Part 3

Meidän oli hyvin hauska. Myöskin Poupoulin. Näytti siltä kuin sen mieleen olisivat johtuneet sen parhaitten aikojen muistot. Se hymyili. Muutaman kerran se hyvin taitavasti käytti rotanpyydystemppuaan, joka oli sellainen, että se iski hampaansa luun ympärille ja piti kiinni purematta.

Musta Jeanette seisoi hymysuin vieressämme ja katsoi halukkain silmin meidän herkutteluamme.

"Hae lasi itsellesi, Jeanette!" huusin hänelle.

Mutta silloin Rosseherre kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan.

Yann sanoi: "Hän on Rosseherren kanssa vihoin."

"Niinkö!"

Siinä Jeanette jo seisoi lasi kädessään. Yann katsoi häneen ja hymyili halveksuen.

"Oletko hakenut lasin itsellesi?" kysyi hän pilkallisesti. "No, vie se taas koreasti takaisin. Ho! Ho! Ho!"

Ja Jeanette aukaisi hämmästyneenä suunsa, nauroi ääneen ja vei lasin takaisin.

Hän lohduttautui pian. Pieni merimies, jolla oli niskaa kuin härällä, oli pannut käsivartensa hänen ympärilleen ja hän meni hänen kanssaan ulos. Ovella hän katsoi meihin hymyillen ja näytti hampaitaan.

"Näetkö", sanoi Yann, "tuolla se menee ulos, se ei ollenkaan häpeä."

Kapakka kumisi. Siellä olisi voinut antaa höyryvasaran hakata, kukaan ei olisi sitä kuullut. Ha! Ha! Ha! Hoo! Melu synnytti ulvovia ilmapyörteitä, ja toisinaan näytti siltä kuin Grandhotel olisi lentänyt ilmaan. Nämä yksinäiset hiljaiset ihmiset, jotka tekivät työtä aaltojen yksinäisyydessä meren kohistessa, pitivät tänään ääntä koko vuoden varalta. Nurkassa seisoi muuan, pää seinää vasten, silmät suonenvedontapaisesti suljettuina, suu auki, huutaen järjettömästi.

Päät höyrysivät, käsivarret liikkuivat yhtenä vilinänä. Tulipunaisissa kasvoissa kiilsivät silmät kuin sulatettu lyijy. Naiset huusivat ja kirkuivat. Siellä oli sellaista juopumusta, joka aikoja sitten on Europasta loppunut. Vain Chikel istui nurkassaan ja pelasi lautaa.

Minun täytyy myöntää, että tunsin olevani kuin kotonani. Minä en pidä säädyllisistä seuroista. Toisinaan ilma keuhkoissani käy tukehduttavaksi, ja silloin minua huvittaa karjua. Jäljelläoleva voima tempoo lihaksiani ja ne käyvät äkkiä koviksi kuin kivi, ja silloin on hauskaa lyödä lautanen palasiksi. Näetkös! Jos joku tyhmyri ikävystyttää minua hyvässä seurassa, niin minun täytyy vain hymyillä hänelle, mutta täällä minä saatan heti sanoa hänelle, että menköön helvettiin. Niin, niin! Täällä sai myöskin juoda ilman että heti pidettiin paviaanina ja ilman että joutui sentähden tuhansien penikulmain päähän ympäristöstään.

Ha! Ha! Ha! Hooo!

Kedrilillä on täysi syy olla tyytyväinen häihinsä. Ja tyytyväinen hän olikin. Viinahöyryjen ympäröimänä, silmät kuin aaveella, hän kulki ympäri huonetta pullo kädessä kuin kastelukone. Ja sen lisäksi tämä mies puhui aivan uutta kieltä! Oliko luolaihmisen henki mennyt häneen?

"Mitä pirun kieltä hän puhuu?"

Yann tiesi sen. "Kuun kieltä", sanoi hän ja alkoi keskustella tällä kielellä Kedrilin kanssa. Mutta minä olin ulkomaalainen, Kedril älysi sen.

"Missä vaimosi on, Kedril?"

"Vaimoni? Vaimoni? Vaimoni?" Kedril pyöri pullo kädessään. Oh, hän oli aivan unhottanut —

"Pappi puhui niin kauniisti tänään, eikös puhunutkin?" jatkoi hän. "Ei sinun pidä juoman itseäsi juovuksiin, hahaha, niin kauniisti, niin liikuttavasi! hän puhui. Huomen-illalla menee '_Lady of Ireland_' tästä ohitse, huomen-illalla, tuletko mukaan? Pieni huvimatka. Niin, minä sanoin, pikku haikalani —" Hän kertoi sekavasti haikalastaan, jonka oli pyydystänyt edellisenä kesänä. "Pikku haikalani, minä näen sen, tuolla se kulkee, tule tänne, pienokaiseni, sievine hampainesi — älä pelkää, tee minulle se kunnia." Näytti siltä kuin hän olisi kädellään ottanut sen kiinni ja vetänyt sen hampaista maalle — inhottavaa!

"Oi Kedril, luotsi numero yksi, haikalanpyydystäjä, minä sanon sinulle, veljeni, tämä haikala, joka teki sinut kuuluisaksi, oli sinun turmiosi. Sinä olit saaren kunnollisin mies, nyt luisut alaspäin. Olet mennyt naimisiin, siität lapsia, juot veneesi, ja vaimosi hakkaa sinut pehmeäksi kuin vaha. Paluu on enää mahdoton."

Kedril oli liikutettu puheestani. Hän syleili minua ja suuteli minua. "Kiitos ystäväni, sinä tarkotat parastani!"

Painoin salaa viiden frangin rahan hänen käteensä.

"Sinun häissäsi pitää olla hauskaa, luotsi."

Kedril koetti rahaa kankeilla sormillaan ja painoi pulloa kädessään pitäen selkäänsä kapakan seinää vastaan.

Uusi vaihe alkoi juhlassa. Luonteenomaista sille oli, että kaikissa nurkissa helisi ja että syntyi lyhytaikaisia riitaisuuksia. Ne upotettiin meltomielisyyden virtaan. Molemmat papukaijat, jotka oli tuotu sisään, hyppelivät puolapuillaan ja kirkuivat riemuissaan.

"Ja nyt soita!" huusi Yann. "Kai sinulla on huilusi mukanasi?"

"Onpa kyllä!"

"Soita sitten meille jotakin."

Otin huilun taskustani, kostutin huuliani ja annoin sormieni tanssia äänirei'illä. Ja huiluni lauloi:

Sa nauti, kun tulta sun lampussas on, — Kukat poimi, ne kuihtuvat pian — —

Hoho! Hyvä! Bis — bis!

Ja taas lauloi pikku huiluni:

Sa nauti, kun...

Säkkipilli vinkui ja puukengät kolisivat.

Tuossa oli musta Jeanette taas. Hän seisoi erään nuoren kalastajan kanssa ja katsoi meitä.

"Tuossa hän taas on!" sanoi Yann halveksuen. Tosiaankaan hän ei hävennyt vähääkään.

Minä tanssin yhä edelleen Rosseherren kanssa.

"Tanssikaa vain, tanssikaa vain!" huusi Yann. No, me tanssimme. Meitä tuupittiin ja jaloillemme poljettiin, mutta hauskaa se oli. Rosseherren pieni rinta huokui kovasti. Hänen kasvonsa olivat punaiset omenaviinistä. Aina kun vedin häntä puoleeni, katsoi hän minuun ja hymyili. Martina vetäisi minua käsivarresta ja sanoi: "Hoi!" Mutta minä en välittänyt hänestä ensinkään. Siellä oli muutamia tyttöjä, jotka osottivat minulle suurta myötämielisyyttä, mutta mitä he olivat Rosseherreen verrattuina? Heillä oli kaikilla pönkövatsa niinkuin olisivat odottaneet perheenlisää, mutta Rosseherrellä sitävastoin, ha!

"Kenties annan sinulle kerran yhden sormuksistani, Rosseherre", kuiskasin hänen korvaansa. Kuinka soma hänen valkoinen pikku myssynsä olikaan, ja hänen liivinsä oli pistetty kiinni puolella sadalla värillisellä nuppineulalla.

Mutta äkkiä tuli jotain lentäen ilman halki, tuli ja lensi keskelle otsaani. Viinilasi. Sain ihoon pienen naarmun, josta tuli verta. Minä suoristauduin. Jos saarella on tapana heitellä toisiaan laseilla, niin en aikonut seurata sitä tapaa, en, _merci!_

"Kuka heitti?" huusin. Rosseherre nykäisi käsivarrestani, ja minä ymmärsin.

Se oli Yann. Hän nauroi, ja minä näin juuri viimeisen vihansäkenen sammuvan hänen kirkkaansinisistä silmistään.

Viime hetkesi on tullut, pikku kapteeni. Eivät edes almanakan monet pyhimykset voi sinua pelastaa.

"Hehe!" nauroi Yann ja kääntyi. "Et kai aikone? Hehehe, teidän pitää viimeinkin lakata tanssimasta."

"Hänestähän vuotaa verta", sanoi Rosseherre ja ojensi minulle pienen liinan, jonka olin hänelle antanut.

Se rauhoitti minut heti. Yanniin nähden oli olemassa lieventäviä asianhaaroja, saakoon hän vielä kerran lahjaksi elämänsä. Iloinen mielialani palasi, sillä eikö ollut liikuttavaa, että Rosseherre seisoi tuossa liina kädessään! Sieluni, jota hirmumyrsky äsken oli tuivertanut, oli jälleen peilityyni. Minä nauroin. Niin, sinunkaltaisellesi naudalle täytyy nauraa, Yann! Minä hiukan surkuttelinkin häntä. Hän oli tehnyt kaksi tavattoman suurta strateegista virhettä. Ensiksikin hän oli liian aikaisella ammuksellaan ilmaissut minulle asemansa, ja toiseksi hän oli Rosseherrelle osottanut olevansa mustasukkainen. Ja se oli pahempi virhe.

Yann nousi seisomaan ja pani kätensä juhlallisesti sydämelleen. Hänen uskolliset lapsensilmänsä olivat täynnä kyyneleitä. "Minähän aioin vain hiukkasen heittää, hiukkasen, ystäväni."

Ojensin hänelle käteni. Minunkin silmissäni oli kyyneleitä. Me syleilimme ja suutelimme toisiamme kuten kuuluu asiaan, ja sillä se oli lopussa.

Mutta Rosseherre seisoi äänetönnä, ja hänen matala otsansa oli tuhansissa pikku rypyissä kuin meri, kun rupeaa tuulemaan.

Pesin haavan omenaviinillä ja tilasin muuta viiniä. "Me pidämme höyryn nousemisesta huolen. Rosseherre, naura!"

Rosseherre hymyili.

Nyt oli kaikki järjestyksessä.

Minusta tuntui vain oikealta ja kohtuulliselta, että kuittasin Kedrililtä saamani hääkutsun toimittamalla juhlan ylennykseksi jotain erinomaista. Siitä syystä esitin cakewalkin. Korkojani lattiaan iskien tein työtäni — _hang it all_ —

Da was no ha'r on de top of his haid, De place wher de ha'r ought to grow! And he had no teef fo' to eat de hoe-cake So he had to let de hoe-cake go! Hang up de fiddle and de bo-oo-ow —

[Hänellä ei ollut ainoatakaan hiuskarvaa päälaellaan, jossa tukkaa pitäisi kasvaa. Eikä hänellä ollut hampaita purrakseen maissikaakkua, joten hänen oli oltava ilman maissikaakkua. Ripusta naulaan viulu ja käyrä.]

O-oo-ooh! Haha! Sepä vasta menestyksen saavutti Poupoul hyppeli haukuskellen ympärilläni, se pelkäsi järkeni menneen.

Take down de shovel and de hoe —

[Ota esiin lapio ja kuokka.]

Kedril kiitti minua liikutettuna. Sitten hän sopersi, ettei rouva Chikel anna mitään velaksi, ja minä etsin frangini esiin. Ei kestä kiittää, Kedril, liikkeen lopettamisen vuoksi myydään varasto polkuhinnasta.

Uusi, loistavampi vaihe juhlaa alkoi. Mutta Rosseherre ei tanssinut enää minun kanssani.

VI.

On mahdoton vahinko, että Kedrilin häät, jotka olivat niin loistavat ja suurelliset, loppuivat valitettavaan epäsointuun; Chikel, raihnas, alkoi tyhjästä riidan, raivoissaan itse valitsemansa marttyyrin-osan takia. Hääväki keräytyi kokoon onnettomuutta uhkaavaksi pilveksi, mutta silloin ilmaantui rouva Chikel kuin myrskytuuli myymäpöydän takaa. Veri nousi hänen päähänsä, hän sai raivokohtauksensa ja heitti meidät kaikki ovesta ulos. Papukaijat heräsivät melusta ja huusivat täysin keuhkoin: varas, rääsymekko, varas, varas —

Niin päättyi Kedrilin kunniapäivä.

Nauroin vielä kotimatkallakin. Minä haukuin naurun asemasta, sillä kurkkuni oli aivan käheä. Hoho, kuinka me kaikki lensimme ovesta ulos ja kierimme aholle! Kedril vieri pitäen pulloa kädessään korkealla. Yann, Yann, mihin sinä niin nopeasti katosit? Se ei ollut pitkäveteinen, varovainen Europa, ne olivat kiviajan ihmisiä, joiden kaikissa töissä oli kysymys elämästä ja kuolemasta!

Nauru tutisutti minua niin, että minun oli mahdoton pysyä suorana. Minä ryömin nelinkontin, ja kun vielä lisäksi haukuin, piti Poupoul minua vertaisenaan. Se hyppi aivan narrimaisesti ympärilläni ja nuoli silloin tällöin kasvojani. Käännyin ja kuuntelin.

Takanamme remusi kylä. Vain hitaasti melu laantui. Yö oli musta kuin hiilikaivos; Creach seisoi sen keskellä kuin hehkuva aave, joka purskui tulta kaikista nikamistaan.

Silloin Poupoul pysähtyi. Se asettui takajaloilleen, pani etukäpälänsä olkapäilleni ja haukkui. Minä syleilin ja suutelin sitä: "Poupoul, rakas, nythän me olemme molemmat koiria!"

Ja Poupoul nuoli imevällä kielellään kasvoni alhaalta ylös. Mutta se ei mennyt eteenpäin. Silloin minä huomasin, että olimme pysähtyneet rotkon reunalle: se oli se, jota sanottiin Pouponin kuiluksi.

Otsani kävi jääkylmäksi. Pyöritin kieltäni hampaitten välissä ja pakottauduin ajattelemaan. Kauan. Niin! Miksi minun oikeastaan piti ryömiä nelinkontin? Sepä se. Minä nousin. Mutta silloin liukui saari jalkojeni alta kuin vetoluukku, ja minä muutuin jälleen nelijalkaiseksi. Sitä ei voinut millään auttaa. Olin pitänyt liian voimattomina Chikelin juomia, siinä kaikki. Muutoin, eivätköhän esi-isänikin kulkeneet nelinkontin, kun he vielä yksinkertaisuuden vuoksi olivat eläinten nahkoihin pukeutuneita? Kenties minun onnistuisi, hiukan asiasta puhuen, saattaa tämä kulkemistapa jälleen muotiin? Ihmisethän olivat kärkkäitä kaikkeen uuteen. Eikö niin? _En route_, Poupoul!

Kun kuljin ohi munkin, joka seisoi sisiliskoille saarnaamassa, tunsin vavistuksen sielussani. Minä sanoin: "Lähestyn teitä kunnioittaen, polvillani, korkea-arvoinen!" Mutta munkki ojensi kätensä ja iski minut maahan. Kauan makasin tajuttomana, ja Poupoul teki turhia virvottamisyrityksiä.

Kuinka paljon tarvitsimme aikaa, Poupoul, kotiin päästäksemme? Mutta vihdoin makasin vuoteessa.

Silloin tuli eräs liskoeläimistä aholta sisään tarttui kärsällään vuoteeseen ja heitti sen korkealle ilmaan. Heiluen ja häilyen vuode laskeutui alas ja tuli kolisten maahan. Minä heräsin. Mutta silloin kiiti suhisten tulipunainen pyrstötähti minua kohden ja räjähti kasvojeni edessä. Hehehe! Kaksituhatta sirkkaa istui aivoissani piipittäen: ah, mulle suo, ah mulle suo — silloin sävel veti minut hitaasti piiriinsä ja minä vaivuin uneen.

En kuitenkaan saanut lepoa. Vereni kuohui. Hiki vuoti virtana pitkin kasvojani. Minä nousin. Ovi oli auki. Oli viileätä, niin, Jumala paratkoon, yö oli kuin viileä palttinaliina. Menin ulos ja tunsin, miten pääni tuli viileäksi ja selväksi. Kuunvalo valui aholle, tiheänä kuin lumi, ja ruohonkorsien välissä leijui hienoja hopeisia valokudoksia, jotka murtuivat eteenpäin kulkiessa. Menin merta kohti.

Se oli kuin virtaavaa hopeata, huokui ja kimmelsi, mutta läheltä katsoen se oli musta ja sileä kuin piki. Se hengitti niinkuin piiloutunut varas, ja jokaisella salaisella henkäyksellä kiemursi hopeinen käärme hiekassa. Jalkapohjiani poltti, minä kahlasin veteen ja jalkani liikkuivat hohtavassa hopeassa. Hopea nousi rintaani, leukaani saakka — ah, nyt se kosketti silmäluomiani, nyt se peitti minut kokonaan. Oli pimeätä ympärilläni, mutta minä loistin koko pituuttani.

Niinkuin hohtava aave minä liikuin mustassa meressä. Hopeisia helmiä kohosi jalkapohjieni alta. Minä aivastin, ja minä aivastin hopeaa, hopeisen pisarasuihkun, joka nopeasti kohosi korkeutta kohti. Katsoin ylöspäin, siellä oli hopea kuin paksuna kerroksena, kaikki raskaat hopeapallot, jotka nousivat askeleistani, pyörivät salamannopeasti ylöspäin ja yhtyivät siihen.

"Meren pinta siellä välkkyy kuutamossa", sanoin ja kuljin eteenpäin. Miten ihmeellistä olikaan meren pohjalla!

Oliko ennen kuulunut melua? Ei. Mutta kuitenkin oli nyt tuhat kertaa hiljaisempaa. Sellainen hiljaisuus! Pysähdyin ja kuuntelin. Tämä hiljaisuus teki minuun syvän vaikutuksen. Seisoin siinä meren pohjalla, pää alas taivutettuna, ja kuuntelin ja olin onnellinen. "Tämä on Nirvana", sanoin ja nyökäytin päätäni. "Siellä siis nyt olemme —"

Hymyillen astuin eteenpäin. Tieni kulki yli rajattomien matalikkojen, läpi hiekan, hiekan, ja jalkani vajosi. Meri oli mustanviheriä kuin aarniometsä, johon auringonvalo ei tunkeudu. Sitten kuljin halki metsän, jossa kasvoi korkeita, aavemaisia jääkukkia. Ne seisoivat paikoillaan kalpeiden liekkien kaltaisina eivätkä liikahtaneetkaan. Mutta äkkiä ne taipuivat, jakautuivat, ja minä näin kahden suuren, pyöreän ikkunan edessäni loistavan. Kuului jotain jyrsimistä, ja nyt minä näin, että suuret pyöreät ikkunat olivat tavattoman kalan silmät; kala tuijotti minuun ja veti kiduksiaan edestakaisin. Hehe! Napsautin sormillani. Peto levitti selkäevänsä, liikahti ja vetäytyi taaksepäin.

Jääkukkametsä oli lopussa, ja minä seisoin jälleen äärettömän hiekka-aavikon reunalla.

Etsin jotakin. Mitä Herran nimessä minä etsin? Nyt törmäsin jotakin kovaa vastaan. Hiekassa oleva laivatykki. Se oli paksun ruosteen peitossa, löin siihen, kas, siitä murtui isoja palasia. Kuljin eteenpäin. Mitähän minä täältä etsin? Pudistin päätäni, en tiennyt sitä. Hiekassa oli pieni kuollut kala. Katsoin sitä kauan. Salaperäisesti se siinä makasi, ja sen valkea vatsa näytti sanovan minulle, että se oli odottanut minua kauan, liian kauan. Kaivoin pienen kuopan, laskin kalan siihen, niinkuin kuuluu asiaan, ja ripotin hiekkaa päälle. Pikku haudalle panin raakunkuoren. Kaiken täytyn olla järjestyksessä.

Sitten kuljin eteempäin. Levottomuus sai minut valtaansa. Katsoin ympärilleni, katsoin korkeuteen. Ylt'ympäri oli synkkä, loputon meri. Ja äkkiä valtasi minun mieleni polttava tuska, kun harhailin täällä suuren meren pohjalla pienenä kuin hiekkajyvänen, tietämättä miksi. Aloin juosta. Kauhu ajoi minua, kädet ojossa, hiukset liehuen minä hirmustuneena syöksyin eteenpäin ja huusin.

Mutta äkkiä pysähdyin, hämmästyin ja tulin aivan levolliseksi sydämessäni: edessäni oli laivanhylky, viheriänharmaa kuin meri itse.

Se oli rakennuksenkorkuinen vanha kauppalaiva, leveä, siinä oli rivi neliskulmaisia aukkoja, kansi oli kömpelöä tekoa ja mastoista jäljellä vain tyngät. Ylhäältä alas asti se oli limaisen savikerroksen peittämä, ja viheriää sammalpartaa riippui kaikkialta. Keulassa oli silpoutunut puukuva, perässä nimi: _Maria A.D. 1730_.

Silloin näin ylhäällä harmaan olennon, joka kumartui laidan ylitse ja huusi: "Hoi, oletko sinä täällä, vanha ruumiinryöstäjä?" Ja mies nauroi.

Naurusta tunsin hänet. Se oli Kerhuel, eräs kalastaja, joka oli hukkunut edellisellä viikolla kahden muun kanssa.

"Ah, Kerhuel, sinäkö se olet!"

"Tule laivaan! Onko sinulla tupakkaa mukanasi? Tässä on tikapuut, pidä varasi!" Nuoratikkaat heitettiin alas.

Jouduin suuren mielenliikutuksen valtaan. "Minulla on tupakkaa, Kerhuel!" huusin ja kapusin nopeasti ylös pitkin laivanhylyn limaista laitaa.

"Eteenpäin!" huusi Kerhuel, jonka silmät olivat luonnottoman kirkkaat. "Kaikki ovat täällä, Leman, Bec, hauska seura. Rosseherre on jo kauan odottanut sinua!"

Rosseherre! Ah, minähän olin lähtenyt hakemaan Rosseherreä. Kuinka tyhmää — nyt se johtui mieleeni. Sinä etsit Rosseherreä, olin sanonut itselleni, mereen astuessani.

"Hoi!" huusi Kerhuel! kädet torvena suun edessä. "Isäntä! Tänne on tullut uusi! Hoi, Rosseherre, häiden viettäjä on täällä!" Kaikilta tahoilta pisti villiytyneitä kasvoja luukuista esille.

Näin edessäni kokonaisen pyramiidin harmaita hiuksia. Se oli isäntä, laivuri. Hänen tukkansa, hänen kulmakarvansa, hänen partansa riippui sammaleen tapaisena alas kannelle asti. Hänen poskipartansa liehui, hänen leukapartansa viuhui tuulessa, hänen huulensa olivat olleet kauan jälleen suljettuina, kun ymmärsin, mitä hän sanoi: "Tervetuloa meren pohjalle!"

Sadat kädet ojentuivat tervehtien minua vastaan, sadat uteliaat kasvot tungeskelivat ympärilläni, lapsellista iloa loistaen. Kaikkien silmät olivat aivan auki, ja hiukset riippuivat kasvojen yli märän ruo'on kaltaisina. "Tervetulo meren pohjalle!"

Tunsin Lemanin, kuten aina oli hänellä nytkin savipiippu hampaissaan, halkihuulisen Becin — hoi! Kaksi kalastajaa, joita en ollut koskaan nähnyt, pudisti kovasti kättäni.

"Se on Rosseherren isä, ja tämä tässä on lankomiehesi, sylelle heitä!" huusi Kerhuel.

"Rosseherre on täällä!" sanoivat molemmat ja suutelivat minua kummallekin poskelle.

Olin joutunut hyvään seuraan ja tunsin olevani kuin kotonani. Silloin minua kevyesti lyötiin olkapäähän; käännyin heti ympäri. Se oli Rosseherre. Hän katsoi minuun ja hymyili kuin se, joka on kätkeytynyt ja lopuksi löydetty.

"Osasitko kuitenkin tänne?" kysyi hän. "Missä ovat sormukset?"

Minä en vastannut hänelle. Olin juossut halki ruohokenttien, aavikoiden ja juurivuorten, ja nyt hän oli tuossa. Päästin hurjan huudon, tartuin häneen ja nostin hänet korkealle yli pääni. Sitten aloin juosta. Juoksin kapeita portaita ylös takakannelle, ympäri köysikääröjen, alas, pitkin kannen reunamaa, ylös etukannelle. Juoksin kuten pakolainen, ja takanani melusi hurja ajojoukkue. Rosseherre piti kiinni hiuksistani ja päästi läpitunkevan riemuhuudon. Hyppäsin, hän sylissäni, sisälle eräästä aukosta, kiipesin salamannopeasti alas jyrkkiä portaita ja riensin kapean käytävän lävitse. Parvi pieniä säikähtäneitä kaloja pyrähti eteemme. Ajojoukko takanamme ulvoi niin että kumisi. Juoksin, Rosseherre sylissäni, läpi sokkeloisten käytävien ja huoneiden, ja vihdoin olin suuressa salissa laivan perässä. Siitä ei voinut päästä enää mihinkään. Hurja ajojoukko hyökkäsi kumisten sisään. Minä huohotin.

"Häät, häät!" huusivat he ja heiluttivat lakkejaan, piirittäen meidät.

"Ettekö tekisi hiukan tilaa!" sanoin nauraen ja pyyhin hikeä kasvoiltani.

Ei, sitä he eivät tahtoneet tehdä. "Repikää vaatteet heidän päältänsä, ho! ho!" He ulvoivat ja tunkeutuivat lähemmäksi. Pää päässä kiinni he seisoivat, sadat kalpeat uteliaat kasvot, märkine hiuksineen ja kirkkaina lasimaisine silmineen. He tahtoivat nähdä kaiken —

VII.

Heräsin oinaan valittavaan määkinään.

Ovi oli auki ja aurinko paistoi sisään. Se nuoli jo mustaa liettäni, oli siis iltapäivä. Hyppäsin vuoteeltani. Poupoul tuli sisään ollakseen läsnä minun noustessani. Häpesin sitä hiukan ja vilkutin sille arasti silmää. Mutta sen kunnioitus ja uskollisuus ei ollut hiukkastakaan vähentynyt.

Sitten menin merenrantaan ja uin, kunnes luunikin tulivat jääkylmiksi. Nyt olin terve ja hyvällä tuulella. Eilen olin vajonnut olemassaoloni syvimpiin syöväreihin — asian luonnon mukaisesti tieni nyt tuli kulkemaan ylöspäin, yhä ylemmäksi, Herra ties mihin.

Päivä oli ihana ja toi rohkeutta rintaani.

Meri oli peilikirkas ja sininen kuin silkki. Taivas oli aivan pilvetön ja väriltään ihmeellisen tummansininen. Se kimmelsi, ja siellä täällä se oli läpinäkyvä kuin kristalli: siellä humisivat ilmavirrat. Mutta saarella puhalsi tuuli tuskin tuntuvasti. Se siveli merta ja levitti sen ylle suuren, teräksensinisen varjostimen, joka milloin avautui, milloin sulkeutui.

Etäämpänä näkyi parvi pieniä hohtavia purjeita. Kaikki kalastajat, jotka eilen juovuspäissään pyörivät Grandhotelin edessä, olivat työssä. Ilta tuli, taivas värittyi vihertäväksi. Meri kävi punaiseksi kuin viini, ja hiljainen tuulenhenki puhalsi ja synnytti merenpinnalle metallinvihreitä tupsukkeisia läikkiä, jotka vaihtoivat paikkaa.

Pienet purjeet liukuivat kotia kohti yli lahden ja olivat valkoiset.

Menin satamaan ja astuin Kedrilin veneeseen. Kun tuli pimeä, niin nostimme purjeen. Huomaamattomasti me liu'uimme eteenpäin, äänettömästi kuin suuri lintu, ja vasta tunnin kuluttua oli lahti takanamme. Kuun sirppi loisti. Kaikki suuret tähdet kimmelsivät taivaalla, pienet eivät olleet näkyvissä. Tuhannen kerrosta avaruutta oli yläpuolellamme. Kuun sirppi liehui syvällä allamme meressä ja suuret tähdet säkenöivät syvyydestä. Tuhansia kerroksia oli allamme. Ylempien ja alempien kerrosten välillä oli ohut lasilevy, ja sitä pitkin me liu'uimme eteenpäin.

Yön suuri hiljaisuus teki meidät äänettömiksi ja kumpikin antautui ajatustensa valtaan. Taivaanrannalla etelässä välkkyili tähti, puolittain meressä, kuin uiva tuli. Se lähetti kipunoivia säkeniä jälkeeni — se puhui kanssani. Te olennot, jotka lämmittelette tämän tulen hohteessa, kuinka nimitätte tätä auringoksi? Hala? Olenko kerran vaeltanut Halan säteiden valossa vai onko minut määrätty suurella matkallani kulkemaan sen ohitse?

Sinä suuri Vesien henki: suo minun kerran vaeltaa Halan loisteessa, suo sieluni mennä piisonihärkään tai mölyapinaan, yhtäkaikki — älä salli sen kuolla —

Kedril aivasti.

Kedril, sinä saastainen, miksi aivastat sopimattomaan aikaan ja sekoitat aivastuksesi savu-uhriin, jonka lähetän ylös suurelle hengelle?

Me makasimme odottaen _Lady of Irelandia_ Queenstownista. Creach pyöritti etäällä valotuulimyllyään yössä, ja joka seitsemäs sekunti häikäisi meitä sen loiste kaksi kertaa perätysten. Sitten näytti siltä kuin olisimme olleet sadan askeleen päässä sieltä ja katsoneet välkkyvään mykiöön ja menettäneet silmiemme valon.

Meri löi veneen laitaan, ja kuun sirpin peilikuva kieroutui, ja monta kertaa se särkyi ja pirstoutui. Suuret tähdet kimmelsivät syvyydessä kuin nyrkinkokoiset hohtokivet, ja toisinaan ne hajaantuivat parveksi väriseviä säkeneitä, jotka heti taas sulautuivat yhteen. Oman himmeän peilikuvani lävitse katsoin mustaan, loistavaan pikeen; toisinaan se kaartui äänettömästi, kuin hengähtäen. Vihamieliseltä ja kamalalta näytti meren syvyys — siihen liukui ääntä päästämättä yhä syvemmälle, syvemmälle, se oli pimeä ja pehmeä, eivätkä jalat yhä vieläkään tunteneet pohjaa... Äkkiä johtui mieleeni edellisen yön uni: siellä alhaalla minä vietin häitä Rosseherren kanssa —. Nauroin hiljaa.

"Näetkö valon?" kysyi Kedril.

Terotin katsettani. Punertava pilkku värjyi taivaanrannalla, sadoin verroin himmeämpi kuin kynttilän sammuva liekki pimeässä huoneessa.

"Sinulla on pirun-terävät silmät, luotsi!".