Part 2

— Kaaron on laatinut lastinsa ylle kuusenhavukatoksen. Se suojaa auringolta.

Hän päästi kaikuvan hoi-huudon ja ui lähemmäksi.

Ukko lakkasi soutamasta. Hän nousi seisomaan veneensä keulassa. Kolumbus kuuli hänen puhelevan itsekseen marisevalla äänellä. Se oli niinkuin katkismuksenlukua: loppumaton, keskeytymätön ladelma sanoja. Kolumbus ui vieläkin lähemmäksi ja huusi. Vanhus tarttui airoon. Kolumbus huusi vielä kerran. Vanhus kohotti airon lyödäkseen. Mutta ei Kolumbusta kohden, vaan veneen peräpuoleen.

— Sinä mahtanet olla kuuro, arveli Kolumbus. Sinä vain jollakin tavoin aavistat äänen. Mutta mitä pahuusta sinä vainuat omassa veneessäsi, sen sijaan että katsoisit tänne tai ainakin silmäilisit eri tahoille ympärillesi.

Kolumbus oli nyt aivan lähellä veneen reunaa. Vanhus seisoi liikahtamatta airollaan perään päin uhaten ja ehtimistään mumisten: Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman, Jeesus Kristus Vapahtajamme on sinut viimeisenä päivänä herättävä ylös kuolleista, maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman — —.

— Laiva hoi!

Airo suhahti ilman halki kuin keihäs ja iski veteen aivan sukeltavan Kolumbuksen kohdalla. Hän ei itsekään jälkeenpäin ymmärtänyt, miten hän oikeastaan oli voinut pelastua. Lyöntiin nähden hän oli ollut varuillaan, mutta tuo eläimellinen ulvonta yllätti ja jähmetytti hänet.

Kun hän jälleen sukelsi pinnalle, odotti hän viimeisen hetkensä koittavan. Hänen voimansa olivat pettämäisillään.

Mutta vaara oli ohi. Tuon kummallisen vanhuksen huomio kiintyi purteen, joka äkkiä liukui hänen näkyviinsä. Hän tarttui keksiin ja ryhtyi haromaan airoaan veneeseen.

Pykälä ja Kevätesikko kiskoivat Kolumbuksen purteen ja panivat hänet nukkumaan lämpöiseen komeroonsa.

2.

Kun Kolumbus seuraavana aamuna heräsi, oli aurinko korkealla taivaanlaella. Ei lehtikään liikahtanut rantalepikoissa eikä kuvastinkirkkaalla lahdella näkynyt värettäkään. Gullkronan selällä kävivät hiljaiset, kirkkaat mainingit.

Pursi oli kiinnitetty itäiseen niemenkärkeen. Lahden pohjukkaan, missä rannan kasvisto hohti punaisena ja punasinervänä, olivat toverit virittäneet nuotion. Klopstock paistoi perunoita, ja kovalla, kostealla santapohjalla liki vesirajaa tallusteli Pykälä ympäriinsä paljain jaloin ja keppi kädessä. Hän huvittelihen kartoittamalla ulkosaaristoa muistinsa mukaan mahdollisimman suuressa mittakaavassa. Suuret saariryhmät merkittiin kukilla, jotka oli pistetty hiekkaan niinkuin eriväriset liput. Rosala: punasinervä ranta-asteri, Vänö: kullankeltainen alpi, Nötö: valkea matara, Kökar: punainen rantalaukka. Utön majakka oli runsaskukkainen kuismaheinä, Aspön kirkko päivänkakkara ja Jurmon kirkko suuri, syvänsininen kellokukka.

— Missä Kevätesikko on? Kolumbus kysyi.

— Kaaronin puheilla.

— Onko ukko vielä täällä?

— Hänen verkkoveneensä on kiinnitettynä niemen taakse.

Pykälä piirsi samalla kuin vastaili Kolumbukselle.

— Vrakö! huusi hän Klopstockille. Anna tänne ohdake!

— Miksi juuri ohdake?

— Koska sen pitäisi olla kaikin tavoin karu ja luoksepääsemätön. Läpipääsemätön joukko kareja ja hurjia ihmisiä.

— Sinne minä menen.

— Kolumbus, seikkailun mies, sinä uit kuin hai, mutta et vältä merirosvoja, jos niitä haluttaa siepata sinut!

— Onko Suomessa merirosvoja? ihmetteli Klopstock.

— Niin sanotaan. Ja että täällä entisaikaan on harjoitettu merirosvoutta, siitä voi jokainen saaristolaislapsi kertoa teille. Mutta miten nykyisin oikeastaan on laita — niin — en luule, että kukaan meistä voisi saada mitään varmaa tietoa siitä asiasta.

— Minä aion ottaa siitä selvää, sanoi Kolumbus mennen menojaan.

Kuuron vanhuksen alus oli nyt kiinnitettynä ruostuneeseen rautarenkaaseen, joka joskus menneinä aikoina oli niitattu ruskeaan rantakallioon. Kolumbus ei ollut ikinä voinut kuvitella, että verkkovene olisi niin tympeän ruma: muodoltaan kömpelö, ravistanut, huonosti hoidettu. Keulan varpapurje oli homeenharmaa. Lasti täytti ilmeisesti koko peräruuman ja sitä suojasi todellakin tiheä kuusenhavukatos.

Kevätesikko oli sitomassa seppeltä rantakukista. Hän oli niin syventynyt tähän naiselliseen tehtävään, ettei hän edes luonut katsettaan ylös, kun Kolumbus istahti hänen viereensä.

— Oletko löytänyt isä Kaaronin?

— En, mutta kyllä savun hänen nuotiostaan.

Kevätesikko osoitti etelää kohden. Lähimmän pienen mäennyppylän takaa kohosi sininen sauhu.

— Kumma mies! Minkähän tähden hän leiriytyy niin kauas veneestään?

— Minä voin sanoa sen sinulle.

Kevätesikon ääni kuulosti jollakin tavoin juhlalliselta. Kolumbus katseli häntä sivulta ja hämmästyi yhtäkkiä huomatessaan hänen omituisen puuhansa.

— Olen käynyt tuossa veneessä.

— Entä sitten?

— Voitko arvata, Kolumbus, millaista lastia hän kuljettaa?

— En.

— Ruumisarkkua.

Kevätesikko nousi pystyyn.

— Köyhää, kehnoa, kurjaa, höyläämättömistä laudoista häthätää kyhättyä ruumisarkkua.

Kolumbus istui yhä ääneti ja mietteissään.

— Nyt minä ymmärrän sen kamalan parahduksen, joka säikytti meitä, jatkoi Kevätesikko. Kun ukko kuuli selällä sinun huutosi, niin hän tietysti uskoi kuolleen kummittelevan.

Kolumbus hypähti pystyyn. Hän tarttui toverinsa olkapäihin.

— Veli! Aavistan jotain kauheaa. Tuo huuto ilmaisi huonoa omaatuntoa.

— Kuvittelua, Kolumbus! Kun ajattelemme alhaisen rahvaan tunnettua taikauskoisuutta, on kaikki selitettävissä. Ihmiset ovat täällä saaristossa puolittain pakanoita. Usko aaveisiin ja kummituksiin mahtaa olla juurtunut ukon mieleen lujemmin kuin meihin usko viisaaseen kaitselmukseen. Siksi oli hänen tuskansa suuri ja hätähuutonsa kamala.

Kevätesikko ja Kolumbus menivät veneeseen ja siirsivät kuusenhavut syrjään, niin että arkun yläosa tuli näkyviin. He paljastivat päänsä. Kevätesikko laski kannelle seppelen. Kolumbus korjasi vihreän havupeitteen entiselleen, niin ettei tästä kummallisesta vierailusta Kaaronin lautalle jäänyt mitään ulospäin näkyvää merkkiä.

Ruumiinsoutajan nuotio roihusi samassa rantalouhikossa, josta Kolumbus oli yöllä löytänyt joitakin poroksi palaneiden rantatulien nokisia jäännöksiä. Vanhus itse istui päivällistään syömässä. Hän perkasi vastapyydystetyn hauen, joka vielä pyristeli veitsen alla, siroitti suolaa sisuksiin ja söi sormin raa’an kalan. Sitten hän kopeloi tuhasta naurispaistikkaan ja ahmi suuhunsa tämän höyryävän juurikkaan.

Kevätesikko ja Kolumbus seisoivat vieressä katselemassa. Vanhus ei ollut vastannut heidän tervehdyksiinsä, mutta ei liioin ilmaissut olevansa pahoillaan vierailusta.

— Miksi herran nimessä hän ei paista haukea hiilillä? ihmetteli Kolumbus. Onkohan hän mahtanut virittää tulen vain nauriita hauduttaakseen?

Kevätesikko istuutui maahan vanhuksen viereen ja huusi tämän korvaan:

— Hyvää päivää!

Hän ei saanut mitään vastausta.

— Mikä hänen nimensä on?

Ukko oli vaiti. Mutta hän kohotti katseensa ja tarkasteli ensi kerran uteliasta ylioppilasta.

Kevätesikko värisi. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi katsellut siinä eläintä. Kuuron ukon otsaa peitti kulunut, pyöreä hylkeennahkainen lakki, hänen kasvonsa olivat hiusten ja parransängen muodostamain, likaisenharmaitten nahkaisten kaltaiset ja niistä katseli pari tihruista porsaansilmää.

— Mistä hän tulee?

Näytti siltä, ettei vanhus kuullut mitään.

— Minne hän on matkalla?

Vanhus tirkisteli sinistä juhannustaivasta.

— Saanko tarjota hiukan väkevää?

Silmissä välähti ja pienet, punoittavat luomet alkoivat vilkkua.

Kevätesikko otti esille kauniin, kristallisen viinataskumattinsa. Samassa oli vanhus jaloillaan. Hän kaiveli molemmin käsin harmaaksi maalattua pärekoria ja otti siitä komean hopeapikarin.

Kevätesikko tavoitti kallisarvoista juoma-astiaa täyttääkseen sen. Mutta vanhus puristi kalleutensa lujasti kouraansa ikäänkuin olisi pelännyt hymyilevän ylioppilaan ryöstävän sen häneltä. Hänen kätensä oli luiseva ja karvainen, sormet paksut ja päistä leveät, kynnet olivat lapioiden näköiset. Kevätesikko pani kaiken tämän merkille ensi silmäyksellä. Mutta Kolumbus tuijotti hämmästyneenä hopeapikaria, tätä kulttuurin merkkiä repaleiden, lian ja köyhyyden keskellä.

Ukko siemaisi tarjotun kalliin kostukkeen.

— Mikä hänen nimensä on? kysyi Kevätesikko jälleen.

— Samantekevää, miksi häntä sanovat! Onko sitten sinulla jokin nimi?

— Minun nimeni on Nils.

— Eikö mitään muuta?

— Patrik.

— Entä isäsi nimi?

— Nils niinkuin minunkin.

— Sinä olet sitten Nils Patrik Nilsson. Mistä sinä tulet?

— Turusta.

— Turku on palanut poroksi, sanovat.

— Se on totta se.

— Onko sekin totta, että siellä on palanut hirveän suuri kirkkokin?

— On, tuomiokirkko. Eikö hän ole koskaan ollut Turussa?

— Ei.

— Entä Tukholmassa?

— Ei.

— Voi, eikö hän ole milloinkaan nähnyt kaupunkia?

Pienet porsaansilmät vilkuilivat ikävöivän näköisinä ruohikolla olevaan kristalliseen taskumattiin, mutta Kevätesikko ei ollut sitä huomaavinaankaan.

— Mitä sinä täällä saarella teet? vanhus yhtäkkiä murahti.

— Minä purjehdin huvin vuoksi yltympäri tovereineni.

— Toinen purjehtii pakosta.

— Mekin teemme sitä osittain pakosta. Olemme turkulaispoikia, kaikki neljä, ja kotimme ovat palaneet. Perheemme asuvat maalla talonpoikaistaloissa ja elävät ahtaasti, senhän hän voi ymmärtää. Siksi me olemme päättäneet elää tämän kesän purressa, omiksi mielihyviksemme eikä kenenkään vahingoksi.

Kevätesikko oli huutanut äänensä käheäksi. Eikä vanhus enää laisinkaan kuunnellut. Puoliksi tyhjennetty taskumatti teki hänet perin levottomaksi.

— Ryyppy on sika poikaa ruoan päälle, hän yritti sanoa.

— Hän saa useampia ryyppyjä, kunhan hän kertoo, mistä tulee.

Vanhus tyhjensi toisen maljallisen, maiskutti hyvillään ja lipoi kielenkärjellä suloisen kosteuden huuliltaan.

— No, nyt hän puhuu siitä meille, Kevätesikko huusi.

— Minä tulen kaukaa, aina Vänöstä saakka, ja sieltä minä olen syntyjänikin.

— Minä luulen, että hän tulee Vraköstä, kirkui Kolumbus vanhuksen toiseen korvaan.

— Minä kuulen niin huonosti.

— Vraköstä.

— Ei, ei, siellä minä en ole koskaan ollut maissa.

— Ukko valehtelee, virkkoi Kolumbus hiljaa.

— Varmasti, Kevätesikko vastasi.

— Huono omatunto, kuiskasi Kolumbus.

— Tai yleistä vihamielisyyltä parempia ihmisiä kohtaan.

Vanhus kurotti taas maljansa esiin. Kevätesikko tyhjensi taskumatin.

— Hänellä on oikein kaunis hopeamalja, Kolumbus huusi.

— Mitä sanot?

— Että hänellä on korea malja.

— Malja on minun.

— Se on harvinaisen kaunis eikä voi olla tehty näillä main, Kolumbus kirkui.

Tuulenpuuska kulki yli rannan. Vanhus pani kalleutensa koriin. Hän otti esiin kipon ja valoi vettä kytevään tuhkaan. Ja sitten hän tallusteli tiehensä, nopeasti, ketterästi ja äänettömästi leveissä, pehmeissä hylkeennahkatallukoissaan.

Kevätesikko ja Kolumbus seurasivat hitaasti jäljessä. Hän ei ollut suonut heille edes nyökkäystä jäähyväisiksi. Kun he saapuivat hänen valkamalleen, kulki verkkovene kuusenhavuilla peitettyine lasteineen jo selällä myötätuuleen.

VRAKÖ

1.

Nuo neljä ylioppilasta olivat nyt jättäneet Gullkronan selän taaksensa utuisensiniseen kaukaisuuteen. Ulkosaaristo alkoi matalien, autioiden kaiskujen, kuperien luotojen, somersärkkien ja vaahdon seppelöimien riuttojen läpipääsemättöminä ryhminä. Siellä täällä kohotti pihlaja tai räkämänty myrskyn tuivertaman, laakean latvansa näiden ankarien aavojen yläpuolelle. Muuten oli kaikki karua ja äärettömän autiota.

Pykälä tunsi ulkosaariston vanhastaan. Mutta Kolumbus, Kevätesikko ja Klopstock kokivat löytäjän hurmiota nähdessään nämä karut maisemat. Kaikki oli ihmeellistä ja lumoavaa: suolankylläinen ilma, läpikuultava vesi, hylkeiden mustat päät, keinunta tyrskyissä, ja lintuelämä — rauhallisesti uivat haahkanpoikueet, kiislojen ja koskeloiden liudat, jotka lehahtivat lentoon, hupaiset ruokit, jotka uteliaina tulivat houkuttelevan lähelle purtta, punakoipiset rantaharakat ja uljaat lokit, jotka laajoin kaarroksin liitelivät korkealla luotojen yläpuolella.

Kolumbus sulki silmänsä ja kuunteli. Hän kuuli kolmenlaista kohinaa. Epäsäännöllistä, kun laineet pieksivät keulaa, rytmikästä, kiihdyttävää murtavilta kareilta ja tasaista, järeää, tummaa kohinaa, joka tulee meren ääriltä, joka on saaristolaiselämän perussävelenä, joka yltyy pauhuksi syyspuoleen ja joka ei koskaan täysin vaimene.

Pykälä seisoi etukannella kiikari kädessään. Väylä oli yhä työläämmin löydettävissä. Valkoinen pursi liukui ahtaille vesille ja työntyi vaivalloisesti eteenpäin kapeista aukoista.

— Me purjehdimme onnen kaupalla, totesi Kevätesikko, joka piti perää.

Nyt ei näkynyt enää mitään kulkureittiä. Viistopurjeen puomi osoitti matalien pikkukarien, kallionnyppylöiden ja riuttojen rykelmää, joka sulautui yhdeksi ainoaksi autioksi kalliomaisemaksi.

Pykälä oli suunnannut kiikarinsa tuulenpuolella olevaa linnunkuvattajain kojua kohden.

— Katsokaa ampumakoloa! — Näettekö mitään? — Emme. — Kiviseinän yläpuolella välkkyy kiväärinpiippu ja pyssymies tähtää meitä.

— Käännymmekö?

— Siitä ei ole apua. Tuolla näen aukon. Alemmaksi! Aivan niin.

Kevätesikko käänsi isonpurjeen toisaanne. Nyt saattoivat kaikki erottaa ampumakolon matalalta, pieneltä saarelta. Mutta mitään epäilyttävää ei ollut havaittavissa.

— Olet nähnyt näkyjä. Pykälä!

— En. Pidä jumala mielessäsi, Kolumbus! Nämä ovat Vrakön vesiä, ja sinä olet merirosvon pyssynkantamissa.

Pursi liukui uhkaavan saaren ohi.

Samassa pamahti laukaus. Merilokki putosi siipiään räpyttäen ja mäiskähti veteen juuri keulan edessä. Pykälä nosti kuolleen linnun purteen. Kevätesikko käänsi tuuleen. — Tulkaa tänne! huusi Pykälä. Tulkaa tänne hakemaan saalistanne!

— Hieno laukaus, kautta kunniani! Kolumbus huudahti.

— Mestarilaukaus, mutta missä on ampuja?

— Ampuja, hoi! huusivat ylioppilaat kuorossa. Hoi, mestariampuja, hoi!

Saarella ei näkynyt ketään ihmistä.

— Hän on kojussa.

— Hänellä ei ehkä ole venettä.

— Tietenkin on hänellä vene. Tuolla te näettekin sen.

Pykälä osoitti vedenrajassa olevaa mahtavaa siirtolohkaretta. Sen varjossa oli pieni ruuhi, harmaa kuin luoto.

Alus sai entisen suuntansa.

Kuollut lokki heitettiin mereen, ja se jäi uiskentelemaan vanavesijuovaan siivet levällään ja vereytynyt, valkoinen kupu kelluen aalloilla kuin pivollinen vaahtoa.

Laukaus oli säikyttänyt kaikki lähitienoon linnut siivilleen. Ylioppilaiden huudot lisäsivät rauhattomuutta, ja ilma oli täynnä kimeitä ääniä. Kirkuvan lokkiparven saattelemana solui pursi kapeaan väylään, joka vähitellen avartui valkamaulapaksi ja lopulta johti kahden koukertelevan salmen kautta avomerelle.

Näillä vesillä melu yltyi monin verroin. Pienen, harmaansinisen valkaman yläpuolella vilisi tolkuttomasti kaikensukuisia valkeita lintuja, erilaisia lokkeja, tiiroja, kirkuen, rääkyen ja huutaen kaikissa sävellajeissa. Mutta tämän valkoisen pilven alta aukeni ranta ja koko saari ahdistavan karun näköisenä. Harmaita veneitä, harmaita laitureita, harmaita verkkotelineitä, harmaita ranta-aittoja laakeilia, harmailla paasilla ja rykelmä harmaita rakennuksia alastoman vuoren juurella, jonka huipulla upeili kiviröykkiö!

Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus, ja ainoastaan asuinrakennuksen savupiipusta kohoava ohut sauhu kieli ihmisten läsnäolosta.

Kolumbus jäi purteen, kun toverit lähtivät löytöretkelle. Hän katseli ympärillään olevia valkaman nähtävyyksiä. Siinä oli venetalaita, ranta-aittoja, luhteja, joiden tarkoitusta hän ei voinut käsittää, ja uskomattomat määrät eripaksuisia puita järeistä hirsistä ohuihin rimoihin saakka, kaikki neliskulmaisiin riittoihin pinottuina: kokonainen pieni kaupunki, kun katseli satamakuvaa mereltä käsin. Aluksia oli maissa, ja kaikenlaisia aluksia oli venetalaissa ja laiturien vieressä, Kolumbuksen mielestä riittävästi kokonaisen kylän tarpeiksi. Hän kurkisti muutamaan ranta-aittaan, luuli sitä käytettävän nuottain ja kalastustarpeiden säilytyspaikkana, mutta tapasikin kummakseen vain tyhjiä, pieniä laatikoita, arvatenkin rusinalaatikoita, jotka täyttivät aitan permannosta kattoon saakka. Ovelle oli naulattu jonkun haaksirikkoutuneen laivan nimilauta. Se oli joskus ollut siniseksi maalattu, mutta ei nyt erottunut paljonkaan harmaasta hirsiseinästä. Sirosti leikattujen kirjainten väristä ei ollut hituistakaan jäljellä.

RENA, tavasi Kolumbus. Mutta sammalen syömää puuta tarkoin tutkittuaan hän keksi vielä joitakin T:n ja A:n merkkejä. RENATA oli ollut sen laivan nimi, jonka Itämeri oli näillä äärillään murskannut jonakin syysyönä kauan, kauan aikaa sitten.

Tämä kummallinen ovenkoriste ei ollut ainoa lajiaan. Kaikissa aitoissa oli nimilautoja, rantaan ajautuneita tai irrotettuja hylyistä, jotka olivat ajautuneet avomerta vasten oleville luodoille. Haaksirikon ikivanha murhenäytelmä kuvastui Kolumbuksen mieleen, kun hän kulki siinä ovelta ovelle katsellen näitä muistoja menneiltä ajoilta ja kaukaisista maista.

Vaalenneilla olkikatoilla oli raskaita kiviä. Kolumbus huomasi, että myöskin vuoren juurella sijaitseva asuinrakennus oli samalla tavoin suojattu myrskyltä. Ja hän alkoi aavistaa, miten valtavia olivat rajuilmat ja miten katkeraa oli elämä täällä samaisen meren partaalla, jota hän niin kiihkeästi rakasti ja niin vähän tunsi.

Pykälä, Kevätesikko ja Klopstock kävivät katsomassa vuoren huipulla olevaa kiviröykkiötä: pakanuuden aikaista hautakumpua, kuten saaristontuntija olisi vakuuttanut. Sinne vievällä tiellä oli muutakin merkillistä nähtävää: kivipeltoja ja jatulintarhoja ja notkelmassa kummun juurella nuotion jätteitä. Pieni ei ollut tainnut ollakaan se roihu, joka oli tältä paikalta kerran luonut punaista hohdettaan karien täyttämän meren yli. Laajan ympyrän alalta oli kaikki kasvullisuus palanut ja paljastuneen kallioperustan uurteissa näkyi hiilenjätteitä. Klopstock löysi rotkon, jonka alinomaiseen pimentoon ihmiskädet olivat syytäneet suuria määriä nokista rojua. Hän kiskoi esiin kärventyneitä ajopuunkappaleita: luunkovia järkäleitä, joihin kirves ei pystynyt ja joita tuli ei kyennyt kuluttamaan.

— Miten muhkeita juhannuskokkoja täällä onkaan mahtanut palaa!

— Niiden kokkojen luonteen voimme päätellä ottamalla kaikki merkit huomioon, lausui Pykälä. Kansansuussa on säilynyt muisto jostakin, jota nimitetään harhavalkeaksi.

No niin, kuvitelkaahan sellainen nuotio roihuamassa täällä. Ei ollut todellakaan ihme, jos merenkulkijat entisaikaan myrskyssä ja pimeässä pitivät sitä Utön majakkavalona.

— Sinä uskottelet joutavia.

Pykälä ei vastannut. Hän tarkasteli kiikarilla näköalaa yli meren ja saariston, joka idän puolella sulautui kivierämaiksi, joiden lomiin vesijuovat kietoivat kapeita, sinisiä nauhoja. Kiikarin lasille ilmestyi pieni saari siirtolohkareineen ja ampumakoloineen.

— Ruuhi on poissa.

— Onko se mitenkään merkillistä?

— Ei. Mutta minkätähden alkuasukas ei souda kotiin, kun hän kerran saa isoisia vieraita? Ja minkätähden ei yksikään ihminen mene rantaan katsomaan Kolumbusta, joka istuu ypöyksin kivilaiturilla syömässä voileipää?

He juoksivat alas vuorelta ja menivät pihamaalle, jota suojasi matala kivimuuri. Vanha, kukkiva pihlaja veräjän pielessä ja mustaseljapensas eteisportaitten kupeella koristivat pihaa. Pykälä vetäisi ovea. Se oli salvassa sisäpuolelta.

— Tämä on hävytöntä, Klopstock huudahti.

— Concilium abeundi, Pykälä totesi.

Kevätesikko katsoi sisään pirtin ainoan ikkunan himmeiden, pienten ruutujen läpi. Pykälä kolkutti samaan aikaan ovea.

— Jätä tuo! tiuskasi Kevätesikko ryhtyen laulamaan kauniilla tenorillaan:

Oi, Amaryllis! Herää jo, pieno! Ilma on vieno, vilpoinen. Taivaalla häilyy kaari, se päilyy, metsissä säilyy hohde sen.

— Oletko keksinyt jonkun tyttölapsen sieltä sisältä? kysyi Pykälä myhäillen. Mutta Kevätesikko ei vastannut. Hän lauloi edelleen:

Amaryllis, siihen voit sä luottaa: Neptunus sua sylin viivain vuottaa! Morfeuksen unijuomin juottaa silmiäs, huulias salli mä en.

Ylimmäinen ovenpuolisko raottui äkkiä. Nuoret naiskasvot olivat näkyvissä juuri niin kauan, että kaikki kolme ylioppilasta ennättivät huomata niiden tavattoman kauneuden. Seuraavassa tuokiossa ne olivat poissa. Kaikki oli ollut kuin noituutta; ei kukaan ollut huomannut, että oven yläosa voitiin avata työntöluukun tavoin, vaikka sisäänkäytävä yhtäkaikki jäi suljetuksi.

— Avaa koko ovi, tyttölapsi! huusi Pykälä, mutta ihastunut Klopstock katkaisi seljanoksan ja heitti nuo kermankeltaiset kukat eteiseen kunnianosoituksena naiselle ja kauneudelle. — Minä nimitän hänet Amaryllikseksi, hän sanoi, hän ansaitsee tuon kaikkien nimien nimen.

— Ei, Kevätesikko puuttui puheeseen, Amaryllis kimmeltää vaaleana kuin juhannus, mutta hän on tumma kuin elokuun yö.

— Tuhkanvärinen, oikaisi Pykälä, ja naamalta ruskea kuin mustalaisnainen.

— Minä voisin rakastaa häntä, tunnusti pikku Klopstock. Mutta tämän liikuttavan tunnustuksen hämmensi Kevätesikon raikuva ylistys:

Maan aarteet jospa joku mulle tois, Selinda, ah, sa saisit kaiken multa! Mull’ aukoa jos vöitäs lupa ois, sun ruumiis kietois monen käädyn kulta. Niin, keisari jos öisin, syleilys jok’ainoon palkkio ois läänitys, jos vyössäni ois tähdet taivahalta, niin tähden saisit joka suudelmalta.

Sillä aikaa kuin Kevätesikko vuodatti laulajasydäntään säveliin, pisti yritteliäs Pykälä päänsä aukosta ja huomasi, että tyttö oli työntänyt oven raskaan salvan syrjään. Tie oli vapaa. Pykälä tunkeutui rohkeasti eteenpäin pikku Klopstock aivan kintereillään; Kevätesikko tuli jäljessä viimeisenä miehenä.

Tunkeilijat hämmästyivät vraköläisen talonpoikaistuvan tilavuutta ja yksinkertaista upeutta. Avoin, valkoiseksi kalkittu takka; leveät, seinään kiinnitetyt penkit; ikivanha taalalaiskello; kaksikerroksiset seinäsängyt, joiden osittain syrjäänvedettyjen uudinten lomasta patjavuoteet hohtivat houkuttelevan valkoisina. Peräseinän korkea astiakaappi oli täynnä tinalautasia ja -vateja. Hämärästä kattoparrujen alta häämöittivät pitkät reikäleipärivit, ja puhtaaksi pesty lattia oli koristettu tuoreilla kuusenhavuilla.

Pykälä pani heti merkille lukuisat pyssyt, joita riippui seinillä siellä täällä: haulipyssyjä, luodikkoja, vanhoja musketteja, jotka toivat mieleen kuvitelmia kolmikymmenvuotisesta sodasta. Mutta pieniruutuinen ikkuna veti väkisinkin puoleensa Klopstockin katseen. Siellä upeili hilpeästi hohtavan eteläauringon valossa komea rivi huolellisesti hoidettuja verenpisaroita täynnä sinertävänpunaisia kukkia.

Amaryllis-Selinda oli verkkoa paikkaamassa eikä näyttänyt piittaavan muusta kuin kävystä ja langasta ja ratkenneista silmukoista. Ylioppilaat koettivat hieroa tuttavuutta. He kyselivät minkä mitäkin, mutta saivat ainoastaan tyhjänpäiväisiä ja vältteleviä vastauksia. Lopulta puhelias Kevätesikkokin luopui yrityksestä, ja nuo kolme vierasta istuivat tuppisuina rivissä penkillä.

— Soisinpa olevani taiteilija, ajatteli Kevätesikko. Silloin maalaisin hänet tuolla kuningattaren-tuolillaan istuvana, käpy kapeassa kädessään.

— Katsohan, hän sanoi Klopstockille puoliääneen, oletko ennen nähnyt tuollaista tuolia. Katsoppas selkämystän koruleikkauksia!

— Sydämiä, huomasi Klopstock.

— Ja neliapilaita.

Kolumbus astui huoneeseen. Nyökkäsi tovereille ja meni tytön luokse.

— Hyvää päivää, sanoi hän ottaen tyttöä kädestä. Minun nimeni on Kristoffer. Mikä on sinun nimesi?

— Henrika.

— Tahtoisitko opettaa tuota minullekin, Henrika?

— Verkon paikkaamistako?

— Niin.

— Ei sinulle ole mitään hyötyä siitä opista.

— Onhan toki! Sekä hyötyä että hupia.

— Se on vaikeaa eikä ensinkään hauskaa.

— Kaikki vaikea on hauskaa.

Kolumbus kävi polvilleen permannolle ja tarkasteli verkkoa. Tunnusteli kiveksiä.

— Eikö verkossa ole mitään muita painoja kuin nämä?

Tyttö purskahti nauruun.

— Sinä olet hupsu. Etkö ole koskaan kalastanut verkolla?

Kevätesikko tuli heidän luokseen.

— Sanohan minulle, Henrika, miksi sinä oikeastaan pelkäsit meitä?

Tyttö katseli häntä. Se oli ihmeellinen katse — arka ja kuuma.

Kevätesikko hymyili rakastettavasta

— Mitä väkeä sinä luulit meidän olevan?

— Etkö pidä siitä, että saat vieraita? kysyi Kolumbus.

— En minä osaa pitää sellaisesta, mitä en ole ennen ensinkään kokenut.

— Eikö täällä milloinkaan käy vieraisilla keitään ystäviä muilta saarilta?

— Ei.