Part 1

MEREN KASVOJEN EDESSÄ

Kirj.

Arvid Mörne

Tekijän luvalla suomentanut

Uuno Kailas

Helsingissä, Holger Schildtin kustannusosakeyhtiö, 1926.

SISÄLLYS:

Gullkonan selällä Vrakö Uni Kristoffer ja Henrika Renata Jäähyväiset Epilogi

GULLKRONAN SELÄLLÄ

1.

— Pidä suunta valkoista kiviristiä kohti!

— Mikä on saaren nimi?

— Sama kuin selän: Gullkrona. [Gullkrona = Kultakruunu.]

— Gullkrona?

— Niin, se kuuluu omituiselta. Miten selittäisit sellaisen nimityksen?

— Selittäisin! Mitäpä hyödyttäisi nyhtää selityksin hajalle kaikkea kaunista?

— Luulen, että nimen on aiheuttanut jokin kirjoitusvirhe, joka — —

— Sinä olet sietämätön paikannimenjohtoinesi. Minä sanon Gullkronan selkä ja iloitsen siitä. Etkö voi kuulla, että nimi laulaa? Etkö voi nähdä, että se loistaa?

— En, kautta Jupiterin, sitä en voi, etkä sinäkään, Kolumbus.

Vuoden pisin päivä alkoi vähitellen iltaantua. Luoteinen oli peräti masentunut. Se puhalsi suoraan peränpuolelta, mutta jaksoi töin tuskin täyttää puoliksi katetun purren korkeita purjeita, jotka oli tiukoitettu kummallekin laidalle. Vanaveden kohiseva laahus jäi peräsimen taakse suurin, välkkyvin kuplin ja mastonhuippuun sidotun juhannuslehvän vihreä kuva murtuili aaltojen mutkikkaissa kuvastimissa suojanpuolella.

Tummasilmäinen, solakka ylioppilas, joka totteli toverinimeä Kolumbus, retkotti peräsimen varressa musta tukka otsalle valuneena ja sääret ojennettuina yli laidan. Ruskettuneet jalat olivat isonpurjeen jalusnuoralla ja kastuivat aaltoihin purren kallistuessa. Hänen riitakumppaninsa, juris studiosus jo runsaasti toista vuosikymmentä ja toverien kesken Pykäläksi nimitetty, seisoi tähystämässä kannella maston edessä. Se työ olikin hänen mieluisinta askarteluaan. Hän näytti hiukan liikaa lukeneelta ja hajamieliseltä sarvisankaisine silmälaseineen, mutta itseasiassa hän oli mestari tähyämään etäisiä kivirasteja ja vilkkuvaloja ja erottamaan väijyviä salakareja.

— Laskemmeko lahteen?

Pykälä ei vastannut.

— Onko tämä Gullkronan valkama?

Pykälä pysyi itsepintaisesti vaiti.

— Tiukalle isonpurjeen jalusnuora, komensi hän tuimasti. Pidä kiirettä, piru soikoon!

Valkoinen pursi liukui hitaasti leveään lahteen.

Pykälä laski ankkurin.

Pienet, poikamaiset uneksijankasvot pistivät esiin kajuutanovesta.

— Missä olemme?

— Voiko se kiinnostaa Klopstockia?

— Olin kuulevinani ketjujen kitinää.

— Häiritsikö se filosoofia?

— Missä olemme, kysyn minä!

— Lukekoon hän rauhassa Wertheriään! »Und Lotte sah gegen Himmel und auf mich; ich sah ihr Auge thränenvoll, sie legte ihre Hand auf die meinige, und sagte: Klopstock!»

— Olet inhottava, Kolumbus!

— Olen tuskastunut Pykälään.

— Ja purat sisuasi muihin.

— Kestä se tyynesti, kultaseni! Olemme Gullkronan valkamassa ja nyt me juomme! Avaa muutamia punssipulloja, hae esiin sokeria ja sitruunia, herätä Kevätesikko ja käske hänen sekoittaa kelpo malja! Ja katso tarkoin, miten hän menettelee, niin opit kerrankin jotain hyödyllistä! Geschwind, kultaseni!

Kolumbus otti esiin tupakkakukkaron ja täytti englantilaisen merenvahapiippunsa. Sitten hän etsi käsiinsä tulukset, iski teräksen piikiveä vasten, sytytti taulan ja sai tulta piippuunsa.

Pykälä kääri kokoon keula- ja viistopurjeen. Kolumbus kävi käsiksi isoonpurjeeseen. Saatuaan työnsä valmiiksi Pykälä laskeutui peränpuolelle auttamaan toveriaan. Kolumbus katseli häntä alta kulmiensa hänen siinä ääneti ja jurona kähmiessään sidenuorien selvittelyssä.

— Täytyykö sinun välttämättä laittautua kummituksen näköiseksi noita surkeita kakkuloita käyttämällä? Sinä muistutat pöllöä.

— Parempi muistuttaa Minervan viisasta lintua kuin olla erään tietyn löytäjän näköinen.

— Va-i niin! Mitä linnunnäkoä sinä siinä herrassa huomaat?

— Hän tuo minun mieleeni korppikotkan.

Nämä olivat ensimmäiset kiivaat sanat, mitkä Kolumbuksen oli onnistunut pusertaa täsmällisen Pykälän suusta. Hän sai heti kyliänsä torailusta.

— Kuuleppas, Pykälä, Bengt Rabbe, miksi me oikeastaan kinastelemme?

— En siedä sitä, että joka toinen lauseeni keskeytetään. Ja sitäpaitsi alan väsyä sinun kehnoon purjehdustaitoosi.

— No, lupaan tehdä parannuksen.

— Annahan minun sanoa sinulle pari asiaa, Kristoffer! Sinua sanotaan Kolumbukseksi, mutta sinä purjehdit kuin maamarriainen, etkä ota oppia varteen sitä saadessasi. Purjehtiminen, näetkös, merkitsee sitä, että pidät silmät ja korvat auki etkä jätä huomaamatta vähäpätöisintäkään yksityisseikkaa, mutta et liioin takerru mihinkään yksityiskohtaan. Se vaatii ennen kaikkea perinpohjaisuutta. Muuten se muuttuu hutiloimiseksi — vaaralliseksi hutiloimiseksi.

— Olet oikeassa, Bengt Rabbe! Minä koetan tehdä parannuksen. — Oliko jotain muutakin?

— Oli kyllä — paljonkin!

— Tässä keväällä kerran lupasitkin, muistathan sen, antaa minulle perinpohjaisen läksytyksen. Anna sen nyt tulla!

— Mitä sinä haluaisit minun sanovan? Sinä olet kiihkeä luonne, Kristoffer, tulisielu, oikea runoilija. Mutta sinulta puuttuu suhteellisuudentajua. Sinä sekoitat hullulla tavalla runon ja elämän. Olet mielestäni samalla kertaa voimakas ja heikko: oikullinen ja puuskikas kuin luodetuuli, mutta vailla kestävyyttä.

— Arvelet, että en olisi uskollinen!

— Ystävyyteesi minä luotan.

— Mutta et luota minuun rakkaudessa?

— Ehkäpä en.

— Uskoin sinulle eilen, että en ole koskaan rakastanutkaan, ja se on totta.

— Kuinka voit sanoa mitään noin todellisuudenvastaista?

— Tiedän sen.

Kareilta ja kalliorannoilta kuuluva aaltojen kohina täytti ilman saaristomeren kuvaamattomilla säveljaksoilla. Lokit liitelivät kirkuen purren ympärillä. Tiirat kiertelivät pehmein kaarroksin pienen, punakukkaisen hiekkasärkän yläpuolella ja syöksyivät läiskähtäen alas kimmeltäviin hyökyihin.

Kristoffer istuutui perämiehen tuhdolle toverin viereen ja pani kätensä hänen olalleen.

— Niin, tiedän sen, veli.

— Mistä lähtien, Kristoffer?

— Muutamasta eilispäivän määrätystä hetkestä asti.

— Kerrohan!

— Kerron alusta pitäen.

Me soudimme Aurajokea alas. Synkkä matka! Sinä istuit jurona peräsimen ääressä, Kevätesikon kirkkaat silmät olivat kyynelissä ja pikku Klopstock itki. — —

— Voi, Kristoffer, hävitetyn Turkumme näkeminen ei ole koskaan ennen niin koskenut sydämeeni! Olin vähällä itkeä, minäkin, noita palaneita tontteja, noita jäljellejääneitä surkeita savupiippuja, noita hiiltyneitä, vanhoja pihapuita, jotka eivät enää koskaan viheriöi.

— Minäkin vuodatin eilen kyyneleitä, se minun täytyy tunnustaa sinulle.

Varhain aamulla seisoin suuren Porthanin haudalla. Edessäni kohosivat hävitetyn tuomiokirkkomme nokiset muurit, takanani oli kaupunki sorana ja tuhkana. Ja minä ajattelin sitä kaikkea, mikä oli ollut.

»Onneton syyskuukausi rangaistuksen vuonna 1827», puhelin väristen itsekseni, »niin kauan kuin elän, olen muistava tulenloimun yötaivaallasi. Sinä tuhosit iloisen nuoruutemme. Suomen Alma Mater on kuollut; tuhka tupruaa sen hävitetyn linnan, vanhan kotimme, vaiheilla. Ylioppiiasaikamme ei palaa koskaan! Ei koskaan! Minä tahdonkin lähteä pois tältä kuoleman seudulta ja suunnata kulkuni yli selkien ja etsiä itselleni olinpaikan jostakin etäisestä saaresta, missä meri kohisee ja myrsky laulaa.»

— Sinä teit nopean päätöksen, Kristoffer!

— Niin tein. Ja me lähdimme purjehtimaan, jumalan kiitos. Linnanselkä otti meidät vastaan keinuvin mastoin ja liehuvin viirein, linna silmäili ystävällisesti alas meihin niinkuin kunnianarvoisa esi-isä katselee jälkeläiseensä, ja sitten jäimme hetkiseksi tuulensuojaan Ruissalon luokse — —

— Mikä sinusta oli varsin mieluista, uskallan otaksua.

— Ei, ei sillä lailla kuin sinä arvelet.

— Muisto elää, Kristoffer, ja toivo — —

— En voi enää sietää niitä paikkoja! Sinä kuulet sen nyt: en ole enää koskaan näkevä häntä! En tahdo sitä.

— Sanotko tätä uskollisuudeksi?

— Ruissalossa viheriöitsi tammimetsä, ja meidän rakas rantapolkumme pujottelihen siellä ryhmyisten runkojen lomitse. Mutta hän oli poissa — niin sydämelle kuin katseellekin. Suljin silmäni koettaen nostattaa hänen kuvaansa sieluni nähtäväksi. Mutta en nähnyt mitään. Ja silloin ymmärsin, että en ollut koskaan rakastanut häntä, vaikka kerran lupasinkin hänelle uskollisuutta valoin ja sormuksin.

— Kristoffer!

Bengt Rabbe hypähti pystyyn. Kristoffer oli vetänyt sormestaan ohuen kultasormuksen, jota hän piti vasemmassa kädessään. Hän kurotti kätensä veneen reunan yli. Kapeat, eloisat kasvot olivat kalpeat ja käsi vapisi.

— Kristoffer, sinä teet itsesi onnettomaksi! Ellet enää rakasta kihlattuasi, niin lähetä tunnusmerkki takaisin hänelle!

Bengt Rabben puhuessa pudotti Kristoffer sormuksen. Se syöksähti alas sinivihreään syvyyteen kuin pieni kullanvärinen vesihyönteinen.

— Voi, Kristoffer! Menettelit epäjalosti! Se on onnettomuudeksi, saatpa nähdä!

— Minun täytyi tehdä niin. Kuule minua ja tuomitse sitten! Puhukaamme rauhallisesti! Minä kerron edelleen.

— Mitä tässä on enää sanottavaa?

— Kas, me kuljimme Ruissalon ohi ja luovimme räiskyvässä lounaistuulessa Airiston selälle. Silloin sinä, Rabbe, jätit peräsimen ja jalusnuoran minun käsiini ja opetit minua ohjaamaan purtta. Aluksi pidimme me molemmat kiinni peräsimen varresta, sinun kätesi ohjasi, minun seurasi tahdottomasti mukana. Mutta äkkiä sinä hellitit otteesi, hypähdit tähystyspaikallesi etukannelle, käännyit ympäri ja huusit:

Purjehdi, Kolumbus!

Tiedä, että kun jätit peräsimen minun käsiini, solui purjehtimisen hekuma kuin kiitävä, ihmeellisesti vilvoittava virta hermoihini. Heti sen jälkeen tein minä väärän ohjausliikkeen, sain vettä veneeseen, se kasteli sinut, ja sinä riitelit hutiloimiseni vuoksi, mutta suolainen pärske tuntui kasvoillani suloiselta hyväilyltä. Entisyys oli kuolleena selkäni takana. Tulevaisuus kohosi kangastellen silmien eteen niinkuin vihannat saaret aaltoilevalla taivaanrannalla.

Olin saanut kasteen. Meri kastoi minut. Olin kasvanut irti entisyydestäni niinkuin perhonen kotelosta. Meren vapaa maailma avautui katseelleni.

— Mutta — Kristoffer — älä suutu, jos sanon: et sinä kykene tulemaan toimeen siinä maailmassa. Mitä oikeastaan tarkoitat meren vapaalla maailmalla? Kun purjehditaan, niin ei olla laisinkaan vapaita siinä mielessä kuin sinä ajattelet. Merenkulku ei ole suinkaan mielikuvitustoimintaa.

Kristoffer istui kyyrysissään parraslaudoilla. Hän tarttui käsin otsaansa ja katsoi avuttomasti Rabbeen:

— Luuletko minun koskaan oppivan purjehtimaan?

— Oh, kyllä sinä voit hyvinkin perehtyä siihen, sikäli kuin se on opittavissa.

— Yhdentekevää, Rabbe! Haluan purjehtia niin kauan kuin kesää riittää, ja elokuussa lähden jonkun kalastajan kanssa merelle laskemaan hailiverkkoja. Siinä työsuunnitelmani! Sinä aiot laatia taloudellis-maantieteellisen kuvauksen saaristosta, Kevätesikko kuivattaa kaksisataa siemenkasvia ja viisikymmentä itiökasvia, ja Klopstock istuu kajuutassa tutkistellen sumuisia saksalaisia lyyrikoita. Mutta minä en jaksa laskea kukkien hedeponsia enkä saarten taloja. Aion sen sijaan elellä talonpoikien parissa, milloin siellä, milloin täällä.

— Siihen me kaikki suostumme.

— Vihdoinkin viisas sana, Pykälä! Tiedätkö, joka kerta kuin purjehdimme tuollaisen pienen, punaisen, valkonurkkaisen saaristolaismökin ohi, minut valtaa haikea halu hypätä maihin ja jäädä päiväksi tai pariksi katsomaan, millaista elämää siinä tuvassa mahdettaneen elää.

Kristofferin kasvot elehtivät niinkuin kirkas vesi tuulen sitä poimutellessa. Rabbe tahtoi vastata jotakin, mutta samassa sukelsivat Klopstockin pienet, pyöreät kasvot jälleen esiin kajuutan ovesta. Ystävien keskustelu taukosi.

Klopstock asetti perämiehen tuhdolle kolme hopeapikaria. Kristoffer kävi pitkäkseen peräkannelle, vihelteli jotakin merimiessävelmää kerran toisensa perästä, ikäänkuin olisi muistutellut sitä, ja sitten hän alkoi kirjoittaa pieneen, punaiseen muistikirjaan.

— Kolumbus runoilee!

— Vaiti, Klopstock!

Kajuutassa lauloi täyteläinen, kirkas tenori:

On viiniä. Ja muusta viis, mä käännän muulle selän. Kun viinivirta tulvii siis, mä kuninkaana elän. Mies autuas, kun veressään, hei, rypälneste laukkaa, siis poika täyttää maljan tään ja naukkaa, naukkaa, naukkaa.

Kevätesikko astui ulos kajuutasta peränpuolelle.

Hänen kasvonsa olivat punakat ja leppoisat ja loistivat aurinkoisen mielen hilpeyttä. Kultasankaisten silmälasien takana hymyili poikamaisen hilpeä silmäpari. Sininen lippalakki oli työnnetty takaraivolle, ja hänen leveälle, kauniille otsalleen kähertyi vaaleita hiussuortuvia kullalta vivahtavana seppelenä. Toinen ruskettunut koura puristi täpötäyttä pikaria, toinen hoiteli hopeakauhaa, maljansekoittajan muhkeaa työkalua.

— Mihin kerto jäi, pojat?

Pykälä ja Klopstock yhtyivät lauluun, ja Kevätesikko löi tahtia kauhalla:

Mies autuas, kun veressään, hei, rypälneste laukkaa, siis poika täyttää maljan tään ja naukkaa, naukkaa, naukkaa.

Klopstock pujahti alas kajuuttaan vikkelästi kuin pieni sisilisko ja ryömi taas ulos kantaen tuoksuvaa, sakeaa, tummaa juomaa valtavassa savimaljakossa, joka oli somistettu ruosteenruskealle pohjalle maalatuin vihrein koristekuvioin. Kevätesikko liikuskeli maljakon ympärillä, ammensi kullekin ja lauloi, niin että saaren kallioiset rannat raikuivat:

Ei murhe mieltä paina, ei: kas, viiniin tuska hukkuu. Juon siksi, kunnes poika, hei, Bakkuksen syliin nukkuu. Ja aamutuimaan, katsokaas, jos päässä sepät paukkaa, niin malja täyteen, poika taas jo naukkaa, naukkaa, naukkaa. — — — — — — — — — —

— Ojenna Kolumbukselle pikari.

— Kolumbus on sepittänyt runon.

— Anna kuulua!

Aurinko oli vaipumaisillaan luoteisen taivaanrannan korkeavuoristen saarien taakse. Valkoinen pursi keinui pehmeissä mainingeissa. Kolumbus seisoi peräkannella pikari kädessä ja luki ulkomuistista:

Kas, kukat kutsuu, lehdet kastehin ja lehdot ruusuaartein salaisin. Mut, meri raivokas ja rannaton, sun aaltos tenho ihmeellinen on.

Ah, niityt tuoksuu, purot solisee ja immet luhdeissansa vuottelee. Mut laulain rientelemme ohi vaan, oi meri, luokses, sua kohtaamaan!

Ja ranta jää. Sen kuvat lempeät taa purjehtijan hiljaa häipyvät. Kuin aurinko ja taivas kimmeltäin vie meidät, meri; elämäämme päin!

Kolumbus kömpi alas peränpuolelle ja istuutui Pykälän viereen. Kevätesikko joi maljan pohjaan pikku Klopstockin kanssa, veti tämän taskusta jonkin kirjan ja alkoi selailla sitä. Hän myhäili löytäessään kuivatun ruusunlehden ja samalta aukeamalta ystävänsä mielifilosoofien ajatuksia. Hän selaili edelleen: uusia ruusunlehtiä, valkoisia, helakanpunaisia, keltaisia, tummanpunaisia.

Ihmeellinen auringonlaskun hiljaisuus asusti peninkulmia laajan selän yllä. Maininkien kohina imeytyi siihen. Kurmitsan alakuloinen laulu vaikeni ikäänkuin sävelet olisivat säikkyneet tyhjiä, äänettömiä aavoja. Ystävysten mielet valtasi äkkiä tunto muukalaisuudesta täällä saariston autiudessa.

— Mikä on tuo kaunis kirja? kysyi Pykälä, jota pitkällinen äänettömyys oli alkanut vaivata.

— Novaliksen Heinrich von Ofterdingen.

— Mitä se käsittelee, Klopstock?

— Kaiken olevaisen yhteyttä.

— Ylimalkaisesti sanottu.

— En voi esittää sen perusajatusta muulla tavoin. Mikäli et pidä parempana, että sanon: jumaluutta.

— Maljasi, pikku teoloogi, puuttui Kolumbus hymyillen puheeseen. Heinrich von Ofterdingen käsittelee ennen kaikkea salaperäistä runotaidetta, jonka taikakuvastimessa asiain merkitykset iäti vaihtelevat, uneksitusta tulee todellisuus ja todellisesta uni, ikuisesta ajallinen ja ajallisesta ikuinen.

— Ja mykkä saa äänen: kivet, ruohot, puut, vuoret, tähdet. —

— Sinä rakastat Novalistasi. Maljasi, Markus!

— Katsokaas, sinä olet oppinut minun nimeni! Maljasi, Kristoffer!

— Hiljaa!

Kevätesikko nousi seisomaan.

— Kuulkaa!

— Mikä ääni se on? kuiskasi Klopstock Pykälälle.

— Kalkas huutaa.

— Mikä lintu se on?

— Koirashaahka, tietääkseni!

— Tosiaankin kummallista, että se laulaa näin myöhään kesällä!

Aurinko säteili sinimustan tornin alta, jonka pilvet olivat rakentaneet luoteiselle taivaalle. Se ampui Gullkronan selän yli viimeisen kimppunsa hohtavia nuoliaan ja vaipui sitten saaristomereen jonkun etäisen saaren jyrkkien kallioiden taakse. Hulmuava väriloisto levisi nopeasti yli koko taivaanlaen. Selkä vivahteli tumman burgundilaisen väreissä, ja kaukaa punaisesta maininkien kuohusta kuului huutoja, äänekkäitä, houkuttelevia, alakuloisia, ikäänkuin niissä olisi elänyt ihmiskaipaus:

A-oo! A-oo! A-oo!

— Miten paljon niitä onkaan, ihmetteli Klopstock.

— Koirashaahkat keräytyvät nyt parviin, selitti Kevätesikko. Ja pian ne suuntaavat kulkunsa etelää kohden, kauas, kauas Itämeren yli Saksan hiekkasärkille ja Tanskan salmiin, jättäen naaraat ja poikaset Gullkronan selälle.

Punainen hohde sammui. Tuulenpuuska kulki veden yli saattaen purren liikkeeseen ja kääntäen Heinrich von Ofterdingenin lehteä.

— Mitä tekemistä sinulla on täällä, tuuli! kivahti hartaudessaan häiritty Klopstock.

— Tuuli kääntyy vastapäivään, mietiskeli Pykälä. Ja tuolla nousee Baabelin torni; saa nähdä, tuleeko ilmanmuutos.

Mutta tuulenpuuska asettui jälleen. Ja päivän suuri soihtu oli tuskin ennättänyt sammua kaukaisen vuorenhuipun taakse, kun jo samalla paikalla loimusi uljas nuotio.

— Mutta katsokaas, aurinkohan palaa takaisin! huudahti Klopstock tyhjentäen kymmenennen maljansa.

— Tuo aurinko on ihmiskäsien sytyttämä ja sitä nimitetään juhannuskokoksi, neuvoi Kevätesikko.

— Komea roihu! Se leimuaa kuin vainovalkea, niinkuin vartiotuli sodassa, riemuitsi Kolumbus.

— Se palaakin Nauvossa eräällä vartiovuorella, jonka nimi on Voirasia, lausui Pykälä.

— Katsokaa, tuolla koillisessa palaa toinen tuli!

— Se liikkuu eteenpäin.

— Se palaa lautalla.

— Paraisten vesillä, päätteli Pykälä.

— Ja tuolla vielä yksi!

Pykälän kuulu paikallisvaisto pantiin todelliselle koetukselle.

— Antakaas, kun katson, tuumi hän ottaen silmälasit päästään. Etelä-lounaiseen Gullkronasta! Siis Kirkkosalmenluodolla Kemiön seurakunnassa.

Mutta toverit eivät kuulleet tätä viimeistä todistusta Pykälän maantieteellisistä tiedoista. He nostivat ankkurin. Alkoivat soutaa rantaa kohden ja törmäsivät karille.

Kevätesikko ja Klopstock ponnistelivat kumpikin airoineen irrottaakseen purren, Pykälä seisoi peräsimessä.

— Missä on Kolumbus?

Ei vastausta.

— Herran nimessä, mitä olette tehneet Kolumbukselle?

— Kolumbus! Kolumbus! huutelivat toverukset yhteen ääneen.

— Täällä! kajahti niemeltä ääni.

Kolumbus oli riisunut vaatteet yltään, uinut maihin ja ryhtynyt keräämään risuja juhannuskokkoa varten. Hän repi irti aikoja sitten kaatuneiden ja lahonneiden mäntyjen juurimyhkyröitä. Hän löysi hiiltyneitä kekäleitä muutamasta louhikosta, missä joskus oli palanut rantatuli. Toverit tulivat raahaten mukanaan kuivia kuusia, joita Pykälä oli kaatanut venekirveellä. Pian kohosikin autiolle niemenkärjelle kokko, ja ylimmäinen puunlatvus upeili pari miehenmittaa korkealla. Liekit kiitivät sihisten ja sähisten eteenpäin tuon hauraan rakennelman sisustassa, työnsivät vihaisia, punaisia kieliään esiin kuusenhakojen muodostamien rätisevien seinien läpi ja kiemurtelivat kähisten ylös runkoja pitkin.

Kolumbus kiskoi ranta-ahteesta kuivia katajapehkoja ja työnsi ne aukkokohtiin. Tuli loi heleänpunaista hohdettaan hänen valkoiselle iholleen ja mustalle tukalleen.

Hän tuli toverien luokse, jotka olivat leiriytyneet kokon lähistölle.

— Tässä ovat vaatteesi.

— Kiitos, minä menen pian uudelleen mereen. Olen nokeentunut rantasaaliistani.

Hän kietoutui peitteeseen, jonka toimekas Pykälä oli ottanut mukaan.

— Syö ja juo sitten lämpimiksesi!

Pykälä ojensi hänelle tuoreella, voimakkaalla maalaisjuustolla päällystetyn hapanleipävoileivän.

Kevätesikon viinataskumatti kiersi miehestä mieheen. Mutta kokossa lauloi tuli juhannusyön korkeaa veisua ja yhtäkkiä se otti vauhtia suihkuttaen pilviä kohden ikäänkuin loistavan jättiläismainingin. Punainen kajo kierteli hiljaisilla rannoilla ja tyynillä vesillä, kipinät tanhusivat joka taholla tummansinisessä hämyssä.

Nuo kolme vierasta kokkoa paloivat vielä kukin tahollaan. Suuri yksinäisyys ei enää painanut mieltä. Tuntui siltä kuin olisivat hajallaan olevat pienet ihmisparvet tulleet lähemmäksi toisiaan ja viittoilleet toisilleen palvellen yhdessä valon ja elämän voimia.

Jonkun aluksen varjokuva sukelsi äkkiä tulen valopiiriin. Kevätesikko huomasi sen ensimmäisenä ja nykäisi Klopstockia käsivarresta.

— Näetkö, Kaaron tulee lauttoineen.

— Miksi juuri Kaaron?

— Siksi että hän soutaa äänettömästi. Ja miten voit selittää sen, että hän on useita minuutteja puurtanut eteenpäin silmänkantamissa, kenenkään sittenkään huomaamatta sitä.

— Yksinäinen soutaja ja raskas lasti, päätteli Pykälä.

— Me kutsumme ukon ryypylle, ehdotti Kolumbus.

Pankaa lauluksi, pojat:

Kuulkaapa pojat Bohusläänin, teill’ on pelkkää kahvii, paloviinaa, paloviinaa Ruotsin kaarti latkii, kiittää saa näin makeaa, kalossit jalass’ on mukavaa, kiittää saa näin makeaa, mars, sekä parempi tahti!

Alus liukui eteenpäin äänettömin aironvedoin ja hitaasti kuin etana.

Paloviinaa, paloviinaa, mars, sekä parempi tahti!

Ei kuulunut mitään vastausta. Veneen masto ja kumarassa istuvan soutajan varjokuva hahmottui selvästi heikkenevässä tulenkajossa.

— Tännepäin! huusi Kevätesikko.

— Tännepäin! tännepäin! luikkasi Kolumbus.

— Tännepäin! yhtyi pikku Klopstock huutamaan ja kahlasi rantaveteen.

— Tännepäin, ruokki, tännepäin! kaikui Pykälän mörybasso.

— Tännepäin, ruokki, toisti Klopstock. Hän ei tietänyt, mitä ruokki merkitsi, mutta otaksui sen joksikin murteelliseksi kohteliaisuudeksi.

Mutta alus mateli äänettömästi eteenpäin.

— Tuon laita ei ole oikein.

— Se on Ahti.

— Neptunus.

— Kaaron.

— Laittaudu maihin, Klopstock, ja viskaa kokkoon uutta polttopuuta!

Kolumbus oli heittänyt peitteen yltään ja kahlasi pikku teoloogin ohi. Vesi ylti hänen lantioihinsa.

— Menetkö nyt taas uimaan?

— Minä uin Kaaronin luokse ja kutsun hänet voileiville ja ryypyille.

Kolumbus kahlasi eteenpäin tuota salaperäistä alusta kohden. Klopstock totteli: riutuva kokko sai eloa ja pian väräjöi tulenvako taas selän yllä, jonka punavärisistä mainingeista uimarin päälaki toisinaan kohosi näkyviin niinkuin musta hylkeenpää. Mutta äkisti kajo kalpeni, liekit hupenivat, kekäleet luhistuivat kokoon. Ei ollut mitään, millä pitää tulta vireillä. Nuo kolme ylioppilasta juoksivat kilvan metsän läpi.

— Miksi me juoksemme?

— Kysy Pykälältä!

— Miksi sinä livistät niin vimmatusti? läähätti Kevätesikko.

— Siksi että pelkään Kolumbuksen joutuvan vaaraan.

— Mitä me voimme tehdä?

— Lähteä pursinemme liikkeelle.

He kulkivat sauvomalla matalikkojen lomitse, pääsivät vihdoin selville vesille ja alkoivat soutaa molemmilla avopareilla. Kulku suunnattiin vierasta alusta kohden.

— Pidä kokkaa maamerkkinä, hän komensi.

Seuraavana hetkenä kiiri hirveä ulina veden yli. Se kuulosti kauhunhuudolta, se oli kuin jonkin suuren eläimen parahdus kuolemanhädässä.

Nuo kolme purressaolijaa vaikenivat. Heidän kasvonsa valahtivat kuolonkalpeiksi, heidän sydämensä pamppaili, heidän lihaksensa jännittyivät äärimmilleen. Aironlavat taipuivat vedessä, keulan ympärillä kohisi, raskas pursi eteni sellaista vauhtia kuin se olisi kulkenut purjein pienoisessa tuulenpuuskassa.

Kolumbus oli sillävälin uinut selälle hiljalleen. Asiallahan ei ollut kiirettä. Hän kääntyi selälleen levätäkseen ja nauttiakseen hulmuavan kokon ja sinisen yön värisoinnuista. Mutta lopulta alkoi vilu nipistellä ihoa, niin karaistunut kuin hän olikin. Hän pyrki nyt eteenpäin voimiensa takaa, oli pian verkalleen etenevän päämääränsä lähettyvillä ja pysähtyi vettä polkemaan koettaen samalla ottaa selvää asemasta.

Vieras alus oli kömpelö verkkovene, jonka takimmainen masto oli irrotettu. Keulassa istui soutaja: kyttyräselkäinen ukko, vanhojen puuleikkausten Kaaronia suuresti muistuttava. Kolumbus päätteli vain hahmosta. Kasvoista hän ei tietenkään saanut mitään käsitystä. Mutta mitähän vanhus mahtoikaan kuljettaa? Kolumbus oli aistivinaan tuoreiden kuusenhavujen tuoksua. Se tuntui jollakin tavoin vastenmieliseltä.