Part 2
Meri antoi mulle tahdon terää, myrskyssä mun henkeni taas herää, myrsky saa taas luonnonlaulut soimaan yhtyneinä kaiken alkuvoimaan.
Uuraassa, 2.7.1919,
MERI KUUTAMOLLA.
Kala-aittain hahmot häilyy tuijotellen paatten eteen, kuu käy taivaan lakeutta heijastuen rantaveteen.
Sinimusta meri vyöryy, matkaa maihin maininkina, vaahdot välkkyy, syöksyt säihkyy kimmaltain kuin sula tina.
Avaruuden aallokoilla kultakeulahaaksi huopaa, tulipisteet piiriin pyörii pitkin kuisen kujan juopaa.
Vavetarhain verkot välkkyy niinkuin hienot harsopoimut, yllä taivaan keltarannan heijaa päivän viime loimut.
Kuu käy niinkuin kummitellen, niinkuin enne eessä taivaan on kuin korkeet kuohut nousis, henget huojuis aavelaivaan.
Seisoo synkkä, harmaa harju, uhkaa hiiden halkeemasta, vilkkuliekin leimut loistaa korkeasta majakasta.
Yössä hiljaa uiskii miina hirviönä hyrskysäässä, puuntaa pää kuin hornan hehku, syttyy surman sarvet päässä.
Kuuluu ryske, räiskähdellen kalliohon miina paukkuu, pirstoo paadet, somer sinkuu, hyljekoirat kaukaa haukkuu.
On kuin tuska tuvat täyttäis, hirmu-untaan huoneet häilyis, aika seisois, mailma hukkuis, kuu kuin suuri pommi päilyis.
Taas on hiljaa. — Kylä nukkuu. — Luodot loistaa, välkkeet värjyy, kuulle ulvoo hyljekoirat, yö kun yltyy, meri ärjyy.
Suursaari, 1920.
MERI SUMUSSA.
Kuulen kaukaa kuohun kumun, usviin karit kietoontuu, päivä kuultaa kautta sumun niinkuin kuumottava kuu.
Sumuvyöryt ryömii, raahaa, louhikäärmein kiemuroi, harmaat pilvet pintaa laahaa, sumukellot kaukaa soi.
Hätähuuto huudon kohtaa, haahdet harhaa eksyksiin, kummelit kuin haamut hohtaa, vaipuu vaahdon maininkiin.
Sumu soutaa parkkilaivaan, purjeet sumuun sekaantuu, alla tahraantuneen taivaan masto on kuin hirsipuu.
Pintaa käy kuin peikkoin juoksu, palaa metsät, mantereet, merta kiertää käryn tuoksu, on kuin virvaa välkkyis veet.
On kuin vuoren onkaloissa noidat liehtois kattilaa, surman sauhu suitsuu soissa kiertäin harmaan harjun taa.
Noidat nostaa kalmankaihin, noidat vyöryy vuoreltaan, lentää merta, kahlaa maihin, velhot ryskää rummuillaan.
Silloin mielet kaartaa kauhu, sumu sielun saastuttaa, tunteet tahraa taikasauhu, uunat usviin uppoaa.
Suursaari, kesällä, 1920.
»TYHJÄN KUKKARON» KROUVARI.
Ja »Tyhjän kukkaron» krouvari, mies turkasen tuiman tarkka, ain pöydän luona istui hän kuin vanha patriarkka, hänen partansa polviin ulettui niin kiertäin pitkin pöytää, ei vertaistansa taivaan alla taida mistään löytää. Oli kerran vilkas stewardi, vaan joutui haaksirikkoon, karille elämän laivan vei ja joutui matalikkoon, nyt krouviss' istuu, punafetsi kaljun päänsä kuulla, olalla papukaija on ja nahkapullo suulla, Hollannin tulivettä juo ja turhaan aikaa vuottaa, kun inglit, kulit, lasjkarit sai pöydän alle juottaa, kun maihin saapui »kultakalat», sinitakkijoukot, ja naurusta ja kaskuista kajahti krouvin loukot.
Ei Tyhjän kukkaron nurkissa soi enään naurut, kaskut, on merikarhut kadonneet, kun tyhjentyivät taskut, ei olvikulluun poikkea tseinmanni, rantasouvi, ne naapurissa nauraa nyt, on yöllä tyhjä krouvi, ei runnareita piilossa oo ketään ullakolla, pois arka askel loittonee kadulla autiolla.
Päin pöytää vaipuu patriarkan vanha, kalju kallo, sen tunsi moni merimies, sen tunsi kai maapallo, Shanghai, Nord Cap ja Tulimaa, Port Said ja Pernambuco, kun muinoin merta kynti hän ja vyöllä heilui puukko. Hän satamaan on saapunut jo vanhuutensa vaivaan, hän purjehtii nyt uness' alla Tyynenmeren taivaan, yön myrskyssä, kuin skanssissa nyt naukuis laivakissa, kuin keula uppois, rotat ryskyis ruuman liitoksissa. — Nyt papukaija torkahtaa, kun krouvari jo nukkuu, kai seisoo käkikellokin, kun korahtain se kukkuu.
Oulunkylä, 28.9.21.
ILTAVARJOJA.
Rannan ruovot hiljaa häilyy, hiljaa liejuun laine lyö, lahdenpohjaan taivas päilyy, hiljaa hiipii ilta-yö.
Hämyn henki vettä hiipii, kiiltäin kylmä kaisla soi, rantasipi puulta piipii, maassa mato kiemuroi.
Neito yli lahden luikkaa vastarantaan rakkaalleen, aalto ajaa kahta kuikkaa himmeyteen hiljakseen.
Rauhanraskas rannan raita kaihoin kaartuu yllä veen, kaislaan syöksyy vanha aita, luisuu lettoon kallelleen.
Missä hauki haukkoo kitaa kiertäin, kaartain katiskaa, välkkyy vihreätä vitaa, pohjaa poreet samentaa.
Lahdenpäästä valo tuikkaa yksinäisen torpan taa, yksinäistä kahta kuikkaa aalto kauas kuljettaa.
Tuikkeen juopa kaislaan kiiltää, kuikkain varjot vaipuu pois, outo murhe mieltä viiltää kuin jo kesä kuollut ois....
Kaukola, Kapeasalmi, kesällä, 1918.
SYKSYN SÄVELIÄ.
Soittaa syksy säveleillään suuren saaren saarnipuissa, neidot notkuu metsäteillään harhaillen ja haaveiluissa.
Saaren sulhot lehtoon luikkaa, rotkot nauruun retkahtaa, pienten piikain silmät luikkaa, kangas kaikuu, mätkyy maa.
Nauru, laulu mäiskyy mäissä, kuuluu kutsu, soitto soi, neidot käyvät käsi käissä, nurmen kisaan karkeloi.
Jopa joutuu sulhot joukkoon hihkaisten jo, heijuvei, huuto hyppää louhi loukkoon, vuori vastaa: hei ja hei!
Taivas tanssii, riemuun ryhtyy, meri melskaa, meuruaa, koko luonto lempeen yhtyy: saakos, saakos armast.
— »Eipäs, eipäs!» »Saapas kiinni!» — »Saanko, saanko! Saan ja sain, kun sa oot kuin marjaviini, helluntaiks sun ehkä nain!»
— »Pyh ja pytty! Vai jo naisit, pahkapää ja piimäsuu!» — »Sulhon oikein sorjan saisit, huimat häät ja hui ja huu!»
Niin ne huitoo, niin ne huikkaa, kunnes koittaa kuudanyö, yöstä neitten silmät luikkaa, kengät kuultain kiviin lyö.
Kutsu kiehtoo, huivin huiske lehdonlaitaan, luhdan taa, metsään hiljaa hiutuu kuiske, katajikkoon kaarestaa. —
Suursaari, 1920.
AAMU KALASTAJAKYLÄSSÄ.
Vinttikaivon-miekka varjon heitti, päivä metsänrantaan kohoaa, aidanseipään päissä välkkyy seitti, päivän pienoispyörää kuvastaa.
Valo voittaa asteeltansa asteen, aittain ristiharjat kimmeltää, alla syyskuun aamun raikkaan kasteen vielä nukkuu vanhan riihen pää.
Ilma värjyy, huhdat, luhdat puuntaa kivi-aidoin harmaa-hohdossaan, viirin kieli kirskuu tuulen suuntaa, päivä kiertää myllyn mäkimaan.
Mutta kukonlauluun väki herää, renki miedoin mielin haukottaa, haparoiden nurkkaa vaatteet kerää, emäntä jo astuu aitan taa.
Päivä poskeen kullan välkkeen valaa, liina loistaa niinkuin norsunluu, päivän tulipallo puissa palaa, hetkeks vaimo tiellään seisahtuu.
Katsoo kirkonkylää yli lahden, katsoo nientä hiljaa haaveissaan, niinkuin nuorna armaan kanssa kahden katsoi kerran käyden pappilaan.
Hiljaa huokaa, muistaa valan kalliin säpsähtäissään läävän hämärää, musta mies kun tallustavi talliin, pörröpäisnä piipun sytyttää.
Kirkontornin tulipatsas kiiltää, hautain rautaristit loiston luo, vieno viri rantavettä viiltää, tuuli hanhenpajun tuoksun tuo
suolta, missä vielä usvat soutaa, kirkuu kakarit ja sorsat, muut, päivä lupaa hyvää kaurapoutaa, punatertuin puuntaa pihlapuut.
Armas aamu niinkuin pohja seulan, jonka reijät säihkyy säteillään, kultaa joka mäen männyn neulan kuusten välkyttäissä käpyjään.
Poika metsään astuu, suorii saittaa, pitkin pitkospuita hyräilee, katsoo hetken taakseen armaan aittaa, haavat hilpeästi helisee.
Äsken aitasta hän hiljaa hiipi vielä neidon hehku huulillaan; saloon suikahtaa nyt metsonsiipi, metsä valveentui jo vuoteellaan.
Jänöt jumppii yli pensastöyrään, pyyt ne pilleillänsä piipittää, naaras-äänet vaihtuu sointuun nöyrään, tulta tuikkii palokärjen pää.
Metsän yllä poutahaukka harhaa levein siivin vaakaa muistuttain niinkuin mittais aikaa, taivaan tarhaa, maitaan kuninkaana kaartaa vain.
Poika astuu pitkin piennarviljaa, päivän polku tanssii silmissään, metsä kuuntelee ja on niin hiljaa, hiljaa tarjoo salo siimestään.
Hiljaa laulun kantaa kylään tuuli, puutuu niinkuin lehti puusta pois, aitantiellään nyt sen armas kuuli kuin se sydämessä vielä sois.
Kesällä, 1919.
SYKSY SOITTAA.
Vanha syksy soittain istuu pieni pilli suussa, luonnon haltioittain keltaisessa kultapuussa.
Kautta kelmeen puiston suven sorjat soinnut toistain syksy soittaa muiston, päivä kuulee, hetken loistain.
Vanha syksy solkkaa jotain, jot' ei enään muista, pilkaks pistää polkkaa lehtein, lentäessä puista.
Syksy turhaan tyytyy, ei saa ääntä vauhtiin, villiin, kesän kentät hyytyy, kylmä koura kiertyy pilliin.
Soita, syksy, teillä kunnes viime polskas päätyy, sorasäveleillä kunnes pieni pillis jäätyy!
Suursaarella, 24.9.20.
SEPRAIN JUHLILLE!
Hei, löysää purje, lasketaan nyt seprain suuriin juhliin, nyt Viroon hailit haalitaan ja vaihdetaan ne tuhliin. Kas, jaalat, jahdit kelluaa, jo tummuu taivaanpiiri,
jo Tytärsaari haamoittaa, kun kaukaa viittoo Viiri, mut Haapasaari heijastaa kuin sädeheitto laivaan, Suursaaren paadet paukkuaa, käy hyrskyt taakse taivaan, kun välkkyy vilkku majakkain kuin katinkullan kuori, sinessä usviin uinahtain jo nukkuu Haukkavuori.
Kaljaasein lyhdyt loistelee kuin virvat hiitten häissä, kun kuohut kokkaan kohisee, vöin välkkyy lakkapäissä. Kai saarten neidot noudetaan, mi kallioilla huiskaa, mut kiihkeämmin kuisteillaan meille eestein Madlit kuiskaa.
Portkundaan nyt, Portkundaan nyt kuin alli aallokosta! Näät kirkkoristin säteilyt, jo lippu mastoon nosta! Tollsburgin tornit kohoaa ja Räävellinnan päädyt, kas rantaa laajaa, laakeaa, se kimmeltää kuin käädyt.
Maan tuuli telmii touveissa, se satamaan jo ohjaa, ankkuriketjut kalisee ja vanhaan paikkaan pohjaa, nyt souda maihin jolla jo, kas rannan teltat hohtavat, käy kujaa kansansaatto, maanmainiot on markkinat, on vielä vasta aatto, kas täällä vast’ on vilinää ja mastometsää häilyy, soi sirmankkojen kilinää, ja keulat veessä päilyy. Kas mekkomiehet moisioin ja yljät ylämaiden, nyt ystävinä yhtyy noin myös sinkut setukkaiden. Hei, terve, Tani mestari, John Bohman, Talsa, Tilsa, viel’ eletään kuin ennenkin, nyt täältä viedään hilsa. Hoi, vanha tuttu kippari, onks sulla kihlaliinaa, niin telttahan me työnnytään, nyt virtaa Viron viinaa, nyt seprain suuret juhlat on, nyt, seprat, saamme laulaa, ja alla armaan auringon nyt kastakaamme kaulaa tiistaista sunnuntaihin, niin haihtukoon kuin häissä yö, jo heitä pesti maihin, käy kajuuttaan ja tuoppis tuo, nyt et saa olla heikko, ka »tere tulemasta, no juo, »suur tänu»! vanha veikko!
SUURSAARELAISHÄÄT.
SULHOLAAN TULO.
Nyt täynnä on taas tupa taattolan, jo saapuvi sulhaskansa, helykruunussa kiiltävi morsian kun päivä on laskussansa, nyt kummit ja kaimat ne kättelee, puhemies oven onnelle aukaisee.
Parikunnan pappi on vihkinyt ja veisannut lukkari virttä; on morsian »siteet» nästäillyt, nyt kiertäen aitanhirttä pojat arkkuja, kirstuja kuljettaa, häämuistoina kirjavat siteet ne saa.
Pelimannien haiturit, viulut soi, puhemies nyt kuuluta kompaas, nyt läksiäissoitossa nauraa jo voi, pelimies, sinä käytä nyt sompaas, kujatietä kun sulho ja morsian käy, jäless' ei vakamustaa pappia näy!
Ristkansaa sulholan portilla lie, sukukunta on alla peilin, parin hää-ilo soi, käy kukkainen tie, nyt kiertäissä tuliaisleilin, sajaspoikaset morsion nostattaa ylös ilmaan, jo pyssyt paukkua saa!
Hei, kuule nyt, hei, meri myrskyten lyö nyt paasiin, kun pyssyt paukkuu, käy kallion kaiku, on häitten yö, sitä hyljekoiratkin haukkuu, nyt onneks onnellisten juo, ristkansan kauniina riemuta suo!
Puhemies nyt morsion tanssitun vie ja sitten nanna ja taata, oma kulta se kullakin tiedossa lie, tänä yönä ei surra saata, lyö, polje ja paukuta lattiaa, edeskäyvät kun kannuja kuljettaa!
Häälaulut soi yli merten ja maan; siks kunnes aamu jo koittaa, pelimies vedä viulua vinhempaan, saat ortta, kun voit vain soittaa, kiva kopse käy, jymy jyskyen soi, tytöt hulluiks jo heitoista tulla' voi!
Tupa täynnä on tulta ja temmontaa, katon parrutkin vuotaa jo pihkaa, merikarhutkin koipiinsa kiihkon saa, pojat ulkona huutaa ja hihkaa, tulen turkaset, hei, hii, hei, hei, hei, taas sulhanen morsion tanssihin vei!
HÄÄLAULU.
Kolme tiedän saaren sorjaa, huiskaa hienot hunnunpäät, ken ne kerran, kerran korjaa, kell' on kerran huimat häät!
Yhden hiusten hohtaa oljet, silmät siintää simpukkaa, toisen tumman tuikkaa soljet, kolmannella punertaa!
Täyttäkää nyt täydet kulhot, muistonmaljat täyttäkää, katsokaa, te saaren sulhot ettei ykskään yksin jää!
Meill' on kolme ruusunpuuta, jotka tuoksun tarhassaan, kolme sievää suppusuuta, jotka oottaa onneaan.
Kun käy häitten tuimin telme, lehtoon astuu autuaat, morsiuskruunun hohtaa helme, onnes antain onnen saat!
LÄHTÖLAULU.
Tuuli kantaa häistä telmeen, kautta myrskyn viulu soi, helmen hilke helkkyy helmeen, nuoret neijot karkeloi.
Viulu soi ja kaunis kilke häitten huoneen kaikuun saa, saaren päällä pilven pilke karkelossa kaarestaa.
Niin ne notkuu neijot saaren niinkuin korjat kaislanpäät permannolla kiertäin kaaren, kerran, kerran vain on häät.
Morsiolla helkyt häilyy niinkuin päivä mereen käy, häikäisten se pilviin päilyy, kun ei murheen varjot näy.
Tanssikaa, te vihreet vuoret, häitten hilke kuunnelkaa, tanssikaa, te lehdot nuoret, mainingit ja mannermaa!
Käykööt laineet lakkapäissä, liehukoot nyt seppelpäät, soikoon soitto saaren häissä, kerran, kerran vain on häät!
Suursaari, 1920.
HÄISTÄ LÄHTÖ.
Kuule, soiton sävel taikaa, viime kerran korot lyö, marssi toistaa lähtöaikaa, himmeä on aamu-yö!
Pitkin kujaa rientää remu, kalamiesten nauru soi, päättyy häitten kestein ketun, taatat rantaan hoiperoi.
Huippupurjeet, touvit hohtaa, merest' astuu aamun koi, morsiamen sulho kohtaa, hyvästiksi huilut soi.
Jaalat kelluu, laineet loistaa, mastot tekee kunniaa, tiirat tuiman tahdin toistaa, taivaan portit punertaa.
Hienot helmat nurmeen kastuu, kyynelsilmin, kruunupäin morsian nyt purteen astuu, kotirannat jättää näin.
Peräpuulla sulho ohjaa, myötätuulet, tuutikaa kohti illan päilypohjaa, siellä siintää saarimaa!
Saaren immet, itkekäätte, kohta ette neittä nää, ikäviinne iltaan jäätte, pois nyt kiitää kruunupää.
Toiset aallot sinne soutaa tiirat sorjat seurassaan, toiset aallot neijon noutaa unten uuteen valkamaan.
Sinne hienohelma hiipi, kauas pienen pilven taa, nyt vain väikkyy valkosiipi, sitten kaikki katoaa.
Suursaari, kesällä, 1920, O.-kylä, syksyllä, 1921.
MEREN LAULU,
Meri eeltään esteensä raivaa, oman voimansa mittaa ja lyö, syvän tuskansa pohjia kaivaa, salamoissa kun yhtyy yö.
Meri paasihin pärskyen pauhaa, ylös hurjina hyrskyt soi, meri saarilta ei saa rauhaa, se ei tähtihin nousta voi.
Yhä uusia kuohuja kantain kuni kruunuja kulmillaan j ohi kaukaisten maiden ja rantain meri laukovi laumojaan.
Sotasoittoon käy syöksyjen sarjat, lyö laivat, mastot ja muut, ne liehuu kuin leijonaharjat, käy kalvolla tähdet ja kuut.
Maapalloll' ei mahtia, voimaa, joka kahlein sun kytkeä vois, sinä uhmasit taivaankin soimaa, yhä rynnistät riemussa pois.
Sinun sointusi soittooni soivat, sinun voimasi voimaan mun saa, sinun taistosi tarmoa toivat, jota ei voi lannistaa.
Sinä huuhdot mun mieleni hyrskyyn, päämäärään mun voimasi vie, vielä tahdon ma miehuuden myrskyyn, on eessäni elämän tie.
Käy korkeena maininkis maine, sinä kuohujen kruunupää, kerran jäähtyvi loistoisin laine, ja jäykäksi jäytää sen jää.
Minun uskoni uhkuu nyt verta, minä taistelen taivaiden taa, minä mittaan maata ja merta, meri, soittoni seppele saa!
Uuraa, kesällä, 1919.
SANASELITYKSIÄ.
Uiva = Ientohiekkaranta.
hatru = levä.
»Saaren ukko ja akka»-runon johdosta huomautettakoon, ettei ulkosaarilla ole hevosia.
tseineman, tsenman — kiinalainen; merimieskieltä.
Juhannuksen aikaan purjehtivat ulkosaarelaiset Viron puolelle sopimaan syksyltä tapahtuvasta hailien ja »tuhtien», perunoiden vaihtokaupasta, jolloin vietetään »seprojen», vaihtajien tuliaisjuhlia Virossa.
pesti = keulaköysi.
»siteet» — punakirjavat pieksunauhat.
nanna = vanha vaimo.