Part 6

"Jälkimäiseen eivät ne nyt illalla ryhdy. Niissä ilmenee levottomuutta, niinkuin vieläkin haistelisivat whiskyä; mutta toiset ovat keittohommissa tulen ääressä. Antaisin kaiken hunajani, sievä Margery, jos kykenisin pelastamaan Kyyhkynsiiven! Hän on hyvä mies villiksi ja kaikesta sydämestään meidän puolellamme tässä uudessa sodassa, jonka hän kertoo alkaneen meidän ja englantilaisten välillä!"

"Ethän toki panisi omaa henkeäsi alttiiksi villin tähden, joka tappaa ja ottaa päänahkoja umpimähkään niinkuin se mies on tehnyt?"

"Siinä hän on vain seurannut rotunsa tapoja. Kaiketi me intiaanien käsityskannan mukaan teemme yhtä moitittavia tekosia. Ja minä uskon, Margery, että jos tuo mies näkisi minut pottawattamie-heimon käsissä kuten minä nyt hänet, yrittäisi hän jotakin auttamisekseni."

"Mutta mitä voit sinä, yksinäinen mies, tehdä kahtakymmentä vastaan?" kysyi Margery hieman moittivasti, ja hänen sävynsä ilmaisi hänen välittävän nuoren erämiehen turvallisuudesta enemmän kuin hänen teki mieli osottaa avoimesti.

"Kukaan ei voi pystymisestänsä sanoa ennen kuin yrittää. Minua ei miellytä se tapa, millä ne kohtelevat chippewaa, sillä ne näkyvät olevan tuimalla tuulella. Hänelle ei anneta ruokaa eikä hänen sallita olla isäntiensä seurassa; mies-parka on käsistä ja jaloista sidottuna kytketty puuhun oven lähelle. Hänen ei edes anneta huojennuksekseen istuutua."

Margeryn hellää sydäntä liikutti tämä kuvaus vangin kovasta asemasta. Kallista aikaa hukkaamatta meni mehiläispyytäjä heti kanoottien luo ja ilmotti aikeensa Waringille. Kuu oli nyt laskenut, ja yö oli suotuisa Le Bourdonin suunnitelmalle. Ensi silmäyksellä olisi saattanut näyttää viisaimmalta odottaa, kunnes villit olivat joutuneet unen valtaan, mutta Boden järkeili toisin. Yleinen äänettömyys syntyisi villien laskeutuessa levolle, ja silloin olisi hänen paljoa työläämpi välttää liikkeittensä kuulumista kuin hetkenä, jolloin illastettiin tai hyörittiin innokkaassa aterian ja yösijan valmistelussa, vilkkaan puhelun ollessa kaiken aikaa käynnissä. Huomio oli nyt kääntynyt pois tukevasti kiinnitetystä vangista; väsyneiden ja nälkäisten matkalaisten mieli oli jännittyneesti kohdistunut omiin askareihin, mutta mahdoton oli uskoa, että pottawattamiet eivät yöksi järjestäisi vartiota.

Muutamin sanoin selitettyään suunnitelmansa ja pyydettyään Waringia olemaan siinä apuna Le Bourdon lausui juhlalliset hyvästit seurueelle ja läksi heti majaa kohti. Tupa sijaitsi matalalla ja hiukan jyrkällä ylänteellä, jota kaikilta puolin ympäröitsi niin alava maa, että tämä oli monin paikoin vesiperäistä ja suoksi muodostunutta. Kummulla oli melkoisen runsaasti puita, ja rämeikössä kasvoi siellä täällä lepikköjä ja pensastoja, mutta yleensä oli alue metsätöntä. Kunnaan kaksi kuvetta oli jyrkkiä, se nimittäin, jolta Boden oli kierittänyt tynnyrit jokeen, ja vastapäinen sivu, joka oli lähinnä hänen äskeistä tähystyspuutansa. Majan ja tämän puun väliä oli vajaa penikulma. Välitaival oli alavaa ja enimmäkseen rämettä, vaikka tämän poikki pääsi erityistä tolaa myöten. Latu oli silmin nähtävissä päivänvalolla, ja sitä pitkin olivat pakolaiset tulleet majasta poistuessaan; onneksi saattoi sen yölläkin hämärästi erottaa seutuun tutustunut erityisten puiden ja pensaiden avulla, jotka soveltuivat tienviitoiksi. Ainoastaan tätä tolaa käyttäen sai vältetyksi kolmen tai neljän penikulman kierroksen, mutta kun Le Bourdon oli jo kulkenut siitä ja tarkkaillut sitä huolellisesti puustansa, arveli hän kykenevänsä pysymään sillä pimeässäkin noiden merkkien opastelemana.

Matkallaan majaa kohti oli mehiläispyytäjä ehtinyt rämeen reunalle asti, kun hän hetkiseksi rihlapyssynsä sankkiruutia tarkastamaan pysähtyessään luuli kuulevansa keveän askeleen takaapäin. Hän käännähti nopeana kuin ajatus ja näki sievän Margeryn pujahtaneen saattajaksensa. Kiireissäänkään ei hän hentonut eritä tytöstä osottamatta, että hän piti arvossa harrastusta, jota neitonen tunsi häntä kohtaan. Tarttuen siis hänen käteensä lausui mehiläispyytäjä yksinkertaisen suoraluontoisesti, mutta ikäänkuin katsoen Margeryn tulleen mukaansa enemmän veljensä ja kälynsä puolesta huolestuneena kuin uuden tuttavansa tähden, vaikka hän sykähtelevässä sydämessään toivoikin olevansa osallinen tytön myötätunnosta:

"Älä ole huolissasi Gershomin ja hänen vaimonsa tähden, sievä Margery. En minä unohda, mitä olen jättänyt taakseni ja missä määrin sinun ja muiden turvallisuus riippuu varovaisuudestani."

Margery oli hyvillään ja hämillään. Tällaiset viittaukset olivat hänelle uutta, mutta luonto sai hänen sydämensä tajuamaan ne hyvin.

"Eikö vaara ole liian suuri, Bourdon?" kysyi hän. "Oletko varma siitä, että pysyt tolalla suossa näin tavattoman pimeänä yönä? Kenties niin pitkällinen tuijotus majan kirkkaaseen tuleen sokaisee minua, mutta minusta todella näyttää siltä kuin en olisi koskaan nähnyt mustempaa yötä!"

"Pimeys lisääntyy, sillä tähtivalo on mennyttä; mutta näen sentään eteeni, ja niin kauvan ei ole suurtakaan pelkoa eksymisestä. Mielelläni en pane sinua alttiiksi vaaraan, mutta --"

"Älä minusta välitä, Bourdon -- anna tehtäväkseni mitä hyvänsä, missä luulet minusta voivan olla hyötyä!" huudahti tyttö innokkaasti.

"No niin, Margery, sinä voit tulla mukanani ison puun luo keskelle rämettä, ja minä uskon sinulle toimen, joka saattaa pelastaa henkeni. Perillä kerron aikeeni."

Margery seurasi kepein, maltittomin askelin, ja pian seisoivat he vastamainitun puun juurella. Se oli vankka jalava, joka täydellisesti varjosti melkoista kiinteän kamaran alaa. Sieltä avautui esteetön ja jokseenkin likeinen näköala majalle, jota roihuava takkavalkea sisäpuolelta yhä valaisi. Tovin seisoivat molemmat äänettöminä tähystäen outoa näyttämöä, sitte Le Bourdon selitti kumppanilleen, miten tämä kykeni auttamaan häntä.

Jalavan luona päättyi vaikein taival tuvalta päin tullessa. Kun nevan keskikohdalla kasvoi hajallaan useita jalavia, pelkäsi mehiläispyytäjä, että hän ei kenties osaisikaan heti oikealle puulle, vaan joutuisi peräytymään kiivaasti takaa-ajettunakin. Hänellä oli tavallisesti mukanaan pieni salalyhty, jonka hän oli aikonut ripustaa tämän jalavan alilehvistöön johtotähdeksi, mutta hän epäröitsi ajatellessaan, että valo saattaisi opastaa vihollisia yhtä hyvin kuin häntä itseänsäkin. Jos Margery ottaisi hoitoonsa lyhdyn, niin hän varmaankin saisi hyväkseen sen suoman edun, valon pilkottamatta puusta liian pitkää aikaa. Margery käsitti saamansa ohjeet ja lupasi noudattaa niitä tarkoin.

"No, Jumalan haltuun, Margery", lisäsi mehiläispyytäjä. "Kaitselmus on toimittanut minut ja veljesi perheen yhteen tukalina aikoina; jos eheänä selviän tästä seikkailusta, niin katson velvollisuudekseni tehdä kaikkeni, auttaakseni Gershomia asettamaan vaimonsa ja sisarensa vaaran ulottumattomiin."

"Auttakoon Herra, Bourdon", puolittain kuiskasi kiihtynyt tyttö. "Tiedän ihmishengen pelastamisen ansaitsevan alttiutta, vaikka on kysymyksessä vain intiaanikin, enkä tahdo houkutella sinua luopumaan tästä yrityksestä; mutta älä puutu enempään kuin on välttämätöntä ja luota siihen, että käytän lyhtyä aivan niinkuin sinä olet neuvonut."

Nämä kaksi nuorta eivät olleet tunteneet toisiansa vielä kokonaista päivääkään, mutta tunsivat kuitenkin sitä tuttavallista keskinäistä luottamusta, jota maailman hyörinässä vain vuodet kykenevät tavallisesti luomaan ihmismielessä. Luontomme salaperäisiin ilmiöihin kuuluu tämä äkillinen ja voimakas myötätuntoisuus, joka kahden samaan sukupuoleen kuuluvan kesken virittää ehdottoman ystävyyden ja eri sukupuolta olevien välillä saa syttymään kiihkeän kiintymyksen.

Kun Le Bourdon erkani kumppanistaan, joka oli nyt peräti jännittynyt hänen menestyksestään, hapuillakseen esiin tolansa pimeässä suon lopputaipaleen poikki, vetäytyi Margery puun taakse ja tarkisti ensi työkseen, oliko lyhty täydessä kunnossa, jotta sitä voitaisiin silmänräpäyksessä käyttää tärkeään palvelukseensa. Tästä varmistuttuaan hän huolestuneesti suuntasi katseensa majaan päin. Mehiläispyytäjä oli jo kadonnut jäljettömiin, sillä edessä kohoava kunnas oli liian tummana taustana, päästääkseen hänen varjoansa näkyviin. Mutta villejä hääräsi vielä illallisvalmistuksissaan pirtissä, vaikka useat olivat jo tyydyttäneet ruokahalunsa ja etsineet itselleen leposijan yöksi. Hyvillä mielin näki Margery, että jälkimäiset olivat sijottuneet tulen lähettyville, niin lämmin kuin yö olikin. Luultavasti tahtoivat he siten välttää moskiitojen puremia, niitä kun yleensä on kiusanhenkinä jokivarsilla.

Margery erotti selvästi chippewan suoran vartalon puunrunkoon köytettynä. Häneen hän enimmäkseen pitikin katseensa kohdistettuna, odottaen hänen lähellään ensiksi jälleen havaitsevansa mehiläispyytäjän. Tämän oli sillävälin hieman vaikea löytää tietänsä rämeen poikki, mutta kompuroiden esteitten yli ja yleensä säilyttäen pääsuunnan hän pääsi kiinteälle pohjalle siinä ajassa kuin oli olettanutkin. Hänen oli noudatettava mitä suurinta varovaisuutta. Intiaaneilla oli tapansa mukaan koiria; kaksi oli ollut näkyvissä, loikoen noin puolitiessä majan oven ja vangin välillä. Hän tiesi hyvin, mitä palveluksia punanahat odottivat näiltä elukoilta, joita he pitävät enemmän etuvartijoiksi kuin suureksikaan avuksi metsästysmatkoilleen. Nousten mäen kuvetta ylös hiukan syrjässä valovirrasta, joka yhäti tulvi majan avoimesta ovesta, hän kyllin korkealle päästyään tähysti asiain tilaa majan ympäristössä.

Runsaasti puolet villejä oli vielä jalkeilla, vaikka keitto- ja syöntihommat olivat jo melkein päättyneet. Tavattoman varovasti edeten saapui Le Bourdon valojuovan reunalle, jolloin hän oli kymmenen kyynärän päässä vangista. Siinä asetti hän luikkunsa pientä puunrunkoa vasten ja veti esille puukkonsa, ollakseen valmis katkomaan vangin siteet. Kolmena eri kertana, mehiläispyytäjän täten varustautuessa, kohottivat molemmat koirat päätänsä ja nuuskivat ilmaa; vanhempi niistä päästi kerran kumean ja pahaenteisen murinan. Mutta tämä hälytyksen vihje tuotti suurta hyötyä Le Bourdonille ja chippewalle, kumma kyllä. Jälkimäinen kuuli murinan ja näki koirien rauhattomuuden, päätellen siitä, että hänen takanaan oli joku olento tai vaara vaanimassa. Tästä hän luonnollisesti johtui omistamaan jännittynyttä huomaavaisuutta sille suunnalle, käyttäen kuuloaistia ainoana tarkkaamiskeinonaan, kun ei kyennyt kääntämään ruhoansa, raajojansa taikka päätänsä.

Siten heristäessään korviansa oli Kyyhkynsiipi kuulevinaan oman nimensä sellaisena kuiskauksena, jollaisella puhuttelija tahtoo kutsua lyhyen matkan päästä mahdollisuutta myöten säästäen ääntänsä. "Kyyhkynsiipi"- ja "chippewa"-sanoja seurasi pian "mehiläispyytäjä" ja "Bourdon". Tämä riitti; nopeaälyinen soturi äännähti hiljaa ikäänkuin puolittain tukahtuneesti ähkäisten kivusta, ja sen ymmärsi puhuttelija hyvin tarkkaavaisuuden merkiksi. Kuiske taukosi sitte tyyten, ja vanki odotti tuloksia järkkymättömän kärsivällisenä kuten amerikalainen intiaani ainakin. Minuuttia myöhemmin tunsi chippewa nahkapunoksen heltiävän kyynäspäistänsä. Sitte kietousi käsivarsi hänen uumilleen ja katkaisi ranteitten siteen. Samassa kuiskasi ääni hänen korvaansa: "Ole rohkeana, chippewa -- ystäväsi Bourdon on tässä. Pystytkö seisomaan?"

"Ei seisoa", vastasi intiaani hiljaa kuiskaten; "liian paljon sidettä".

Seuraavassa tuokiossa vapautuivat chippewan sääret ja polvet. Kaikista kiinnikkeistä oli nyt jäljellä ainoastaan se, jolla vanki oli kytketty puunrunkoon. Jättäessään sen katkaisematta osotti erämies kylmäveristä harkintakykyään, sillä jos vankka niinivitsas olisi leikattu poikki, olisi intiaani kaatunut pitkälleen kuin pölkky, koska tiukat siteet olivat ehkäisseet verenkierron ja aiheuttaneet tavallisen tilapäisen herpaannuksen. Kyyhkynsiipi sai hierotuksi käsiänsä ja ranteitansa yhteen, ja mehiläispyytäjä hankasi hänen jalkojaan puun tyven taakse ojentautuneena. On helppo arvata Margeryn tuskallinen jännitys, kun hän näki Le Bourdonin saapuneen puulle eikä voinut käsittää, miksi vielä viivyteltiin.

Kaiken aikaa olivat koirat levottomia, mutta niiden isännät olivat tottuneet siihen, että elukat hiljakseen murisivat makuusijoillaan susien tai kettujen hiiviskellessä yöllä ympäristössä. Ystävänsä sääriä hieroessaan ei mehiläispyytäjä nyt suuriakaan välittänyt koirista, mutta uusi huolestuksen syy esiintyi chippewan vasta hädin kyetessä kannattamaan omaa painoansa ja vielä ollenkaan kunnollisesti pystymättä käyttämään raajojansa. Villien keräytymisestä majaan ja heidän päällikkönsä eleistä ilmeni hyvinkin selvästi, että oltiin asettamassa vartiota yöksi. Lähentäen suunsa niin likelle Kyyhkynsiiven korvaa kuin kävi laatuun siirtämättä päätänsä valoon ryhtyi Le Bourdon seuraavaan keskusteluun vangin kanssa.

"Näetkö, chippewa", alotti mehiläispyytäjä, "että päällikkö määrää erään nuoren miehen tulemaan vartijaksi lähellesi?"

"Hyvin hänen näen. Tekee liikaa monta merkkiä, ettei näe."

"Mitäs arvelet -- odotammeko kunnes soturit nukkuvat vai yritämmekö livistää ennen kuin vartija saapuu?"

"Paras odottaa, jos sopii. Onko sinulla pyssy -- tomahawk -- veitsi, hä?"

"On kaikkikin, vaikka pyssyni on vähän matkan päässä takanani rinteellä."

"Se paha -- aina pyssy pitää olla sotapolulla. No, sinä hänelle tomahawkista -- minä otan päänahan -- se kelpaa."

"Minä en tapa ketään, chippewa, jollei se käy pakolliseksi. Ellei ole mitään muuta keinoa vapauttamiseksesi, niin katkaisen tämän viimeisen pidäkkeen ja jätän sinut pitämään huolta itsestäsi."

Samassa laskeusivat päällikkö ja hänen muutamat valveille jääneet kumppaninsa levolle, ja vartijaksi määrätty nuori soturi läksi majasta, hitaasti lähestyen vankia. Olosuhteet eivät sallineet silmänräpäyksenkään siekailua; Le Bourdon painoi puukkonsa terävän terän vitsakseen, jolla intiaani oli sidottu puuhun, varotettuaan häntä ensin pysymään pystyssä. Sen tehtyään mehiläispyytäjä painui maahan ja ryömi pimeyteen, saaden mäen reunan heti suojakseen. Seuraavassa tuokiossa oli hän siepannut luikkunsa ja laskeusi nopeasti suolle päin.

Päästyään rämeen yli johtavan tolansa alkupäähän kyyristyi Le Bourdon katsomaan taaksensa. Hän oli nyt kyllin etäällä matalalta rinteeltä, nähdäkseen kummun laelle. Hiipuvan tulen hohteessa erotti hän chippewan seisomassa suorana puunrunkoa vasten kuin vieläkin visusti kytkettynä, etuvartijan verkalleen astellessa lähemmäksi. Koirat olivat kavahtaneet jalkeille ja haukahtivat pariin kertaan äkäisesti, saaden viisi tai kuusi villiä nostamaan päänsä leposijaltaan. Muuan nousi ylöskin ja viskasi kahmalollisen risuja tuleen, joka leimahti kirkkaasti valaisemaan majan koko lähistöä.

Mehiläispyytäjää ihmetytti Kyyhkynsiiven horjumaton tyyneys, tämän seistessä etuvartijaa odottamassa. Pian oli tämä hänen vieressään. Ensimältä ei pottawattamie havainnut, että vanki oli vapautunut siteistään, sillä hänen oma varjonsa oli haittana. Boden oli liian kaukana paikalta, erottaakseen miesten jokaista liikahdusta, mutta kotvasen kuluttua oli ilmeisesti rynnistely käynnissä. Pottawattamien tarkastaessa vankia ilmaisi hänen huudahduksensa sen äkillisen havainnon, että chippewa oli siteetön. Samassa tarttui Kyyhkynsiipi etuvartijan puukkoon, mutta hän ei saanut sitä siepatuksi, ja molemmat kaatuivat painien. Seuraavassa silmänräpäyksessä he kierivät alas rinnettä pimeyteen. Karatessaan sylityksin käsiksi chippewaan oli pottawattamie hihkaissut ulvahduksen, joka tuossa tuokiossa kimmautti joukkueen joka miehen jalkeille. Villit yhtyivät kaikin etuvartijan huikkauksiin, ja koirat alkoivat hurjasti haukkua, joten hälinä oli tavaton.

5. LUKU.

Onnistunut pako.

Ensimältä ei Le Bourdon tiennyt miten toimia. Hän pelkäsi pahasti koiria eikä voinut olla ajattelematta Margerya ja arvattavia seurauksia, jos nuo älykkäät elukat seuraisivat häntä rämeen poikki. Mutta hänen ei tehnyt mieli hyljätä Kyyhkynsiipeä, kun yksi ainoa hänen kätensä isku tai jalkansa potkaisu saattoi auttaa ahdistetun turvaan. Hänen aprikoidessaan kiusallisen epätietoisuuden vallassa taukosi rynnistyksen häly, ja hän näki etuvartijan jälleen nousevan valoon, ontuen niinkuin langetessaan loukkaantunut. Samassa kuuli hän askeleen lähellään, ja hänen kutsuttuaan matalalla äänellä saapui Kyyhkynsiipi hetimiten hänen viereensä. Ennen kuin mehiläispyytäjä oivalsi hänen aikomustaan tempasi chippewa hänen rihlapyssynsä, tähtäsi etuvartijaan, joka vielä seisoi kunnaan reunalla selvästi kuvastuen liekkien valaisemaa taustaa vasten, ja laukaisi. Kiljahdus, hyppäys ilmaan ja raskas putous osottivat ampujan tarkkuuden. Maahan jysähtäessään suistui haavottunut jyrkän vierun kaltaalta alas ja kuului kieriskelevän kummun juurelle asti.

Le Bourdon tunsi, miten tärkeä nyt oli käyttää kalliita hetkiä hyväkseen, ja kehotti kumppaniansa tulemaan mukana, mutta jälkimäinen samassa ojensi kätensä hänen uumilleen toiselta sivulta, sivalsi vyössä riippuvasta tupesta puukon, pudotti pyssyn ystävänsä käsiin ja vilisti pimeyteen, kaatuneen vihollisensa suunnalle. Tästä kaikesta ei voinut erehtyä; oman erikoisen kunniantuntonsa kannustamana pani chippewa kaikki alttiiksi, saadakseen tavanmukaisen voitonmerkin. Tällöin seisoi mäen reunalla jo kymmenkunta villiä, näköjään ymmällä, miten taistokumppanusten oli käynyt. Tämän havaitessaan mehiläispyytäjä käytti viivytystä pyssynsä panostamiseen. Kun kaikki tapahtui melkein yhtä nopeasti kuin sähkökipinä lentää, kului vain hetkinen pottawattamien kaatumisesta voittajan suoriutumiseen verisestä tehtävästään. Juuri kun Le Bourdon heitti luikun kainaloonsa, yhtyi häneen punanahkainen toverinsa, kantaen vyössään etuvartijan hurmeista päänahkaa; onneksi ei mehiläispyytäjä hämärässä nähnyt sitä, muutoin ei hän kenties olisi ollut niin aulis edelleenkin toimimaan tuiman liittolaisensa kanssa.

Enempi viivyttely ei tullut kysymykseen, sillä intiaanit olivat nyt joukolla keräytyneet kummun reunalle, missä päällikkö rivakasti antoi määräyksiään. Kiireimmiten hajaantui parvi; joka mies säntäsi pimeään ikäänkuin oivaltaen, miten vaarallista oli jäädä takkatulen kirkkaan valojuovan piiriin. Sitte nostivat koirat sellaisen metelin, että mehiläispyytäjä käsitti niiden vainunneen ja tavanneen ammutun miehen ruumiin. Hurja huuto kajahti samalta paikalta osotukseksi siitä, että jotkut villitkin jo olivat keksineet kovaonnisen kumppaninsa, ja Le Bourdon käski chippewan seurata, samotessaan suolle niin joutuin kuin kykeni selviämään tolan vastuksista.

Neva oli paikotellen jokseenkin kiinteätä kamaraa, mutta tämä taival levisi hyvin säännöttömästi; yleensä olivat kasvavat puut sen tunnuksina. Le Bourdon oli hyvin huolellisesti painanut mieleensä maamerkkejä, arvaten nopean peräytymisen hyvin todennäköiseksi, ja hänen ei ollut aluksi vaikea pysyä oikealla suunnalla. Mutta koirat poistuivat pian ruumiin luota ja tulivat loikkien rämeelle mistään esteistä välittämättä, vaikka niiden loiskahdukset ja vinkaukset pian ilmaisivat, etteivät nekään tavanneet kannattavaa pohjaa. Villit painuivat parvena alas rinnettä, ottaen koirat oppaikseen, ja varmoina näitä saattoi pitääkin vainun puolesta, vaikka ne eivät malttaneet olla pyrkimättä oikosuuntaan pakolaisten mutkittelevilta jäljiltä.

Vihdoin Le Bourdon pysähtyi, saaden kumppaninsa tekemään samaten. Kiireissään oli edellinen menettänyt maamerkkinsä ja joutunut pienien puiden tai isojen pensaiden muodostamaan näreikköön, joka ei ollut hänen etsimänsä. Kaikki yritykset päästä pois tästä tiheiköstä muuta tietä kuin he olivat tulleet osottausivat turhiksi, ja koirat eivät kaukanakaan haukkuneet takanapäin. Elukat eivät kyllä enää lähestyneet, sillä ne rypivät liejussa ja vesilätäköissä, mutta niiden melu johti vainoojia eteenpäin, kuten kävi selville näiden hiljaisista huhuiluista toisilleen.

Arveluttava käänne vaati sekä varovaisuutta että päättäväisyyttä, ja saloseudun elämään harjaantuneena ei mehiläispyytäjä ollut niissä ominaisuuksissa puutteellinen. Hän etsi polun, jota myöten he olivat tulleet onnettomaan vesaikkoon, ja alkoi palata samaa tolaa pitkin. Lujia hermoja kysyi peräytyminen melkein suoraan kohti koiria ja niiden isäntiä, mutta karaistuneita olivat he kumpainenkin, edeten kuin vanhat soturit, jotka odottavat tervehdystä piilotetusta, mutta hyvin varustetusta patterista. Tovin kuluttua seisahtui Le Bourdon ja tutki maaperää jalkainsa juuresta.

"Tästä meidän pitää kääntyä, chippewa", supatti hän. "Tältä kohdalta minä kaiketi poikkesin väärään."

"Hyvä paikka kääntyä", vastasi intiaani, "koira liikaa likellä".

"Meidän täytyy ampua koirat, jos ne alkavat ahdistaa pahasti", tuumi mehiläispyytäjä, joutuisasti johtaen pakoa ja ollen nyt varma oikeasta suunnasta. "Ne tuntuvat juuri nyt olevan pulassa, mutta sellaiset elukat kyllä väleen löytävät tolansa tämän rämeen poikki."

"Parempi ampua pottawattamie", arveli Kyyhkynsiipi kylmäverisesti. "Pottawattamiella hyvä päänahka -- koiran korvat ei mitään kelpaa."

"Tuolla luullakseni onkin puu, jota haen!" huudahti Le Bourdon. "Jos sen tavotamme, niin suoriudumme ajosta jokseenkin varmasti."

He pääsivät puun luo, ja erämies alkoi varmistautua siitä lähtien noudatettavasta suunnasta. Ottaen massistaan pienen kokkareen kostutettua ruutia, jonka oli valmistanut pelastushankkeeseen ryhtyessään, hän painoi sen matalalla olevaan puun oksaan, joka hänen päänsä kohdalta pistäysi sille taholle, minne hän oli jättänyt Margeryn. Sen tehtyään hän käski kumppaninsa astua syrjään, viritti taulanmurun tuluksillaan ja sytytti ruudin. Tämä pikku valmiste luonnollisesti paloi kuin pojan ilotulitus, mutta antoi kuitenkin riittävästi valoa näkymään pimeänä yönä hyvinkin penikulman päähän. Kostean seoksen sihistessä ja kipinöidessä tuijotti mehiläispyytäjä tiukasti rämeen sankkaan mustuuteen. Kirkas valo pilkahti ja katosi. Siinä oli kylliksi, erämies löi alas oman merkkivalkeansa ja polkaisi sen sammuksiin; sopimuksen mukaan ei Margeryn lyhty nyt enää näyttäytynytkään. Asemastaan ja tolastaan vakuutettuna käski Le Bourdon kumppaninsa pysyä kintereillään ja läksi jälleen taivaltamaan nevan poikki. Ennen pitkää tuli näkyviin puu, ja sitä kohti riensivät pakolaiset. Seuraavassa tuokiossa ei mehiläispyytäjä mielihyvässään kyennyt pidättymään suutelemasta Margerya.

"Koirat ulisevat kamalasti", sanoi Margery, tuollaisena hetkenä panematta pahakseen toisen ottamaa vapautta, "ja kokonainen heimo tuntuu olevan tulossa niiden takana. Taivaan tähden, Bourdon, kiirehtikäämme kanooteille; siellä varmaan luullaan meidän joutuneen tuhoon!"

Tilanne oli täpärä, ja mehiläispyytäjä pujotti Margeryn käsivarren kainaloonsa; hänen päättäväinen ja suojeleva sävynsä sai tytön sydämen sykkimään tunteiden vallassa, joihin ei vähääkään yhtynyt pelkoa, vaan mielihyvää noin vaarallisenakin hetkenä. Välimatka ei ollut pitkä, joten kolmikko pian ehti rantaan lähelle kanootteja. Siellä he kohtasivat Dorothyn yksinään kävelemässä edes takaisin kuin suuren hädän ahdistamana. Hän oli nähtävästi kuullut metelin ja oivaltanut villien olevan tavottamassa heidän seuruettansa. Margery näki kälynsä ilmeestä, että jotain muutakin oli tapahtunut, ja pahojen aavistustensa kiihtymyksessä ei hän arkaillut tekemästä tälle kysymyksiä.

"Mihin on veljeni joutunut? Miten on Gershomin laita?" tiedusti herkkämielinen tyttö heti.

Vastaus annettiin matalalla äänellä ja siihen tapaan, jolla nainen yrittää viimeiseen asti salata rakastamansa horjahduksia.

"Gershom ei juuri nyt ole ihan oma itsensä", supatti vaimo; "hän on taas sattunut hiukan vanhoihin tapoihinsa".

"Vanhoihin tapoihinsa?" kertasi sisar hitaasti, alentaen oman äänensä yhtä matalaksi kuin oli ikävän viestin ilmottajankin. "Miten se on mahdollista, kun kaikki whisky kaadettiin pois?"

"Bourdonilla näkyy olleen konjakkiruukku varastossaan, ja Gershom keksi sen. En moiti ketään, sillä Bourdonilla, joka ei koskaan käytä Kaitselmuksen anteja väärin, oli oikeus pitää huolta vahvikkeistaan; mutta sääli on sentään, että kanooteissa oli mitään sellaista tavaraa!"