Part 1

MEREN MAININKEJA

Kirj.

LARIN-KYÖSTI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1905.

Sensuurin hyväksymä, Helsingissä 10 p. lokak. 1905.

SISÄLLYS:

Alppilan kallioilla. Saaristokylä. Meren rannalla. Saaristopolska. Kalastajan vaimo. Pakolainen. Salakuljettaja. Omenapuun alla. Postipäivä. Kaipaus. Risti rannalla. Vanha tupa. Myrsky tulee! Vaari. Kalamarkkinoille. Öiset vieraat. Kalastajatyttö. Vesihyttysten tanssiessa.. Valkeat valkamat. Meren kukka. Teirin jäljillä. Punaisessa purressa. Syyshehkua. Suomenlahden laineet. Vihreässä hämärässä. Rantasouvarit. Viron Jyrki ja Inkeri. Purjeet riippumassa. Vanhassa kajuutassa. Soutulaulu. "Anna-Ulriika". Vahva Sanna. Yötä odottaessa. Soi myrsky, soi! Majakan vartija.

Alppilan kallioilla.

Vihreät lehdot, hilpeät linnut lietsovat suoniini riemun kiivaan. -- Nään yli tornin harjojen, valkeiden talojen varjojen siintävään meren ääriviivaan.

Kosteilla kaduilla herpovin hermoin. ostetun onnen öisellä tiellä, juurella mustien muurien, kahleissa valheiden suurien määrää vailla ma harhasin siellä.

Sumussa lyhdyt, himmeät katseet, eksyvät, viettävät valkeat nilkat turman tuoksujen lemuissa. -- Elämän naamiokemuissa narrien naurut ja porttojen pilkat.

Merelle, merelle kauvas tahdon, missä on suolainen, vallaton vahto, miss' ei oo mittoja, määriä, miss' ei oo sointuja vääriä, missä vain kasvaa sydän ja tahto!

Merelle unhoon, uhmaan ja voittoon, siell' ei ahtaus aatosta paulaa, kuonani meressä kylpeä tahdon kuin lokki ylpeä, myrskystä nousten tahdon ma laulaa!

Saaristokylä.

Päivä suistaa säteen tulikeihäät välkyttämään hopeen heljään merta, luoteisella taivaan kulmalla pilkoittaa kuin hyytynyttä verta. Meren rinta nousee, henkii suolaa, märkää, luodon vanha, kyttyräinen puu lahden piiriin kuvastuu, missä kalastajakylä päivän alla hohtaa.

Niinkuin kaksi hellää käsivartta pistää kaksi kallioista nientä suojaks veneille ja talaille, vaalien myös niityn silmää pientä; veneet, kuutot kelluu, purjeet, touvit, mastot, ulompana meren vyö. siintää niinkuin kesä-yö tai kuin kalastajatytön neitseellinen silmä.

Luotsin uusi pärekatto kiiltää, purjeen punakaista niemen takaa, nuori vaimo huiskaa huivillaan. Vaari pukillensa suolaa jakaa, tarraa sarviin kiinni, teuhaa kalliolla, nyt hän katsoo yli saariston, meren kimmel silmiss' on, kun hän viisaan virkeänä vasten tuulta nauraa.

Sorsat körisevät vettä pitkin, miehet verkkoinensa soutaa teikkiin; leijaellen valkopurjeillaan koirastiira ajaa naaraan leikkiin ilmaan kaarestaen kiimaa kirkuellen, niinkuin nuoli hailin niskaan lyö, lentää, ilmassa sen syö, silmät kiiluvina palaa avionsa viereen.

Rannan kala-aitat ritirinnan täynnä kalaa, suolaa, tynnyreitä, verkot kalliolla kuivillaan, padan sauhu samoo aittateitä. Päivänruskeet vaimot perkaa, suomut välkkyy, lapset ohjaa pikkulaivojaan mustainmaahan, Indiaan, mistä väskynät ja helmet, luumulastit tuodaan.

Mikä riemu, väri kaikkialla, meren äidinrintaa vasten, karun, harmaan luonnon sylissä mikä raikas onni luonnon lasten! Kehtolauluansa heille myrsky soittaa, se myös surman, vilun viestit tuo, siitä saarelainen juo keuhkoon voimaa, käteen terästä ja silmään uhmaa.

Aavaa merta aatos ailakoitsee valtameriin, maailmoiden periin, kolmimastot nousee, katoo taas Rääveliin ja kauvas lännen meriin, niinkuin satuhaahdet sinne haaveet uppoo. Ulkoluodon mänty vartioi, sen jo kaukaa nähdä voi saarelainen hyräillessään koti-ikäväänsä.

Meren rannalla.

Pilvet ne pilviä pakenee, ja aallot aaltoja heittää, aatos aatosta ajelee, ja varjot päätäni peittää.

Istun valkeella sannalla ja katselen kuohuista merta, ulapan kelloja kuuntelen ja pilvillä nään minä verta. --

Kerran ne pilvetkin kirkastuu, ja aaltokin uupuu santaan, koska mun kulkuni tasaantuu ja poutakaaria kantaa?

Saaristopolska.

Jaalalla rymy rynnäten käy, nauru ja ilo alkaa, luotsit, ne pojat pontevat on kannella tasajalkaa! Saaristotytöt kirsikkasuut, piijat ja simasiukkuset muut pyörivät kädet puuskassa näin, liinat ja letit lentää!

Huiskivi hame, lanteita lyö, neitoja pojat viskaa, Hesseli-Heikki soittavi, hei, "ottaman enkeliskaa", lerpalla huuli polkevi, hui, mastohon pari kompastui, kippari veti neitosen pois, heilahti pukinparta.

Kippari ylen sukkela mies, karhea meripekko, tanssivi kuni karhu ja kaks, loistavi punamekko, korvissa pienet renkahat soi, Tanskasta juuri jaalan hän toi, lastinsa möi ja siit' on hän mies, leilinsä aina vuotaa.

Kustavi Aatolvilla on työ, siinähän jo on miestä, Riiassa tytöt riijaelee, ryssiä osas piestä. Joukossa tallimestari on, hyrränä katos karkelohon, luotsinpa Jukka hihkuen noin nostavi tytöt ilmaan!

Laidassa laine tahtia lyö, heiluta pyhäliinaa! Hytissä ukot naurussa suin maistavat Viron viinaa, kippari savipiippunsa lyö: "nyt on kuin Liverpoolissa yö, naisia ilohuonehet täys, puukot kun ohi lensi!"

Kajuuttahan jo katsovi kuu, hopeena meri hohtaa, ruumahan pari hiipien käy, lemmessä käsi kohtaa... Loistavi luodot, salmien suut, rannalla mökit, pihlajapuut, yölepopuilla lintuset on, louhilla lokit nukkuu.

Kannella kumu yltyvi vaan, sumppuhun putos Heikki, keulasta alas molskien, ai, siit' tuli tuhat leikki! Haavilla ylös saatihin taas, kippari tuloryyppyjä kaas, Hesseli-Heikki soitteli taas ottaman enkeliskaa!

Kalastajan vaimo.

Rukki hyrrää sukkelaan, tulellansa pata kiehuu, nuori vaimo askaroi, posket hohtaa, tukka liehuu, akkunassa tuuli soi.

Meri velloo vaahtoaan, kumu jyskii kalliolla, ruskaa rannan katajat, merell' on nyt hurja olla, kun vain loistais majakat!

Vaimo silmää varjostaa, milloin tuutii sylilasta, korvissansa kohajaa, taivaan rannan halkeemasta hurjat harjat sukeltaa.

Rantaan juosten tuskissaan myrskyyn painain rintaa nuorta laiturille ponnistaa, niinkuin uhmais merta, vuorta tarkastaa hän ulappaa.

Lehmä ammuu nälissään, lattialle poukat räiskyy, lapsi itkee, sammuu puu, suolakuohut silmiin läiskyy, taas hän tupaan kumartuu.

Ei nyt auta itku, ei, kynsin hampain taasen työhön, ehkä myrsky miehen lyö, ehkä heittää yksin yöhön, kova, karu tääll' on työ.

Huu, kuin huutaa vimmoissaan myrsky taas ja lyö kuin rauta, iskee maahan, majaan, huu! Herra, taivaan isä auta, kaikki huutoon hautaantuu!

Pakolainen.

Ma elämän purressa soudan yli vilpoisten virtojen, sädekylvyssä keväisen poudan ma lasketan laulellen ohi tuuheiden yrttisaarten, ali taivahan kirjokaarten, pois merelle tahdon, pois!

Ma irroitan purjeeni paulan, ma laineilla kelluan, ma myrskyn tuloa laulan, ma lasken ja kohoan, pois aatos riutoilta ryntää, päin kuohuja keula kyntää, ja purje on pullellaan.

Jää rannat, ne vilisten kiitää, siellä nuoret ne karkeloi, siell' lemmessä hetket liitää, ja kaihon kannel soi, siellä kulkee ne kukkaistiellä, ja rauha ja lepo on siellä, mun vereni rauhaton on.

Muut juoskoot iloon ja häihin, siihen mulla ei aikaa ois, ma tahdon lakkapäihin näiltä raukoilta rannoilta pois, ma keskellä ulapan vahdon oman voimani tuntea tahdon ja sieluni syvyydet.

Nyt tarpeen on uhma ja tarmo, en enään kääntyä voi, ei tarpeen oo sääli, ei armo, kun surma edessä soi, en näe minä enään maata, ehkä myrskyyn hukkua saatan, ehkä kuiluhun kukistun.

Elon entisen huntuhun peitin, minä itseni tuulille möin, pois pelastusrenkaat heitin ja ankkurin murskaksi löin, tääll' ehdolla elämän hinnan läpi ristiaallokon rinnan oman kulkuni mittailen.

Ei mull' ole rantaa, rajaa, mulle vieras on isäini maa, se kirous, joka mua ajaa, ei enään mua ohjata saa, mulle kohtalo ei saa kostaa, itse itseni tahdon ma nostaa yli synkän syvyyden.

"Tule ihana vapaus mulle tai kuolema!" -- tunnus on, oi, elämä, elämä, sulle, sydän sykkivi rajaton, sinä valheiden, vaivojen rohto, sinä epäily-öitteni hohto, minut myrskysi keskelle vie!

Niin että ma karaistuisin alla vihaisten salamain, että vaaroista viisastuisin mun hurjassa lennossain! -- Jos haaksirikko mun kohtaa, salamoissa suo minun hohtaa kuin kuohujen kuningas!

Salakuljettaja.

Vanha Lilja, -- hän on kuollut jo -- kuulu retkistänsä kautta rantain, rantaryttärit hän petti monet kerrat kahvisäkit salaa maihin kantain.

Riianpalsamia lastinaan jaala juoksi suoraan myrskyn suuhun kilpaa tullijahdin kanssa karikoilta, vaan ei lippu noussut mastopuuhun.

Kerran toi hän viinitynnyrit, partaa silittäin hän hiljaa sousi, silloin tullikoira oli kimpussansa, äkkiarvaamatta jaalaan nousi.

Ruorimiehellensä kuiskaten Lilja miehen saattoi kajuuttahan, avas arkut sekä salkut, tyhjät kaapit, Saksan renskaa pyysi maistamahan.

Syökär' urkki renskaa juodessaan, miksi jaalan kansi tänään ryski. "Juuttein laivarottia vaan pojat nuijii", virkkoi Lilja viekkaasti ja yski.

Tultiin kannelle ja etsittiin, Lilja huolissansa salaa huokaa, maihin nappiniekka souti nyrpein mielin, haistanut ei lainkaan tulliruokaa.

Lilja nosti hiljaa ankkurin, siinä riippui viinitynnyritkin. Lilja tuuleen luovi, vihelsi ja nauroi, sormet souti pitkää partaa pitkin.

Omenapuun alla.

Kaunis ja kopea luotsin Jukka, jok' oli saaren neitojen hukka, asteli illansuussa, hopea-ankkuri lakissa loisti, narskuvat saappaat tahtia toisti, nähnyt ei neitoja puussa.

Jukalla taas oli vaatteet uudet, liivillä roikkui vitjat kuudet, hymyssä liikkui huuli, keikahti, vihelsi polskan parhaan, astui jo lähellä omenatarhaa, puusta kun tirskeen kuuli.

Omenapuussapa kolmisin voimin neidot ne nauroi ja helmaansa poimi, poskilla paloi hohde. Inkeri tahtoi katseella jäätää, Madli ja Katri hellästi häätää, Jukka kun asteli kohden.

Inkeri liepeensä lehvihin peitti, vasunsa Madli ja Katrikin heitti, puuta kun ravisti Jukka. Neidot ne miehen kunnian muisti, nyrpeä Inkeri oksalta luisti, polvilta luisui sukka.

Inkeri juoksi ja helmoja nosti, toiset ne mädillä omenilla kosti, siit' tuli hilpeä hoppu: Jukan oli viiruissa sininen takki, savess' oli silmät, ja ojassa lakki, siin' oli Jukan loppu.

Postipäivä.

Vitkaan vierii pitkät talvipuhteet, vanha kello kukkuu, säistää unta, niinkuin villaan verhotut on puut, saaret, riutat, aitat, salmen suut, kaikkialla siintää heljää lunta, mutta ulkoluotoon meri vapahana vyörii.

Vanhaa purjettansa vaari paikkaa, karheet kädet silmunpäitä kutoo, öljytakit, kintaat naulallaan, mummo keinuu karmituolissaan, tuli loimuu, päreen karsta putoo, nuori poika valaa hyljepyssyyn luotejansa.

Mutta katsos, katsos lahden jäälle! Potkukelkkojansa eukot lykkii, luotsit suksillansa suihkailee, koirat haukkuu, hameet kahisee, silmät palaa, joka sydän sykkii, niinkuin marjat pihlajassa nenän nuput hohtaa.

Musta pilkku liikkuu mantereelta, mikä kirkas postipäivä sentään! Posti-Vikki vetää venettään, vuoroin hiihtää, rikkoo heikon jään, kohta viikon viestit tupaan lentää, hylkeennahkareppu niinkuin siipi selkää hyppii.

Tupa kalastajakansaa kiehuu, kun hän mustan laukun vihdoin avaa, pojat tunkee, vaari "silmät" tuo, tytöt tirskuu, hiipii salaa luo, vanha vaimo lehdistänsä tavaa: rakas poika matkalla on taasen San Fransiskoon.

Lakan, musteen haju, poukkain räiske, märän vaatteen höyry kiertää pöytää, mutta kuistiss' yksin itkee neitonen, kosteen kirjeen painaa silmillen. -- Ulos talvi-ilmaan pojat töytää, nuori nauru kaikuu taasen, sauvat suihkii! --

Kaipaus.

Meren rannalla istun ja itken, päivä se lännessä ruskottaa, heleä on pilvi, ja harmaa on huoli, ystävä tais mua uskottaa.

Kultani seilaa punasin purjein lännen vieraita meriä, lupasi mun ottaa omaksensa, lupasi kullanperiä.

Lahden toisella rannall' on talo, ja siellä on isäntä katala, minä olen köyhä kuin rannalla raakku, ja äitini mökki on matala.

Pilvet ne kulkee pilvien teitä, vuodet ne vierivät nopeaan, kuutamon kullassa meri välkkyy, lahti se hohtavi hopeaan.

Niinkuin pienet hopeamarkat kuplaset kierivät lahdella, rikkaus onneni ovella seisoo, ei ole käskyä kahdella.

Eikä se kestä hopeinen silta, vaikka se valossa heloittaa, mereltä vaeltava varjo sen rikkoo, sydäntä pimeä peloittaa.

Pohjantähti se taivaalla loistaa, suruiset viestini saattelee, ystävä kaukana taivasta katsoo, ehkä nyt armasta aattelee. --

Tähdet ne loistaa ja tähdet ne lentää, miksei onnikin vaihtuisi, tule, tule ystävä, tule punapurjein, silloin ikäväkin haihtuisi.

Risti rannalla.

Puuristi on kalliolla, yöss' yksin se vaikeroi, sen juurelle mustat aallot käy, sen ympäri vihurit soi.

Siellä käy kuin kuolemantanssi, salakuilut sen ympäröi, kuin vesihirviöt yössä ne nui, ne nuorukaisenkin löi.

Hän kiiti purressa laulain häähuilut kuin soineet ois, ja morsian rannalla ootti ja katsoi merelle pois.

Häntä ootti suloiset riemut, koko elämän ihanuus, mut kuolema ruoriin tarttui ja löi, kuin ammuttu alli hän huus.

Hän vaipui märkään hautaan, sen yli ei pihlajat lyö kuin morsian kätensä syleilyyn, hänen hautansa peitti yö.

Ei elämän nuoret ruusut oo kummulle puhjenneet, vain valkeat vaahtoliljat ja äidin kyyneleet.

Soi aallot hautausvirttään kuin ijäti laulaa ne vois, mut rannalla lahoo risti, ja nimi kuluu pois.

Vanha tupa.

Siell' illoin kummittelee vanhan tuvan luona, kun tuulen villikissat naukuilee, ja savutorvess' öinen henki soi ja piipii, kun meri kahleitta kohisee.

On luukut ikkunalla, pönkkä oven eessä, ja yököt katon yli teutaroi, miss' soutaa tervakukat sekä sinikellot, syö seinää sammal ja ruoste, koi.

Ja miehen mittaan kasvaa tiellä nokkosia, miss' ennen kalastaja lauluks' löi, kun nuorta vaimoaan hän illoin kuistill' ootti, kun vattupensaat jo heilimöi.

Mut auvon ajat muuttui, miehen mieli muuttui, löys raha-arkun, niin kuiskattiin, ja siihen aikaan hukkui norjalainen parkki, siit' asti tuvassa riideltiin.

Sielt' öisin kuultiin rahain kummaa kilahdusta, ja sinne yöpyi salaluovijat, mies jouten joi ja horjui kalamarkkinoilla, tuns' souvit, krouvit ja satamat.

Pois sieltä karkuun lähti työ ja uni, onni, yön mässäystä ne oudoksui, ei kukaan lainaks saanut heiltä suolan jyvää, mies vaimo kylästä vieraantui.

Mut kerran syyskuun rajun myötämyrskyn aikaan läks kinkerille maihin vaimo, mies, ja sille tielle hukkui nuori vihkinainen, lie aalto vienyt, sen lempo ties.

Ja yksin tuvassansa kulki taukoomatta kuin yksin puhunut aina ois mies murtunut ja ihmisarka, salamykkä, jo pääsiäiseks hän muutti pois.

Kuin varas yöllä niin hän kauvas länteen lähti, ei sieltä palanut hän milloinkaan, siks illoin kummittelee vanhan tuvan luona, öin siellä rahoja lasketaan.

Siell' luona vattupensaan lapset päivin hyörii, mut jos vaan korsikin kahajaa, ne karkaa kuutamossa mummon helmain taakse, kuu tupaan hymyillen kurkistaa.

Myrsky tulee!

Myrsky tulee, myrsky tulee! Lokkia, tiiroja ilmassa kirkuen maihin se kantaa, mustana viivana taivaanrantainen pinta jo pimenee, purret ja jaalat reivatuin purjein lahdesta etsivät suojaa, vanassa meri jo kohisee, miehet kiskovat veneitä maihin, vaimot huutaen juoksevat rantaa.

Myrsky nousee, myrsky nousee! Ylitse laiturin ryöpyt akkunaruutuja kastaa, kilvan kimmoten aallot vyörivat riutoille rynnäten, penkoen lahden kuin lumisen laakson, heittäen liekoja santaan, kallion kimppuhun iskien, jyrkissä kuiluissa tykkien pauke, louhet kun tarraavat kupeensa vastaan.

Myrsky kiitää, meri nousee! Vihreät hirviöt loiskuvin purstoin keinuvat kaareen, luisuvat ammuvin aukoin kuohuvin kyljin mereen taas, tuhansin päin taas syöksyvät ilmaan; kyttyrämänty se taipuu, jo puuska sen ryskeellä kallioon kaas, kiiluvin vatsoin hirviöt hyökkää, tanssien, painien puskee ne saareen.

Luotovajan katto kaatuu, sielläpä äsken kalasta tullen lientänsä keitti, hyljettä nylkien, nauraen partaiset urhot tarinoi, lieskat nyt nuolee pöytää ja seinää, ylitse kivisten vallien vihaiset vaahdot kahmaloi, tuollapa ruoritta kaljaasi harhaa, jättiläisaalto sen karille heitti.

Luotsit tempoo tuhdoillansa, vene keikkuu ja katoo, kun aalto sen notkohon nakkaa, nousee kuin ruskea kaarna vaahtisten vuorien huippuihin, kaljaasin miehistö vietiin jo maihin, pumput puhkuvat, riepuina purjehet, meressä lastikin, keularaaka on poikki ja riippuu, tyrskyssä ankkuri kivihin hakkaa.

Vihreet pedot jatkaa matkaa, runnellut ruumat, pirstotut puut ne nyt taaksensa jättää, villissä vauhdissa satoja hurjia henkiä saatossaan, ulvoen niinkuin ruoskitut koirat kuolassa kidat huiskaen häntää himmeän taivaan taa, lapset itkee kasvoilla kauhu, vaimot siunaten vääntävät kättään.

Myrsky karkaa, myrsky karkaa, raskaasti raueten pauhaten puutuvat hirveät harjat, mutisten moukarin tahdissa meluten mainingit käy, airot ja tynnyrit lahdella kelluu, rannoill' ei muuta kuin liekoja, lahoja oksia, pirstoja näy, sorea pihlaja, lasten riemu ruhjotuin rungoin, maassa on marjat.

Myrsky taukoo, päivä paistaa, repalepilvet kuin ripset verhoo sen silmäkulmaa, merta se katsoo, mi hulluna äitinä äsken raivosi hourun vaahtoa sylkien rantaan, hillitty henkäys puhkee, jo vesikaarikin hohtavi ylitse meren kuin kunniaportti hilliten merta, äitiä julmaa.

Vaari.

Yhtä ykdeksättä vaari kulkee, vielä oman ovensa hän sulkee, eikä pitkin päivää veny vuoteellansa, vielä valppahana kutoo verkkojansa.

Siihen pitkään puhtiin ehti harvat, törröttääpä tuuheet kulmakarvat niinkuin meriheinä kotirantamalla punaisen ja vanhan kalamökin alla.

Pää kuin haahkan pesä, harmaa tukko, niinkuin luodon mänty seisoo ukko, jot' ei taivaan tuulet, myrsky maahan paina elämänsä talven suurna sunnuntaina.

Silmä sees kuin meri myrskyn jälkeen, kun sen mainingit saa päivän välkkeen, istuu hän kuin käsi käyristyisi ruoriin, kokka pohjaa penkois, kohois vaahtovuoriin.

Niinkuin katse tähtäis ulapoille, merimiehen surman, vaaran vainioille, tyyneenä kuin leikkisi hän lakkalainein itse meren kanssa käyden sylipainein.

Niin hän istuu, aatos hiljaa soutaa, viettäin rikkain mielin pitkää poutaa niinkuin merten yli mittaisi hän siltaa, suuntais satamaan ja suureen eloniltaan.

Ja hän näkee näkyjänsä yössä, päänsä kohottaa; kuin sädevyössä pyhät kalastajat näyttää synnin pohjaa, merta kulkee Mestari ja häntä ohjaa.

Kalamarkkinoille.

Kaljaasi "Hagar" laineilla tanssii, hyvästi pihlajat, kalliot, kummut! Nythän on markkinat, kohta jo soi suupelit, torvet ja riemujen rummut, meillä on haileja, siikaa ja pernaa, käännähän purjeita, tomppeli, hoi!

Kannella pyörii pyylevä muori, herrastuomarin miehekäs muori, pienet haivenet poskilla näät, selkä kuin ruuhi ja vatsa kuin vuori, hyllyvi leuvat, ja keikkuvi myssy, katsos kuin liehuvat viirien päät!

Kiiltää Hagarin vihreä kylki, keulassa lepsaa kolmikkosiipi, kahvelipurje kun pingoittuu. Ohitse poikien Katri jo hiipi kajuutasta ja silmiä hieroo, veikeenä paistaa kirsikkasuu.

Rattimiehenä hesseli-Heikki laiskasti loirii ja pistävi piippuun, ulkoiset luodot jo taakse jää, keulassa ankkuri vitjoissa riippuu, nuorilla kuivuu saappaat ja paidat, hyvä on tuuli, ja kirkas on sää!

Purjeita vilkuu saarien alta, kaimat ja veljet, siukut ja serkut, Tytärsaaresta miehet lie, mieless' on markkinat, hellut ja herkut, tuollapa eestit kiroo ja luovii, heitäppä nuora ja mukaan ne vie!

Kannella nuorassa vasikka seisoo, mulkoo ja Katria kylkeen puskee, Kustaa Aatolvi pönkkänä käy, housut on harmaat ja mekko on ruskee, väylingeissä hän kiipee ja nauraa, kun ei muoria joukossa näy.

Kajuutastapa nousevi sauhu, laulaa Katri ja kahvia keittää, kukkopa ruumasta kiekahtaa, kokka kun aaltoja halkoen heittää, sihisee vaahto kuin välkkyvä silkki, -- katsos, tuoss' on jo mannermaa!

Loistaa Viaporin siniset tornit, torilla teltat, eukot ja souvit, Nikolainkirkon kellot soi, kiiltää kyltit, ja kiehuu krouvit, rannassa häilyy mastojen metsä, "mitä nyt maksaa hailit, hoi!"

Väännä ruoria, päästähän purjeet, kaapase vaskaa hännästä kiinni, tuo nyt kukko ja haavi se uus!... Onko sun päässäs jo markkinaviini, nosta hailit ja hylkeennahka, Kustaa Aatolvi, pyhkii suus!

Muikeena muori kuin keisarinna istuu ja tiuskivi tynnyreillä puuskassa kädet, kiirettä saa. Auki on reitti, vuoro on meillä! Kaljaasi puskee kuin vanha härkä, ankkuri vaipuu proomujen taa.

Kuules kun kiljuvi kamasaksat, Allah il Allah, tattari huutaa, juutalainen se tinkii ja myö. Voita ja marjoja, vaatetta, luutaa, vaska ka te kosta! markka ja penni, katsos, apina nauriita syö.

Täällähän vasta on melu ja myrsky, vaska se hyppii kuin piipari häissään, katsos kun kukkokin hullaantui! Hesseli-Heikki jo tanssivi päissään: "maakravut tieltä, kun mereltä tuulee!" hihkuu ja jätkille nyrkkiä pui!

Öiset vieraat.

Kattolampun sydän surajaa kalastajatuvan hämärässä, vanha vaimo lukee raamattua, lattiall' on lapset leikkimässä, kuka outo oveen kolkuttaa!

Myrsky mylvii, oven auki lyö, vielä hereilläänkö liikkuu vaari? -- Pihamaalla kulkee oudot miehet, hartioilla lepää musta paari, tähtikukkiin puhkee ilta-yö.

On kuin seurais heitä tuhannet valjut varjot kaukaa merten takaa vetten tummaa väylää oveen asti. Kuka kylmän kelmeänä makaa, ei ne vastaa öiset aavehet!

Jäykkänä ja kauhu kasvoillaan seisoo kookas, tumma, vanha nainen, pois on tuki, turva, helosilmä, neitten naurattaja, nuorukainen, paras hyljekyttä saarimaan.

Märkinä on keltakiharat, viiksen alta hohtaa hiukan verta, silmä raollaan kuin kivi kiiltää tuijotellen ikuisuuden merta, -- -- käyrät sormet yöhön viittaavat.

Myrsky hiljaisuutta säestää, öinen henki leijaa mustin siivin, oven suussa vaiti vakaat miehet pitkin saappain, öljykangasliivin, sormi suussa lapset nurkkaan jää.

Ovi vinkuu; vaimo yksinään, raskaasti nyt paarin ääreen kulkee, sydän itkee, vaikk' on ripset kuivat, kun hän ainuisensa silmät sulkee, ristii rinnan, nojaa paariin pään.

Niinkuin uness' askartaa hän näin päättäin hellät, viime lemmentyönsä. Vanhaan tapaan vaimot tupaan hiipii valvomahan ruumiin luona yönsä, valoss' jouluhaarukynttiläin.

Käärittynä omaan purjeeseen, laivankuva näkyy kämmenellä, tomuhiuteet tanssii valojuovaa, valitus ja itkun tyrske hellä, vaimot virsiänsä hyräilee.

Yöstä myrskyn kolkot kellot soi soittain suurta kuolinkaipaustaan. Lamppu sammuu, lapset nurkkaan nukkuu, vaimo tuijottavi yöhön mustaan, pihamaalla varjot karkeloi.

Kalastajatyttö.

Hän kiveltä kivelle hyppi, hän taakseen katsoi ja ilkkui näin pienet jäljet sannalla, ja nilkat viidasta vilkkui.