Part 6

Tämän Seurakunnan asujamet ovat keskinkertaset kooltansa, pikemmin pienet kun suuret; sillä harmoin isoja ja patvevia miehiä on täällä nähtävänä. Ilma ei siihen saata syynä olla, sillä se on täällä aivan puhdas ja raitis; ei myöskään tapain turmelus, sillä puolisataa vuotta sitten olivat tavat täällä vielä puhtaat ja moittimattovat, ehkä ne, siitä ajasta lukein, ovat alkaneet aina enemmin ja enemmin turmeuta; mutta suurin syy tämän kansan pienuuteen mahtaa olla se huono ravinto, jota heidän täytyy lapsuudesta saakka nautita. Siitä mahtaa se myös tulla, että täällä harmoja kauniita kasvoja tavataan; ehk' ei toiselta puolen ylen rumiakaan ole havattavana. Liikunnollensa ovat he enimmältä osalta verkkaset; ehk' ei heitä laiskuudesta moittia saata. Kaikisa ulko-vaan ei sydämen-tavoisa noudattavat he esivanhempiansa, erinomattain halmetmaitten viljelemisessä. Ehk' ei näitä maita enää löydykkään, niin rientävät he kuitenki ympäri erämaita, niitä etsien, ja unhottavat ja laimilyövät kokonansa peltopruukin. Muutamissa ovat he kuitenki vierauneet esiisäinsä ulkotavoistaki. Wuonna 1787, koska he saivat ensimmäisen opettajan Seurakuntaansa, oli heidän kirkkopukunsa seuraava: Miehenpuolilla oli pitkäselkänen sarkatröiy lyhyvillä körteillä. Poimuhousut sarasta, joiden kaitasten lahetten päälle, polviin ylettyvät sukat olit vedetyt. Heidän jalustimensa olit ruojuskengät, punasilla pauloilla ympäri kiedotut. Päällys vaate oli musta ja paksu sarkalevätti, leviällä hirvennahkasella vyöllä ja suurella vaskisolella kiinisonnustettu. Wielä tulee mainita heidän pääpukunsa, se myssylakin mukonen vilttihattu, ylen leveillä liepehillä. Kun nyt ukot tasa rustingisa keskellä kesän paistetta vaelsit Herran huoneeseen, niin mahdoit he toki pyhkiä monta hikiä ottostansa. — Waimonpuolten juhlapuku oli siihen aikaan: Musta, pitkä selkänen sarkatröiy lyhyvillä liepehillä; musta sarkahamet leveillä, monikirjatuilla helmoilla; joku rantunen huivi kaulasa ja pintikka pääsä. — Nykyjään pyytävät sekä mies että vaimoväki sommitella alamaitten puvunparsia, ehk' ei heidän köyhyytensä sitä salliskaan. Niin vähän kun nykynen kansa noudattaa esivanhempiansa vaatteisa, niin vähän noudattavat he heitä kohtuudesaki. Se myrkyllinen paloviinan himo on jo alapuolesta tännekki ennättänyt ja turmelee nuorukaisten tavat. Harvoilla on kyllä kotonaan tilasuutta täyttää päätänsä ja vattaansa tällä kirotulla juomalla, mutta matkoisa ja kokouspaikosa nautitaan tätä sappea sitä enemmin. Se ikivanha rehellisyys ja armeliaisuus köyhiä vastaan ei täältä vielä ole toki kokonansa sammunut, ehkä näinä kovina näljän aikona joku varkaus ja petoski on tavattu. Ulkonaisen elämänsä suhteen ovat tämän Seurakunnan asujamet vielä enimmiten sivistämättömät, joka tulee siittä että heillä on ollu niin vähän kanssakäymistä säädyllisempäin seuroissa, ja ett' ei se totinen Jumalan pelko ole saanu niin syvästi juurtua heidän sydämihinsä, että se olis vaikuttanut säädyllisyyttä heidän ulkomenoisansa.

Kirkonmenoista täällä Pohjan maalla.

Muinasina aikoina kuului tämä Seurakunta Paltamon kirkonaluelle ja Pitäjähän. Etäisimmillä oli täällä sillon 16 pieninkuormaa kirkolle, ja harvat olit ne, erinomattain vaimoihmisistä, jotka ikänänsä olit kirkon sisällä käyneet. Sentähden oliki sananpartena vaimoin ja lasten seasa, joilla oli onni ollut saada kerrankaan eloisansa kirkosa käydä: "Minäpä olen kirkonni nähnyt." Siihen aikaan kerrotaan muutaman pohatan talon isännän Järvelän maalta Wuokin kylässä vaimoneen trenkineen matkustaneen menein Paltamon kirkolle Juhannuksen juhlalle ja sillä reissulla viipyneen kokonaisen kuukauden. Talon tyttäret olit myös halulla halanneet seurata naiden ilosten matkustaviin muasa, mutta heidän täityi mureilla mielin jäädä kotia taloutta kattomaan. Aika kävi tyttärillä ikäväksi. Surusansa kuttuit he naapurin tyttäret tykönsä kestiä pitään. Murkinaksi annoit he ottaa parahan mahon lehmän karjasta, joka siinä talosa oli sangen suuri. Sitten iloitsit he ja pidit herkullisia pitoja siihen saakka että lehmä oli murkinoitu ja sillon tuli myös isä ja äiti kirkkoreissulta kotiin. Ensi iltana ei emäntä havannutkaan että vieras oli käynyt karjasa. Mutta jopa neljännä iltana keksi äiti, menikin ja kysäsi kohta tyttäreltä nuhin Tiistikki oli saanut. Tyttäret olivat tästä hätäyksiin tulemanansa ja sanoit: "Toki se on suohon vajonnut eli joko lie kontio kaatanut." Nyt lähti koko talonväki Tiisti rukkaa hakemaan läpi maan ja mantereen, vaan ei sitä arvattavasti löyttykään. Jo heti päätettiin kontion päähän tämä menekki, ehkä aivan syytön tähän murkkinaan. Tätä mainitesa emme ylistä tytärten sopimatonta käytöstä, vaan muistelemme sitä niinkuin vanhuuden tarinata.

Harvat ja ainoastaan talon isännät vero- ja käräja-matkoillansa olivat tilasuudesa Jumalan sanaa Herran huoneesa kuulemaan. Mutta ei sentähden yhteinen kansa ollut Herran sanan puutteesa. Kirkkoherra ja kumpiki kappalainen teit joka vuoden ympäri ylehensä kuusi kinkerireisua, niin että aina kahden kuukauden kuluttua tuli kinkeri. Näisä tiloisa luetettiin lapsia ja vanhempaa väkiä, ja kysyttiin heiltä Christillisyyden pääkappaleisa. Kinkeritten välillä syntyneet lapset saatettiin kasteen kautta Seurakunnan helmoihin. Sitten pidettiin rippisaarna, josa vanhempi väki ynnä niiden nuorukaisten kanssa, jotka christillisyydensä tiedosa havattiin niin eistyneiksi, että he taittiin laskea Pyhälle Ehtoolliselle, tätä Sakramenttia nautitseen valmistettiin. Sitten seurasi tavallinen Jumalan palvelus ja sen lopuksi Pyhän Ehtoollisen jakaminen, niinkuin tavallinen on. Sitten viimmeseksi vihittiin kuulutetut parikunnat, ja käytiin kirkkosaarella kuolleet multaamasa. Paljo oli niinmuodon papeilla toimitettavana näisä kinkeritiloisa, joita tämänki Seurakunnan aluella oli 8. — Laiskuus ja huolettomuus luvun harjotuksisa rangastiin kovasti näisä kinkereisä. Erinomattain mainitaan Herr' Eerikkiä kovaksi. (Herra pantiin muinan ristintänimen edellä, ja niin kuttuttiin opettajia. Herr' Eerikki, Herr' Simuna, Herr' Iisakki, Herr' Juhannes jne. Sukunimestä ei sillon tiettykään.) Tämän Herr' Eerikin kinkeriä pelkäsit kaikki laiskat ja huonolukuset; sillä heillä edessä seiso penkkiin paneminen, joka sillä tavalla tapahtui että kuritettava pantiin vattallensa penkiin, tröiyn ja liivin riisuttua. Lukkari kävi ulkoa paksut vittat, jotka sinne edeltäpäin olit varustetut, ja alkoi heillä selkää muokata. Pappi seisoi vieressä ja manasi sekä kurittajata että kuritettavata; kurittajata urhollisuuteen kuritustyösänsä ja kuritettavata laiskuuden välttämiseen ja vasta-uutisen vireyden osottamiseen. Muutaman Hulkkosen muistellaan useen Herr' Eerikiltä laiskuuden tähden penkkiin pannuksi. Tämä mies, ehkä muuten näsäviisas ja komppasananen, oli aivan typerä lukunsa suhteen. Kerran joutu hän taas muutamasa kinkeritilasa Herr' Eerikin käsiin, joka puhutteli häntä näin: "Mitä sinä vanha laiska nyt sitte viime kinkerin olet oppinut: oletko sinä nyt viriämpi ollut?" — Muuan kinkeriväestä lausui tähän: "Wähän on taittu parata, eipä se siltä ole näyttänyt." — Hulkkonen nähden ittensä kokonaan sorretuksi, takasi: "Takamäki vaiti! on tässä eessäi tekemistä." Herr' Eerikki otti hänen kohta koetuksen alle josa Hulkkonen taas tuli ymmälle, I muuttu A:ksi ja L muuttu Ä:si — Tässä suuttu kohta Herr' Eerikki, pani kypärän kallellensa ja huusi lukkarille: "Pane laiska penkkiin." Lukkari tiesi kohta velvollisuutensa, ryhtyi miestä niskaan ja pani hänen penkkiin vatsallensa. Nyt meni hän ulos vittoja noutamaan; vaan joko Hulkkonen ne lie edeltäpäin korjannut, eipä niitä nyt löyttykään. Lukkari viipy kauvan ulkona niitä hakemasa. Aika kävi pitkäksi penkkiin pannulla. Hän huusi: "Jo nousen, hyvä herra, kerrassa nousenni" ja samasa hyppäsi hän ylös ja juoksi suksilleen, jotka sitte veivät hänen kauas papin silmistä. Näin pääsi hän tällä kerralla kurittajansa käsistä. — Tämä sama Hulkkonen kulki kerran kaupungisa. Siellä löysit hänen merimiehet ylen typeräksi ja aloit pilata häntä. Ne kysyit: "Kuules, pohjanmaan vaari, mikä tuuli se on joka taivaasta puhaltaa suoraan alas maan päälle?" Tähän vastasi Hulkkonen: "No eikö vanhat merimiehet tuota tää; napatuuli hän se on."

Wuonna 1787 saivat tämän Seurakunnan asujamet kappelioikeuden ja papin luoksensa. Ehkä asuvia siihen aikaan mainitaan rehellisiksi ja hyviksi, niin osottaa kuitenkin vanhuuden muistot, että pahoja jo sillonki löytyi. Muuan Tapio, jonka talo vasten tahdonsa pappilaksi senaikasilta pitäjän herroilta laitettiin, vainosi pappia tänne ensin tultuansa, ikääskun se olis syy ollut tähän vallottamiseen. Tämä Tapio meni vainosansa niin kauvas, että hän poikinensa päätti papin surmataksensa. Siihen nähden menit he muuanna syysiltana ulos pirtistä ja panit pönkät oveen ja ikkonoihin, ettei kukaan pääsisi sieltä ulos. Sitten kävit he sisälle papin tykö, panivat hänen köysiin, kannoit hänen ulos rekeen, jonka eteen hevonen oli valjastettu ja lähit ajamaan ulos mettään häntä surmataksensa. Mutta pirttiväki saivat kaikeksi onneksi pönkan ikkunasta poistetuksi ja pääsit hätään, ennenkun murhatyö heiltä tuli täytetyksi. Tapio tuomittiin tästä työstä fangiuteen ijäksi päiväksi ja poika kuudeksi vuodeksi. Isä kuuluu jo ammon kuolleeksi; pojan luultaan vielä elävän ehk' ei häntä sen päivän perästä ole syntymaallansa nähty. Tämän Tapion esiisät olit vanhasta Wenäjästä syntyjin. Hänki oli pitäjän herroille, erinomattain kinkerireisuilla, ollut tyly, komppasananen, ylävä ja näsäviisas. Sentähden vihasit häntä herrat; ja ehkä lähellä kirkkoa olis ollut maa, joka pappilaksi olisi soveliain ollut, niin laitettiin kuitenkin papin asuttavaksi Tapion maa, josta on lähes kaksi neljännestä kirkolle. Kirkonrakennus aljettiin edellä mainittuna vuonna ja päällesoisoi neljä ajastaikaa Seurakunnan köyhyyden tähden. Se seisoo kauniilla niemellä Kiantajärven rannalla. Gustavuksen sodan aikona, koska pappi ensimmäisiä toimituksia piti täsä Herran huoneesa, tapahtui että muuan unteruppseeriki värvinkiasioisa Jumalanpalmeluksen aikana löydyttäysi seuronensa kirkon ovella ja asetti siihen vahdit, ett'ei yksikään sieltä ulospäässyt. Tämä hämmästytti aivan paljon sinne kokouneita sanankuulioita, mutta pappi ei siitä pahon hämmästynyt. Hän toimitti toimitettavansa ja vasta Jumalanpalveluksesta päästyä alkoi hän nuhdella tätä ilkivaltasta työtä, joka myös saatto unteruppseerille kirkonrangastuksen ja sakon.

Ehkä tämä Herran huonet on kaikkein soveliammalla paikalla Seurakunnan sisällä, niin on sinne kuitenki usiammilla aina kuudenki peninkuorman matka kuljettavana. Tämä matka on sekä kesän että talven hankale ja kankera. Kesällä on pitkät, aavat järvet matkattavana, joisa rajuavat myrskyt välimiten estävät kaiken kulun. Talvella taas on matka synkkäin erämaitten läpi, joisa ei useenkaan, keskitalvella, erinomattain lumisina talvina ole muuta ihmisten kulkutietä kuin sillon ja tällön joku suksilatu. Sentähden ne etäisimmät tuskin pari kertaa vuodesa kulkevat kirkolle; toiset taas käyvät neljä ja viisi kertaa vuodesa, seuraavina juhlapäivinä, nimittäin Jouluna, Pääsiäissä, Juhannussa, Perttulina, Mikkelinä ja jonaki Rukouspäivänä. Mutta silloin kokouvat Seurakunnan jäsenet niin kosolta, ett' ei kirkko ole kyllä avara niitä suojohinsa ottamaan. Usein on niinä juhlapäivinä neljäki sataa henkiä ehtoollispöydällä.

Wanhan tavallisuuden jälkeen pidetään vielä kinkeriä, kerta keväillä, toinen syksyllä, ympäri Seurakunnan. Niisä tapahtuvat samat toimitukset, kuin muinosinakin aikoina, paitti sitä ett' ei luvun koetukset enää ole niin rajuset ja sotaset. Harvat ovat poisa näistä kintereistä, ja nämät ovat vieläki ne ainoat tilaisuudet, joissa vanha väki, jotka eivät enää kykene Herran huoneeseen, saavat papin suusta kuulla Jumalan sanaa.

Wäen laskusta ja taloin luvusta ja ladusta; ynnä pellon ja halmetten viljelemisestä.

Ensimmäisen opettajan tänne tultaissa ei väen lasku varsin tavoittanut tuhattakaan henkiä; nyt on täällä neljällä tuhatta asujanta, jotka majailevat 150:sä verotaloudesa ja 100:dasa torppa- ja mäkikotuksesa. Nämät taloudet ovat sinne ja tänne ikääskun piristellyt, ympäri laveita erämaita. Suurin osa on kuitenki, niinkuin jo mainittiin, Kiannan ja Wuokin avarain vesien rannoilla. Ensimmäiset tänne talottuneet asujamet elättelit ittiänsä halmetten viljelemisellä, mettä- ja vedenviljalla; siitä syystä ei he juuri, asuntopaikkoja valitessa, kattoneet peltomaan hyvyyttä ja hallan estämistä, jonka tähden vanhat asunmajat havataan alhaisilla maisemilla, usein soiden rannoilla, aina kuitenki vetten partaalla tehdyiksi, että kalavesi aina oli saapuvilla. Kuin nyt talouden sioja valittaisa pääasia, nimittäin peltomaan hyvyys ja hallan turmio unhotettiin, niin on monen täytynyt jättää esiisänsä majapaikat autioksi ja muuttauta korkiammille vaaroille, joisa heillä oli sekä soveliampi maa pellon viljelemiseen, että he ynnä siellä olit paremmin rauhotetut hallan vahingosta. Mutta se onnetoin esiisiltä peritty tapa, että maan halmetmaitten viljelemisellä pyytää elatusta hankkia, jotka ei kuitenkan enää, soveliasten maitten puuttuisi, voi elättää; on saattanut sen suuren vahingon, että peltotyö on laimilyöty. Sentähden tavataan täällä vähän peltoja ja nekin vähät usein niukasti lannottuina, viattomina, kivisinä ja muuten pahoin viljellyinä, ja suuri syy siihen nälkään, joka meitä jo vuosikymmeniä on surkiasti rasittanut, tulee epäilemättä halmetmaitten mitättömästä viljelemisestä hallasilla ja epäpätösillä maisemilla, ja pellon laimilyödystä viljelemisestä ja siis huonosta lannottamisesta.

Se on imeheltävätä, kuinka esiisäin tavat muutamisa asioisa heidän jälkeeneläjittensä tykönä ovat syvästi juurtuneet. Muinosina aikoina oli halmettyö suuresti viljavata. Puisevia ja hedelmällisiä korkioita vaaroja ja kunnaita löytyi yli kaiken; jotka halmeeksi olivat aivan soveliaat. Ne maksoit monikertasesti viljeliänsä vaivat; usein antoi kapan kylvö 20 kappaa. Ei ihmet siis, jos sillon halmeita viljeltiin! Nyt on asia kokonansa toisin. Ei yhtään vaaraa löydy, joka ei jo monikertasesti ole halmehittu ja poltettu. Se ei enää voi hyvää hedelmätä kantaa; kuitenki haparoivat ihmisraukat sydänmaitten ympäri niitä etsiesä ja hankkiesa, josa turhasa työsä satoja kesäsiä päiviä tuhlataan. Jos kaikki tämä aika ja työ akkunan alla ja pellolla käytettäskin, niin kasvaisi vuoden vilja, Herralta siunattuna, meidänki maillamme ja survoton leipä kaunistaisi meidänki pöytämme, josta perheen isä väkinensä nautittis toivotun ja tarveellisen ravinnon.

Ruis ja ohra ovat ne touvon laadut, joita täällä viljellään, mutta jotka halla useen turmelee. Potakka, se siunattu touko joka täälläki paraiten kestää hallaa, on vielä harvoilta niin viljelty ja rakastettu kuin se itte työsä ansaittis. Ensimmäiset potakan siemenet lähetti tänne Suomen Huoneenhallituksen Seura, neljättäkymmentä muotia sitten Seurakunnan senaikaselle Opettajalle, joka niistä, ensikerran kylvettyä, sai runsaan hedelmän ja jakoi aluksi siementä talonpojille, jotka kuitenkaan ei niistä ensimmälta paljon pitäneet. Täsä johtuu mieleeni meidän vanhan kirkkoväärtimme lause niistä. Hän oli kerran sattunut tulemaan pappilaan puolisten aikona ja sisälle astuttuaan havatti hän papin murkinoivan rasvasa paistetuita potakoita. Pappi lausui hänelle: "Tulkaapas Tekin, kirkkoväärti, maistelemaan tätä meidän uutta toukoamme." Kirkkoväärti tulikin, mutta jo ensi potaatin syötyä sanoa hotasi hän: "Noh! syöpi tuota rasvan kanssa vaikka tervanahturin." — Tosin sivistämättömän Pohjanmaan urohon lausunto! — Jo nykysinä aikoina tuntisi tämänki maan asujat potaatein hyödyn ja maullisuuden. Itte se kirkkoväärti, josta äskeen mainittimma, on jo monta kertaa syönyt niitä makiaan suuhunsa. Mutta siitä on pahin että harvat voivat säilyttää siemeniä yli taimen, jonka tähden tämä touvon laatu ei pääse täällä oikeen eistämään. Kauroja täällä ei ensinkään viljelläkkään.

Satuja.

1. Joki ja Lähde.

Joki ja Lähde riitautuvat välillään, kumpi olisi toista parempi ja etevämpi. "Kun toki kehtoatki minun rinnalleni pistäytä, sano joki, etkö näe kuinka paljoa parempi minä olenki! Julkisesti kuljen minä ihanien kukkanurmim halki, rannoillani elää kauneita kyliä ja rikkaita kaupunkeja, yhtäläiseen kulkee laivoja tavaroinensa pinnallani, kaikki elävät kiittävät minua ja minäpä se voimassa pidän itse merenki, sillä ilman taitaisi pian kuivaa. Sinä sitä vaston juokset maan alla piilossa ja tuskin kehtaat silmäsi muille näyttää." Tästä herjaamisesta lähde niin häpesi, ettei enää näyttänyt ollenkan silmiään, vaan asti aina maan alla. Waan siitäpä kuivi pian koko jokiki, jolla oli lähteestä ensialkunsa. Niin katumuksekseen pian havatsi väärin tehneensä lähdettä soimatessa.

Elä suulla suurentele, ellet kunnossa kyenne.

2. Waimo, Miehensä ja Kuolema.

"Woi jos saisin minä sinun siastasi kuolla," sano vaimo sairaalle miehellensä, jota jo kaikiltai kuolevaksi katsottiin. Kuolema jo porstuassa ollen kuuli vaimon sanat ja astu sisälle. "Kuka te oletta?" kysy vaimo. "Olenpa kuolema, vastasi toinen, oletko nyt valmis seuraamaan?" Waimopa tuskastu ja lausu osottaen miehensä vuoteelle: "tuolla hän makaa, jota etsittä."

Ei suuret sanat suuta halkase.

taikka

Ei lupa taloa hävitä.

Suomen kansan, Arvutuksia.

1. Ori juoksi, ohjat notku, tie vieri, reki ratisi.

2. Lautta lammissa; ei vety, eikä märkäne.

3. Kiuskaa, kauskaa, tihiässa viitassa.

4. Ori orpo virpoharja, seisovi pyhällä maalla, vihityllä vinkautti, kuuluvi kumia ääni pyhän pellon pientarelta.

5. Musta härkä tervaselkä, pyhän pellon pyörtänöllä.

_Osviittoja_. 1. Rukki (keträäminen). 2. Kieli. 3. Keritsimet. 4. Kellotapuli. 5. Kirkko.

Suomen kansan Sanalaskuja.

1. Parempi laiha sovinko, kun lihavai voitto.

Riitahalusilla tarkon mieleen pantava sanalasku.

2. Parempi pahaki leikki, hyveäki tappeloa.

Kyllä tosi sanalasku ja ehkä toisinaan niiltä muistettava, jotka itset, nuoruusikänsä ylimentyä, eivät suatsisi nuorten konsa keskenänsä leikittelevän eli muuten ilosina elämän.

3. Saa tyhjän tekemättäi, valehen vatomattai.

Toiset sanovat: S. t. t., vannomattaki valehen ja kummalla tavalla tahansa osottavat sanat, ei tarvitsevan aikaansa tyhjissä yritteissä kuluttaa.

4. Saanut saappahat pitävi, saamaton rajaset kengät, köyhä käypi kengettäki, virsuttaki vihkasevi.

Hyvä jos niin aina olisi! Mutta useinki näemme köyhän rikkaamman rinnalla saappaissa kävelevän.

5. Siivo työtä kaunihimpi, mieli muistoa parempi.

Wälistä olemma kuulleet sanottavan: muisto mieliä parempi; vaan kuitenki lienee mieli eli järki parempi, kun muisto.

6. Sileämpi siiven jälki, kuni vastan lehtevänki.

Köyhäin kaunis, hiljanen elämä on parempi, kun rikasten loistava, kauas kuuluva.

7. Kyll' on tielläki tiloa, jos on vartta virsullaki.

Tuskin taitaa kellakän siksi tavarata kokouta, ettei tietäisi, minne panna.

MEHILÄINEN W. 1837.

Toukokuulta.

Sanoja.

Oravalle.

1.

Oravainen, kummun kukka, Kummun kultanen omena! Oksalla ojentelete, Lehvällä leventelete, Kuni jouvun jousissani, Wasamoissani varahun; Pärenuolet, puuvasamat, Ei ne kauas kannattane.

2.

Oravainen, väästäjäni, Kaunis kasvinkumppalini! Kules tuolle kunnarelle, Saappas tuolle saarekselle, Josta saalis saatahisi, Erän toimi tuotahisi.

Linnuille.

1.

Lennä, lennä, lintu parka! Pienoisille puuhuisille, Mataloille maahuisille, Kuni jousen jouvuttaisin, Käsikaaren käännyttäisin, Kusta nuoli noppajaisi, Tinapalli paiskoaisi.

2.

Ututyttö, neito terho! Seulo seulalla utua, Tienohista tersuttele, Linnuille nenän etehen, Jottei kuulis kulkiata, Ei näkisi matkalaista.

3.

Koppeloinen lintuseni! Wuotteles vokottelespa; Wuota oksan juuruella, Havulehvällä lepeä, Kuni jouvun jousineni, Wipurautani viritän. Ellös lentohan leviä, Siivet siimoilla sitelen, Warpahat vahalla käärin.

Kalastajan sanoja.

1.

Wellamo, vetinen neiti, Ainonen Ahilla lapsi! Ole kuulalla oleva, Ihalalla ilmoava, Hopeaisen orren päässä, Rahin kultasen nokassa. Ota virpi viittä syltä, Ora seitsentä satoa; Kaiota kalaset karjat, Nosta ruotoset rominat, Eillä haukiset hajota, Käännä maimat maata vasten, Minun siulan siirtämille, Kiveksen kupestamille.

2.

Ahti, ainonen kuningas, Ween hauan hallitsia! Ota kilpesi koria, Kultalumpi luikahuta, Jolla karkotat kaloja, Luoksi koukkuni kokoat. Anna mulle ahvenia, Pistä piikkiselkiäsi, Alta mustien murien, Alta aavojen syvien.

Tuulelle.

Kuinka sillon lauletahan, Ja kuten kujerretahan, Kun ei vie vesi venettä, Aalto laivoa ajele, Tuuli purtta tuuvittele? Noin sillon saneltanehe: Nouse tuuli tuulemahan, Ilman ranta riehkimähän, Anna airoille apua, Huoparille huovitusta. Kun lähin vesille raukka Wenehellä pikkusella, Wäellä vähäpäöllä; Aivan on airot pikkaraiset, Soutajat vähäväkiset, Perimiehet pienenlaiset. Puhu tuuli purteheni, Ahava venoseheni! Kukliksi meno vesillä, Lumpehiksi lainehilla, Jotta juosta puisen purren, Mennä mäntysen venehen; Juosta purren puittomia, Kiiteä kivittömiä.

Sateelle.

Mene pilmi Pietulahan, Siellä vettä tarvitahan; Siell' on kaivot kuivillahan, Siellä käymättä oluet, Wielä lapset ristimättä, Kastamatta kaikki tyyni; Kaikki kaivot kuivanehet, Lähtehet läkähtynehet.

_Jälkimaine_. Tämmöisiä sanoja oli ennen pian kaikissa tarpeissa ja luultiin niitä sillon väkeviksi välitteiksi, kaikenlaisia vaikuttamaan. Ken niitä enemmän tiesi ja niiden ohessa älysi muutenki mahtavan tavoin käyttäytä, häntä pidettiin suurena tietäjänä. Paljo vähennyt on nykyään sanoilta arvonsa, vaikk' ei kuitenkan niin, ettei vieläki joita kuita yksinkertasia löytyisi, jotka luulevat niillä jotai erityistä voimaa olevan. Tosi onki, että muutamat sanat, mieltä kovasti liikuttamalla, voivat jotai vaikuttaa, vaan tyhjään luulevat sillonki, minkä voiman itsissä sanoissa olevan. Muulla säikähyttämällä, kauhistuttamalla eli mielen levottamalla, toivon lisäämällä on ainaki sama vaikutus, sanat ja muut ohelliset käytökset olkaan mitkä tahansa. Peräti älytöntä on, luulla tuulen, sateen, kalojen, lintuin, oravain ja muiden semmoisten sanoista miksikän muuttuvan.

Toholahden Markkinoista.

Saanenko sanoa vielä, Mit' on mielessä' minulla Elämästä entisestä, Niinkun nytki nykysestä. Ennen elivät paremmin 5 Leivän kanssa kaikki tyyni, Rahat talossa takana, Eikä velkoa verosta, Ruunumiesten ruopotella. Talo kuki kunnollansa 10 Ite piti Perjakkansa, Eikä sarvia sahattu; Oli vapana vasara Talon kaikista kaluista. Nyt jo vieään vinkuvatki, 15 Mit' on ihan irtanaista Talon seinien sisällä; Haetaanpa halmehetki Syänmailta synkiöiltä; Kaikki kaupaksi menemat. 20

Kun jo kaikki on katottu, Eikä löyvy enempätä Talon tasotun kohalla, Kohta Kuopioon kovasti Herra alkapi ajella, 25 Kanselian kartanolle. Siellä sileetä tekepi, Siellä' poies siirtelepi Ihan entiset asujat Talon permannon periltä, 30 Linnun lailla lentämähän.

Tämän kovan kurituksen, Armottoman ahistuksen, Ehkä ite ansahtimma Pahan palkaksi elämän. 35 Siitä minun mielestäni Tämä köyhyys on kytennyt, Että Pieksämään pitäästä Markkinat majoille niille Toholahtehen tulivat, 40 Sihen salmen sillan päähän, Liian kirkkoa likelle.

Nyt ne isännät illolla Kaikki kantavat rahansa Rouarille, kauppialle, 45 Weron jättävät velaksi.