Part 7

Mehiläispyytäjää huolestutti suuresti tämä tieto, sillä hän oivalsi sen merkityksen paremminkin kuin naiset. Tällaisessa käänteessä saattoi seurueen jäsenen joutuminen pelkäksi rasitukseksi tuottaa suurta vaaraa muillekin. Onneksi oli heillä intiaani mukanaan, ja tämä kykeni ottamaan hoidettavakseen toisen kanootin. Koirien haukunta ja villien huudot ilmaisivat selvästi, että viholliset olivat tavalla tai toisella pääsemässä rämeen yli. Hän joudutti senvuoksi seurueen lähtöä kanootteihin, itse ensimäisenä käyden tarkastamaan Whisky-Keskusta.

Tämä nukkui päihtyneen tajutonta unta. Dolly oli pistänyt ruukun piiloon niin pian kuin hänen miehensä tila salli sen tapahtua humalaisen rupeamatta väkivaltaiseksi. Muutoin olisi mies-parka saattanut tuottaa tuhon itselleen ylenmäärin nauttimalla nestettä, joka oli peräti paljoa maukkaampaa kuin se mitä hän oli tottunut käyttämään, etenkin näin pitkällisen pakollisen pidättymisen jälkeen. Nyt tyhjensi Le Bourdon ruukun heti virtaan naisten suureksi iloksi, chippewan pontevasta vastalauseesta piittaamatta. Heidän siirtyessään virralle täytyi takaa-ajon ainakin toistaiseksi keskeytyä, koska intiaanien oli palattava rämeen poikki, päästäkseen omiin veneisiinsä.

Salaisen myötätunnon johdosta tai kenties vain sattumalta joutui chippewa Le Bourdonin veneeseen, tämän vuorostaan asettuessa Gershomin kanoottiin. Päihtynyt virui keveän ruuhensa pohjalla kuin pölkky, ainoastaan hellän vaimonsa huoltamana, joka oli toimittanut pieluksen hänen päänsä alle; mutta onneksi ei sortuneesta ollut hänen ystäviensä liikkeille siis nyt suoranaista vastusta, jos ei apuakaan. Miesten asetuttua paikoilleen ja kanoottien kelluessa irti pohjasta erotti jo äänten perusteella, että sekä koirat että useat niiden isännistäkin olivat rämpineet selville suosta ja nousseet kiinteälle kamaralle sen itäpuolelle. Mehiläispyytäjä käski chippewan seurata ja lykki kanootin ulohtaalle, valiten yhden niistä kolmesta luonnon kanavasta, jotka yhtyivät tässä kohti.

Melu yltyi nyt huomattavasti, ja vainoojain lähestyminen oli paljoa rivakampaa kuin äsken, heidän saatuansa tukevan pohjan jalkainsa alle. Noin viidenkymmenen kyynärän päässä rannasta teki riissiheinikön läpi johtava kuja pikku mutkan pohjoiseen päin; juuri kertomamme tapaukset sattuivatkin virran pohjoisella rannalla. Tuosta polvekkeesta päästyään olisivat kanootit olleet näkymättömissä rannalta katsoen ilmi päivälläkin, saati pimeän yön hämyssä. Sen huomatessaan, ja peljäten melojen loiskeen kuuluvan, Le Bourdon herkesi kiskomasta ja käski chippewankin antaa veneensä solua itsellään. Tämän varokeinon johdosta olivat pakolaiset vielä ihan lähellä rantaa, kun ensin koirat ja sitten useat villit ryntäsivät samalle paikalle, mistä veneet olivat lähteneet tuskin kahta minuuttia aikaisemmin. Le Bourdon oli toimittanut molemmat kanootit yhteen, ja hänen pyynnöstään tulkitsi nyt chippewa sellaisia vihollistensa huomautuksia, mitä piti huomion arvoisina.

"Sanoo nyt, ei kukaan täällä", alotti intiaani levollisesti. "Ajattelee, ei kaukana -- aikoo hakea -- arvelee, koira levoton -- ihmettelee, minkätähden koira niin levoton."

"Nuo nelijalkaiset hylyt varmaankin vainuavat meidät täältä kanooteista, kun olemme niin likellä", kuiskasi Le Bourdon.

"Jos niin, ei pääse kiinni", vastasi chippewa tyynesti. "Ja ampuu sen, jos ei pidä varaa -- paha koiran ajaa soturia liikaa paljon."

"Nyt puhuu joku, jolla tuntuu olevan käskyvaltaa."

"Niin -- hän päällikkö -- kuullut hänen usein -- hän Kyyhkynsiiven kiduttaa aikoo. No, ottakoon ensin -- nopea lintu sen tekee, hä?"

"Mutta mitä hän sanoo? Saattaa olla tärkeä kuulla päällikön mielipide juuri nyt."

"Mitä väliä, mitä hän sanoo -- ei voi tehdä mitään -- jos Kyyhkynsiivelle tulee tilaisuus, ottaa myös hänen päänahan."

"Sen kyllä uskon -- mutta hän puhuu totisena ja matalalla äänellä; kuuntele ja ilmota meille, mitä hänellä on mielessä. Minä en oikein käsitä heimon murretta tältä matkalta."

Chippewa vaikeni tarkkaavaiseksi, kunnes päällikkö lakkasi haastamasta. Sitte hän parhaansa mukaan selitti kuulemansa, pannen joukkoon omia luonnollisia huomautuksiaan.

"Päällikkö puhuu nuorille miehille -- kaikki päälliköt puhuu nuorille miehille -- sanoo heille, Kyyhkynsiipi varmaan mennyt kanootilla -- ei näe kanoottia -- mutta täytynyt olla kanootti, muutoin hän uinut. Luulee, useampi kuin yksi intiaani täällä -- ei tiedä sentään -- kenties on, kenties ei -- ei voi sanoa, kunnes jäljet näkee, aamulla --"

"No niin, mutta mitä käskee hän nuorten miestensä _tehdä_?" tokaisi mehiläispyytäjä maltittomasta.

"Älä ole squaw, Bourdon -- sanon kaikki vähässä ajassa. Sanoo nuorille miehille, jos hänellä kanootti, hän voi saada meidän kanootit ja viedä pois -- jos taas uinut, se chippewa lurjus ui alas virtaa ja ottaa meidän kanootit sillä lailla -- parempi mennä takaisin, muutamien teidän, ja pitää huolta meidän kanooteista -- sitä hän nuorille miehille enimmän sanoo!"

"Sepä oivallinen aatos!" huudahti Le Bourdon. "Melokaamme heti alas ja siepatkaamme heidän kaikki kanoottinsa ennen kuin he ehtivät sinne. Virran kaarroksen takia ei matka vesitse ole puoltakaan maataipaleesta, ja räme hidastuttaa heidän kulkuansa kaksin verroin."

"Se hyvä neuvo!" myönsi Kyyhkynsiipi. "Sinä menet -- minä perässä."

Sanottu ja tehty. Kanootit pantiin jälleen liikkeeseen; majan tuli oli majakkana, joka vaivattomasti johti Le Bourdonin perille. Maallenousupaikkaan päästessään kuuli hän koirien vieläkin haukkuvan suolla ja niiden mukana olevien intiaanien äänekkäästi huhuilevan kahdelle villille, jotka olivat jääneet majalle jonkunlaiseksi leirivartioksi.

"Mitä ne kiljuvat?" virkkoi Le Bourdon chippewalle. "Jotakin ne tuntuvat tahtovan saada noiden majan ovella seisovien kuuluviin. Saatko sinä selvää siitä?"

"Huutavat kaksi soturia tulla alas pitämään huoli kanooteista -- se kaikki -- tulkoot he -- tapaavat kaksi täällä pitämään huolta _heistä_ -- hyvä päänahka noilla pottawattamie-riivatuilla!"

"Ei, ei, Kyyhkynsiipi -- sen työn pitää jo riittää täksi iltaa. Meidän on vain ryhdyttävä hinaamaan näitä neljää kanoottia rannasta niin joutuin kuin voimme. Oletko saanut silmukat niihin kahteen?"

"Kyllä pian -- niin pian, että tulee perässä", vastasi intiaani, joka kanoottien anastamista valmistellessaankin oli ilmeisen vastahakoinen poistumaan tuottamatta sen enempää vauriota vihollisilleen. "Nyt hyvä aika niiden riivattujen menettää päänahka!"

"Ne riivatut, joiksi heitä sanot, alkavat ymmärtää rämeessä rämpiviä ystäviään ja tarkastavat pyssyjensä sankkiruutia. Meidän on siirryttävä poikkeen, muutoin ne saattavat nähdä meidät ja ampua räiskäyttää. Työnnä irti, chippewa, ja melo heti keskelle lahdelmaa."

Le Bourdon puhui varsin vakavasti, ja Kyyhkynsiiven oli pakko totella. Jos jälkimäisellä olisi ollut oma pyssy tai puukkokaan, niin hän olisi luultavasti hypännyt rantaan ja saanut salavihkaa hiivityksi jonkun vihollisensa kimppuun, riistääkseen uuden voitonmerkin. Mutta Le Bourdon ei varovaisuudessaan ollut ainoastaan pitänyt luikkuansa vieressään, vaan myöskin pannut talteen puukon ja tomahawkin, joita hän käytti tavallisena varustuksenaan kuten intiaanitkin.

Kanooteilla oli nyt hiukan työläs tehtävä. Tuuli puhalsi yhä navakkana, ja kumpaisenkin keveän venosen oli jokseenkin täydessä lastissa ja yhden ainoan melojan varassa hinattava kahta samankokoista alusta suoraan päin tuulta. Onneksi olivat hinattavat kanootit keveitä, ja parin minuutin kuluttua oli koko joukkue kyllin kaukana rannasta välttääkseen molempien intiaanien huomiota, jotka nyt olivat ehtineet rantamalle katsomaan omia kanoottejaan. Villien myöhästymisen aiheuttama ulvonta ilmaisi heidän nolostuksensa sekä virralle että suolle.

Mehiläispyytäjän seurue oli täten saavuttanut varsin suuren edun. Viholliset olivat nyt ainakin joksikin aikaa suljettuja pohjoispuolelle virtaa, joka oli suistonsa lähellä niin leveä, että intiaanit eivät voineet ajatellakaan muuta keinoa matkansa pitkittämiseksi kuin taivaltaa jalkasin. Sen retken tarkotusperiä saattoi mehiläispyytäjä vain arvailla, kunnes oli kuulustellut chippewaa. Tähän tehtävään hän ryhtyikin heti kun arveli seurueen olevan täydessä turvassa eteläisen rannan suojassa. Siellä pakolaiset menivät maihin heinikkökanavaa myöten, asettuen kuivalle rantahietikolle. Margery kävi sytyttämään nuotiota moskiitojen häätämiseksi, valiten sen sijaksi pikku kumpareen taustan, jotta valo ei voinut näkyä vastapäiselle puolelle jokea. Aamulla olisi pakko sammuttaa tuli, koska sen savu voisi kavaltaa heidän asemansa. Koottuaan polttoaineksia sievän Margeryn nuotiota varten alkoi Le Bourdon siis kysellä chippewalta hänen vankeudestaan.

"Kyllä, kaikki kerron", vastasi intiaani; "ei hyvä peittää jälkeä ystävältä. Muistat, Bourdon, kun sanoin hyvästi aholla?"

"Tietysti -- muistanpa erohetken aivan tarkalleen. Pottawattamie lähti toiselle tolalle ja sinä toiselle. Se ilahutti minua, koska sinä nä'yit ajattelevan, ettei hän ollut ystäväsi."

"Niin, hyvä välttää vihamiehen polkua, koska hän joskus riidan tekee", tuumi intiaani levollisesti. "Tämä kerta polku tuli jotenkin yhteen, ja pottawattamie menetti päänahan."

"Sen tiedän, Kyyhkynsiipi, ja soisin käyneen toisin. Tapasin Hirvenjalan ruumiin asetettuna istualleen puuta vasten ja arvasin, kuka hänet oli lopettanut. Mutta tuollainen sodankäynti vain hyödyttömästi tekee metsät, ahot ja arot epävarmoiksi oleskella. Sinä näet, mihin pulaan tämä perhe on joutunut teidän intiaanien omaksumasta sotimistavasta."

"Kuinka te sitte teette -- tahdon kuulla? Menette suutelemaan ja riistaa annatte viholliselle, vai menette ottamaan hänen päänahan? Kumpi parempi keino häntä pelottaa ja teidät herraksi tehdä?"

"Kaikki se on saatavissa aikaan, surmaamatta yksinäisiä matkalaisia tai murhaamatta vaimoja ja lapsia. Rauhaa ei Englannin ja Amerikan välille solmita sen pikemmin, jos oletkin saanut Hirvenjalan päänahan."

"Ei se minulla enää -- hyvä kun olisi. Pottawattamie sen pois otti ja sanoi, hautaa sen. No, sen piilottakoon kuoppaan niin syvään kuin valkoisen miehen kaivo, ei voi piilottaa Kyyhkynsiiven kunniaa sinne myös. Se niin turvassa kuin lovi sauvassa voi tehdä!"

Pykälien leikkominen sauvaan oli intiaanien tapa antaa kunniamerkkejä soturille, ja erityinen lukumäärä noita lovia takasi hänelle varmasti samanlaisen arvonylennyksen omassa piirissään kuin päiväkäsky nykyaikaisen armeijan soturille. "Niin on parasta", huomautti mehiläispyytäjä. "Soisin voivani suostuttaa sinut viskaamaan pois tuon inhottavan muistomerkin vyöstäsi. Muista, chippewa, että sinä olet nyt kristityssä seurassa, joten sinun pitäisi menetellä kristittyjen toivomusten mukaan."

"Mitä kristityt tekee?" vastasi intiaani ivallisesti. "Päihtyy niinkuin Whisky-Keskus tuolla? Pettää poloinen punanahkainen mies, sitten alas polvelle painuu ja katsoo ylös Manitouhun? _Sen_ kristityt tekee, hä?"

"Sellaiset ovat kristittyjä vain nimeltään -- sinun pitää ajatella suotuisammin ihmisistä, jotka ovat toden teolla kristittyjä."

"Jokainen ilmottaa, hän itse kristitty, sanon sinulle -- kaikki valkonaamat kristittyjä, he ilmottavat. Nyt, kuule chippewaa. Kerta puhuin lähetyssaarnaajan kanssa kauvan aikaa -- sanoi kaikki kristityistä -- mitä kristityt tekee -- mitä kristityt sanoo -- kuinka ne syö, kuinka nukkuu, kuinka juo -- kaikki hyvä. Tahtoi, Kyyhkynsiipi tulee kristityksi. Sitte minä muistin soturit linnotuksessa -- ei niillä mitään kristittyjen lailla -- tekee kaikki sotamiehen lailla -- kiroo, tappelee, pettää, päihtyy -- pahempi kuin intiaani -- sekö kristittyä?"

"Ei, se ei ole kristillistä elämää, ja minä pelkään, että kovin harvat meistä, jotka käyttävät sitä nimeä, toimivat kristillisesti", myönsi Le Bourdon, käsittäen chippewan syytöksen oikeutetuksi.

"Juuri niin -- nyt minä sen saan -- kysyin lähetyssaarnaajalta yksi päivä, mihin kaikki kristityt menee, niin että intiaani ei löydä -- ei kukaan metsässä -- ei kukaan ruohokentillä -- ei linnotuksessa -- ei Macnawissa -- ei Detroitissa -- mihin siis kaikki menee, niin että intiaani ei löydä muuta kuin lähetyssaarnaajan puheessa."

"Olenpa utelias tietämään, mitä lähetyssaarnaaja siihen kysymykseen vastasi."

"No, sanon sinulle -- vastasi, ainoastaan yksi kymmenessätuhannessa oikea kristitty valkonaamain joukossa, vaikka kaikki sanoo itseään kristityksi! Se intiaanin mielestä kumma."

"Ei ole helppo saada punaihoista miestä ymmärtämään valkoihoisten elämää, Kyyhkynsiipi. Mutta me puhumme näistä asioista toisella kertaa, kun meillä on huolettomammat oltavat. Tällähaavaa haluaisin kuulla täyden selvityksen siitä, miten jouduit pottawattamie-heimon käsiin."

"Se selvää -- kun olisi kristitty puhe puolet niin selvää. Katso, Bourdon, se Hirvenjalka tuli ylös virtaa vakoojana. Minä tiesin hänen asian ja niin otin päänahan. Ne pottawattamiet hänen ystäviä -- ne tulee tapaamaan vanhaa päällikköä, ei löydä häntä, mutta löytää Kyyhkynsiiven, kun minä väsynyt uneen. Minulla Hirvenjalan päänahka -- suree sitä -- tuntee päänahan kiharasta, jossa harmaat hiukset ja joku merkki. Panee siis minut kanoottiin ja aikoo viedä chippewan Chicagoon, missä kiduttaa -- mutta liikaa paljon tuulta. Kun siis tapaa ystävän toisessa kanootissa, tulee tänne, tahtoo vähän odottaa."

Tämä oli koristelematon selitys Kyyhkynsiiven joutumisesta vihollistensa käsiin. Epäilemättä oli chippewa omassa yksityisessä sodankäynnissään myös tahtonut varjella mehiläispyytäjää väijytykseltä, joka häntä uhkasi Hirvenjalan saatua selon hänen oloistaan. Miesten haastellessa oli Margery laittanut nuotion kuntoon, ja yksinkertaisen aterian jälkeen Kyyhkynsiipi katkonaiseen, mutta ymmärrettävään tapaansa vielä jatkoi huomioitansa intiaanileiristä. Mäenrinteeltä noussut voimakas whiskynhaju oli herättänyt villeissä mitä suurinta ihmetystä ja taikauskoista pelkoakin, sillä maja oli tyhjennetty niin tarkoin, että he eivät aavistaneet asukkaiden lähteneen sieltä vasta tovia aikaisemmin. Kaikki intiaanit tiesivät majan rakennetuksi useita vuosia takaperin, mutta he eivät olleet kuulleet sen viime asujista mitään. Heidän päälliköltään oli useimmissa amerikalaisten luoteisissa asemapaikoissa tunnettu Ukkospilvi eli lyhyemmin nimitettynä Pilvi; sen nimen oli hän saanut kolkosta katsannostaan, vaikka hänellä oikeastaan oli verrattain hyvä maine intiaaniksi, joille alituiseen tehtiin vääryyttä ja joita senvuoksi myös oltiin valmiit mustaamaan. Johtavana päällikkönä oli kuitenkin muuan Variksensulka, joka chippewan kuvauksen mukaan oli varsin ovela ja teräväjärkinen sissisodan johtaja, ja kiinniottajiensa keskinäisistä huomautuksista oli Kyyhkynsiipi lisäksi huomannut kaikkien odottelevan erästä Onoaa, jonka piti tulla kaikkien eri tahoilta kokoontuvien brittiläisystävällisten villien ylipäälliköksi näillä seuduilla.

Tämän Onoan tiesi mehiläispyytäjä samaksi mieheksi, jolla Nylky-Pietarin nimisenä oli hirveä maine valkoihoisten rajalaisten asemapaikoissa, vaikka hän ei ollut koskaan näyttäytynyt niissä. Lisänimensä oli hän saanut siitä suupuheesta, että tämä päällikkö, joka ei näyttänyt kuuluvan mihinkään erityiseen heimoon, samalla kun hänellä oli suurta vaikutusvaltaa niiden kaikkien keskuudessa, oli eri tilaisuuksissa murhannut tielleen sattuneet valkoihoiset ja riistänyt ruumiilta päänahat. Hänellä sanottiin jo olevan neljäkymmentä pykälää sauvassaan. Tämä salaperäinen intiaani näytti elävän ainoastaan kostaakseen valkoihoisille tungettelijoille rotunsa kärsimät vääryydet, maksaakseen heille verisesti siitä, että he olivat työntämässä saloseutujen vapaita lapsia yhä etäämmäksi Kalliovuoria kohti. Minkä verran kaikissa hänestä kerrotuista jutuissa oli perää, sitä oli mahdoton sanoa, mutta Le Bourdonia huolestutti kuitenkin intiaanien tuollainen järjestäytyminen näillä tienoin.

Nyt oli jo aika laskeutua levolle. Kukin valitsi makuusijansa, mehiläispyytäjä kanootistaan, Margery kälynsä puhvelintaljalle asettuen, ja kun toistaiseksi ei ollut mitään häiriötä peljättävissä, oli heidän unensa sikeätä ja aamuun saakka kestävää. Ensimäisenä nousi Le Bourdon, vetäysi syrjään riisuutumaan ja syöksyi tapansa mukaan jokeen kylpemään. Sieltä palattuaan hän kohosi pikku kummulle tarkastelemaan vastapäistä rantaa, hiukan nähdäkseen, mitä pottawattamiet puuhailivat; kaikissa liikkeissään hän kuitenkin visusti varoi itse joutumasta näkyviin. Kanooteille ja leiripaikalle taasen olivat riissiheinikkö ja pikku rantaylänne täydellisenä suojana.

Kummultaan mehiläispyytäjä tähystimensä avulla sai hyvin pidetyksi silmällä majaa ja sen ympäristöä. Villit olivat jo jalkeilla ja hommailivat sotapolulla liikkuvan punanahkaisen eri askareissa. Muuan joukkue oli hautaamassa kuolleen kumppaninsa ruumista. Muutamat keittivät ruokaa tai puhdistivat lahdelman rannalta ammuttuja vesilintuja, ja jotkut vieläkin nuuskivat rinnettä, joka tuntui ilmaisevan maanalaista whiskysuonta.

Mehiläispyytäjän vielä tehdessä huomioitaan yhtyi häneen Margery. Tyttö näytti levollisen yön nukuttuaan raikkaalta ja terveyttä uhkuvalta, tullen tiheikköön järjestämästänsä pukuhuoneesta, jonka halki juoksi pikku puro; mutta hän oli alakuloinen ja mietteissään. Tuskin oli Le Bourdon pudistanut hänen kättänsä ja vielä kiittänyt viimeöisestä avusta, kun Margeryn täysi sydän puhkesi purkamaan tunteitaan niinkuin paisuva joki tulvii yli äyräittensä, ja hän alkoi itkeä.

"Veljeni on hereillä", hän sanoi, voimakkaalla ponnistuksella hillittyään nyyhkytyksensä, "mutta liiallisen ryyppäämisen jälkeen on hän aina niin tylsä, ettei nytkään Dolly saa häntä tajuamaan vaaraamme. Hän hokee nähneensä niin paljon intiaaneja, ettei hän niitä pelkää, ja että ne eivät ikänä tee pahaa perheelle, joka on tuonut niin runsaasti ilojuomaa heidän maahansa."

"Kyllä ovat hänen aistinsa sitte tosiaan pilalla, jos hän luottaa intiaanien ystävyyteen sillä perusteella, että on myynyt tulivettä heidän nuorille miehilleen", tuumi Le Bourdon. "Me saatamme pitää synnistä, vaikka inhoamme kiusaajaa. En ole vielä koskaan tavannut miestä, punanahkaista tahi valkeaihoista, joka ei ole selvinä hetkinään kironnut humalansa edistäjää."

"Dolly ja minä olemme nyt kovin ahdistuneella mielellä", jatkoi tyttö-poloinen. "Gershom oli ilmottanut meille aikovansa lähteä asemapaikalle järven toiseen päähän heti tammistoahoilta palattuaan. Nyt hän on tullut takaisin, muttei ole sellaisessa kunnossa, että pystyisi suojelemaan vaimoansa ja sisartaan villeiltä, jotka pyrkivät hätyyttämään meitä niin pian kuin saavat kyhätyksi kanootin tai muun kulkuneuvon, tullakseen virran yli."

"Jos niillä kanoottikin olisi", vastasi Le Bourdon tyynesti, "niin ne eivät tietäisi, mistä meitä hakea. Se etsintä veisi jonkun aikaa, eikä kaarnakanoottiakaan siunaaman ajassa valmisteta. Ja jos veljesi onkin hiukan raskaalla päällä ilonpitonsa jälkeen, Margery, niin olen minä yhtä virkku kuin koskaan."

"Mutta sinä, Bourdon, luonnollisesti haluat pitää huolta itsestäsi ja omaisuudestasi ja lähteä luotamme ensimäisessä soveliaassa tilaisuudessa. Meillä ei ole oikeutta odottaa sinun viipyvän joukossamme hetkeäkään kauvemmin kuin on etusi mukaista, enkä sitä soisikaan."

"Etkö sitä soisikaan, Margery!" huudahti mehiläispyytäjä pettyneenä. "Minä olisin luullut seurani kelpaavan arveluitta. Mutta näin ollen en totisesti välitä, miten menettelen omasta puolestani."

Ujoudessaan ei Margery kehdannut lähemmin selittää, että hän juuri nuoren miehen oman menestyksen vuoksi epäröitsi edistää hänen jäämistänsä näin hankalaan seuraan -- vaikka hän olisi ollut ihan onneton häpeissään, jos olisi tiennyt, kuinka peräti tuttavallista oli Gershomin tavoin puhutella Benjamin Bodenia ranskalaisella lisänimellään Bourdoniksi. Mehiläispyytäjä oli kuitenkin niin tottunut tähän omituisen ristiriitaiseen nimitykseen, ettei hän Margeryn sävyä siinä kohden katsonut muuksi kuin teeskentelemättömyydeksi, ja sitä suurempaa pettymystä tunsi hän luullessaan havaitsevansa, että tyttö tahtoi osottaa sydämensä olevan hänen suhteensa välinpitämätön.

Nuori pari palasi senvuoksi apeana kummulta. Aamiaisella pohti Le Bourdon seurueensa asemaa ja parasta toimintatapaa, kalventuneen ja hätääntyneen tytön hänen vieressään luullessa hänen yksinomaan harkitsevan itsensä ja kallisarvoisen hunajavarastonsa korjaamista varmaan talteen. Jos näiden kahden tuttavuus olisi ollut pitempiaikainen, ei Margery olisi hetkeksikään voinut ajatella sellaista mehiläispyytäjästä; mutta mitään loukkaavaa tai halventavaa ei ollut siinä käsityksessä, että vieras erämies etusijassa ottaisi lukuun oman kohtansa tällaisessa tilanteessa.

Aterian aikana ei paljoakaan puhuttu. Dorothy pii yleensäkin vaitelias, alituisen murheen ja huolestuksen johdosta. Hänen miehensä taasen oli nyt liian sekavalla päällä haastellakseen, vaikka hän tavallisesti oli hyvinkin puhelias, ja intiaani harvoin puuttui kahteen tehtävään yhtaikaa.

"Virran poikki tulemalla olemme saavuttaneet vihollisemme suhteen erään edun", alotti Le Bourdon aamiaiselta päästyä. "Vesi ei jätä jälkiä; vaikka Variksensulalla olisi kanoottikin, ei hän voisi tietää, mistä tavottaisi meitä."

"Se ei niin", tokaisi Kyyhkynsiipi hiukan jyrkästi. "Hän tietää, me emme järvellä, koska tuuli puhaltaa. Tietää, me emme mene ylös virtaa, koska siinä kova työ; tietää, me tulleet tänne, koska se helppo. Variksensulka pian lautan tekee, sitte tulee hakee päänahkaa."

"Niin", sanoi Margery säveästi, "sinun on paras hetimiten lastata kanoottisi kuntoon ja siirtyä etäämmäksi, meidän olemattamme pidättämässä liikkeitäsi. Veljeni kyllä kykenee auttamaan meitä ehtoopäivällä, jolloin kenties jo paremmin voimme ratkaista, mihin meidän on pyrittävä, jos intiaanit pysyvät asemillaan ja sieltä yrittävät häiritä meitä. Mene, Bourdon, kun siihen on mukava tilaisuus. Varmaankin sinulla on äiti kotona, taikka sisar -- kenties vaimo --"

"Eikä ole", keskeytti mehiläispyytäjä pontevasti. "Kukaan ei odota minua, ja tämän perheen mukana minä pysyn niin kauvan kuin siinä yksikään tarvitsee apuani."

Tytön poskille kohosi sievä puna, ja huojentavaa lohdutusta tuli ahdistuneeseen mieleen, jota huolestunut kuvittelu oli raskauttanut mitä pahimmilla mahdollisuuksilla. Jalomielisyydessään ei hän kuitenkaan pitänyt ajatuksesta, että mehiläispyytäjä uhrautuisi muiden hyväksi, joilla oli niin vähän oikeutusta edellyttää häneltä mitään palveluksia. Hänen vastustelunsa lopetti erämies kuitenkin lujasti, viitaten Gershomin tylsiin huomautuksiin, että muka oli lopultakin parasta mennä lyömään "rauhan kämmentä" intiaaneille. Chippewa ei sillävälin näkynyt pitävän suurtakaan lukua seurueesta, johon oli nyt liittynyt. Hän oli valmis kohtaamaan tapauksia niiden kehityksen mukaan ja suunnitteli keinoja päänahkojensa kartuttamiseksi. Tässä mielessä hän saapui kanootin luo, jonne Le Bourdon oli vetäytynyt haastelemaan Margeryn kanssa ja lausui halunsa lyhyeen.

"Hyvä aika saada nyt lisää päänahkoja, Bourdon", virkkoi hän.

"Ja hyvä aika myös pitää omansa tallella, chippewa", vastasi erämies. "Tunnen kyllä teidän intiaanien ainaisen päämäärän sotapolulla oltaessa, mutta me olemme tyytyväisiä, jos voimme pysytellä syrjässä vaurioista, kun meillä on naisia ja lapsia mukanamme."

"Ei lapsia täällä", huomautti intiaani ympärilleen katsellen. "Tuo sinun nainen -- sinun squaw, hä?"

Suorasukainen kysymys sai sievän Margeryn karahtamaan punaiseksi, ja mehiläispyytäjäkin tuli hieman hämilleen. Jälkimäinen kuitenkin vastasi miehuullisesti niinkuin hänen sukupuolensa velvollisuutena oli.

"Ei ole minulla vielä vaimoa, ja kaikkein vähimmin voisi olla tämä", sanoi hän.

"Miksei tämä -- hän hyvä squaw", tuumi toinen häikäilemättömästi; "kyllä sievä päällikölle. Sinä pyydät -- hän ottaa -- tunnen hyvin naisen."

"Niin, kyllähän sellainen mutkattomuus saattaa käydä laatuun punanahkojen kesken", vastasi Le Bourdon kiireisesti, sillä hän näki Margeryn hämissä pahastustakin, "mutta valkoihoisten nuoret naiset ovat toisenlaisia. En ole eläissäni nähnyt Margerya ennen kuin eilen illalla, ja valkoihoinen nainen tahtoo aikaa kaikkeen tutustumiseen."