Part 2

Taas kalliolla hän seisoi, sain suonihin tulen kiivaan, näin hameen liittyvän lanteisiin, näin vartalon hahmoviivan.

Näin päivän paahtaman posken, näin poven kuin pienen mättään, sen luona lemmessä leväten on ihana ojentaa kättään. --

Jo päivä merehen laski, kun haassa sain hänet kiinni, ma hiukset hajotin tuuleen, kun meri välkkyi kuin viini.

Ja hiukset havulle tuoksui, kuin viileä viini huuli, hän vaipui jo huumeeni valtaan, kun äidin kutsun hän kuuli. --

Vesihyttysten tanssiessa.

Pois vesihyttyset karkeloi, yöperhot hämyyn hukkuu, yön syliin valkean avaraan mun kalastajatyttöni nukkuu.

Hän nukkuvi aitan hämärään, hän meren soittohon vaipuu, on poskilla päivänruusut, ja huulilla illan kaipuu.

Ah, öisin keveä kesä-yö, kun lepää luomakunta, ma hiipisin sielusi maailmaan, ja kaikki ois kaunista unta.

Mut minä oon kuin syksy-yö, sen mustia töitä mietin, mun merityttöni peljästyis, jos silmissä näkis hän vietin.

Valkeat valkamat.

Madli, mairea Madlisein, hiivi riemuten rinnallein, soutain soilumme kauvas niin unen valkoisiin valkamiin?

Ruusulinnojen, vuorten taa, miss' on satujen saarimaa, siellä laaksoissa lauletaan, onnen oksia taitellaan.

Onnen kultainen kukkanen suossa kasvavi surujen, laulan hopeisen porraspuun kullass' ihanan uuden kuun.

Sinne sylissä pois sun vien, sotken jäljet ja paluutien, ettei kavalaan maailmaan enään löydetä milloinkaan.

Siellä armahin Madli, oi, kummat kanteleet puissa soi, siell' on maailma kirkas, uus, siellä hetki on ikuisuus.

Tuoksuu yllämme lemmenpuu, tähdet silmiimme heijastuu, nuku Madlini ihanin, nuku ikuisiin tähtihin!

Meren kukka.

Meren kukka, saaren helmi, anna mulle janoon juomaa, anna mulle salaa suuta, ei sun äitis meitä huomaa.

Käsiini kun pääsi kätken, rakkautta taas ma kerta tunnen, kun sun suuret silmäs unelmoiden mittaa merta.

Pieni, kaino, kallis Madli isällensä kutoo nuottaa, miksi katsot merta, Madli, et voi koskaan mereen luottaa?

Levoton on meri aina, niin on juuri sydän mulla, karsas päivä meitä väijyy, saanko yöksi luokses tulla?

Sua illoin ikävöitsen niinkuin nuorta morsianta, minä olen raju myrsky, sinä tyyni lahden ranta.

Hyvästiksi hyväellen aalto rannan syliin sulkee, ranta itkee kaihoissansa, maailmaan taas myrsky kulkee.

Teirin jollilla.

Olalla pyssy, seljässä reppu saaressa harhaan ja koirani haukkuu, harhaan jälkiä, muualla mieli, teirit soittaa, ja pyssyni paukkuu.

Pyssyni laukee, ja teirit lentää, syyttä ne kulkurin hauleja säikkyy, puiden lomista eistyy ja väistyy, tyttöni vartalo silmiini väikkyy.

Eksyn soihin ja murroksihin, tiedänpä, mistä ma riistan löydän, hallini juoksee tuvalle aina, missä jo tyttöni kattaa pöydän.

Kuulen Sioninkanteleen virren, unhotan pyssyn ja metsästyspuukon, hiivin niinkuin kavala kyttä, kuistissa kuiskaan ja sieppaan suukon.

Punaisessa purressa.

Tule kanssani purtehen punaiseen, jätä rakkisi äitisi huostaan, yli kuohujen, kuilujen sinkoellaan, yli vetten joiluen juostaan!

Pois valheen viekkailta rannoilta pois, miss' eksyimme väyliin vääriin, -- tuolla päivän kullatun portin näät, tie vapaana maailman ääriin.

Käsi ruoriin, toinen vyöteilles, sinun silmäsi suuntani määrää, sydän armas sun on luotsini mun, niin en minä eksy väärään.

Sinitaivaan rannassa saaren näät, siell' yksin me vietämme häämme, luo kallio-alttarin polvistuen kädet nostamme niin yli päämme.

Ja päivä sun vihkivi vaimoksein, sen kultainen kirja kun säihkyy, veen haahkat ne untuvaharsoissaan kuin morsiusneitoset läikkyy.

Ja rantasiippo se piipittää ja lukkarintointa koittaa, hääpillejä viimat viheltää, ja urkuja meri soittaa.

Niin kumarramme me päivää päin, ja vannomme valan hiljaa, on laineita saatossa sadottain, ne kantavat huomenliljaa.

Me nousemme purtehen punaiseen, kuin kukkaistuolin ne kantaa pois saatossa vilisten vierekkäin ain onnelan kultarantaan.

Kas, tornit ja palmut kangastaa, pois taaksemme tuskat jäivät, on eessämme hyvien toiveiden maa ja kultaiset kuherruspäivät...

Syyshehkua.

Mun suonissani nyt soitto soi, koko maailma minussa loistaa, taas hilpeät hetket karkelee, ne armaillen ajaa toistaan.

Nyt murheet ja vanhat valeet on vain viimetalvista lunta, me vietämme kevään juhlia, oi, Madli, se ei ole unta.

Ja uskohan, Madli marjuein, kun mua rakastat salaa, meiss' suvi, kauneus karkelee, ja suuret sydämmet palaa.

Ne sinussa, minussa palakoon ylös liekkeinä taivasta kohden, syyshekumaan lempemme vaipukoon kuin kesän viimeinen hohde!

Suomenlahden laineet.

Me käymme suureen kamppailuun, me emme vaaraa pelkää, jo taivaanranta tulta lyö, käy myrsky meren selkää.

Kuin huutaa henget kahlitut me syöstään syvyydestä, veenmurtajat me murskaamme, ei väkivalta estä.

Yön voimat vastaan nostetaan, yön vallat viekkaat, kurjat, ja vavisten ja vaahdoten käy vihan harjat hurjat.

Kas, myrskylintu liitelee, sen kynsissä on verta, me rauhan rantaa etsimme ja harhailemme merta.

Me käymme valon valkamiin, vaikk' kaikki surmaa pauhaa, me vapautta vaadimme, ei ennen koskaan rauhaa.

Vihreässä hämärässä.

On siellä vihertävä hämärä, ja laajat liekometsät kauvas kuultaa, ei sinne merihautaan päivä päily, ei linnut visertele laulupuultaan.

Maariankalat, simput, piikkipäät ja miekkakalat kutee limaloviin, kuparivuoret siell' on välkkyväiset, ja meriheinä kiertää vuorten oviin.

Ei sinne pisin nuora, luoti käy, vain siintää syvyydet niin synkän tummat, miss' suihkuu hopeekaivot, porepatsaat, ja pulppuu kultahetteet, kuplat kummat.

Siell' läikkyy, kiiltää suomut, simpukat, käy köynnösjuuri niinkuin lohikäärme, on siellä sadat suuret vesiportit, ja hohtaa riippusiltain sinipäärme.

On siellä vihertävä ikuisuus, viileä, kuolontyyni valtakunta, on vuoren kylkiin lyöty kammioita, ja pehmeet sammalvuoteet vaalii unta.

Siell' loistaa maston rungot, raakapuut ja moni laivahylky, laho ruori, kajuutan lokeroissa turskat leikkii, ja rautakölin peittää ruostekuori.

Päänalusina ketjut, ankkurit vuorien kammioissa uinuu rinnan kalpeat haaksirikot avosilmin juurella korkeen näkinkenkälinnan.

Siell' asuu Ahdin poika linnassaan ja rakentavi siniköynnössiltaa, kaukainen kumu kuuluu meren päältä, vainajat päänsä nostaa istuimiltaan.

Hän ajaa punaevä härkiään ja soittaa suureen merenruokopilliin, veen valtaan kalastaja nuotat heittää, ja silloin meri kiihtyy tanssiin villiin.

Käy meri sotaa, taivas tulta lyö, soi hätähuudot, jaalat, laivat hukkuu, kun myrsky lientyy, sulaa sihinäksi, taas kammioissaan haaksirikot nukkuu.

Rantasouvarit.

Kaks jätkää hytkyvi laiturilla, ja märät lahkeet ne lyö ja mätkää, kas, "Maailmanharmi" hän täitään kaivaa, mut "Nokipuntari" oottaa laivaa, kaks mustaa, köyhää ja kurjaa jätkää.

Ja sumu mereltä maihin kahlaa, lyö, vihmoo, viiltää ja vettään sylkee, jos katsoo minne, vain harmaan kohtaa, mut kaksi nenää kuin lyhdyt hohtaa, ja jätkät siirtävät kyljen kylkeen.

"On koiranilma, hohoo, jaa sentään", niin Maailmanharmi taas huokain alkaa: "on rinta rikki, ei nälkä säästä, ei heti linnaan voi leipään päästä, ja vanhat synnit ne repii jalkaa!"

Mut Nokipuntari sylki, sätti: "sus sentään, piruko taas sua riivaa, viel' onhan sinulla takki yllä, ja juutalaisell' on viinaa kyllä, hei, kunhan pääsiskin pieneen hiivaan!"

Mut Maailmanharmi vain puisti päätään ja puhui lämmökseen vanhaan virteen: "kuin märkä susi saan tässä seistä, ties hitto kuka on hulluin meistä, mutta minä menen nyt suoraan hirteen!"

"Hoi, älä jätä!" huus heti toinen, "kas mull' on kaksikin nuoranpätkää, mun ain on vilu, siis pappi siirtää mun kuumaan paikkaan ja kirjaan piirtää: 'däss lebää anguriss kaksi jätkää!'"

Ja Nokipuntari kiskoo nuoraa, jo toinen nauraa, ja housut mätkää, kas, taskumatti on nuoran päässä, ja hienoon hiivaan pääs syksysäässä kaks mustaa, köyhää ja kurjaa jätkää.

Viron Jyrki ja Inkeri.

Hän tuli jälkeen Maarian, yöks saaren taloon pyrki, mut koko kesäks töihin jäi mies outo, Viron Jyrki.

Ei haastanut hän heimostaan, hän karttoi aina muita, hän kulki nuottamiehenä tai veisti venepuita.

Ja talon nuori Inkeri tuns oudon onnen uuden, kun aika syksyyn ailakoi, ties Jyrin salaisuuden.

Öin Jyrki hiipi luhtihin, niin yhtyi ystäväksi, jo pyhäinmiesten päivänä pois jaalalla hän läksi.

Mut varttaan vyötti Inkeri, öin hiipi rantaa pitkin, ja saaren naiset nauroivat, hän saunoiss' salaa itki.

Hän otti sen niin pahakseen, sen laski sydämmelle, hän salaa lapsen synnytti, kun paistoi keväthelle.

Taas Jyrki palas paoltaan, mut mieli oli musta, kuin muuttolintu levoton läks ennen juhannusta.

Niin kuihtui kaunis Inkeri, öin kalliolle nousi, hän vieraan jaalan näki taas, hän sinne surren sousi.

-- "Oi, heimon miehet, sanokaa, ei Jyrki pettää saata, hän kotoansa karkasi, kun naittaa tahtoi taata!"

Mut merimiehet nauroivat: -- "ei taata tahdo naittaa, mut Jyrki veikon häihin läks, sen onnen tahtoi taittaa."

-- "Kai näitte käissään sormuksen, se maksoi onnen hinnan?" -- "On käissä rautasormukset, pääs häihin Narvanlinnan!"

-- "Miks vaihtoi Jyrki sormusta, ei Jyrki, Jyrki hylkää!" -- "Hän tanssi puukko kädessä ja iski rintaan ylkää.

Niin meitä kantaa kohtalo ja ajan aallot heittää!" -- "Ah, kuolla tahdon täältä pois, saa musta aalto peittää!"

-- "Mut mikä tuolla yössä ui ja veden vaahtoon liikkuu?" -- "Kai sorsa siellä soutelee tai korkkirengas liikkuu."

-- "Ei sorsa siellä soutele vaan liikkuu Jyrin liina, ja siin' on pieni lapsikin, oi, kirkastus ja piina!" -- -- -- -- --

Ja Inker' yössä kiljahti, hän tyrtyi omaan vereen, hän nousi jaalan reunalle, suin päin hän juoksi mereen.

Ja kauniit kultaporeet nous, ja kaikki käet kukkui, nous päivän kruunu merestä, nuor' Inkeri kun hukkui.

Purjeet riippumassa.

Meri maitotyynnä kimmaltaa, sadoin safiirein se välkkyy, säkenöi. Niinkuin sinertävä mehiläisten kupo taivaankansi merta ympäröi, ja sen raukehilla rantamilla hohtaa hattaroiden hieno villa taivaanrannan kulta-udun taa.

Helmikirkas suuri sunnuntai, on kuin tainnosunta nukkuis rantamaa, paahtaa kalliot kuin kuumat alasimet, joiden juurta aalto kaivertaa, hopeeporein väreilevi lahti, purjeet riippuu, seisoo tullijahti, luotsin viiri on nyt mykkä kai.

Missä lokit lie, ei niitä näy, ison rysän suu se maalla törröttää niinkuin suuri hämähäkin seitti, auer rasvan tavoin väräjää. Lehmä ruovikossa polvin veessä, lapset vettä roiskii aittain eessä, pyhäpaidassa vain vaari käy.

Meren pedonsydän unelmoi, ilveskyntensä se kätkee syvyyksiin, silmät raollaan ja notkeena se lepää, herkkä hyppyyn, töihin kavaliin, hiljaa laikkuu kuin ois mieli muussa, myrsky piilee vaikk' on hymy suussa miettii vaari, saunaan kompuroi.

Mutta mikä nauru saarelta! Katsos, luodon takaa purjeet vilahtaa, neljä purtta saapuu saareen vierailulle, pojat juoksee, hameet hulmuaa, siell' on mestareita majakoistaan, laivain nuuskioita, napit loistaa, tullilippu liehuu mastossa.

Meren poukamassa yksikseen nuori tyttö hiipii, rannan katajiin riisuu röijyn, hameen, kauniin kirkkovyönsä, astuu arastellen veteen niin, poven mättähiä käsi varjoo, kuvastintaan kirkas kalvo tarjoo, merenneitsytkö se hymyilee!

Armaan alasti hän vavahtaa, puoleks rohkeena hän hiipii hämillään, kyykistyy, ja huulet on jo huutoon valmiit, kastaa äkkiä, jää läikkymään, ui ja polskii, pirskuu pisaroita kastekimpuin kohti kiharoita, valkee ruumis kiiltää, kelluaa.

Niinkuin merelle ne kateit' ois säteet lantehilla hurjaan tanssiin saa, silmäripset kiiltää, hohtaa korvain ruusut, selin soiluu hän, ja paljastaa neitsytihanuuden, valkolumpeen, ripset autuaana luo hän umpeen, taasen siniluhtiin katsoo pois.

Mikä ryske? Niemess' suhajaa, oksat taittuu, häijyt luotsit siellä lie... Vesirenkaat pyörii, tyttö kirkuu, karkaa rantaan, kädet silmillensä vie. Huiskis! Rantaan ryntää hirviparvi, kummat silmät... kaartuu joka sarvi, mereen loikaten ne molskahtaa.

Vanhassa kajuutassa.

Pietarinmessuna piippuja polttaen luotsi ja vaari ja kippari Lassa paiskeli ensin pennin nakkia kipparin vanhassa kajuutassa.

"Nostappa valtti, herttainen kymppi, vaari on viekas, katsos kun maltti, tyttäres kaunis kuin ruuturouva," -- kippari huusi: "risti on valtti!"

"Vie sun suutari, tappasin taasen, jaalani kestää, luotsi sen takaa, tee nyt työ sekä nosta, vaari, maltas, lyötynä kortti jo makaa!"

Kolmeen pekkaan miettivät miehet. Kipparin harmiksi voittikin vaari. "Kuules, pannaan tupa ja hynttyyt, aseta vastaan verkot ja saari!"

Hävisi vaari eikä hän nähnyt akkunanaukossa tyttären päätä, kippari iski nyt silmää ja nauroi, kortit ja sormet ne liikkui kuin näätä.

"Pannaan jaalani", kippari huusi, "leskityttäres pelaan ma sulta!" -- "Jollet polta sormias, poika, kun sinä lainaat naapurin tulta!" --

Kippari korttia hiaan pisti. "Pistä päälle, vaari, ja mieti!" Korttinsa pöytään paiskasi Lassa: "nähkääs, vaarista tullut on pieti!"

Savipiippunsa rikkoi vaari, keksi nyt tyttären tirskumassa, kihlausmaljat nauraen juotiin kipparin vanhassa kajuutassa.

Soutulaulu.

Sou, souva luodon taa, äidin lasta nukuttaa, isä meni merellen, heitti verkon vetehen.

Isä kalat kotiin kantaa, sou, souva luodon taa, laskee kohti kotirantaa, pieni piltti kasvaa saa.

Sou, souva luodon luo, arvaas, mitä isä tuo, laittaa pienen purren vaan, sillä kauvas kuljetaan.

Sinisilkki purje hohtaa, hopeesta on mastonpuu, kultaruori purtta johtaa, piltti tuuleen tuudittuu.

Sou, souva luotoon näin, kas kun mennään eteenpäin unisaarten valkamaan, sou, sou, nukkumaan.

Ei saa viekas meri niellä vaikka monen myrsky kaas, piltti on niin pieni vielä, katsos, tuoss' on isä taas!

"Anna-Ulriika."

Niin, oisitte nähneet "Anna-Ulriikaa", niin, Anna-Ulriikaa, kun laineille lähti, ei missään niin kaunista saaristopiikaa, se kellui kuin alli, kuin morsian norja, se loisti kuin tähti.

Ja oisitte nähneet Santtua silloin, hän Anna-Ulriikasta oli niin ylväs, kun matkoilta kotiin hän purjehti illoin, hän seisoi sen kannella suorana niinkuin kirkossa pylväs.

Kas, kullattu nimi sen perässä kiilsi, sen tervattu kansi, sen siniset laidat, kun puhtahin purjein hän vesiä viilsi, ja omatuntonsa viel' oli ehjä ja ehjät paidat.

Mut Santun tempasi naimisen tuuma. -- "Kakskymmentätuhatta jaalast' ei liikaa, Ruissaaress' on tyttö, se miehiä huumaa!" hän huusi ja nauroi ja ohjasi merelle Anna-Ulriikaa.

Ei paluuretkestä kerro hän koskaan, kun Räävelinkiveen keulan hän murskas, siit' asti hän alkoi penkoa roskaa, hän nurkuu ja nylkee, on kiero ja kitsuri, huutavan hurskas.

Ei pyhänä ees nyt muuta hän paitaa, on noessa naamakin kurttuisin juovin, hän paikkasi Anna-Ulriikan laitaa, se ränstyi ja ryskyi ja kehnosti nousi se tuuleen ja luovi.

Hän tuhannen ruplaa siit' olis saanut mut intti ja näykki ja kihnasi kahteen, nyt Anna-Ulriika on vuosia maannut, se väsyi ja väistyi kuin vanhahko neito ja upposi lahteen.

Sen kullattu nimi ei laineilla loista, sen purjeet on harmaat kuin Santulla hapset, sen maine on mennyt, ei saane se toista, sen kannella leikki ja aikansa mastoissa kiipesi lapset.

Puukengissä Santtu vain kulki ja paatui, möi, punnitsi väärin härskiä siikaa, kuin hävystä jaalakin kyljelle kaatui, ja vihreä lieju nyt peittävi vanhaa Anna-Ulriikaa.

Nyt ihmiset Santtua kiroo ja väistää, ja toiset ne kiroo myös Anna-Ulriikaa, mi nuorena tanssi kuin morsian häistään, on moitteessa perää, se aikansa tanssi, mut moitteess' on liikaa.

Vahva Sanna.

On Sanna vahva, sen moni myöntää, kuin hepo aurassa käy ja raataa, on karski luonto ja tuittupää, hän näsäviisahat luotaan työntää ja saattaa painissa miehen kaataa, lie tuuman neljättä kyynärää.

Ja tuonoin kolme kun Viron miestä yöks pyrki pyytäen pieneen aittaan, miss' yksin makasi Sanna vaan, ne alkoi hellästi suutaan piestä ja kujein uhkas ne oven taittaa, mut Sanna neuvoi ne karsinaan.

Nyt rautakangin ja seipäin väänsi ne vanhaa aittaa ja kumoon saivat, ja Sannan saivat ne vihalle, hän kohta asiat toisin käänsi: "hoi, Viruputsitko silleen naivat!" ja ryömi hameissa pihalle.

Hän koppoi yötyrit yrmekkäästi ja hetken heilutti niinkuin vaa'alla, ja telkes aittaansa pönkkäin taa. Kun väki heräs, hän putsit päästi: "Vai Viron sulhaset soutaa maalla, ne kosii kummasti, hahhahhaa!"

Yötä odottaessa.

Päivä laskee kuin veripallo, nokiset pilvet kuin pitkät jouhet, sinimustat aallot raskaasti vyörivat, vaipuvat, tulee yö. -- -- Mutkaisin viivoin hämystä hohtaa rantojen hiekkavyö, niinkuin kummitushaamut mykät ja harmajat seisovat louhet.

On kuin hämöttäis Tuonelan rannat, maata ei tuntisi elämän maaksi, toivoton, ääretön tyhjyys, äänetön kaipaus rinnassa kohajaa. Mustia meriä syvyyden henki aatosta opastaa, tulipunaisin purjein kuin läikkyisi pimeessä pinnassa kuoleman haaksi. -- --

Soi myrsky, soi!

Soi myrsky, soi, ja kiehuta maata ja merta, tuli taivaan lyö, jo puhkase yö, luo, lietso villiä verta!

Käy myrsky, käy! Ja piekse vaahtohon pinta! Nouse kallio, paas, ja uhmaa taas kuin jättien rautainen rinta!

Pois vaarat, pois, meri huuhdo pelkoa, huoltain, vihat vainojen lyö ja puhkase yö mun maatani, maatani puoltain!

Soi myrsky, soi! Ja murskaa ryövärihaaksi päin luotoja! Ei vainooja lyö maatamme orjien maaksi!

Lyö, mereen lyö, ken maatamme tohtii sortaa, lyö laivat pois kuin lastuja ois kivirintaan graniittiportaan!

Lyö, salamoi! Vedä miehet ja miekat tuhkaan! Uus Thermopylai! Se surman sai, ken meidän rantoja uhkaa!

Majakan vartija.

I.

Läksiäisten polska tanssittiin, huomenmaljan isä pohjaan maistoi alla heiluvien hurstien, morsian kuin päivänkukka kuulti, pyhäinmiesten kaunis päivä paistoi.

Niin hän jätti kodin rannan rakkaan kuin ois kaikki kummaa varjo-unta. Sulho kookas, keski-ikäinen Martti vahti itse ruoriin tarttui, ulapalle laski venekunta.

Pyssyt paukkui, kiljui jouhikäynät, pitkä varjo lankes majakasta, vastapäiseen saareen vene nous. Vaimo kyynelsilmin taakseen katsoi kuin ois eron tehnyt maailmasta.

Aavaa, ääretöntä vettä välkkyi, kaiho nousi, vaipui taivaan rajaan, kun hän kuuli meren kohinan kuin se mumissut ois vihoissansa, kun hän arastellen astui majaan.

Mutta äänet seuras sähinällä huutain ontelosti oveen asti, kun hän peräpenkkiin lyyhistyi, itkien hän kiertyi äidin kaulaan, katsoi ympärilleen raukeasti.

II.

Majakka kuin linna kalliolla, niinkuin pipolakki kohos torninpää, hartioilla pyöree rauta-aita, rautarenkain kiinni veneet teloillaan, luoto kupera kuin valas kaita.

Tornin ympärystää Martti kiersi paksun lasiseinän luona kiillottain, hakasiltaan vaateverhon poisti, öljyn säiliöön hän kaatoi, tulen otti, kauvas valokuula iltaan loisti.

Koko luoto hohti valkoisena, meren tumma pinta välkkyi hopeissaan, kaukaa höyrylaivan sauhu nousi, yli pienen salmen ruskeen majan alta majakalle nuori vaimo sousi.

Kiertoportaita hän torniin juoksi, kantoi kahvit pöytään, vehnät vasustaan, katsoi kaihoissansa mantereelle. Martti söi ja mietti, äkkiä hän nousi, hellään katsoi, silmät välkkyi veelle.

"Rakas Anni, mull' on vakaa luonto, en voi nuorten lailla naista naurattaa, pieni sydämmes on ikävissään, mutta turvan löydät aina, hellän huolen, muuten onnea ei mulia missään.

Iloviestin sulle sentään saatan, katsos, poikani hän mulle kirjoittaa, kuumeess' ollut maalla vierahalla, kotiin kaipaa, tahtoo nähdä äidin haudan, purjehtii nyt päiväntasaajalla."

Sanoi niin ja painoi Annin kättä, vaimo kiitollisin katsein hymyili, alas hiljaa hiipi hämärissä. Hengessään hän näki laivan -- maston alla kalpeen miehen kultasätehissä. --

Viikot vieri yksitoikkoisesti, meri soitti samaa vanhaa säveltään, aamut askarsi hän kalatöillä, illat majakassa; miehen hyväilyihin niinkuin pakosta hän vastas öillä.

Mutta suru suli, tuli kumman tyyni, outo onnen jano vaimon valtasi, kun hän aamuin meren rantaa tutki, majakkaan hän sousi, juoksi hilpeämmin, kättä vapisutti kaukoputki.

Purjeet hohti, purjeet varjoon vaipui, pois hän putken laski kuin ois pettynyt, sitte nauroi hän taas uteluilleen, ilkkui miehelleen ja puhui "pojastansa", souti illan tullen lepopuilleen.

Mutta kerran harmaan aamun suussa outo parkkilaiva luovi luodolle, pieni kuutto lähti rantaa kohden, vieras torniin nousi, Anni hiljaa seisoi, suonet sykki, poskill' oli hohde.

Ja hän piili kauvan tuvassansa eikä syytä tiennyt, vältti akkunaa, hetken päästä astui vieras sisään, tumma katsannoltaan, tuima tulennaltaan, Anni katsoi poikaan vuoroin isään.

Kylmästi hän sanoi hyvänpäivän, kylmästi hän puhui niinkuin vieraalle, isälleen vain kertoi seikkailuistaan, aamulla hän lähti maihin kirkkotarhaan kuin vain äitiään hän tahtois muistaa.

Saaristossa niin hän kesän kulki veikastellen kanssa saarten neitosten aittain luona, illoin keinumailla, taikka haahkaa väijyi aamuin luotikollaan, purjein laski kauvas lakkapäillä.

Äitipuoltansa hän karsasteli, Anni syyttä itki salaa kuistissaan, silloin Martti isä poikaa moitti: "etkö näe, kuinka hän on hennon hellä, miksi sydämmessäs viha voitti?"

Risto maahan katsoi, kahden ollen Anni käden laski hänen olalleen: "raskaat ovat mulle nämä rannat, isäs hyvä oli, korjas köyhyydestä, äiti tahtoi... miksi kaunaa kannat?"

"En ma vihaa kanna, vaaraa vältin... nyt ma tiedän, ken on äidin haudalle kauniin muurivihreänsä tuonut, tät' en kestä... olkoon rikos, synti... onnen pikarist' en koskaan juonut..."

Kuiskas niin ja veti Annin luokseen, taakse painoi pään ja huulet silmihin, ulos lähti, syöksyi veden valtaan, Anni heräsi kuin unen kahmailusta, niinkuin vankka maa ois vierryt altaan.

Torniss' seisoi kookas Martti vahti, katsoi tähtitarhain ikuisuuksihin ja hän iloitsi kuin ennen häissä, Riston, vaimon väli suli sointuvaksi, onni, sopu kulki käsikäissä.

Risto Annin nosti punapurteen uhitellen nuorta, hurjaa onneaan saariin purjehtien marjaretkiin, huimat halut paloi heidän povessaan vaipuessaan hehkuun, hämyhetkiin. --

Isän valvoessa majakassa Risto yöllä hiipi Annin kamariin, vuoroin huume yltyi, pelko vuoroin, milloin meri matki ilomarssejansa, milloin vonkui valittavin kuoroin.

III.

Syksymarkkinoilta palas Martti, vajasta hän oudon melun kuuli: "Risto, perikatoon tiemme kulkee, synkkä syvyys meitä luokseen vetää!" kaameet sanat kantoi rantaan tuuli.