näin tytön, jolla oli valkoinen myssy päässä, seisovan aholla. Hän kuljetti nuorasta kahta mustaa oinasta. Tänne saakka näin hänen hampaansa, hän nauroi. Tuuli tuiversi hänen hamettaan, ja näytti siltä kuin puhuri toisi hänet minun luokseni.

"Täälläkö sinä asut?" huusi hän minulle, ja tuuli vaimensi hänen äänensä niin että se kaikui kaukaiselta ja ohuelta kuin lanka.

"Täällä, etkö sitä tiennyt? Mihin menet?"

Rosseherre käännähti ja nauroi. "Vien oinaani kotiin."

"Mitä sanot?"

"Vien kotiin oinaani!"

Menin lähemmäksi.

"Miten olet voinut Kedrilin häitten jälkeen? Ei kai ole mitään uutta tapahtunut?" Kuljimme vieretysten, taistellen tuulta vastaan.

Rosseherre katsoi minuun liehuvan keltaisen tukkansa muodostaman ristikon lävitse ja nauroi. "Yann on vihoissaan ravistellut minua. Siksi että tanssin kanssasi."

"Yann? Mutta sanoihan hän itse, että sinun pitää tanssia minun kanssani?"

"Mutta kun sinä tanssit _niin_ minun kanssani."

"Niinkö? Miten minun sitten olisi pitänyt kanssasi tanssia? _Niin_ tanssitaan aina tytön kanssa."

Sen Rosseherre ymmärsi. "Yann on aina pahalla tuulella", jatkoi hän puhua pulputtaen. "Hän tahtoo, että menisimme naimisiin. Mutta Jean Louis ei anna siihen suostumustaan, eikä se ilman sitä käy päinsä. Minä olen vielä liian nuori, sanoo isoisä."

"Ei kai sinunkaan mielestäsi vielä ole kovin kiire?" Rosseherre pudisti päätään. "Oh, ei! Kun kerran olen mennyt hänen kanssaan naimisiin, niin hän rupeaa juopottelemaan ja lyömään minua. Niin ne kaikki tekevät."

"Ei. Yannilla on hyvä sydän."

Rosseherre nyökäytti päätään. "Niin kyllä, hänellä on hyvä sydän. Mutta hän on merimies, siitä huolimatta."

Rosseherre kertoi tuhansia pikkuasioita, joita kaikkia mielelläni kuuntelin. Hänen korkea lapsenäänensä leijui ylös ja alas, ja tuuli vei sen. Koko Rosseherre liehui kuin lippu. Joka askeleella kohosivat hänen pienet pyöreät kantapäänsä puukengistä. Hänen silmänsä olivat kokoon siristetyt ja terävästi tuulta vastaan suunnatut, niinkuin lokin silmät. Hänen kulmakarvansa eivät värähtäneetkään, kun jääkylmät sadepisarat iskivät hänen kasvoihinsa.

Kuten maa, niin ruskea sinä olet, Rosseherre, sinun hiuksesi ovat keltaiset kuin ahon kukat, ja muuten sinä olet tehty tuulesta ja sateesta ja suolasta!

Kuljimme edestakaisin autiolla aholla. Siellä täällä oli rapautuneita kallionlohkareita ja kasoihin koottua kaislaa. Mitään muuta ei kuulunut kuin palelevien, kiinni kytkettyjen oinasten surkuteltavaa määkinää ja joskus lokin kimeätä kirkunaa. Nälkäinen musta lehmä oli tien vieressä ja ammui surumielisesti meidän mennessämme ohitse. Se oli lehmäkääpiö, ei vasikkaa suurempi. Yksikään saaren harvoista lehmistä ei ollut suurempi. Eläimetkin tekivät täällä vain sen, mikä oli ehdottoman välttämätöntä; kanat munivat mitättömän pieniä kyyhkysenmunia. Maassa värisi pieniä lyhytvartisia kukkia. Tuuli ei antanut niiden kasvaa korkeutta. Kun ne pelkäsivät pohjatuulta, niin ne olivat asettuneet asumaan vain maavallien eteläisille reunoille. Siellä ne olivat kasvoillaan, ja niitä paleli. Aina kun nousimme notkosta, näimme synkkänä kuohuvan meren ja vaahtoiset kalliot. Saaren pohjoinen osa oli hitaasti lähemmäksi ryömivän sumumuurin peitossa.

Rosseherre ei tiennyt enää mitään, ja nyt kerroin minä hänelle kaikki, mitä minulle oli tapahtunut alhaalla meren pohjalla. Sovitin kertomukseeni kaikellaisia pöyristyttäviä seikkailuja kalojen ja polyyppien kanssa, tyydyttääkseni hänen mielikuvitustaan.

Äkkiä Rosseherre pysähtyi ja katsoi minuun pelästyneenä. Hänen silmänsä olivat vihreät kuin meren kuohu. "Sinä näit isäni ja veljeni?" keskeytti hän minut.

"Minähän vain uneksin, Rosseherre."

Rosseherren katse kävi epävarmaksi ja hän punastui. "He ovat molemmat hukkuneet", sanoi hän hiljaa. Ja hän viittasi yli ahon ja hänen otsansa kävi vihamielisiin ryppyihin. "Tuolla!" Hetkisen hän tuntui minusta merkilliseltä ja paljon vanhemmalta kuin hän olikaan, mutta sitten hän pudisti päätään, ja me kuljimme eteenpäin. "Ja mitä he sanoivat?"

"Rosseherre on täällä. Eivät mitään muuta."

Rosseherre hymyili.

"Mitään muuta he eivät sanoneet?"

"Eivät."

Ja minä kerroin, että he kaikki olivat piirissä ja huusivat, ja mitä minä hänelle tein. Silloin Rosseherre katsoi minua suurin, kummastunein, hymyilevin silmin ja puhkesi äänekkääseen, lapselliseen nauruun. "Sellainen uni — hahaha! — miten ihminen, saattaa sellaista uneksia!"

"Niin, mitä sanot siitä, Rosseherre?" huudahdin minä ja panin käsivarteni hänen vyötäisilleen. "Eikö se ollut hupsua?"

Rosseherre katsoi ympärilleen ja koetti irroittautua.

"Jos joku näkee!"

"Mitä se tekee?"

Hän katsoi minuun ihmeissään. "Yann tappaa sinut!"

"Haha!" Minä nauroin. "Mitä se tekee?" Minä olin aivan juopunut hänen läheisyydestään. Puvun lävitse tunsin hänen ruumiinsa lämmön ja hänen pienet hennot kylkiluunsa. Hänen hiuksensa liehuivat kasvoillani. Hänen ruskealla poskellaan oli sadekarpalo ja alkoi vieriä alas. Juuri tähän vierivään pisaraan suutelin häntä. Hänen poskensa oli kylmä.

"Oh, kuinka häijy sinä olet!" huudahti Rosseherre, punaisena kasvoiltaan.

"Mitäpä muuta voin, kun pidän sinusta, Rosseherre!"

Hän nauroi ja kamppaili eteenpäin tuulessa.

"Sinä olet suudellut myöskin Jeanettea."

"Jeanettea? Mustaa Jeanetteako?"

"Niin, hän on kertonut. Ja sanotaan, että sinä käyt Martinan luona, ja kerran on sinut yöllä nähty Stiffissä, Becin lesken asunnon edessä —"

Siinä se oli. Maineeni ei ollut parhaita.

"Hahaha, Rosseherre, Rosseherre, mitä kaikkea ihmiset voivatkaan valehdella! Mitään muuta kai ei ole sanottu, vai?"

Usvamuuri oli nyt aivan edessämme. Se ryömi poimuisin sumupyörin ahon ylitse. Silmänräpäyksessä me olimme sen peitossa. Rosseherren kädessä oleva nuora kävi näkymättömäksi, ja pienet oinaat astelivat harmaina ja likomärkinä takanamme. Sumu takertui niiden villaan.

Äkkiä tärisytti pelottava ääni ilmaa, ja me vavahdimme. Kuului siltä kuin talonkorkuinen muinaismaailman härkä olisi mylvinyt. Sen hengitys repi reiän ilmaan, torven, jota myöten mylvinä suurena, kumisevana pallona vyöryi yli meren, yhä kauemmas pois. Sitten muinaismaailman härkä uudestaan mylvähti, ja maa tärisi.

"Nyt ei kukaan näe enää meitä, Rosseherre!" sanoin ja suutelin hänen jääkylmää poskeaan, ja hänen kosteat hiuksensa tulivat huulieni väliin.

Rosseherre ei enää vastustellut, mutta hän nauroi, niinkuin olisi hän pitänyt naurettavana sitä että suutelin häntä.

"Jos sormukseni miellyttävät sinua, Rosseherre", sanoin minä, "niin saat ne. Tule luokseni, niin tuon ne sinulle ulos, sinun ei tarvitse tulla sisään."

"Mutta miksi tahdot antaa minulle sormukset?" kysyi Rosseherre.

"Kun sinä olet saaren kaunein!"

"Hahaha!"

"Tuletko?"

Rosseherre katsoi minuun. "Miksipä en tulisi?" sanoi hän ihmeissään. "Mutta sinä et saa enää mennä Jeanetten luokse, kuuletko? Minä vihaan häntä. Eikä Yann saa sitä tietää!"

"Yann ei saa koskaan sitä tietoonsa."

"No, hyvästi!" Rosseherre juoksi. Mutta parin askeleen päässä hän pysähtyi jälleen. "_Dis-donc!_" huusi hän sumun lävitse. "Voitko lainata minulle kaksi souta?"

Lainasin hänelle kaksi souta. —

Koko yön ulvoi Creachin sumusireeni. Joka kolmas minuutti sen mylvinä kaksi kertaa perätysten tärisytti taloani. Ja väliajoilla oli niin tuskastuttavan hiljaista kuin olisi kaikki kuunnellut, meri, kalliot. Ja myöskin merellä laivoissa kuunneltiin; merimiehet kumartuivat yli laivanreunan, herkistivät korviaan ja laskivat minuutteja, ja heidän sydämensä tykyttivät.

Istuin pienen tuleni ääressä, poltin piippua ja ajattelin mitä Rosseherrelle sanoisin, jos hän tulisi.

"Kuule, Rosseherre, pieni soma madonna", niin aioin sanoa, "istu, olen kaiken aikaa sinua odottanut, ja sydämeni on iloa täynnä siitä että sinut näen" —

Kuuntelin. Höyrylaiva vihelsi. Hyvin etäällä. Se vihelsi huolestuneesti ja hiljaa, ikäänkuin askel askeleelta varovaisesti eteenpäin pyrkien. Sumu kumpusi kuten savu ovenraoista. Panin puita tuleen.

"Tämä kaikkihan on järjettömyyttä!" sanoin ääneen. "Aivan toisella tavoin minä puhun hänen kanssansa. Niin kuin kalastajatytön kanssa puhutaan, ja sillä hyvä!"

IX.

Mutta kun hän tuli, niin en sanonut mitään. "Ah, siinähän sinä olet!"

"Niin, tässä minä olen", vastasi hän ja näytti hampaitaan.

"Etkö tule sisään?"

Hän kurkisti uteliaasti ovesta.

"En, ah en. Aurinko paistaa niin kauniisti!"

Siinä nyt istui Rosseherre, saaren kukkanen, kivellä oveni edessä ja kutoi paksua valkoista sukkaa. Puukengät riippuivat hänen varpaissaan, toisinaan hän pyyhki hiussuortuvan kasvoiltaan. Hän jutteli, eikä hänen terve, kuudentoistavuotias suunsa ollut hetkeäkään hiljaa.

Minä tupakoin ja katsoin hänen nopsia käsiään, joiden sormien kynnet olivat vaaleat, ja sukkapuikkoja, jotka löivät toisiaan vastaan kuten mastokimput lähetysten ankkuroiduissa kalastajaveneissä meren aallotessa.

Parin askeleen päässä olivat Rosseherren molemmat oinaat, mustat kuin piru. Tuuli leikki niiden villassa. Tuntikausia ne saattoivat liikahtamatta tuijottaa meihin, ihme-eläimiin, kuin noiduttuina, ja tuska ja kunnioitus loisti selvästi niiden mustareunaisista merenpihkasilmistä. Toisinaan ne päristivät lempeitä kameelinkuonojaan ja väistyivät arkoina taaksepäin, sillä ne pelkäsivät kaikkea, tuulta, hyönteisiä, vieläpä sellaistakin, mitä me ihmiset emme näe. Kun Poupoul vain ojenteli raajojaan tai haukotte!! hyppivät ne kauhun valtaamina paalunsa ympäri. Varmaankin se näytti niiden mielestä kauhealta, rakennuksen korkuiselta karhulta, joka saattoi ne niellä päineen, karvoineen, tulematta vähimmässäkään määrin kylläiseksi. Sitten ne jälleen seisoivat ohuilla, hienoilla jaloillaan, varpaillaan niin sanoakseni, ja katsoivat meitä huolestuneina sekä uteliaina.

Merellä kulki höyrylaiva. Mitättömän pieniä lippuja kiipesi ylös pitkin sen touveja, se puhui merkinlennättimemme kanssa. Terotin katsettani ja tuijotin etäisyyteen: siellä souti kalastaja pienessä venheessään epätoivon voimin, jottei hän murskautuisi. Ei, se oli musta luoto, ei mitään muuta, yhä uudelleen saatoin erehtyä. Aallot vaelsivat ohitse, loppumattomina, aina uusina, aina samoina. Merestä kohosi valkoinen käpälä ja suuntasi iskun luotoihin.

Oli lämmin, hyönteiset hyrisivät. Viime päivinä oli Myrskylän edessä auennut kukkasia, jollaisia en ennen ollut nähnyt missään. Ne näyttivät pienenpieniltä sorvatuilta vahakynttilöiltä, ympärillä oli pikku kukkia, vahakellosia. Meidän oli täällä hyvä olla, ja miten ihanan sininen olikaan piippuni savu!

Rosseherre heilutteli puukenkiään varpaissaan ja lauloi puoliääneen: Se kuului tuulen vienolta huminalta ja toisinaan niiden pienten lintujen piipitykseltä, joita oli saarella ja jotka lauloivat vain hiljaa ja arasti, niinkuin ei maksaisi vaivaa laulaa.

"Etkö sanoisi minulle mitä laulat, Rosseherre?"

Rosseherre ajatteli kauan, senjälkeen hän puoliääneen ja nopeasti lauloi säejakson toisensa perään, ensin bretanjaksi ja sitten ranskaksi. Hän epäröi: "Oh, sitä ei voi ranskaksi sanoa, se ei kuulu miltään!"

"Mitä se on?"

"Siinä puhutaan kalastajatytöstä, joka menee Quimperin luostariin. Kalastaja tulee hänen luoksensa ja koputtaa hänen ikkunaansa. Avaa, avaa! sanoo hän, katso ulos. Sinun tarvitsee vain ojentaa kätesi, ja minä panen siihen omenan ja päärynän."

Hän osasi pienen surullisen laulun, jota hän usein lauloi ja jota en koskaan ole unhottanut. Tarvitsee vain hiljaisen tuulen puhaltaa, kun jo tunnen tämän laulun korvissani. Sillä laulu ja tuuli, ne ovat samaa. Muuan tyttö tahtoo mennä kalastajan kanssa naimisiin, mutta naisväki sanoo: Älä tee sitä. Et muuta saa kuin tuskaa vain, lapsi, sitten hän kuolee ja sinä olet yksinäsi. — Kenties ei niin käy, sanoo tyttö ja ottaa hänet. Kalastaja lähtee St. Pierreen turskanpyyntiin, moniksi kuukausiksi. Nyt tulee yö, eijoo, miten synkkä ja kamala se on! Äkkiä koputetaan kalastajanvaimon ikkunaan. Avaa, minä se olen, sinun rakastettu miehesi. Hän avaa ikkunan. Siellä kalastaja seisoo pitäen sydäntään kädessään. Vaimo huutaa ja valittaa ja juoksee naapurien luokse: Rakas mieheni on kuollut.

"Luuletko, että hän todellakin oli kuollut?"

Rosseherre katsoi minuun kummastunein katsein. Hän ei vastannut niin mitään.

Mutta eniten miellytti minua laulu, jota kalastajanvaimot lapsilleen laulavat.

Heti kun Rosseherre sen alkoi, täytyi minun hymyillä.

Rosseherre lauloi:

Kalastajanvaimo keittää puuroa ja sanoo: "Ah, ettekö te tiedä, missä hyvä mieheni on. En vuoteen ole hänestä mitään kuullut."

Peikko istuu uunissa ja matkii häntä —

Mutta eihän Rosseherre sanonut "peikko", hän sanoi tonttu, ja se kajahti aivan toiselta. Tonttu, tonttu. Ja tontun äänen lauloi hän kimeästi ja piipittävästi:

Tonttu istuu uunissa ja matkii häntä: "Ah, ettekö te tiedä, missä hyvä mieheni on. En vuoteen ole hänestä mitään kuullut."

Kalastajanvaimo huokaisee ja lausuu: "Ah, hyvä mies, tule toki minua auttamaan."

Tonttu matkii häntä: "Ah, hyvä mies, tule toki minua auttamaan."

Kalastajanvaimo virkkaa: "Ah, hyvä mies, tonttu istuu uunissa ja matkii minua."

Tonttu matkii häntä: "Ah, hyvä mies, tonttu istuu uunissa ja matkii minua."

Kalastajanvaimo sanoo: "Tonttu, tonttu, en minä sinua pelkää."

Tonttu matkii häntä: "Tonttu, tonttu, en minä sinua pelkää."

Kalastajanvaimo saa sanoiksi: "Ah, hyvä mies, auta toki minua, tonttu on heittänyt puurooni mustan kiven."

Tonttu matki häntä: "Ah, hyvä mies, auta toki minua, tonttu on heittänyt puurooni mustan kiven!"

Kimeänä ja pilkallisena kaikui tässä Rosseherren ääni. Minä nauroin.

"Tahtoisin saada tämän pikku laulun bretanjan kielellä", sanoin, "etkö kirjoittaisi sitä minulle?"

"Kyllä."

"Tule sisään."

Rosseherre katsoi minuun iloisin, paljon sanovin silmin. Hän pudisti keltaista tukkaansa. "Etkö? Rosseherre, mitä ajatteletkaan!" Toin hänelle paperipalan, ja hän kumartui sen ylitse ja töhersi: Rosseherre.

"Entä laulu?"

Rosseherre nauroi. Hän ei osannut kirjoittaa.

Ilta tuli, ja Rosseherre irroitti oinaat paaluista.

Sitten hän otti sukankutimen kainaloonsa ja juoksi. "Kenavo!"

"Kenavo!"

Hänen valkoisen myssynsä nauhat liehuivat. Vilkas ja herttainen kuin peltohiiri sinä olet, Rosseherre — — —

X.

Monina iltapäivinä tuli Rosseherre oinaineen Myrskylään. Yann oli merillä.

Ja hän kertoi tontuista, jotka ennen koputtivat kalastajan ikkunaan, yöllä, ja kirkuivat: märri, märri! Rosseherre naukui kuin kissa. Niin, ja eräs tonttu oli lyönyt rikki kaivon kansikiven, keskeltä halki oli lyönyt, kun oli joutunut raivoihinsa. Ne myöskin viekottelivat kalastajia meren rannoilla oleviin rotkoihin, sanoivat: Tule, tule mukanani rotkoon, kultaa, kultaa, kokonaisia kultakasoja sinulle annan. Mutta sitten tuli nousuvesi, ja kalastajat hukkuivat surkeasti.

Oliko hän milloinkaan nähnyt tonttua?

Rosseherre pudisti päätään. "En", sanoi hän ja katsoi suu auki taivasta kohti. "Kerran olen luullakseni nähnyt tonttuja, kolme kappaletta, jotka olivat vieretysten kyyryllään ja virnistelivät minulle. Mutta minun silmäni eivät kai sanoneet totta. Sillä tonttuja ei enää ole olemassa. Papit ovat tulleet ja pirskoittaneet vihkivettä kallioille, silloin tontut ovat lähteneet merelle, koko joukkiot. Vain yksi aave on enää saarella, se on Poupon, murhaaja."

"Poupon, murhaaja?"

Rosseherre nyökäytti päätään. "Niin", sanoi hän vakavasti, "hän asuu syvässä rotkossa, jonka ohitse sinä kuljet joka päivä. Kun meri raivoo, voit kuulla hänen ulvovan. Varo häntä."

"Varo?"

"Niin. Kukaan ei kulje tästä ohitse. Sillä Poupon on häijy luonteeltaan. Jo monta hän on temmannut rotkoon. Kaikki kiertävät. Poupon, niin, hän oli kalastaja ja hänellä oli nuori vaimo. Kerran hän meni meren ylitse suurelle maalle ja silloin tulivat, suuret myrskyt ja hänen täytyi odottaa kolme viikkoa. Sitten hän palasi takaisin. Ja tonttu asettui hänen korvalleen ja sanoi alinomaa: Täällä on ollut eräs. Hänen vaimonsa toi kalakeiton pöytään ja taputti häntä selkään, mutta hän työnsi hänet pois ja sanoi: Kuka täällä on ollut? Vaimo sanoi: Ei kukaan! ja itki.

"Mutta Poupon kävi yhä raivokkaammaksi: eikä mikään ole kamalampaa kuin kalastaja, joka on mustasukkainen. Vaimo! sanoi hän, jos tämä päättyy ilman muuta, niin sanon: Vaimo, minä annan sinulle anteeksi. Mutta jos se ei ilman muuta pääty, niin minä sanon: Saastainen lehmä, ja tapan sinut. Mutta vaimon piti saada lapsi, ja Poupon pisti hänet kuoliaaksi.

"Hän tuli kylään verinen puukko kädessään ja hyppi talojen edessä, ja ihmiset pelkäsivät henkeään. Sitten, niin, sitten hän juoksi ahon halki Stiffiin, jossa kalliot ovat korkeita kuin kaksi kirkontornia, ja syöksyi alas. Mutta meri ei halunnut häntä, vaan heitti hänet takaisin. Silloin hän juoksi ympäri saaren ja huusi niin kamalasti, että kaikki kuulivat ja avasivat ovensa. Rotkon luona hän heittäytyi mereen, mutta meri ei ottanut häntä. Siitä saakka hän on oleksinut rotkossa. Ja heti kun tulee myrsky, syöksyy hän mereen ja ulvoo kovemmin kuin myrsky, mutta meri ei ota häntä. Hän ei voi kuolla."

Nytpä tiesin, miksi Rosseherre aina teki suuren kaarteen Pouponin kuilua lähetessään.

"Mutta miksi hän ei voi kuolla?" kysyin tyhmäksi tekeytyen.

Rosseherre purskahti iloisimpaan nauruun. "Siksi että vaimo oli viaton. Tonttu oli valehdellut hänelle. Älä milloinkaan luota tonttuun, ne ovat huonoa väkeä." —

Menin kylään ja näytätin itselleni kauneimmat huivit, mitä Noelilla oli. Valitsin niistä sinisen silkkihuivin, jonka kulmissa oli heleänpunaisia ruusuja. Noelin myymälässä tapasin Martinan. Noelin talon ulkopuolella hän huusi minut luoksensa: aioin mennä ohitse.

"Et ole käynyt luonani niin pitkään aikaan!" sanoi hän, ja minä näin, että hänellä kaikesta huolimatta oli kauniit mustat silmät.

Katsoin hänen ohitseen, merelle.

"En käykään enää!" vastasin minä.

Martina ei sanonut siihen sanaakaan, katsoi vain kummastuneena minuun ja meni.

"Haha, kuinka iloiseksi Rosseherre tuleekaan, kun näytän hänelle huivin! Ja hänen riemunsa olikin suuri...Onko se minulle?" sanoi hän ja painoi sydäntään. "Oi ei, ei kai?"

Minulla oli pieni puukko. Se oli Rosseherren mieleen, ja hän sai sen. Lyijykynäni miellytti häntä, vanha kupariraha, nenäliina. Kaikella oli hänelle arvonsa, ja hän sai ne. Rosseherren kasvoja synkisti syvä, vanha huoli. Hän oli Noelille velkaa kymmenen souta, eikä Noel antanut mitään ennenkuin ne oli maksettu. Ja Rosseherre näytti minulle pientä nahkakukkaroaan: siinä oli kolme souta. Voisinko ehkä lainata hänelle kymmenen souta? Ja nyt oli Rosseherre iloinen, niin kepeäksi hän tunsi mielensä, että hän yhtämittaa näytti valkoisia hampaitaan.

"Rosseherre", sanoin minä, "etkö tahdo nyt sormuksia, jotka lupasin sinulle?"

Hän hymyili ja pudisti päätään.

"Etkö?"

"En. Sillä jos minulla on ne, niin ei kukaan täällä saarella usko, että sinä olet _näin_ antanut ne minulle."

"Mutta eihän sinun tarvitse näyttää niitä."

"Mitä minä tekisin sormuksilla, joita ei kukaan näe?"

"Ja Rosseherre —?"

Rosseherre nauroi. Hän oli lapsi.

Mutta minä tunsin, ettei minulla ollut mitään valtaa häneen. En voinut häneen millään vaikuttaa. Minä olin kyllä ruskea kuin kalastaja, ja ääneni oli karhea kuin merimiehen ääni. Toisinaan hän myöskin sanoi, että minulla oli hurjat silmät. Nostin kiveä, jolla hän istui, hiukkasen maasta, näyttääkseni hänelle, että minulla oli voimaa. Löin rintaani ja sanoin, että olisi mieleeni saada tapella kokonaisen paholaisparven kanssa yhdestä hänen vaaleasta hiussuortuvastaan. Mikään ei auttanut.

Rosseherre, mitä pitää minun tekemän, onko minun tulta syljettävä ja kallionlohkareita mereen lingottava kuten teki Polyphem muinoin? Hehe, Rosseherre, vai näytänkö sinulle, että olen sinua väkevämpi —

XI.

Tuuli vinkui, sekavia ääniä ja kumeaa huutoa oli ilma täynnä. Meri heittelehti levottomana sinne tänne ja kohisi. Vaahtopylväät kohosivat luotisuoraan ylös kallioita vastaan ja tuuli iski ne räiskähtäen vuoreen.

Näin Rosseherren tulevan ahon ylitse, mutta äkkiä hän katosi, ja vasta hetken kuluttua huomasin hänen valkoisen päähineensä kallioiden välissä.

Hän istui mitään tekemättä kivellä ja tuijotti merelle.

"Hyvää päivää, Rosseherre!"

Hän ei vastannut.

"Etkö tule luokseni?"

Rosseherre veti otsansa tuhansiin pieniin ryppyihin. Sitten hän katsoi minuun. Hänen silmänsä näyttivät väsyneiltä ja sairailta. Minä ymmärsin, mitä hän tahtoi sanoa, ja jätin hänet yksin.

Kerran näin, että Rosseherre nojasi päätänsä käsiään vastaan ja heilutti sitä kuin itkevä. Tuuli tohisi kallioiden lomissa ja pieksi harmaata merta. Hän istui rankkasateessa.

Menin lähemmäksi. Hän ei itkenyt, hän lauloi korkealla, surun voittoisalla äänellä ja nyökäytti laulaessaan päätään.

Huusin hänelle. Hän käänsi päätään. Hänen poskensa näyttivät sisäänpainuneilta, hän näytti vanhentuneelta. Hänen silmänsä olivat aivan muuttuneet ja niiden katse niin vieras kuin ei hän olisi tuntenut minua.

"Miksi istut sateessa, Rosseherre?"

Hän liikutti huuliaan ja hymyili, hiljaista sairasta hymyä. Hän ei sanonut mitään.

Menin pois. Aloin ymmärtää, että kaikki hänessä ei ollut niinkuin olla piti.

Hän istui ulkona sateessa hämärään saakka. Myöhemmin menin ulos katsoakseni häntä. Hän oli poistunut, toista tietä.

XII.

On vielä yö. Kaikki on tyhjää, jumalat nukkuvat, eläimet ja ihmiset, minä yksin olen valveillani. Kuten aave minä vaellan synkässä aamu-usvassa. Hiljaisuus. Vain askeleeni keikkuvat, maan alla jymähtelee kuin kumeita vasaran-iskuja.

Äänetön tuulenväre hiipii esiin, meren voimakastuoksuisen yöhi'en kyllästämä. Saaren tähdet, loistavat vielä, valvomisesta väsyneiltä ne näyttävät. Stiffin kuu huokuu raukeasti, valkoista, valkoista, punaista, Creach heiluttaa kalpeita sädekimppujaan henkäisemättä kehässä. Idässä yön selkä taittuu ja aamu höyryää taipeesta verisen tuoreen lihan kaltaisena. Meri vavahtelee, kuin vilusta väristen. Creachin valoiskut lentelevät ohuiden huntujen kaltaisina, saaren kalpeat värit tulevat esiin, merikin saa värinsä. Creach sammuu. Pohjoisessa Stiff välähtää vielä kerran punaisena, sitten sen valo ei enää palaa.

Kaukana kirkuu lokki. Toinen kirkuna vastaa siihen, ja äkkiä kohoo kallioilla sekava, kimeä melu. Tämä ahnas petolintujen noukista lähtevä huuto tervehtii valoa samalla hetkellä tuhansilta meren kaljuilta luodoilta.

Sataman sumussa liikkuivat kalastajat kömpelöiden, haparoivien aaveiden kaltaisina. Jättiläissuuri purje nousi korkeuteen ja katosi sumuun. Tervehdin Jean Louisia, "merenkuningasta", ja äänettöminä me valmistauduimme matkaan. Äyskäröimme pois veden, jäljestimme siimat, syötit, purjeet. Tyrskyt kumisivat. Aallot vierivät pärskyen, vene hankautui kitisten rantalaituriin. Peräsin keikkui, ketjut kalisivat, kova ääni riiteli jollekin pimeässä. Joku, kirosi. Haisi mädänneeltä vedeltä ja kaloilta. Sitten me kulkea kolistimme polkua ylös Chikelin luokse, syödäksemme nopeasti aamiaista. Jean Louis kaatoi kurkkuunsa suuren pikarin _eau de vie'tä_, ja sillä hän oli valmis. Merellä hän sitten ei koko päivänä syönyt mitään muuta kuin palasen leipää, ja illalla hän taas otti pitkän ryypyn: sitten hän nukkui. Niin he elivät.