Part 3

Vanhus pudisti ääneti päätään. Ymmärtämättä mitään laivan rakenteesta hän kääntyy puutarhaan päin arvostelemaan kirsikkapuuta.

— Kauniita marjoja ja puhtaita kuin silmä.

Mutta nurmettuneet ja hoitamattomat lavat vievät hänen hyväntuulensa ja huuli lerpalla hän kääntyy Urbainin puoleen:

— Milloin aiot saada tämän aluksen vesille?

— Parin viikon kuluttua.

Vanhus huomaa nimen keulapuolessa ja alkaa sitä tavailla:

— Kadehtijain mieliharmi...

Hampaiden välitse hän lisää:

— Sen se sanoo ennenkuin on nähnyt mihin alus kelpaa.

Sitten hän menee menojaan.

Urbainin mieli kevenee, hän kutsuu veljeään. Hyvillään kohtauksen onnellisesta kulusta Marie-Jeanne laskeutuu rantaa kohti. Vajan takaa kuuluu heleä nauru ja pienten puukenkien kopinaa ja Léon ilmestyy näkyviin punastuen kuin tyttö.

— Sinä juokset sen letukan jälessä, murahtaa Urbain.

Mutta poika, joka tänä iltana sopimuksen mukaan tapaa Louisen rantahietikolla, ottaa nuhteet ääneti vastaan ja tarttuu työhönsä.

Kauniina kevät- ja kesäöinä pojat ja tytöt tavallisesti kokoontuvat Corbièren kallioille, kylän takapuolella. Seudun tytöillä, jotka kasvavat tuulessa ja sateessa on ahavoituneet kasvot, karkeat kädet, vahvat lihakset ja lämmin veri. Aina kypsymisistä asti palaa heidän silmissään tuli ja heidän länteensä keinuvat houkuttelevina. Meri ei ota kaikkea voimaa nuorilta miehiltä ja iltasin kulkevat nuoret parit rantakallioilla tahi hietikolla. Siellä vaihdetaan hyväilyjä, mutta vendéelâiseen tapaan seurauksitta, joskin silloin tällöin sattuu, että joku tytöistä tulee raskaaksi. Toverit saavat siitä pilanaiheen, äiti antaa korvapuustin ja pappi naittaa asianomaiset: ei haittaa olla kunniallinen ja ottaa asia vakavasti, niinkuin tulee.

Pari viikkoa on kulunut edellisestä. Alus on kehittynyt valmiiksi, sen sivut ovat sorjasti maalatut ja se näyttää niin komealta ja kookkaalta kuin tahtoisi se hajoittaa koko pienen vajan. Pohja vesilinjan alapuolella paistaa vihreänä, yläpuoli hohtaa vaaleansinisenä ja kannen reunaa kiertää syvänsininen nauha.

Isä Goustav on laskenut työkalut luotaan, hän seisoo kädet suolivyön alla ihailemassa käsialaansa. Paita liehuu tuulessa. Hänen vanhat sinertävät huulensa liikkuvat mielihyvästä hänen katsellessaan emäpuuhun taottua pohjapainoa.

— Se se antaa alukselle ryhdin!

Tulee vesille-laskupäivä.

Aamulla Théodore kiinnittää kukkakimpun laivan kokkaan ja trikolorin nimilautaan. Kello kolme nousuvesi jo huuhtoo veistämöä ja Goustavit pitävät kiirettä. Haetaan Malchaussé vipuineen ja keulapuoli kohotetaan teloilta. Alus nousee miesten päiden yli jättiläismäisenä; koskettaen vajan kattoa. Urbain sivelee vielä viimeisen kerran pensselillään hankaantuneita kohtia pohjalaudoissa.

Taivas on harmaa; mutta itätuuli repäisee kahtia pilvivaipan ja sen aukeamasta lankeevat auringonsäteet vinosti yli suolakeuden, jonka yläpuolella lokit kirkuen purjehtivat. Puut taivuttavat selkäänsä, vajan katto kohahtaa tuuliaispäissä; vesi loiskahtelee laituriin vihreänä ja limaisena.

Uteliasta väkeä kerääntyy paikalle. Aidan takana seisoo ryhmä ihmisiä ja toiset ovat kerääntyneet laiturille tullivartijan ympärille, joka tärkeän näköisenä juttelee. Francois pitää silmällä veden nousua, Théodore taas isoisän säästäväisen katsannon alla saippuoi laivan saumoja.

— Nyt pojat! Meri on noussut!

Kuullessaan nämä sanat Urbain polkee jalkaa jouduttaakseen valkeata myssyä, joka paraillaan on tulossa polkua pitkin, sulun puolelta.

— Tuleppas nyt sukkelaan!

Marie-Jeanne puskee tuulta vasten, hame lerputtaen pään yli, kädestä hinaten pikku Jeania, jonka varpaat vain joskus koskettavat maata. Marie-Jeanne huutaa täytyneensä odottaa Vieliä, jonka piti ottaa toiset lapset hoitoonsa. Mutta nuhtelematta sen enempää Urbain Coët tarttuu hänen käteensä ja vie hänet veistämön perälle.

Léon ja nuorin Goustav kiipeevät ylös kannelle. Köysiä helpotetaan. Alus liikahtaa, seisten suorana kölillään; kuuluu sahan ääni kun Francois poistaa tieltä jonkun esteen. Isä Goustav on ojentanut vartensa, rillit nenällä ja naama paistaen hän tarkastaa että kaikki on kunnossa.

Lauta rasahtaa, Francois huutaa:

— No nyt!

Alus liikahtaa jälleen, liukuu yhä nopeammin kunnes se koskettaa vedenpintaan.

Palkit taipuvat painon alla, vesi avautuu, hyökkää sivuille, loiskahtaa perää vasten ja sieltä ylös laiturille. Äkkiä sivulle kallistunut alus kohoo pystyasentoon ja siinä se nyt kelluu kepeänä ja sorjana. Köydet kirahtavat pingottuessaan, kettingit rämisevät reijissään ja niiden pidättämänä alus pysähtyy vähän matkaa laiturista ja heilahdeltuaan hetken rajusti tapaa vihdoin tasapaino-asemansa.

Veistämö näyttää nyt kumman tyhjältä. Katsojien kurkusta kajahtaa tervehdyshuuto, johon vastapäisellä rannalla-olijat vastaavat.

Léon ja Théodore heiluttavat aluksen kannella lakkejaan; lippu lehahtaa leväälleen navakassa tuulessa ja kukaan ei häläkässä huomaa kuinka Urbain kohottaa lastansa alusta kohti ikäänkuin hyvän onnen toivotukseksi.

Marie-Jeanne hyrähtää itkuun tietämättä itsekään mistä syystä. Hän muistaa hääpäivänsä, jolloin oli astunut kirkkoon Urbainin rinnalla. Hän kumartuu miehensä puoleen niin että tuntee tämän ruumiista lähtevän lämmön. Pikku Jean kirkuu. Urbain ajattelee:

— Ah, jospa isä eläisi!

Sillä hän tunsi itsessään hämärästi sukunsa kaukaisen ponnistuksen ja sen nousun, joka oli tapahtunut hänen polvessaan. Hän näki jälleen edessään vanhuksen, joka oli tehnyt työtä ja säästänyt saadakseen penni penniltä kokoon sen aluksen hinnan, ja jonka äkkikuolema oli tavannut kotoisen lieden ääressä ennenkun hän oli saanut nähdä unelmansa, tuon sinikylkisen aluksen tuolla, joka paraillaan ylpeänä näytti rintaansa laineille, toteutuneena.

Goustavit saivat joka puolelta kuulla kehumisia työstään. Lähdettiin harjakaisia juomaan, sillä tähän hetkeen kuului vanhastaan juomingit; joilla asiat päätetään ja työt kruunataan. Muut olivat jo matkalla kapakkaan, kun Marie-Jeannelta pääsi hiljainen huuto.

Kukkaskimpun, joka oli keulavantaseen kiinnitettynä, vei tuulenpuuska mereen. Se pisti Marie-Jeannea oudosti sydämeen, jonka hämärät aavistukset täyttivät. Sitä lisäsi vielä se, että erään läheisen laivan kannella muuan parrakas merimies virkahti:

— Siinä alus, joka alkaa uransa oikealla koiranilmalla!

Outo huoli hiipi Marie-Jeannen mieleen. Hän tähysti taivaaseen päin, jonka paksut, repaleiset pilvet nyt olivat tykkänään peittäneet, kätkien auringon taakseen. Hän sanoi miehelleen:

— Minä menen kotiin lasten luo valmistamaan päivällistä.

Molemmat veljekset viipyvät iltaan saakka aluksellaan, josta he eivät hennoisi enää ollenkaan irtautua. He panevat kuntoon köysiä ja purjeita ja kansi kajahtelee tukevana heidän askeltensa alla.

Meri laskee jälleen. _Kadehtijain mieliharmi_ löytää pysyvän paikkansa suojaisessa satamalahdessa. Aallonmurtaja varjelee sitä kuin rintavarustus. Kuiville jääneestä lahdenperästä nousee suolan ja mudan haju. Tuuli humahtelee vain mastoköysissä.

Urbain lähtee kotiinsa jättäen Léonin yöksi vartioimaan alusta. Kun hän tuntia myöhemmin saapuu oikotietä myöten kylään, kohoo Vielin talon kohdalla varjo heinäsuovan takaa. Pelokas ääni sanoo:

— Eikö veljesi tulekkaan?

Urbain tuntee varjon Louise Pironiksi, joka odottaa Léonia jokapäiväiselle iltakävelylle.

— Nyt teidän kävi huonosti, sanoo Coët nauraen. Alus on vesillä ja Léon nukkuu siellä!

Silloin tyttö painuu äkkiä pimeyden peittoon ja kiertää talojen takaa samalle satamapolulle, jota Urbain on tullut.

3.

_Kadehtijain mieliharmi_ kellui ankkuripaikallaan Herbaudièren edustalla. Urbain oli sijoittanut pojunsa ulkopuolelle sitä kaksinkertaista alusriviä, joka reunusti rantaa ja ankkuroinut aluksensa semmoiselle kohdalle että hän hyvin saattoi nähdä sen ikkunastaan. Vanha soutuvene, jota oli käytetty hummerien ja äyriästen pyyntiin saaren kalliorannoilla, oli korjattu ja sivelty suuren aluksen väreillä ja keikkui nyt sen sivulla muistuttaen poikasta, joka hakeutuu emonsa turviin. Muillakin aluksilla oli sivullaan semmoinen pikkuvene, joka hyppeli kevyesti ristilaineissa lyhyen nuoran päässä.

Länsituuli, joka puhalsi tuona vesillelasku-päivänä oli yltynyt yhä pakoveden aikana. Verhot säilyketehtaiden ikkunoissa lepattivat rajusti tuulessa. Savunkarvaiset pilvet patoutuivat päällekkäin itäiselle taivaanrannalle, missä meri kävi mustana. Lähempänä lakeudella muodostivat lampaat vaaleampia läikkiä vihreälle pohjalle. Meri täytti ilman kohinallaan, laineet huuhtoivat vaahdoten kallionientä ja jyskyttivät säännöllisessä tahdissa aallonmurtajaa, tempoilivat alusten kettinkejä ja murtuivat vihdoin kivisiin laitureihin, joista ne talttuneina, kuin häpeissään vierivät hietikolle, missä hiekkarakeet pöllähtelivät tuon tuosta ilmaan.

Coën talossa pantiin verkkoja kuntoon; Marie-Jeanne hienonsi väriainetta karkeassa esiliinassaan. Tuuli huokaili ovipielissä ja ikkunoissa ja kahahti pihamaan heinänkorsissa kuin silkinrepeämä. Alhaalla suomaalla eivät myllyt enää pyörineet, varovasti kyllä, sillä myrsky olisi pian vienyt mennessään niiden siivet.

Kuului meren valitusta ja laineiden raskasta jyskettä ulapalta. Miehiä ei näkynyt muita kuin pieni ryhmä pelastusveneen vaiheilla.

Vangittuina mökkeihinsä tai istuen kapakkatiskin luona Zacharien luona, jonka oven päällä oli jalan korkuisilla kirjaimilla komealta kuuluva nimi Uuden vuosisadan ravintola, kalastajat odottelivat myrskyn asettumista. Silloin tällöin pistäytyivät he rantalaiturilla katsomassa meren uhkaavaa käyntiä levottomuus mielessä vaimon ja lastensa tähden ja levottomuus myös vatsassa.

Ikkunastaan näki Marie-Jeanne uuden aluksen mastojen tanssivan aallokossa ja kun sattui tavallista suurempi laine näki hän keltaisen öljytyn kannenkin saumoineen. Hän oli ylpeä, sillä koko satamassa ei ollut niin uutukaisen kaunista ja kepeästi laineiden harjalla kelluvaa alusta.

Laivan kajuutassa oli neljä hyvin kuivatulla meriruoholla täytettyä patjaa, jotka Marie-Jeanne oli saanut kuntoon samana päivänä kun _Kadehtijain mieliharmi_ laskettiin teloiltaan, neljä oivallista harmaalla kankaalla päällystettyä patjaa, joihin nukkuessaan vajosi syvälle, jotka lämmittivät ja hivelivät ihanasti väsynyttä ruumista. Ne ottivat avoimin sylin vastaan, sen oli Marie-Jeanne saanut itse kokea tässä eräänä iltana!... He olivat Urbainin kanssa kahden aluksessa. Marie-Jeanne pani kuntoon vuoteita; hän oli lämmön tähden avannut korsettinsa, Urbain katseli syrjästä hänen toimiaan. Silloin hän oli tuntenut äkkiä kaksi käsivartta kiertyvän ympärilleen, Urbain oli ottanut hänet syliinsä ja kohottanut korkealle. Marie-Jeanne oli kirkassut tukkansa tähden, joka meni epäjärjestykseen, oli nauranut ja rauennut Urbainin käsiin, joka oli ollut kuin olisi tahtonut syödä hänet. Oli sentään lystiä rakastaa ja olla rakastettu sillä tavalla!... Hän muisti nähneensä taivaalla valkoisen pilvenhattaran, joka katosi jonnekin näköpiiristä; laineet olivat rummuttaneet kajuutan alla ja köydet mastossa viuhtoneet ja peläten putoavansa hän oli lujemmin tarttunut kiinni Urbainiinsa. Mikä onnellinen muisto! Coët kutsui piloillaan sitä päivää kastepäiväksi.

Marie-Jeanne oli hyvillään, sillä Urbain rakasti häntä tässä uudessa aluksessa enemmän kuin ennen ehkä sentähden että hän laivan sydämeen oli pannut paljon omasta rakkaudestaan.

Mutta tämä itsepäinen myrsky teki hänet levottomaksi. Aina vesille-laskustaan saakka oli _Kadehtiijain mieliharmin_ täytynyt pysytellä ankkuripaikassaan. Se ei ollut päässyt kilpaa toisten kanssa kyntämään sitä vapaata merta, jota varten se oli tehty. Urbain ei valitellut, mutta hänen kasvonsa synkistyivät päivä päivältä ja hänestä tuntui kuin tarkottaisi tuulen raivo häntä erikoisesti. Naapurit saivat vihata hänen alustaan miten paljon halusivat, mutta meri, miksi merikin oli ärtynyt? Marie-Jeanne koetti parhaansa mukaan näyttää iloiselta ja toimeliaalta, mutta kun Urbain ei ollut lähettyvillä, sanoi hän naapurin vaimoille pelkäävänsä, ett'ei heillä ole onnea.

Vihdoin viimeinkin aurinko uudelleen näytti kasvonsa. Melkein puhtaaksi laastulla taivaalla ajelehti vielä suuria ryhmiä pilvenlonkareita kuin parvestaan eksyneitä lintuja ja ne loivat varjoläikkiä valtamereen ällänsä. Aamun sarastaessa näkyi satamatiellä joukottain sinisiä merimiespaitoja. Soutuveneitä erkani rannasta, melottiin aluksille, väkipyörät kirahtelivat, purjeet aukenivat laskoksistaan, ruorit kääntyivät rekissään. Vielä matalalla oleva aurinko katsahti aallonmurtajan sisäpuolelle, sytytti palamaan vaalean graniitin, niin että se näytti kultavuorelta, joka heijastelee tyveneen mereen.

Hiekkarannalla lyhyen, vihreän vihvilän keskellä seisoi pienikasvuinen nainen katsomassa kalastajien lähtöä. Hänen tukkansa säteili ja tuuli pullisteli hameen helmoja. Se oli Marie-Jeanne. Coët lähti liikkeelle viimeisten joukossa. Kierrettyään ankkuripojut hän tiukensi purjetta ja ohjasi toisten jälkeen, jotka kaikki kallistuen samalle laidalle kyntivät päin ulappaa pitkänä karavaanina.

Huolimatta purjeenkuopassa olevasta varjosta _Kadehtiijain mieliharmin_ purjeet ihan heloittavat puhtauttaan ja joskus käännekohdissa kun alus näyttää polkevan paikoillaan ne lepattavat mastoa ja köysiä vasten kuin tervehtien rannalla olijaa. Kokan edessä meri kohoilee ja laskee hiukan raskaasti myrskyn jäleltä; alalaidalla vesi kiehuu ja pyörähtelee, mutta takana vanavedessä on pitkä jono vaahtokuplia kuin kellastuneita lehtiä meren pinnalla ja valkoiset nöyhtäiset vaahtopallit jäävät osottamaan aluksen tietä.

Coët sivuuttaa Toivomme Jumalassa, Lentävän enkelin ja Elämän tuen yhden toisensa jälkeen ja alkaa hitaasti lyhentää välimatkaa mustankiiltävään Hyvään paimeneeseen, jota kääpiö ohjaa.

Kalastajat eivät vaihda sanaakaan vesillä; — meren kansa ei ole lörppöväkeä; piippu pitää hallussaan heidän suutaan ja meri heidän silmänsä ja ajatuksensa; — mutta kääntyneenä kohti uutta alusta kaikki nuo parkitut ja ahavoituneet naamat silmillään seuraavat tiukasti sen kulkua ja nähdessään sen pääsevän korkeammalle tuuleen samalla kun se vauhdillaan voittaa heidän omat aluksensa, herää kateellinen kiihko heidän veressään ja purjehdus saa ratkaisevan kilpailun luonteen.

Jonon ensimäisenä puskee sinisine, kauas tunnettavine purjeineen Tulkoon kuka tohtii ja peräsimessä istuva Perchais kääntyy vähä väliä silmillään mittaamaan sitä valkoista pyramiidia, joka hetki hetkeltä kasvaa hänen takanaan päivänpaisteisesta merenpinnasta.

Pitkän luovailemisen jälkeen kalastajat, nousuveden auttamina, toinen toisensa jälkeen pujahtavat läpi Grisen salmesta. Purjeita pingottava raikas tuuli tuoksahtaa väkevästi ulapan suolalle. Rantalakeudella, joka täältä nähden on kuin tummahko viiva vaaleampaa rannikkoa vasten, näki Coët'n tarkka silmä vielä pienen pisteen, varmaankin hänen vaimonsa, joka saatteli häntä yhä vielä katseillaan. Mutta viiva ja piste hävisivät. Ei näkynyt enää takana muuta kuin saaren autereinen vuorikyttyrä ja edessä meren rajaton laaka, jolla pienet alukset hyppelivät aaltojen seassa.

Kymmenen peninkulman päässä länteen kohtasi Tulkoon kuka tohtii sardiiniparven ja pysähtyi verkkoja laskemaan. Ihana Clara saapui paikalle toisena, mutta kolmantena oli jo _Kadehtijain mieliharmi_, joka kolmen tunnin purjehduksessa oli sivuuttanut kaikki muut kilpailijansa.

Perchais vannoi verisen valan, vääntäen pelottavasti ruumistaan ja polkien jalkaansa laivan kanteen; hän ei olisi ikänä uskonut »edes unissaan» näkevänsä Coët'n »häntänsä alla» ja veljensä aluksen, jossa oli luotsiankkuri, ponnistelevan jonon jälkipäässä.

Tällä välin oli taivas jälleen synkistynyt; lännestä tulla läppäsi yhtämittaa mustia, repaleisia pilvenkappaleita, joiden välitse päivän kultasäteet vinottain tunkeutuivat. »Auringolla oli jalat», kuten merimiehillä on tapana sanoa, ja se ei tiennyt hyvää. Meri jo pimeni, kävi kuoppaiseksi, ja joka suunnalla kulki valkeita vaahtopäitä, joiden sivut joskus paloivat tulessa kun aurinko niihin sattui. Rannikko taivaanrannalla oli kuin musta muuri, jonka edustalla valtameri paraillaan valmistausi ankaraan leikkiin.

Kiireen kaupalla kalastajat kokosivat merestä verkkonsa, kiinnittivät soutuveneensä alusten perään ja käänsivät vastatuuleen reivatakseen purjeensa, jotka jo hurjasti piiskasivat nuoriaan. Ja nuo alukset, jotka niin ylpeinä kenokaulaisina uiskentelivat satama-altaassa ja jotka veistämön teloilla näyttivät niin komean kookkailta, jotka päivänpaisteessa olivat niin värikkään kauniita, värisivät ja huokailivat nyt laineiden käsissä, ne olivat vain pieniä, surkeita kaarnankappaleita, joihin ihmiset kouristuksentapaisesti tarrautuivat kiinni.

Hetki hetkeltä tuuli yltyi, se kävi kouraantuntuvaksi, joskin se pysyi näkymättömänä. Se tuntui painona ja äänenä. Se puristi kokoon rinnan ja täytti korvat kohinallaan ja heltalta heltalle se lennätti meren suolaisen vaahdon.

Purjeet puolimastossa alukset täyttä myötäistä pakenivat kohti kotisaarta, jonka viittana oli Pilier'in majakka. Alastomat, purjeista esiinpistävät mastot valittivat taipuessaan, väkipyörät kirkuivat, vantterit pingottuivat kuin viulunkielet aluksen jysähtäessä laineenharjalta toiselle. Tämä oli todellista pakoa. Joskus alukset kyntivät syvältä veteen, joskus näyttivät ne emäpuunsa ja tervasta vielä kiiltävän pohjalaudoituksensa. Joskus painuivat ne aallon laaksoon, jossa ei nähnyt muuta kuin vettä ja taivasta. Ja pakenijoita seurasi kintereillä lukematon joukko laineita, jotka saavuttaessaan aluksen läimäyttivät sitä peräpeiliin, huuhtasivat yli kannen perästä kokkaan saakka niin että vesipurot juoksivat joka haaralle, kantoivat hetken selässään ja sitten heittivät toisten käsiin, jotka ryntäsivät rinnat pulleina kuolaten suustaan paiskelemaan alusta, kunnes ne taas vuorostaan antoivat sijaa uusille yhtä uhkaaville ja röyhkeille tulokkaille. Isojen purjeiden märät ulkonurkat paistoivat vuoroin taivasta vasten, vuoroin taas painuivat syvälle veden laaksoon. Soutuveneet alusten vanavedessä milloin olivat hyökätä emonsa päälle milloin tempasivat niin rajusti kiinnitysköyttä että luuli sen siinä hetkessä katkeavan. Vaahto lenteli valkoisina tukkoina matkan suuntaan.

Nojaten peräsimeen, kiilautuneena pieneen reikään, kurkottava naama kannen tasalla silmät tiukkoina miehet ohjaavat aluksiaan niska rypyssä tuulen tähden. Siinä on kokonainen parvi pieniä kääpiöpurjeita, valkoisia ja punaisia, jotka myrsky on painanut melkein aaltojen tasalle ja joita se lennättelee eteenpäin melkein yhtä nopeasti kuin kiidättää mustalla taivaalla tuota pilvisavua.

_Kadehtijain mieliharmi_ sivuuttaa ensimäisenä Corbièren valkoisen niemen, jonka suojassa merenkäynti jo heikkenee.

Tulkoon kuha tohtii puskee sen kintereillä ilmeisesti aikoen katkaista siltä tien. Mutta Coët tiukkasee uhkarohkeana läheltä kalliorantaa, huolimatta vaarallisista tyrskyistä, pakottaakseen vastustajansa kääntymään tuuleen. Molemmat alukset miltei sivuavat toisiaan ristilaineissa ja jälkimäisen kokkapuomi töykkäsee edellistä. Näyttää siltä kuin suurempi laine välttämättä paiskaisi ne yhteen. Peräsimessä miehet tyyninä kuin jumalat hallitsevat alustensa liikkeitä.

Rannalla seisoo naisia, toinen käsi tukassa, toinen kaidepuulla. Coët laskee kaaressa punaiselle ankkuripojulleen ja riisuu purjeet satamassa, jossa tuulenpuuskat riuhtovat naisten tukkalaitteita. Heti hänen jälessään kokastaa Perchais veneensä laituriin. Molemmat miehet mittaavat toisiaan koko kasvoillaan, joissa silmät pahasti tuikkivat.

Illalla Julien Perchais istui Zacharien kapakassa. Hänellä oli tarve juoda saadakseen tappionsa niellyksi ja tarve kirkua saadakseen jollain tavoin rintansa pohjassa möyryävän vihansa lauhdutetuksi. Kaikki tyytymättömät olivat läsnä: molemmat Aquenetit, Gaud, Izacar, kalakauppias, rikas Viel, Olichon, Pironin poika ja itse isä Piron, joka vainusi ilmasta ryyppyä. Zacharien tytär, kepeässä puvussaan, täytti juomalasit viinalla taivuttaen ruumistaan niin että uhkeat rinnat olivat miesten kasvojen tasalla. Mutta vaikka miehet tavallisissa oloissa eivät suinkaan lyöneet laimin tätä tilaisuutta kaksimielisiin silmäyksiin, he tänään eivät näyttäneet tyttöä huomaavankaan, vaan istuivat otsat synkkinä, silmät tuikeina.

Ulkona meri myllerryksellään täytti yön pimeyden ja tuuli kolkutti oveen kuin myöhästynyt vieras. Lampun ympärillä kalastajat istuivat selät leveinä, valkoisilla suolanräiskeillä kirjatut paidat toinen toisessaan kiinni ja karkeat naamat ankarasti punottaen. Keskustelu oli hiljaista ja katkonaista kuin salaliittolaisten. Jos joku sanoi että _Kadehtijain mieliharmi_ oli liikkunut kepeästi vesillä, Perchais heti huudahti:

— Ihmekös tämä! Uutta puuta! Sehän on kepeää kuin korkki!

Ja jos joku toinen tuli maininneeksi että se ensimäisenä saapui myötätuulella satamaan, Perchais sähähti:

— Puukenkä! Lautalaatikko! Mikä kaukalo tahansa pääsee myötätuuleen!

Kaksitoista kertaa Zacharien tytär täytti viinalasit. Naamat kävivät yhä punaisemmiksi ja moni käsi puristui nyrkkiin, jolla sakeassa tupakansavussa vahvistettiin ankara vala. Yhteinen viha piti koossa liittolaisia, kunnes Perchaisin vaimo väkisin vei miehensä kotiin, jolloin kalastajat hajaantuivat yön synkkään pimeyteen, jossa meri näkymättömänä kohisi.

Kahta päivää myöhemmin Kadehtijain mieliharmi oli ajautunut rautaiseen rantahakaan, joka puhkaisi siltä kylien: aamun koitteessa se oli kyljellään terävillä rantakivillä. Coët ymmärsi että tämä oli kostonhimoisten kilpailijain työtä ja että kun eivät voineet mitään hänelle itselleen, he käänsivät alhaisen vihansa hänen alustaan vastaan. Hän päätti puolustaa itseään viimeiseen asti ja vastata halveksimisella tuohon halpamaisuuteen ja tietoisuus siitä että hän taisteli ylivoimaista vihollista vastaan, jännitti hänen hermonsa, paisutti hänen lihaksensa ja laajensi hänen rintaansa yllyttäen yhä villimpään, joskin tuhoisaan kilpailuun.

Léon sai tehtäväkseen nukkua yöt aluksessa ja vartioida sitä, johon järjestelyyn tämä ilolla suostui ajatellen Louisea. Heidän jokailtaiset kohtauksensa saivat tästä sopivan verhon ja joka ilta pimeän tullen Léon souti rantaan noutamaan sieltä odottavan tyttönsä.

Satama on öisin tyyni kauniin sään aikana. Veden pinnalla, joka tuntuu läpinäkymättömältä ja näyttää olevan vailla syvyyttä, alukset kaksoiskuvioineen ovat niin liikkumattomia ja korkeita että hämmästyy nähdessään niiden järkähtävän kun soutuveneellä töykkäsee kylkeen. Mastonhuippu kohoo tähtien joukkoon. Jos kädellään koskettaa köysiä, kantta tai purjeita, huomaa niiden hikoilevan suuria vesipisaroita. Soutuvene, jonka perämela panee liikkeelle, tuntuu soluvan ihmeen nopeasti alusten välisillä vesikujilla kuin näkymättömillä kiskoilla. Ei pyörteitä, ei perävanaa, ei vedenvälkettä, ei loisketta, yhtäkaikki ollaan merellä, joka on uponnut pimeään; ja kun kääntää silmänsä rantalakeudelle, joka näyttää äärettömältä, on kuin ei koskaan voisi sitä saavuttaa ja sille nousta.

Joskus kuitenkin veneen liikkuessa vesi välkähtää ja kiemurtelee hoikkina sinisinä kristalleina ja ja perän takana leviää kuin jalokiviviuhka, jossa on opaaleja, turkooseja ja lapis lazaleja, mitkä perämelan ympärillä syttyvät ja sammuvat ja kuolevat silmänräpäyksessä jos koettaa melanlavalla kohottaa niitä merestä.

Kuutamoyöt ovat ahtaampia kuin synkät yöt, sillä silloin näkee maiseman rajat, valkoiset rannat, valkoiset talot, kylmän veden, kaikki alukset jonossa ja rajoitetun rantalakeuden, joka sekin on valkoinen, ja aavan valtameren, jonka kauneuden kuu on paljastanut. Elementtien äärettömyys on kuitenkin hävinnyt, poissa on se epämääräinen, varjojen kaksinkertaistuttama maisema, jossa kaikki on fantastista, selittämätöntä. Semmoinen on myös merentyyni, joka uneksii eikä enää ponnistele ja se viehättää ihmissydäntä enemmän kuin musiikki tai runoelma.

Rannalla, kaiteen luona Léon huhuili hiljaa odotellen Louisea, joka ilmestyen äkkiä pimeydestä paljain jaloin laskeutui portaita. Léon otti hänet vastaan avoimin sylin ja kutitti saaden tytön naurutuulelle ja sitte melottiin hiljaa ulos alukselle.