Part 2

Matalassa huoneessa, jonka kattopalkit ovat kirjavanaan kärpäsen likaa ja jonka seinällä kellastuu Cointreaun almanakat ja »Laki yleisen juopumuksen vastustamisesta». Pironin poika kruunun takissa ja päässään lakki, jonka reunassa luetaan kunniakas nimi »Marseljeesi» juhlii lomallepääsyään Beaulieun, tullivartijan päämiehen kustannuksella. Miehet istuutuvat riviin näiden viereen suuren pöydän ääreen ja Tupla-Heikki tilaa juotavaa. Äänettöminä he katselevat lasien täyttymistä.

Vasta kun on kilistetty ja otettu ensimäinen roimaryyppy, joka kalastajatapaan tapahtuu syvässä hiljaisuudessa, laukeavat kielet.

— Yhtäkaikki, tunnustaa Perchais, alus on komea!

— Ahaa! Te kävitte katsomassa? kysyy Beaulieu.

Äkkiä Tupla-Heikki päästää Gaudin vaimon, jonka Pironin poika puolestaan heti ottaa haltuunsa.

— Piru tietää että soisin sen aluksen killuvan karilla, köli taivasta kohti! hän laskee suustaan.

— No no, rauhoittelee Beaulieu, ei pidä toivottaa onnettomuutta.

— Etkö luule, että Herbaudièressâ on jo tarpeeksi kalastajia! Kaikille ei edes riitä sardiinin mätiä! Ja Coët on luotsi kuten veljeni. Nyt kun hän saa oman aluksen hän varmaan syö leivän veljeni suusta!

Kääpiö murahtelee hyväksyvästi ja kihnuttaa karkeita kaulavillojaan. Mutta Perchais vakuuttaa vielä uhkaavasti, puhuakseen suunsa puhtaaksi:

— Kyllä ensi kilpapurjehduksessa näytetään sille kapaturskalle!

— Kuinka käynee!... äännähtää Kääpiö.

— Käynee! Sanotko käynee! Tuli ja leimaus!

Kiihdyksissä komennetaan pöytään uudet lasit. Äkkiä läimähtää pari kuuluvaa korvapuustia. »Marseljeesi»-lakki lentää lattialle ja punaiset nauhat ja hepsut kruunun takissa häilähtävät. Gaudin vaimo löylyttää Pironia.

— Senkin hävytön roikale! Kuka käskee hänen sillä tavalla!...

Kesäpäivän helle ja tupakansavu sekaantuvat toisiinsa kapakkahuoneessa. Pöydällä on pieniä viinalammikkoja, tupakkapussi kiertelee ahkerasti miehestä mieheen. Kumppanukset istuvat olkapää olkapäässä kiinni ja huutavat vuorotellen sanottavansa toinen toisensa naamaan. Viinan kirvoittamana nousee heidän sydämensä pohjasta eläimellinen viha ja palava halu olla kukkona tunkiolla.

Veistämöllä oli Urbain taas tarttunut työhönsä. Avoimesta oviaukosta hän saattoi nähdä sataman liikkumattoman veden ja taivaan sinisen teltan, joka ulottui silmänkantamiin. Toisella rannalla olevaan laituriin oli pakovesi jättänyt vaalean juovan yläpuolelle Goustavien venettä, joka oli kytketty portaiden alapäähän. Ja silloin tällöin kuului ilmasta väkipyörän vingahtelu, joka muistutti kalalokin kirkunaa.

Puolipäivän ajoissa miehet lähtivät kapakasta naamat punottaen ja tärkeän näköisinä kuin salaliittolaiset. Aurinko paahtoi armottomasti tomuiseen maakamaraan ja häikäisi miesten silmiä, Uhallakin he päättivät palata veistämölle. Mutta laiturin reunalla he odottamatta tapasivat Urbainin puhelemassa veljensä Léonin kanssa. Tämä oli seitsemäntoistavuotias kaunis ja hento nuorukainen vailla vanhemman veljensä jäntevää ja päättävää voimaa.

Miehet viistivät ohi kopistellen puukengillään, Perchais ja Kääpiö edellä, Tupla-Heikki kantaen tervapönttöä ja Gaudin vaimo jälessä. Urbain korotti ääntään sanoessaan veljelleen:

Tänä yönä saat vahtia veistämöllä; huomenna on minun vuoroni. Heti kun näet tulta...

Perchais kakistaa kurkkuaan ja sylkäsee. Goustavit tulevat ulos talostaan arvonmukaisessa järjestyksessä: ensin isoisä, sitten poika ja viimeisenä pojanpoika. Silloin kalastajat suuntaavat askeleensa suomaalle, jossa suolakekojen lumi hohtaa valkoisena. Veistämölle näkyy miten he puhuessaan huitovat käsiään ja tuon tuosta pysähtyvät kiistelemään naama naamassa kiinni.

Laivan onkalot kumahtelivat uudelleen vasaran iskuista ja höylä alotti työnsä uudelleen tammen pinnassa.

2.

Joka aamu, heti makuulta noustuaan, meni Coët silmäilemään ilmaa, niinkuin kalastajaväellä on tapana. Hän kulki muutaman askeleen hiekkasärkällä, missä suolaheinä ja sininen ohdake kellastuivat lyhytkasvuisen tiheän vihvilän joukossa, joka pisteli kulkijaa pohkeisiin.

Hänen eteensä levisi puolikaaressa ranta-aukeama, jolle pakovesi oli jättänyt vihreitä meriruohoköynnöksiä ja opaalinkarvaisia meritähtiä, jotka sätkyttelivät päälaellaan hiekassa. Läjittäin rakkoleviä, joita merikansa käyttää peltonsa höysteeksi, pari pahoin hankautunutta ankkuripojua, sadottain vedessä vaalenneita laudanpäitä kulki yhtenä jonona pitkin vedenrajaa. Niiden takana kohosi rantaäyräs loivasti kohti vajaa, missä pelastusveneitä säilytettiin. Vastaisella puolella taas, noin puolen kilometrin päässä, mahtava kallioniemi kiertyi kuin suojeleva käsivarsi sataman ympäri; sen suojissa alukset vieri vieressä lepäsivät paistattaen öljystä ja kosteudesta kiiltäviä kylkiään.

Koko tämä maisema säteili nyt meren takaa nousevan auringon hohteessa hiekka, graniitti, valtameri, ankkuripojut, majakkatornit, jotka osottivat karikohtia meressä ja mannermaa, joka siinsi taivaanrannalla kuin teräksinen viiva. Maisema oli tulvillaan valoa, se oli aamuraikas ja sinisenheikeä ja sen yläpuolella kaartui vaalea, pohjaton taivas, jonka mereltä tuleva, jodille ja suolalle tuoksuva tuuli oli laassut puhtaaksi.

Tullimiesten vahtikojun luona korpraali Bernard syötti pitkääsiimaa. Kalastajat saapuivat toinen toisensa jälestä kylästä, laskeutuivat puukengillään kolistaen alas äyräästä, irrottivat soutuveneensä ja meloivat ulos aluksilleen. Puhuttiin vähän. Joka taholta kuului vain airojen kolketta, veden loiskinaa, kettinkien helinää ja väkipyörien kitinää, kun purjeita levitettiin.

Yksi toisensa jälkeen aluksista valmistui merellelähtöön, levähyttäen aamutuulen täytettäväksi punertavat, siniset tai keltaiset purjeensa, kääntäen ylpeästi ulappaa kohti rintansa ja näytellen maallaolijalle vihreätä tai punaista pohjamaaliaan.

Ja sitä myöten kun ne olivat kiertäneet aallonmurtajan nenitse pullisti myötäinen tuuli purjeet ja alukset jouduttivat kulkuaan ulapalle, kohti päivän nousua.

Silmiään siristäen seurasi Urbain rannalta laivakaravaanin lähtöä pannen merkille jokaisen aluksen erikseen. Hän ajatteli että pian oli tuleva päivä, jolloin hänkin purjehtisi aluksineen tuossa jonossa. Mutta kun »Hyvä paimen», jota Kääpiö-Aquenette ohjasi ja »Tulkoon kuka tohtii», jonka perässä paistoi Perchaisin jättiläismäinen selkä, soluivat hänen katseensa ohitse, kulki uhkaava värähdys pitkin hänen selkäpiitään. Tuikeana hän seurasi niitä silmillään siihen saakka kun ne katosivat näkyvistä Grisen salmeen, jonka takaa häämötteli Corbièren huippu.

Kun hän palasi siistiin tupaansa, joka oli rakennettu kalakauppias Izacarin talon viereen, missä rikkauden merkkinä oli pihan nurkassa yhdeksän metriä korkea risti, tapasi hän Marie-Jeannen työssä. Tämä oli pieni lihava ja kovaääninen nainen; silmät hänellä olivat sysimustat ja hiukset kiiltävät kuin jouhet. Hän lakaisi paraillaan voimakkain vedoin savilaattiaa, joka oli niin kostea että kaapin, taikina-altaan ja pöydänjalkojen alla täytyi olla tiiliskivet.

Urbain oli nainut vaimonsa rakkaudesta, huolimatta siitä että tämä oli maamyyrän tytär ja että ukko Couillaud, joka oli vuokraaja Linièresissâ, oli tehnyt kaikkensa estääkseen tytärtään menemästä merimiehen vaimoksi, he kun ovat juoppoja ja näkevät nälkää siihen saakka kun meri heidät nielee.

Marie-Jeanne oli yhteen menoon lahjoittanut hänelle kolme lasta, koska tarvitaan käsiä hoitelemaan purjenuoria luoviessa ja koska jungmanni lisää omassa perheessä säästöä yhden apulaisen palkan. Sillä kalastajat lisäävät joukkoaan ennen muuta oman hyötynsä tähden — aivan niinkuin porvarisperheet samasta syystä varovat sitä tekemästä — eikä niinkuin yleensä luullaan sulasta juoppoudesta, joka muka saisi heidät tekemään harkitsemattomia tekoja.

Urbainilla ja hänen vaimollaan olikin ollut niin hyvä onni että kaikki lapset olivat poikia, mikä seikka kohotti Marie-Jeannea hänen miehensä silmissä. Nuorin lapsista, joka samoin kuin veljensä oli kasvanut simpukoiden ja äyriäisten voimalla, joita hän jo pisteli poskeensa »niinkuin mies», naureskeli puolitoistavuotiaan naurua; vanhin oli viidennellä ikävuodellaan.

Nähdessään miehensä astuvan sisään, asetti Marie-Jeanne luudan luotaan ja kysyi:

— Sinulla on varmaankin nälkä?

— Haukkaisin mielelläni palan, vastasi Urbain, Vaimo kumartui ottamaan kaapista voita ja leipää. Syömään ruvetessa Urbain tavallisesti avasi linkkuveitsensä ja puhdisti sen kärjellä hampaitaan. Mutta tänään hän sanoi:

— Pojat nukkuvat vielä?

— Annoin heidän nukkua että saisin rauhassa siivota...

— Entä Léon?

— Hän korjaa kalasumppua.

Auringonsäteet paistoivat vinottain ikkunasta tunkeutuen aina lieteen saakka. Yksi pöydänjaloista säteili. Marie-Jeanne sulki ikkunaluukun ja huoneen hämärtyessä Urbain jauhaessaan voileipäänsä tokasi:

— No, minä olen jo keksinyt nimen meidän laivallemme.

— Siitä ei tule siis Toivikki niinkuin puhuttiin?

Coët pudisti päätään jatkamatta sen pitemmälle ja hänen vaimonsa ei udellut tarkemmin asiaa. Noustuaan pöydästä otti Urbain kulauksen vettä, sitte hän kaiveli hetken nurkassa viinitynnyrin takana, veti esiin maalipurkin ja laudanpään sekä meni ulos pihalle.

Siellä istui hänen veljensä Léon hiekalla kalasumppu jalkojensa välissä.

— Minulla on tiedossa nimi meidän aluksellemme, toisti Urbain hänelle.

Léon kohotti säännöllistä, hienopiirteistä päätään, jonka harmaat silmät pitkien ripsien alla olivat puoleensavetäviä kuin metsälammet. Urbain istuutui hänkin maahan ja alkoi piirrellä kirjaimia.

Matalalla aidalla erotetun pihamaan toisessa päässä kärpäset surisivat punertavan kilpikonnankilven ja nyljetyn kaniininnahan ympärillä, jotka oli asetettu kuivamaan paalun nenään. Niiden takaa näkyi Vielin yksikerroksinen talo; Viel omisti kaksi alusta ja paljon maata. Sieltä näkyi heinäsuovia, jotka tuulta vastaan olivat peitetyt olkikatoksella ja taaempana suolakeus myllyineen, suolakekoineen ja kuokkijavaimoineen siellä täällä peltotilkuilla. Sillä täällä saarilla tekevät naiset maatyön muokaten pehmeitä turpeita. Tuuli kiertää heidän lyhyet hameensa tiukasti säärien ympäri niin että ne näyttävät housuilta. Miehet taas panevat henkensä alttiiksi merellä.

Urbain ojentaa selkänsä ja virkahtaa:

— Kas niin!

Marie-Jeanne ja Léon kumartuvat hänen olkansa yli tarkastamaan lautaa, johon suorin ja kaunein kirjaimin — sillä merimiehet ovat mestareita niiden piirtämisessä — oli maalattu: _Kadehtijain mieliharmi_.

— Siinä on aluksen nimi, hän sanoo.

Kaikki kolme silmäävät hymyillen toisiinsa, mielissään kerskailusta noissa sanoissa, mutta Marie-Jeanne hätääntyy sanomaan:

— Tiedäthän että Aquenette...

Léon nauraa täyttä kurkkua ja Urbain kohauttaa olkapäitään.

Sitten hän tarttuu uudelleen lautaan, viimeistelee kirjaimia ja lähtee Novimoutier'hen.

Heti saavuttuaan veistämölle hän hakee käteensä vasaran, valitsee lujan naulan ja lyö yhdellä ainoalla kaikuvalla iskulla nimilaudan kiinni aluksensa kylkeen.

Kaikki kolme Goustavia kerääntyy hänen taakseen. Isoisä tavaa nimen pää koholla ja virkkaa:

— Hyvä, poikaseni! Jos he sinua kadehtivat, tulee sinun näyttää ettet pelkää heitä!

— Oh! Näkevätpä sitte kun sinun aluksesi ilmestyy muiden joukkoon, yllyttää Francois.

Mutta Théodorea ei nimi miellytä; hän olisi tahtonut jotain sankarimaisempaa.

Samana iltana kuljetti uutisen Herbaudièreen posteljooni Louchon, joka katsoo karsaasti vasemmalla silmällään. Hän käy joka päivä kaupungissa postia noutamassa ja toimittelee samalla pieniä asioita viinilasin palkasta. Usein hän kuljettelee lihaa repussaan, sillä kylässä ei ole teurastajaa. Kapakassa, jossa posti majailee, pitää hän kaupan messinkipalasia, joita on koonnut tiensä varrella. Siinä samassa kapakassa oli isä Piron, nauttiessaan jokapäiväistä neljän soun viinaansa keksinyt tuon aluksen nimen Coët'lle: _Kadehtijain mieliharmi_.

Isä Piron lähtee rantaan, jossa miehet jo palailevat kalalta. Soutajat pitävät kiirettä, veneet kerääntyvät kaikki kivilaiturin kärkeen keulat yhdessä kuin joukko eläimiä ruokapurnulla. Suuret läjät hopeisia sardiineja kimaltelee veneiden pohjalla ja kalastajat lajittelevat niitä kiireisesti sadan kalan suuruisiin kokoihin. Puhutaan kovaäänisesti, kiroillaan joukkoon ja hierotaan kauppaa. Vaimot kutovat viinimarjankarvaisia sukankutimiaan, kyselevät miehiltään päivän pyynnistä ja laskettelevat solkenaan selvää vendeläistä murrettaan. Kantopaareja kalakoreineen kulkee edestakaisin; vesi noruu niistä virtanaan. Kaloista lähtee meren voimakas ja hyvä tuoksu. Puukengät kopahtelevat hiekalla; tuuli suhahtelee sinisissä verkoissa, jotka on levitetty telineille kuivamaan. Ja itäiseltä ilmalta, joka hehkuu punaisenaan ja jossa näkyvät Pilierin korkeat majakkatornit, purjehtivat satamaa kohti viimeiset kalastaja-alukset täyttä myötäistä, purjeet leväällään »kuin virsikirja».

Gaudin vaimo seisoo muiden joukossa kädet puuskassa ja pojat nauravat hänelle silmillään ja hipaisevat ohimennessään hänen hamettaan. Isä Piron kallistuu hänen puoleensa:

— Oletko kuullut että Coët'n aluksesta tulee kadehtijain mieliharmi.

Gaudin vaimo irvistää tyytymättömästi.

— Hän tekee nähtävästi pilkkaa meistä kaikista!

Nimi kulkee kulona miehestä mieheen, vaimot mainitsevat sen vanhuksille ja rakastuneet pojat, jotka tehtaiden ovella odottavat tyttöjään, kertovat sen naurussasuin näille, kun ne lähtevät työstä ylt'yleensä hajuten öljylle ja sardinille. Illalla kun miehet tapansa mukaan istuvat kiviaidalla Zacharien kapakan edustalla tulee asia puheeksi ja kaikki ovat yksimielisiä siitä, että Coët on aika hirtehinen kun aluksensa nimellä ilkkuu muita. Päätetään joukolla käydä ensi sunnuntaina katsomassa tuota paljonpuhuttua alusta.

Herbaudièren asukkaat eivät koskaan sunnuntaina lähde kalanpyyntiin. Tämä ei suinkaan tapahdu hyvän jumalan tahi papin kunniaksi, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että tehtaat ovat silloin kiinni ja kala ei mene kaupaksi. Muuten eivät miehet käy koskaan messussa, se on naisten asia.

Lauantai-iltana kaikki alukset saapuvat ankkuripojuihinsa satamassa, jossa ne lepäävät seuraavan päivän laiskasti lojuen kyljellään pakoveden ajan. Sunnuntai on puhdistuspäivä. Punaiset alushousut käärittynä polviin saakka miehet pesevät, hankaavat ja huuhtovat aluksiaan ja aurinko kuvastelee itseään vesisangoissa ja kimmeltelee saumoista juosseissa tervaviiruissa. Rantasärkkä on tumma ja siloinen ja niin kovakuorinen että jalanjäljet eivät painu hiekkaan, vaan näkyvät vain hiukan kosteampina läikkinä. Rantaäyräs kohoaa sen yläpuolelle vihreänä vallina, jonka juurella kulkee vyö rakkoleviä. Izacarin kalalammikot ovat melkein kuivillaan ja kuulee äyriäisten ja hummerien kömpivän siellä pitäen hiljaista pulputtavaa ääntä.

Iltapäivän kalastajat kuljeskelevat pitkin kylää, istuvat Zacharien kapakassa, pelaavat korttia tai huvittelevat naisten seurassa. Heillä on yllä puhtaat mekot, kaulassa valkoinen liina ja kengät ovat kiillotetut. Tytöt käärivät kaulalleen kirsikanvärisen, heleänvihreän tai taivaansinisen silkkiliinan, joka kiinnitetään rinnalle; heillä on valkoinen myssy mataliksi kammatuilta hiuksillaan, lyhyet hameet, kiillotetut puukengät.

Sinä sunnuntaina Tupla-Heikki oli aamusta saakka istunut kapakassa Gaudin ja kahden tonnikalastajan kanssa, jotka olivat saapuneet mereltä edellisenä iltana, kun hän sai kuulla tuosta yhteisestä retkestä Goustavien veistämölle.

Muut olivat jo kaukana tiellä, kulkien pienissä ryhmissä tai. kaksittain. Joukossa olivat ukko Olichon, juoppo Piron, jolla oli neljätoista lasta eikä koskaan selvää souta taskussaan, Julien Perchais, joka näytti vielä jättiläismäisemmältä kulkiessaan Kääpiön rinnalla, korpraali Bernard, entinen tullivartija Labosse, joka oli ottanut eron kruunun virasta. Rikas Viel käveli Gaudin vaimon rinnalla, jonka pikimustaa tukkaa koristi kimppu punaisia valmuja. Izacarin vaimo ja Perchaisin vaimo kulkivat Zacharien tyttären seurassa, joka oli korea kuin kaupungin mamsseli. Rakastavaiset astelivat kädet toistensa vyötäisillä.

Veistämöllä olivat Coët ja Léon kovassa työssä. Maali ja terva tuoksuivat väkevästi vajan kuumuudessa. Marie-Jeanne istui ovella kutoen sukkaa ja heidän kolme lastaan leikkivät lastukasassa.

Goustavit eivät koskaan tulleet työmaalle sunnuntaisin. Isoisä nukkui silloin sängyllä liivinnapit auki, Francois tutki neljän kuninkaan kirjoja Malchausse'n luona ja kolmas sukupolvi purjehti satamassa muiden poikien seurassa.

— Oletpas vauhdissa, kun et malta edes sunnuntaita pitää, poikani!

Isä Olichon astuu ensimäisenä vajaan ja hänen jälessään kumartavat muut selkää matalassa ovessa ja asettuvat höyläpenkin nojalle käsivarret ristissä rinnalla. Muhkeana ja pystysivuisena kohoo alus heidän edessään, röyhistetyin rinnoin, kansi kaartuen kuin selkä, kohottaen korkealle kokkapuolen nimilautaa: _Kadehtijain mieliharmi_.

Äänettöminä miehet kiertelivät alusta, kumartuen koettelemaan ja arvostelemaan sen pohjamuotoja, Naamat kävivät vakaviksi ja juhlallisiksi. Tytöt tunkeilivat ja kuiskuttelivat ovipuolessa ja Léon keksi ilokseen heidän joukostaan rohkeasilmäisen Louise Pironin, joka jo muutaman illan oli pannut silmäyksillään hänen päänsä pyörälle.

— Siinä on alus, joka kelpaa johonkin tahi olen tyhmä kuin maamyyrä! selittää Bernard peittelemättömällä ihastuksella. Toista semmoista ei ole meidän satamassamme!

— Miten tuo sitten purjehtinee, yrittää Perchais tinkaista.. Paljon riippuu purjeista!

Yllyttääkseen jättiläistä laiha ja salavihainen Gaud päästää toisesta suupielestään:

— Se purjehtii varmaan paremmin kuin sinun. Tulkoon joka tohtii!

Perchais rypistää kulmiaan ja sylkäisee. Hänen silmänsä eivät ennusta hyvää. Mutta Urbain lausuu sävyisästi Aquenetille, joka huolettomana imee pientä, takkuisen parran sisästä savuavaa piippunysäänsä:

— Kuuleppas Kääpiö, etkö heittäisi täällä tupakoimista. Eihän aikomuksesi lie pistää tuleen alustani!

— Mitäs vaaraa tästä nysästä olisi...

— Ja jos palaisikin, onhan sinulla varaa teettää toinen samanlainen, murahtaa Tupla-Heikki.

Nyt sekaantuu Bernard asiaan:

— Ei kuules Kääpiö! Sammuta piippusi tai pysy ulkopuolella!

Kääpiö ei vastaa, vaan mennä kopistelee ulos vajasta, koko tien tuprutellen lyhyitä sakeita sauhuja. Urbain iskee salaa silmää veljelleen Léonille, joka lähtee Kääpiön jälestä.

'—— Mistä minun veljeäni epäillään ärjäsee äkkiä Tupla-Heikki. Sinä panet pojan häntä vakoilemaan.

— Eihän tiedä mitä voi sattua, sanoo Urbain aivan tyynesti.

Tupla-Heikin päivettynyt pinta punertuu ja pingottuu verenpaineesta, hän kohottaa jykevän nyrkkinsä!

— Suus kiinni taikka sinun käy kuin tuon tuossa!

Yhdellä ainoalla iskulla hän lyö seinän puhki niin että lauta huoahtaa. Päivänpaiste tunkee sisään aukosta; miehen nyrkistä tihkuu verta.

Naiset kerääntyivät uteliaina Tupla-Heikin ympärille:

Hän on päissään!

Isä Olichon, Bernard ja Labosse koettavat häntä rauhoittaa, muut katsovat päältä. Marie-Jeanne on peloissaan noussut ja kerännyt lapset hameensa helmaan:

— Tupla-Heikki on oikeassa, selittää Perchais. Coët ylvästelee ja tekee pilkkaa meistä kaikista!

— Mitä tässä on rähisemistä, huutaa Olichon. Coët yrittää eteenpäin ja te muut häntä kadehtitte!

Miehet näyttävät irvistäen tupakankarvaisia hampaitaan ja ääntelevät:

— Kadehdimme! Jopa nyt jotain!

Mutta Tupla-Heikki, jota Gaud ja Perchais parhaansa mukaan säestävät, äityy yhä pahemmaksi ja huutaa:

— Tahtoisin nylkeä tuon jäniksenpojan. Päästä hännän juureen!

Urbain on tällä välin alkanut sivellä mastopuuta öljyllä. Hän on pelottavan tyyni. Louise Piron, joka seisoo Léonin vieressä, sanoo ihaillen:

— Sinun veljesi on reima mies!... Ja sinä...

Kaunis poika hymyilee, kohottaa pitkät ripsensä ja antaa harmaiden silmien rohkeasti välkähtää. Louisen nuori rinta kohoilee salaisesta mielihyvästä.

Isä Piron, joka hikoilee humalaansa, katsoo asiakseen sovittaa riitapuolet:

— Pojat, teidän tulee juoda lasi toistenne terveydeksi. Vihat kurkusta alas! Se on minun neuvoni!

Toiset ovat Urbainin, toiset Tupla-Heikin puolella. Jälkimäinen vannoo nylkevänsä Coët'n ja vahvistaa uhkauksensa monella perrr-keleellä. Hän ei aio juoda Coët'n kanssa, mutta Coët saa kerran vielä juoda mitä on keittänyt. Perchais koettaa pysytellä yläilmoissa ja musertaa kilpailijansa halveksimisella. Ja kun Gaud on luihuun tapaansa viittaillut, että Coët'sta tulee ensi kilpailun voittaja, pullistuu Perchaisin rinta ja hän kehahtaa:

— Olen kuullut jo tarpeeksi jaarituksia! Kyllä minä näytän Coët'lle niinkuin olen näyttänyt teille kaikille!

— Lyönpä vetoa Coët'n puolesta. Ankkuri viinaa!

Miehet jakaantuvat kahteen leiriin, toiset uskovat _Kadehtijain mieliharmiin_ vastenmielisyydestä entistä voittajaa, Perchaisia kohtaan, toiset pitävät edelleen _Tulkoon joka tohtii_-alusta sataman parhaimpana, kateudesta Coët'ta kohtaan. Tupla-Heikki pitää yhä vielä ääntä »jäniksenpojan nylkemisestä». kun vajaan astuu vanha mies, päässä alamaalaisen pyöreä hattu, selkä kumarassa.

Kuului nauruntirskahduksia, huudettiin »potaattikauppias» ja koko joukko painui ovea kohti vielä viimeisen kerran korottaen ääntään. Kun viimeiset puukengät olivat oven ulkopuolella, sanoi ukko, joka tuikeasti oli mies mieheltä mittaillut vieraita:

— Suuri suu ja tyhjä säkki!

Ulkona jatkui yhä rähäkkätä. Polulla liittyi Kääpiö muiden joukkoon, Marie-Jeanne läheni miestään, irroittaen lapset helmoistaan.

— Pelkäsin sinun puolestasi, hän sanoi.

Isä Couillaud asteli peremmälle silmät kiinnitettynä aluksen kuperaan kylkeen, jossa päivänsäteet kimaltelivat ja kaunis tammi paistoi hunajankarvaisena. Marie-Jeanneen kääntyneenä hän sanoo:

— Hyvää päivää, tyttöseni! Hyvää päivää, pojat!

Marie-Jeanne työntää lapsia ukkoa kohti;

— Syleilkää isoisää!

Mutta ukko laskee yksinkertaisesti vain kätensä heidän päälaelleen, mittaillen katseillaan koko ajan alusta, otsa miettiväisissä rypyissä.

— Tämä se siis on, joka nielee niin paljon rahaa! Muutamia lautoja!

— Niinpä niin! Mutta alus, jota ei tarvitse hävetä! kerskaa Urbain.

Ukko kumartuu tarkemmin nähdäkseen, sivelee kädellään puuta ja myönnyttelee:

— Puu on hyvää — synti heittää sitä mereen!!

— Se tulee sieltä kyllä takaisin, vakuuttaa Urbain.

— Se voi myös jäädä sille tielleen, ilvehtii ukko.

— Oh, isä hyvä! sanoo Marie-Jeanne.

Kaikki rypyt ukon naamassa nauravat hiljaista naurua. Hän tunkee kourakaupalla nuuskaa nenäänsä, sitten hänen naamansa käy jälleen vakavaksi:

— Olin luvannut tulla alustasi katsomaan, poikaseni, ja tässä nyt olen. Mutta sinä et ole tehnyt viisaasti ruvetessasi tuota rakentamaan. Se on liian suuri ja liian kallis sinulle. Millä sinä sen aiot maksaa?... Tulee huono kalavuosi... Mikä sitten neuvoksi? Viime vuonna vei rankkasade papuni, tänä vuonna polttaa aurinko viljan. Ei koskaan voi edeltäpäin tietää...

Marie-Jeanne oli taas pannut puikkonsa liikkeelle hiukan hämillään ukon sanoista, joista kajahti maamiehen ainainen varovaisuus, jonka toivoton taistelu luontoa vastaan on kasvattanut. Urbain jatkoi työtään ottamatta korviinsa ukon moitteita, joiden järkevyyttä hän ei tajunnut ja joihin hän vastasi:

— Te puhutte maatyöstä mutta meidän kalastajien on toista. Meri antaa sadon joka vuosi.

He olivat kahta eri rotua, jotka vain vaivoin ymmärsivät toisiaan. Kaikki menneet sukupolvet, jotka olivat taistelleet saman taistelun maata vastaan, puhuivat vanhuksen suun kautta. Hän kantoi hartioillaan vuosisatain ponnistusten ja oman nälässä kangistuneen vanhuutensa iestä ja hänen henkensä täytti kokonaan keräämishalu ja huoli huomisesta. Hänen takanaan levisi tuhatvuotinen hiellä ja veren väellä kasteltu lakeus, joka odotti vain sitä hetkeä, jolloin kuokka putoisi ihmisen kädestä peittyäkseen jällen hedelmättömän kamaran alle.

Toisen veressä elävät retket ja seikkailut valtamerellä, joka vie ihmeellisiin kultaa kangasteleviin maihin. Sama kaukohalu ja voitontoivo, joka saa merimiehen lähtemään myrskyiselle merelle, ylläpitää hänen rohkeuttaan. Hän tuntee meren helpot ansiot, meren useinkin runsaat ateriat ja kuvittelee mielessään sitä aikaa, jolloin varakkaana miehenä voi vetäytyä vanhuuden lepoon. Meren henkäys tietää terveyttä ja hyvää tuulta.