Part 1
MEREN ÄÄRILLÄ
Kirj.
Larin-Kyösti
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1921.
SISÄLLYS:
Vapaapurjehtija Meren saaressa Saarikuja Hiljaisia heijastuksia. Helatuorstain helkkeitä Verkot välkkyy Tullinuukari »Rantakäräjät» Kaupungin ryökkinä Saaren sunnuntai Vanha saarni Kalastajatuvassa Kukkashäälaulu Lapset liivalla Saaren ukko ja akka. Saaren suutari. Myrsky-yö. Kalastajapojan kaipaus. Ilta merellä. Kangastuksia. Merimietteitä. Lauantai-ilta. All right! Rannan hiekka helkkää. Kuolemannäky Kalastaja-äidin tuutulaulu Meren partaalla. Meri kuutamolla. Meri sumussa. »Tyhjän kukkaron» krouvari. Iltavarjoja. Syksyn säveliä. Aamu kalastajakylässä. Syksy soittaa. Seprain juhlille! Suursaarelaishäät. Meren laulu. Sanaselityksiä.
VAPAAPURJEHTIJA.
Läpi hyrskyjen haapion luovin ja pingotan purjeeni tiukkaan, minä kiidätän kiireellä kuovin yli laskien lainehen liukkaan.
Karit kierrän, kun tiirat tirskuu, päin merta ja kiinnitän kuotin, kohun suola mun silmiini pirskuu, näin onneeni ennenkin luotin.
Käsi tarkkana tarttuvi ruoriin, meri katseeni varmaksi kiintää, kokan noustessa vaahtojen vuoriin minun silmiini taivahat siintää.
Sodin myrskyltä tarmon ja tahdon. oman alkuni, voimani vaistoon, minä hallitsen vaihtuvan vahdon, minä riennän kuin riemuiten taistoon.
Oma syy, jos en kuohuissa kestä, ja jos pettävi otteeni rauta, tuho uhkavi syvyydestä, yö yllä ja hyrskyissä hauta.
Pois, pursi, mun kauas sa kannat yli vaahtovan, valkeaa pinnan, koska saavutan taivahan rannat, elost' annoin ma kallihin hinnan!
Pois, pois! Soi mieleni myrsky, minun henkeni hehkuu ja laulaa, ylt'ympäri yltyvi tyrsky, en käskyä kärsi, en paulaa.
Ura uus! läpi pilvien puuntaa, tiet viittovat voitosta voittoon, minä tähdistä etsin suuntaa päämääräni suureen soittoon.
Suursaari, 18.7;20.
MEREN SAARESSA.
Kuljen saarikylän kujaa, kujan päässä päilyy meri, ikkunoissa »verikyynel» hohtaa niinkuin hylkeenveri.
Päivänkukat kartanoilla levein lehdin rehoittavat, verkkoaidan suojuksessa puuntaa pienet kukkalavat.
Vanhat vaimot aitoistansa punaraita-hameissansa kulkee kotaan rantatietä kantain hailimolttejansa.
Päivä paahtaa päätä, rintaa, ruskeeks posket ahavoittaa, voiman virttä veri soittaa, valtavammin meri soittaa.
Purjeet vilkkuu, purjeet katoo, minne päivä juuri laski, maan ja taivaan silta säihkyy kimmeltäin kuin kirkas vaski.
Astuu rantaan neito nuori, katsoo ulko-ulapoita, sinne kulki kullan pursi, sit' ei mitkään myrskyt voita.
Kauas kyntää meripoika suuren suvenpuolen pohjaa, silmiin siintää onnensaaret, lemmenaatos kättä ohjaa.
Kaunissaari, kesällä, 1914.
SAARIKUJA.
Kuin aatos, jota outo oikku ohjaa, niin vanha kuja mäkiin kiemuroi, pää puuntaa vasten taivaan tulipohjaa, sen raskas askel kerran kiviin loi.
Se yllättää ja sinne tänne harhaa kuin miettis minne milloin mennäkään, pysähtyy, katsoo pihan ruusutarhaa, min immet istuttivat lemmessään.
Se nähnyt on kai monen polven vaivat ja ahkeroivain aamu-askareet, on nähnyt kauas katoavat laivat ja monen äidin kurjat kyyneleet.
Yöss' on se nähnyt monen kiistan kiivaan, syysmyrskyn kovan, karun kamppailun, kuin uneen uppoo lentohiekan liivaan kuin muisto monen mereen haudatun.
Kuin ystävä se polut yhteen liittää, ja merenkulkijan se kotiin vie, se alla astujan vain häntä kiittää, se vanha, vanha saaren kujatie.
Se poikkee, palaa alkukohtaan jälleen kuin elontyöstään näin se tarinois, hyvästit heittää viime veräjälleen ja meren hiekkaan hiutuu hiljaa pois.
Suursaari, 1921.
HILJAISIA HEIJASTUKSIA.
Päivä paistaa kodan eteen hopeassa hohtain kaareen, hoikat hongat väikkyy veteen, laineet liukuu lehtosaareen.
Hyttysparvi piiriin hyörii heilahdellen hetken häissä, tulipisteet veellä pyörii sannan, suomun kimmeltäissä.
Tyynnä merenlahti läikkyy, lokit leijaa alla taivaan, taivaan seiniin siinnot väikkyy, pilvet päilyy purjelaivaan.
Luodon luona tiirat tirskuu kiertäin kallioiden kaarta, hylkeen hyrske pintaan pirskuu, päivä soutaa suvisaarta.
Kummelit ne kaukaa hohtaa, kaukaa oudot purret puuntaa, outo kaiho niitä johtaa, etsii aavan aamun suuntaa.
Lepää luonto, luomakunta, tuutii päivän teitä tähtiin, nähden alkuaikain unta, jolloin suuret ihmeet nähtiin.
Hiljaist' on kuin henki Herran lepäis jälkeen tähti-yönsä, kun hän luomisaikaan kerran valmiiks katsoi kaiken työnsä.
Uuraa, 1919.
HELATUORSTAIN HELKKEITÄ.
Helky helkaa, hieno hilke, paista pilveen, päivänpilke, kun jo viidat vihannoi, suuret suvisoinnut soi!
Pilvet, ääntä paisutelkaa, kun nyt neidot huutaa helkaa, kätkee kukkain taikavyön kastehelmiin kuulaan yön.
Satu käy nyt kautta tarhain, soi nyt, soitto, ettei varhain, liian varhain syksyyn vain satu loppuis alkuun ain.
Helkahuutoon vastaa vuori, laula, naura, kun oot nuori, ettei valheen peikko vois viedä vuoren valtaan pois.
Helky hiljaa, hieno hilke, syty silmään, päivänpilke, paista paateen pimeään, soita sielun sisimpään!
Helkatuorstain vuorivalkeet hulmutkaa, kun paisuu palkeet; kaikki taivaan tuulet soi, laakson viidat vihannoi!
Oulunkylä, 26.4.21.
VERKOT VÄLKKYY.
Verkot välkkyy vapeillaan, meren suuri silmä kiiltää siintäin yli mannermaan, vilpas viri vettä viiltää.
Päivänpaahde paaden kohtaa, lentohiekkaan loiston luo, valkopurje kaukaa hohtaa, tuuli suolatuoksun tuo.
On kuin taivaan peili päilyis säkenöiden särmineen, on kuin Herran henki häilyis luomisaikaan yllä veen.
Ikivanhat vuoret kaartaa, miettii alkuaikojaan, somerikko nientä saartaa, missä meri peitti maan.
Astuu aamu pitkin merta, luonnon luomislaulu soi kuin soi aikaa sitte kerta, kun sen soimaan Luoja loi.
Niin ma katson kuin ma oisin alku-aikain ihminen, kuin ma rantaan luolan loisin merta, maata mittaillen.
On kuin oisi alku-aamu autio kun oli maa, nousee yöstä harjun haamu, tutkii tuntemattomaa...
Suursaari, 1920.
TULLINUUKARI.
Nenä kuin kolmen korpin lepopuu, ja leukaa leikkaa vanhat synnin arvet, kuin muna mättäältään pään kohoo kuu, on hyljeviikset viinin tuntosarvet.
Hän hännin katsein merta mittailee, ja laiskoin länkisäärin liivaa luistaa, ja noukka naukuu, puhkuu, puhisee, se palmuviinit, kipparkermat muistaa.
Hän muistaa Honoluulun mustat yöt. Sumatran sulosiipat mangopuissa, kuparikuvut, kaulain hammasvyöt, ja vanha kutka kiehuu sääriluissa.
Kas Portkundasta pyrkii matkoiltaan taas vanha viinalasti oottain tuulta, hän kiroo, katsoo kaukoputkellaan, taas myhäilee ja maiskuttavi huulta.
Kun kippar' rantaan jahdin suojaan saa, jo vanha nuuskunenä tutkii ruumaa, heh, Viron viljoille tää haiskahtaa, jo tyhjät kanisterit hengen huumaa.
— »John Bohman, Tallinnasta terve, hei, maatäitä täällä vain John Bohman tappaa, on lasti selvä kai, sen myrsky vei!» John Bohman nauraa, pestin paaluun nappaa.
— »Good morning, Tilsa, tunnen tuhmat ties, taas kätkit kanisteris varmaan Viiriin, sun perskuta, oot karski merimies, mut eihän Viiri kuulu meidän piiriin!»
Mut kippari vain iskee silmää nyt ja pyytää kajuuttaansa tuopin juomaan, ja ennenkuin on tuoppi tyhjennyt, John Bohman heittää kaikki herran huomaan.
— »Hehhee!», niin nauraa vanha tullimies, — »juu, juu, oot viekas niinkuin Spanskan viini, ma tunnen jutkus, julkeet salaties, mut katso, junkkari, jos joudut kiinni!
Niin silloin viipotan sun Viipuriin, saat linnass' olla ehkä pari vuotta, sun viinis, silkkis seilaa Meemeliin, saat silkkaa vettä juoda etkä suotta!
John Bohman vihdoin vallan huumaantuu ja höystää juttujansa kannen alla, hän San Franciscoss' on, pää on kuin kuu, täyskuu, mi paistaa Päiväntasaajalla.
Hän muistaa Singapooren simasuut, myös neekerkuninkaan, sen kuulun, min kruunun, tyttären ja norsunluut hän saanut ois ja koko Honoluulun.
— »Ja bila, bangala ja tshing, tsjung, sjaa, all right, John Bohman, terve, Tilsa veikko!» John Bohman huokaa, kannun kallistaa, hohoo, kun ihminen on sentään heikko!
— »Maakravun lailla täällä homehtuu ja ränstyy niinkuin vanha Nooan arkki, on ilmapuntarina sääriluu, mut viel' on nahka niinkuin vanha parkki!»
John Bohman maihin hiljaa hoippuaa, hän ruumankannen on jo sinetöinyt, hän kipparille tuulta toivottaa, kaksioista kajuutassa kello löi nyt.
Hän kompassitta kotiin keikkaloi, all right, hän virnistellen vielä kääntyy, lävitse yön kun ruutuun myrsky soi, hän tulta iskee, vaimon viereen vääntyy.
Ja uness' silmiin siintää palmumaa, käy korpin lepopuu kuin sateenkaareen, John muistaa mustaa, pikku prinsessaa, John Bohman seilaa Honoluulun saareen.
O.-kylä, 30.8.21.
»RANTAKÄRÄJÄT».
Saarenmiehet seisoo kalliolla niin kuin pingviinit ja kiikaroivat, toisten toimet siin' on tuomiolla, samaa vatkuttaa ne viikot voivat.
Oisko vaarit nähneet koiranunta, nähdä voi nyt koko saarikunta: neljä venhekuntaa karin alta etsii ankkuria kaikkialta.
Kieli käy ja pyörii niinkuin harkki: hukkui muinoin riigalainen parkki, mereen luisui ketjut, ankkuritkin, niitä etsitään nyt merta pitkin.
— »Monta tuhatmarkkaa nyt ne raastaa!» — »Kyll’ ne löytää?» — »Ei ne löydä!» — Niin ne haastaa, kademielin miehet naurain ilkkuu tilkat olkapäillä, nilkat vilkkuu.
— »Jumal' anna syys ja haaksirikko, rantaoikeus on, sopii ottaa!», virnuu luotsin vanhin, viekas Mikko, — »tässä haudattiin kai laivarottaa!»
— »Meri kurittaa ja meri kostaa», virkkaa tulli-Bohman, piipuin näyttää: — »Voi sun perskuta, ne jotain nostaa, vinhaan vipuaan ne kälmit käyttää!»
— »Tuhat sarvipäätä, sus ja siunaa», saarenvanhin noituu, mällin nukkaa, »saaliist' emme saa nyt ristin riunaa, saimme, pölkkypäät, vain ajanhukkaa!
Muistan vielä kuinka Hanski häissään ankkurpaikan neuvoi, puhui päissään, vaan ei hoksattu, — lyö pääsi puihin, viina parempain nyt viruu suihin.»
Mutta saareneukot kahvin luona käräjöiden miesten pontta pohtii; — »nostettu on veestä vanha kuona, ken sen hintaa vielä tietää tohtii!»
Nauraa ankkurmiesten vingat muijat: — »teidän miehillä on hameet, pelkään, meidän miehet on kuin visanuijat, teidän miesten tarttis saada selkään.
Nyt käyn silkissä ja elän voilla, nyt kai ukko uuden tuvan laittaa, meidän Miinan voin nyt kapioilla vaikka Kiinan keisarille naittaa!»
Suursaaren Kiiskinkylä, 30. 7. 20.
KAUPUNGIN RYÖKKINÄ.
(Kuvaus, kuinka hän astuu laivasta saarikylään.)
Hän korkokengillä kepsuttaa, häntä hupsuttaa ja hepsuttaa, käy, kurkkaa kenokauloin ja kureliivipauloin.
Hän nenää nyrppii ja nirputtaa, ja kieli käy ja Urputtaa: onks täällä vossakoita, voi, näitä tossakoita!
Ei saa, ei saa mua lykkiä; onks täällä miehet mykkiä, hyi, onks noi hyljekoirii, pian lenninkiin ne loirii!
Onks hattuaskin kantajaa, onks opastuksen antajaa, ja kahren henken huane, eiks laukkua jo tua ne!
Saaks täällä syärä mansikkaa, eiks täällä kukaan tanssikkaa one steppiä, foxtrottia, onks salissanne rottia!
Onks täällä kunnon puatia, on uimahousuni muatia ihan viimestä — ja maine kuin puhras merenlaine!
Mulla piäni koira Lolly on, mutta fiini parasolli on, jätinks laivaan hajupullon, ei, täällähän se mull' on!
Voi, Helsingissä, hupakkaa, hän polttaa salonkitupakkaa, käy, kurkkaa kenokauloin ja kureliivipauloin.
Suursaaressa, kesällä, 1920.
SAAREN SUNNUNTAI.
On saaren suvisunnuntai, ei meri punapaasiin pauhaa, jo kirkonkellot kaiun sai, ne värjyy valkeuden rauhaa.
Kuin pyhäuntaan unelmois niin meren silmä luomen sulkee, kuin syvyydenkin sielu sois, kun vanhat vaimot kirkkoon kulkee.
Sen soiton saarnit kuulla saa, myös pienet sinikellot kaikaa, sen kuulee musta, mykkä maa, kun tarhat tuoksuu kesä-aikaa.
Nyt silmän siintämättömiin pois pitkin merta kaiku soittaa, se menneisyyden mietteisiin maan mielen hartaaks haltioittaa.
Se korkeuteen kumajaa ja Luojan luo se kaihon kantaa, mies vanha päänsä paljastaa kuin katsois iäisyyden rantaa.
Suursaari, 21.7.20.
VANHA SAARNI
Vanha, suhiseva saarni soittaa yllä vanhan, valkeen pappilan, merentuuli latvaa tarinoittaa on kuin kuulis öin sen kuiskaavan.
Niin se katsoo kautta pienen puiston kuin se virttä säistäin vaikerois, kuin se kätkis jonkun vanhan muiston, illoin itsekseen se tarinois.
Vanhan tarinan kun kirkko kuulee, tapulille kertoo kummissaan öin, kun haahdet hukkuu, syys kun tuulee, vanhat ristit kaatuu kummuillaan.
Saarni huokaa hiljaa huokauksen kuin sen suruun sielukellot sois, kuin se kuulis kuolinkuulutuksen. liian kauan yksin yössä ois.
Suursaari, heinäk. 1920.
KALASTAJATUVASSA.
Tupa henkii hiljaisuutta, rauhaa, kaukokaiuin meri louhiin pauhaa meurutessa myrskyn mainingin. Ikkunalla palsami ja hajuheinä hiljaa tuoksuu alla enkelin; monta kuvaa kantaa tuvanseinä, näkinkenkätähti-puitteissaan vanha muisto, purjealus hohtaa, vaarinkuva lapsenkatseellaan Vapahtajan kirkkaan katseen kohtaa, vanha virsikannel vailla kieltä pohtii jotain mykkää murheen mieltä. Päivä paistaa läpi ikkunoiden kimmellyttäin vanhan kanteleen, niinkuin vireissään se virsin soiden heljään hymniin hiutuis hiljakseen.
Suursaari, kesällä, 1920.
KUKKASHÄÄLAULU.
Armas tuoksu vanhan tuvan täyttää, kukat jotain kuuntelevan näyttää. Mustanmerenruusu, annansilmä, kodinilo etsii elvykettä päivän hohtaessa huoneeseen, nooanarkki pyytää hiukan vettä, palsami vain nyökkää kukkineen, minttu miettii turvanansa seinä, kaikki kaihoin katsoo ikkunasta, hiljaa huojuu heljä hajuheinä, myrtti tuutii untaan niinkuin lasta, kukkaset kun kuiskaa keskenään riemurikkaan kesän kyllyyttään. Elonlanka kiertäin monta vuotta pitkin kattoa vain kiemuroi, kasvanut ei yljänyrtti suotta, yhteen kasvamaan ne Luoja loi, elonlanka katsoo yljänyrttiin, kunnes yhtyy kerran morsiusmyrttiin. Kohoo kaikkein kukkain kruunupäät, liljat laulaa, pienet perhot soittaa: kohta aurinkoisin aika koittaa, kohta meill' on onnellisten häät!
Suursaari; 9.8.20.
LAPSET LIIVALLA,
Liivalla lapset hajalla hapset melskaa ja molskaa, veessä ne virskuu ja vingahtaa, hahhaa, hahhaa, ne työkkää, teiskaa ja tirskuaa ja teuhaa niinkuin pienet peikkoset polskaa.
Santaa ne kaivaa ja ohjaa laivaa, ne leikkii ja luikkaa, kaikuvi kallio, mätkyvi maa, hahhaa, hahhaa, ja lastina luumut liekojen taa ne laskevat laivat ja silmät siintäen tuikkaa.
Ne häärii ja hyörii ja palloina pyörii, ne tuuppaa ja telmii, hatrusta linnat ne valmiiksi saa, hahhaa, hahhaa, linnoissa kruunut kimmaltaa ja kristalliluolat ne loistaen helmii.
Merirosvo on tullut! Ne huutaa kuin hullut, ne airoilla kolskaa, piikeillä pistää ne murjaanaa, hahhaa, hahhaa, ja kalliot kaikuvat, hahhahhaa, kun ne teuhaa kuin pienet peikkoset polskaa!
SAAREN UKKO JA AKKA.
Jos mies on juhta, niin työ on synti, on kaikkein kauheinta akkavalta, mies kiskoi auraa ja akka kynti ja huusi: hii, hepo, hei, ja alta!
Ken heistä lieneekin ollut laiskin, sai niille saaressa aina nauraa, se akka höplitti, hyppi, mäiski, kun ukko ähkyi ja kiskoi auraa.
Kuin kiusaks akka vain syvään kynti, niin aura tarttui jo puolitiehen, se akka, akka kuin vanha synti näin aivan näännytti nurjan miehen.
Kai aika rientää ja aika ryntää, miesraukan huolet kai kerran haihtuu, kai kerran kuoleman kenttää kyntää se ukko, akka ja vaiheet vaihtuu.
Käy ukko jäljessä auran silloin, ja akka kiskoo kai kalmanauraa, ja entisyyttään kun muistaa milloin, niin vaon vieriltä korpit nauraa.
On siellä pitkälti surman sarkaa, on siellä kynnöttä kyiset pellot, ei siellä auralta akka karkaa, kun akan kaulass' on narrinkellot.
SAAREN SUUTARI.
Se saaren suutari, suutarismies, päänpistot sillä on hullut, hän yltä ja alta ja päältä on piess', ja se turhaan touhuten kääntyä saa, jok' on lahjatta tupaan tullut.
Kyiäsuutari kenkäsi tarkastaa kuin oisi se raihnainen rääsy, mut jos hyvän palturin piippuun hän saa, kaks toppaa, niin, ja mälliksi myös, niin pirttihin sulla on pääsy.
Mut jos olet saita ja saakutin mies ja silmäsi ilme ilkkuu, niin karta kinttujas, turha on ties, ei kouraansa laske hän kenkääsi, vaikka kärjestä varpaasi vilkkuu.
Ilo ainoa hällä on piippu ja pii, hylemassi, kun massin täyttää, valo sammunut silmissä välkehtii, hän lestinsä kikkaa, on uuttera mies, ja työhönsä tyytyvän näyttää.
Tuo itse nahka ja rasvo se myös ja paina massilla pöytää ja paikkaa itse pahkuratyös, sinä aamulla pilkkasi pilkkana saat, voit rääsysi raitilta löytää.
MYRSKY-YÖ.
Hylekoirat ne hurjina haukkuu päin merta, kun yltyvi yö, kujaportit niin kummasti paukkuu, meri kummasti kallioon lyö.
Korahduksissa yö nyt yskii, käy kuoleman kamppailuun, se raivoten rannoilla ryskii ja kaataa kallion puun.
Ken aitassa yöllä nyt nukkuu, hätähuudot kun laivoista soi! Kuka onneton myrskyhyn hukkuu, kuka vaarassa valvoa voi!
Meri tiemme nyt hautana sulkee, Herra siunaa ja ohjaa sun ties, yöss' yksin karjuen kulkee vain saaren hullu mies. —
Suursaari, kesäk. 1920.
KALASTAJAPOJAN KAIPAUS.
Ma merta, merta kuljen, en rauhaa, rauhaa saa. Vain yöllä kun silmät suljen, maa kaukaa kangastaa.
Nään armaan synnyinsaaren, sen vanhat, vakaat puut, nään taivaan tyynen kaaren, kun kalvoon kuultaa kuut.
Käy tanssin telme yöllä, nyt immet ilkamoi, soi helmet kaulavyöllä, kun vanha viulu soi.
Mut missä kulkee kulta, sit' en nyt tiedäkään, vain murheen sai hän multa, kai yöss' on yksinään.
Miks hylkäsin ma hurja maan maireen, saaren sen, ma merta kuljen kurja, kuin hullu harhailen!
Kun laivan laine läikkyy, yön tähdet välkähtää, mun silmihini väikkyy kaks silmää siintävää.
Ne seuraa kunne kuljen maan ääriin, merten taa, ne nään kun silmät suljen, kun mietin kuolemaa. —
Suursaari, 25.7.21.
ILTA MERELLÄ.
Sinipunaan pinta peittyy, tyrsky luotaan tyrskyn tyrkkää, somerikkoon soreet heittyy, meri huokaa, hengittää, hyökkää hurja vaahtopää vasten vuorenseinää jyrkkää.
Möyryy, meuraa merenlahti, riuttain ryske rymyyn yhtyin. Kaksimasto purjejahti kuohuistansa kohoaa, loistaessa laivalyhtyin välkkeet veessä kimmaltaa.
Vihrein virvoin vilkut väilyy, iltapilvet puuntaa verta, mastolyhdyt pintaan päilyy, sammuu, syttyy valovyö, merten yllä yltyy yö, vuoret syöksyy kohti merta.
Suursaaren Kiiskinkylässä, 30.7.20.
KANGASTUKSIA.
Kauniit kaupungit kangastaa, mainingit keinuvat kirkkaalla säällään, luodot ne leijuu kuin yllä veen, pilvet ne vaeltavat varjoineen, ja tornit seisovat päällään.
Saaret ne soutaa kuin laivueet, mastoina haapaiset metsät häilyy, siinnossa kimmeltää kaukainen maa, aavelaivana laskettaa taivahan taa, joka päilyy.
Nousee kuin Yoldian alkumeri, korkeimmat huiput ne luotoina hohtaa, näön Atlantican muinaisen nousevan, laskevan merehen, kangastus katseeni kohtaa.
Suursaaren Kiiskinkylässä, elok. 1920.
MERIMIETTEITÄ.
1.
MA ETSIN,
Maa, meri yhtyy, taivas tavoittaa maan äärtä, kaikkeuden kunniaa, ja rauhan saa.
Ja kaikki auringot ne kumartaa sen hengen eessä, joka meitä johtaa, ne Luojan katseen kohtaa ja rauhan saa.
Ma etsin suuruutensa syvyyttä, min kaikkeuden kaaret kirkastaa, ma etsin Luojaani ja hyvyyttä, en rauhaa saa. —
Suursaari, syysk. 1920
2.
MERI JA MINÄ.
Mun ylläni on aamun avaruus, on eessäin merten mittaamattomuus. Yks purje kaukaa kiitää kulkuaan, ja yksin rannall' istun minä vaan. Kai joku haahden kantta yksin käy ja katsoo tänne, vaikkei häntä näy. Saan silloin voiman, voiton varmuuden: tuoll' ihminen on, tääll' on ihminen. Käy sielussani aamun avaruus, syvällä merten mittaamattomuus.
Suursaari, elok. lopulla 1920.
LAUANTAI-ILTA.
On tyyni ilta, jo saunat sauhuaa, ja kanervilta maa tumman tuoksun saa.
Soi lasten luike, jo pirtti pimenee, vain päreen tuike sen himmeeks valaisee.
Soi hongat hiljaa, jo kuusiin kohoo kuu, käy välke viljaa, kun hohtaa salmensuu.
Ennustaa rusko poutaa, puut, pilvet purppuroi, kun sulhot soutaa, ja niemeen nauru soi.
Pois äänet hukkuu, sen aitat aavistaa, joiss' immet nukkuu, yön yrtit tuoksuaa.
Jo laitaan lahden kuu kultakaiteet luo, ja kohta kahden yö lemmen lohdun suo.
Ei hiisku hiiri, ynähtää lehmä vain, nyt virskuu viiri kuin vaaraa varoittain.
Nyt taittui aita. — Ken aitan varjoon jää? Nyt puuntaa paita ja nuoren neidon pää.
Kuu kujaa kulkee kuin ei se huomaiskaan, vain silmän sulkee mut vait on, valveillaan.
ALL RIGHT!
Hän hyllyen heiluu, ei käydä hän voi, merilt' tullut hän on, kirot kimmoten soi: hii, hei! Hällä knalli on päässä, ja nenä on räässä, all right!
— »Pois jänkkeen tieltä!», hän tanssissa huus, — »joka tyttö on mun; maakrapu, tuki suus, hii, hei! Well, seilasin merta, veti puukkoni verta, all right!
Ei puosu, ei kokki, ei timperikään mua kannelle kaada, ma puhkasen pään, ne ei piisaa, ei! Sitä vain minä pelkään, niin sai monet selkään, all right!»
Hän hyppi kuin rienalta riivattu ois, tytöt tanssista kaikki nyt karkasi pois, hii, hei! Vaikka puukko oli vyöllä, sai selkäänsä yöllä, all right!
Kuin uitettu koira nyt maalla hän käy, on arka kuin alli, ei uhmaa näy, hii, hei! Kuin miehenä muuna käy tuppisuuna, all right!
RANNAN HIEKKA HELKKÄÄ.
Rannan hiekka helkkää, hieno henki käy, leikkii pursipuulla; jossain telkkä telkkää kutsuu vaikkei näy salmensuulla.
Ohi rannan rattain kukkassaarten vyö pilven varjoon väilyy; kautta nienten kaitain laine laitaan lyö, haaksi häilyy.
Laulain laineet läikkyy, kukkastuoksut tuo autuaiden saariin; päivä vaahtoon väikkyy, loistolinnat luo pilvikaariin.
Kiilto keulan eessä hyrskeen hopeoi, kiitäessä kuovin välkkyy rannan veessä; hiljaa hiekka soi kultajuovin.
Pieni pilvi päilyy, tyyntyy tuulen tie, nukkuu rauhan rantaan, kaislan korret häilyy; hiljaa venhe vie, soiluu santaan.
Keurunselällä, kesällä, 1918.
KUOLEMANNÄKY.
Tuijotin tummaa taivahan rantaa kuin tuonelan tarhaan, kaikkeus, yö oli kummaa, sinne mun henkeni eksyi harhaan.
Tuijotin merta, kuin olis vieras astunut laivaan, pilvillä välkkynyt verta, kaikki se sai minun mieleni vaivaan.
Niinkuin hukkuva haave syyn, olemuksen ouruja pohjais, laiva se liikkui kuin aave kuin käsi kohtalon kulkua ohjais.
Kuin maapallo vierisi pois alas liukuen veteen nousi nyt kuolemankallo väylingin varjosta katseeni eteen.
Polkevin pauhuin käy kone kuin sydän liikkuvan ruumiin, kahleissa kalskuvin kauhuin henkeni nostaen näkyihin kuumiin.
Saanko ma armon? — Aattelin, enteiden raivoa estin, ponnistin tahtoni tarmon, kuoleman suoran katseen ma kestin.
Pois näky haihtui, kaamea kallo ja polttava piina, väylingin varjoksi vaihtui, kuin ohi liukunut ois tuhomiina.
Taivaalle tähti syttyi ja lauhtuivat lainehet laivan, haaksi nyt huokaillen lähti kuin olis välttänyt vaaran ja vaivan.
Kuuntelin vielä surman soittoa uhkaani vailla, tyrskyjen tyynellä tiellä käynyt kuin öisin tuonelan mailla.
KALASTAJA-ÄIDIN TUUTULAULU.
Nukkuos nyt hiljaa, hiljaa, äiti lastaan kiikuttaa, liekuttaen lemmen liljaa, lempeet laineet, laulakaa.
Tuutikaatte kultahasta, kultalatvaa kulkemaan valkeasta valkamasta untensaarten onnelaan.
Tuutikaatte tuskan tyrskyt kauas toivon taivaan taa, hillitkäätte hurjat myrskyt, että raukka rauhan saa.
Mustat pilvet päätä peittää, taatto merta purjehtii, minne myrskyt häntä heittää, kun hän kantta kuljeksii?
Katsoo kaukaa onnensaarta, jossa pitkät palmut soi, katsoo tähtitaivaan kaarta, kun sen pilvet purppuroi.
Kohta taatto saareen soutaa, auringossa aukee tie, hempeimmälleen helmen noutaa, liljallensa lemmen vie.
Uinu, uinu, lemmenlilja, päivä, sille soittos suo, uinu, kirkkaan kaihon vilja, äidin riemun rintaa juo!
MEREN PARTAALLA.
I.
Vasten särkkää särkyy kirkas laine, paasiin pirstaleiks sen myrsky lyö, niin myös murtuu moni mainen maine, unhoon vaipuu niin myös monen työ.
Alust' aikain tänne luokse luodon maailmoiltaan meri vaeltain muovannut on rantavyölle muodon, meren aallot täytti luonnon lain.
Vasten särkkää särkyy hyrskyn harja, vesipatsaat pilviin kiemuroi. Syntyy, kuolee uusi ihmissarja, ikisäveleitään meri soi.
Uuraan Ryövälinniemessä, 2.7.1919.
II.
Hongat huokuu yllä merenpartaan, meri vastaan huokaa hengen hartaan, alku-ajoist' yhtyneinä soimaan nyt kuin ennen aamun alkuvoimaan.
Meri vei jo monen miehen parhaan, haaksirikkona sen heitti harhaan; meri kaikkeuden kuvaa kantoi, meri rohkeuden rautaa antoi.