Part 12

Ukkonen eli toisella nimellä Pitkänen on kieltämättäki komeimpain, ehkä keralla hirvittävienki luonnon vaikutusten sekaan luettava. Leimaus, jyrinä, myrsky ja rankkasade kaimaavat sitä tavallisesti ja täyttävät mielemme hämmästyksellä sekä nöyryydellä suuren luonnon Herran edessä. Kera monituisten muiden luonnonvaikutusten oli ukkosenki syy ja laatu esiläisillemme outo, tuntematon. Luultiin erinäisen haltian eli jumalan pilvissä asuvan, jonka hirviä ääni eli muu ryske ukkonen olisi ja niin luulevat vieläki pimiämieliset kansat jummaliensa vihoissa sillä tavoin pilvissä tölmäelevän. Kuni monesta muusta ennen käsittämättömästä luonnon ihmeestä, on jo ukkosenki syystä, laadusta ja olennosta tarkempi tieto keksitty. Lieke eli se ilmassa sikiävä liekitsemä on pääasia ukkosen ilmautumisessa. Tämän asian esinnä sekä keksi, että oikein selitti mainio Frankliini[8] Pohjasamerikassa samoina aikoina, kun Saksalainen oppinut Winkleeri myös sitä asiata tutki. Monella rohkeimmalla, erittäinki Franskan maan Oppineilta tehdyllä kokeella näiden miesten keksinnöt paremmin vahvistettiin, jottei jäänyt asiasta pienintäkän epäillyksen siaa. Osaavasti laitetuilla lieke'tahvoilla pian jälkeen kuvaeltiin kaikki ukonilman tavalliset kummat, niin jyrinä, kun leimaus, joka vielä saatiin niinki voimalliseksi, että varsinaisen ukkosen tavalla sytytti kohtaavia, palavia aineita ja kerrassaan kuoletti eläviäki. Kuki tieto on itsestänsäki hyvä ja Jumalan ylistystä ihmisissä vaikuttava, mutta keksimä ukonilman laadusta tuli vielä senki kautta hyödyttäväksi, kukali opittiin lieke'voimaa pilvistä maahan johdattamaan, ettei tiellänsä enää saanutkan vahinkoja tehdä, huoneita ja muita rakennuksia särkeä ja ihmisiä kuoliaksi lyödä.

Jo monestiki mainitun liekkeen eräsin laatu on, luoksensa vetää muutamia aineita, toisia pois luotansa työnneksellä, leimahdella, ilmi saada tuli eli valkia, sulata ja tuhata mitaleja. Helposti lentää se läpi muutamien ainetten, vaan läpi erästen toisten, kulkee se työläästi tahi ei ollenkan. Edellisiä siitä syystä sanotaan lieke'johdattajiiksi, jälkimmäisiä lieketukkioiksi. Johdattajia ovat muita aineita nimittämättä, vesi, maa, vaski, ja kaikki muut mitalit; tukkioita ilma, lasi, pihka ynnä muita. Ylhällä ilmassa alinomaa itsestään syntyy ja löytyy väkipaljolta liekettä, vaikkemme vielä tiedä'kän, millä lailla se varsin tapahtuu. Ylhäsemmissä ilman äärissä sitä aina asuu paljo runsaammalta, kun alhasemmissa, joista maa ja muut maassa löytyvät johdattajat sen jälle pian luoksensa vetävät, hävittävät. Ukkosenki käymättä on lieke ilmassa vaikuttava pilvien sekä kuvaannan, että yllä pidännän, kuin myöski lumen, rakehien, ja muiden sade'ainetten siitännän.

Ukkosen leimaus ei ole muu, kun väkevä liekkeen sakene, jonka synnynnästä meillä ei kuitenkan vielä ole varmaa tietoa. Arvellaan sitä kyllä siitä tulevan, että olisivat erähät pilvet täytetyt liekkeellä, toiset tyhjiä. Niin toisten toisiansa lähestyessä purkaisivat edelliset ainettansa näihin jälkimmäisiin ja siitä liekesäkenen yhdestä pilvestä toiseen välähteessä tulisi leimaus. Waan kun ei taitaisikan kaikkea ylellistä' liekettänsä yhdellä kerralla pilvi purkaa, niin täytyisi sen monella uudistamisella tapahtua, siksi että lieke joutuisi tasajakoon niin yhdistyvien pilvien välillä taikka sattuva sade sen pilvistä alas maahan johdattaisi. Kuitenki kohtaavat erinäiset vasteet tätäki selityslaatua ja eräs mainio luonnontutkia päättääki koko leimauksen ei muusta tulevan, kun siitä, että joku runsaampi liekkeen paljous äkisti purkauu ja katoo.

[8] Sama mies, jonka käsialaa meillä on jo suomeksiki kauniisti käätty, monta hyvää neuoa käsittämä kirjanen: Rikkauden Avain ja Onnen Ohjat.

(Lisää toiste).

Lyhyt kertomus Suomenkielisistä sanomalehista.

Wuosina 1776 toimitettiin ensikerran Suomenkielisiä tietosanomia, niin että puoli arkkia kahesti kuukauessa ilmistyi; siis kaikkiaan vuoessa 24 lähteä. Ken sitä lie toimittanut emme varmmaan tiiä, taisi moan olla Gabr. Porthan. Täyellinen vuosikerta löytyy Aleksanderin Opiston (Universitet) Kirjastossa; sinne lahjotettu Turun tulipalon jälkeen. Sen vuoen kerällä herkesi lehtikin ilmauntumasta.

Wasta muoen 1820 tienoilla heräsi uusi elämä Suomessa omaa kieltä harjottamaan ja puhistamaan. Sinä vuonna Turun Opiston Apulainen Yleisessä kansoin Tarussa (Allm. Werldshist.), Reinhold v. Becker alko antoa Turun Wiikkosanomia. Koko kansakunta kohtasi tätä ilmettä suurella riemulla ja mielisuosiolla. Mutta Herra v. B. nouatti näissä Sanomissa enimmiten Ylimoan kieltä, jota siihen aikaan tuskin kirjoissa oli tavattu, ja jossa siis suuri osa kansaa oli äkkinäinen. "Tuostapa kapinat kauhiat karttui". Nyt sekä suusanalla että kirjallisesti ja julkisesti viha- nuolia ammuttiin Toimittajaan, millon sieltä millon teältä. Mut tämä jalo mies astui meärätyn tiensä vapisemata, poikkeamata; ja ne vanhat jäykistyneet kirjakielen kahleet, jotka pitivät Ylimoan puheenpartta orjuuessa, taittuivat. Sitä ennen oli tosin jo muutama kirjanen yläkielellä painettuna, e.m. Gottlundin toimella; voan hyö eivät vaikuttaneet niin väkevästi kun nämät Sanomat, jotka yhtäkkiä levesivät moahan. — Puolen arkin lehti tuli viikossa. Ensimmäistä lehteä seurasi Suomenkielinen moankartta Euroopan yli puulle piirretty. Kahen vuoen peästä heitti Herra Opiston Apulainen Sanomien toimituksen toisille. Tästä ajasta hyö huononivat huononemistaan, siksikun niien v. 1831 täytyi tauota ottajien puutteessa. Wiimmeset kuusi ajastajat oli Pappi Boijer Toimittajana (Lue, Turun Wiikkosanomien viimenen lehti v. 1831).

Wuosina 1829 läksi Suomen pohjasimmasta kirjapajasta Oulun viikkosanomia, joita Oulun Koulunopettaja S.W. Appelgren lateli, esinnä Koulunopettajan P. Ticklénin avulla. Aivan puhtaat, etenni kielestään. Puolen arkin lehti annettiin viikossa. Tultuansa kuusi vuosikertaa sanomat vaikenivat vuoen 1834 kanssa. Toas 1836 peäsivät eloon Appelgrenin toimella, ja vielä se niitä tänäki vuonna toimitteloo.

Wuonna 1833 tuli Wiipurissa ilmiin Sanan Saattaja Wiipurista, toimitettu enimmiten Wiisausopin Tohtorilta (Filos. Dokt.), nimi-kirkkoherra Wireniukselta. Tämä Sanan Saattaja, jolla oli melkee arvo, kesti vuoteen 1836, jonka keralla se loppui. Syy taukoomiseen oli että Peätoimittaja sai Kirkkoherran viran Uuessa kirkossa, ja toisia toimittajia ei astunut esiin. Puolen arkin lehti painettiin viikottain.

Hengellisiä Sanomia ruvettiin toimittamaan v. 1836 Helsingin kaupunnissa. Peätoimittaja on nimi-kirkkoherra, Nurmijärven Kappalainen Bergh. Lehti, puolen arkin kokoinen, annetaan viikossa, Wielä tänäki vuonna.

Tämän Mehiläisen toimitus alotettiin ikiin v. 1836 Medicinan Tohtorilta, Moakunnan Leäkäriltä, Elias Lönnrootilta. Tosiaan sangen syvä ja rikas lentolehti. Toinen arkki tarjoo yläkansansan omasta mielestä lähteneitä mielen-ilmeitä, toinen toas toimittaa yleisen moaliman Tarun (Allm. Werlds-Hist.) tahi Historian lyhyellä, terävällä kielellä. Tänä vuonna Lönnrot, matkaeleva itäpuolella rajaa, on autettu, semminki tarullisessa osassa, Kirkkoherralta, Petter Tickléniltä.

Kolme meiänkielistä Sanomalehteä siis tänä vuonna leviävät: Oulun Wiikko-Sanomia, Hengellisiä Sanomia ja tämä Mehiläinen. Höystykööt ja sytyttäkööt rakkautta kaikkeen toteen ja Syntymoahamme!

R. Tiilonen.

Mielen muutos.

Yheksänvuotinen Liisa iloihti syänriemussa sisarensa häissä; sillä se sai tanhuta eli hypätä, sai myöski kaikellasia makeita syyäkseen. Se juosta lipotti isänsä luokse häntä puhutellen. "Isä kulta enkö minäki soa kohta piteä häitä, kun näin ilonen on häissä?" "Jakka kasvat isoksi ensin, lapsukaiseni". "Kunpa pian tulisin isoksi" sanoi Liisa, ja käyä lyllytti tyttöjen luokse. Heät loppuivat. Liisan sisaren piti nyt lähtemän kotoa miehensä keralla: jopa itkahtelemaan. Liisa kysäsi: "Mitä itket sisäryeni"? "Kohta lähen koistani, vanhempieni ja sinun luota." — Liisa lausui: "Elä lähe, ole voan teällä meiän kanssa". "Niin kun mieheni minua viepi mennessään." Liisa heti riensi isänsä luokse ja tarttui hänen käteen sanoen: "tule isä kulta auttamaan, kun paha ukko vie Riikan". Isä totteli Liisan mieliksi. Tuvan peräsuojassa Riikka kyynel silmässä tointa piti matkastaan. Annettuansa monta isällistä neuvoa Riikalle, hän viimeksi lausui: "niin lapsi polonen, nyt heität meitä — mutta tapahtukoon Jumalan tahto"! — Liisa heti: "Isä kulta, ei vainenkaan anneta ukolle Riikkaa". Isä vastasi: "kun sinua, Liisa riepu, kerran vihitään, niin sinäki heität isä-parkaa". "En minä millonkaan ukosta huoli, en millonkaan sinua heitä", sanoi Liisa, ja likisti samassa isänsä käsivartta innollisesti.

Tulipa Liisa kuuentoista vuoen iälle, tuli sulonen sulhanen — tahtoipa Liisa mennä tuolle vaimoksi... Isä suostui siihen hyvyten, ja muistutti entisistä. Liisa voan suuteli isänsä kättä, ilokyynelissä.

R. Tiilonen.

Elias ja Anna.

(Suunnitelma).

Ilmapa jähtyi taas; laskein muka aurinko armas Alko jo kullallaan peittää kuhilaat sekä laihon, Wirvoittain sitojoita ja leikkaajoitaki varsin, Kun Elias, elomies, sitomasta jo Annia huusi, Mennäkseen lopetettua työn pois lehdikon syrjään, Luoks' lähteen ihanan. Tähän tultua istuvat kohta Ruohollen; ilosestipa sirkat laulelivatten. Tässä he nyt, he jo kihloja toisilleen olivatki Lahjanneet, tuumaa pitivät miten vietteä häitä. Niinpähän Annalleen Elias Pyhän Raamatun kalliin Antanut ol' sekä myös uuden Wirs'kirjanki vielä, Annapa hällen taas komian hatun ynnä ja paidan. Onnellisna he näin istuivat suojassa puitten; Mutta jo poiat muut sekä tyttäret alkovat ottaa Waatteitaan, toiset ilotellen leikkiä löivät, Muut taas lauloivat, eli juoksit sänkiä pitkin.

Mut Elias lausui: "kah, kuinka nyt aurinko kirkas Tuolla jo vaipuu pois, luvaten huomennaki poutaa. Niin se jo meillenkin pian tuo ihanan ilopäivän, Ah, jona vaimoni oot! Minä huolet kanssasi sitten Kannan yhteiset! Kun vaan kumoss' on elo ensin, Kun myöskin omenat kypsyyvät oksilla puitten, Silloin, Anni, jo on hääpäivämme outtava meitä! Aina jo maatessain joka yö mua muotosi kohtaa, Milloin vilkkuilet komiasti hääpukemissas, Milloin pellolla taas, päässäs sinikukkia kantain, Kohtaat naurussa suin mua silmälläs sulosella. Riemu se vaan heti vie unosen, kuvahas pyrin kiinni, Yksinp' oon polonen, kuullen vaan laulua sirkan; Silloin luoksesi, voi, huokaus sydämestäni nousee!"

Annapa nain: "Elias, tosin oot sinä kultani kalliin!" Lausu ja vaikeni taas, silmässäpä kyynele kirkas Loisteli vilkkuillen — "niin — ei isäkään sua rakkaamp' Oo, ei äitinikään. Sinuhun minä luottelen aina. Kaikkia kalliin myös tuo Raamattu on, jota mullen Annoit. Siinäpä maar tiedot käsitän parahimmat, Jotk' iloseks' saavat sydämen sekä toivoa tuovat."

Mutta jo taivaallen kuu kirkas nousi, ja laihon Kullan karvaset, päät muuntuit hopion näkösiksi. Poiat nyt sekä tyttäret myös kukin sirppinsä ottain Alkovat astua pois; mut mennessänsäpä kuiten Pois parikuntoakin, joka viipyi, huusivat naurain. Nää heräten yles hyppäsivät sekä tuuminehensa Poies riensivät taas toisten parihin ilomielin.

Ign.

Satuja.

1. Kärpänen ja Poikansa.

Kärpänen pienen poikansa kera oli keittohuoneessa ja kun pitiki äitin vähä ulkona käydä, varotteli hän lähtiessänsä lasta ja sano: "elä vaan, lapsi rukkaseni, lennä tuonne padan päälle, sillä taitaisit pataan pudota ja kuolla." Niin itse lähti ulos, vaan poika itseviisaudessaan ajatteli: "minäkö pataan pudota ja kuolla! — eikö minulla siipiä olisikan!" — Sillä mielellä lenti vaston äitinsä käskyä padan päälle, pyörty nousevista kuumista höyryistä, putosi pataan ja kuoli, kun äiti oli sanonut.

Wanhempain neuoja on hyvä totella, vaikkei aina tietäisikän, minkä tähden ovat annetut.

2. Isä ja Poikansa.

Muutamalla isällä oli usiampia poikia, jotka ei aina eläneeet juuri hyvässä sovussa keskenään. Hän anto heille kerran monisäisen köyden ja käski kokemaan, ken heistä voisi saman köyden poikki vetää. Ei voinut yksikän. Niin kehitti hän sen ja anto jokaselle säänsä uudella käskyllä, koettaa, joko niin voisivat. Säät katkesivat helposti itse kunki kädessä. Sillon sano isä: "tämä köysi säinensä olkoon teille esimerkiksi, kuinka vahvat ja lujat ollaan yhteydessä, kuinka heikot jokanen itsepäällään ja erillä."

Ei kolmisäinen köysi kesken katkea.

3. Yörastas ja Leikko (yölipakko).

Yörastas laulo häkissään seinällä akkunan alla. Leikko kysy, miksi hän aina öillä lauleli, päivällä oli ääneti. "Kun ennen laulelin päivällä, vastasi yörastas, niin kuulivat, saivat minun verkkoonsa ja sulkivat iänpäiväksi tähän ahtaasen häkkiin. Sentähden, vahingosta viisas, en enä laula'kan päivällä." "Myöhän viisastuit sinä, sano leikko, olisit ennen verkkoon jouduttuasi vaikennut päivällä, niin saattaisitpa vieläki olla vapaana."

Wahingosta viisastutaan, vaan myöhän välistä.

Suomen kansan Arvutuksia.

1. Akka loukossa, sata hammasta suussa.

S, Akka loukossa, sata silmää päässä.

3. Alla panee: sjis, sjis, päällä panee: hoh, hoh.

4. Eelleen jälelleen kävelee.

5. Emo se hyvin menevi, varsa kahta kauhiammin, yhet suitset kunki suussa.

Osviittoja. 1. Kartta. 2. Seula. 3. Kylpeminen. 4. Jauhinkivi. 5. Rukki, rulla ja siima.

Suomen kansan Sanalaskuja.

1. Annä Jesus otravuotta, Jumalan jyväkeseä Herra heinän kuivautta, saisi orjatki olutta, kasakatki kaljavettä, vierettä kivenvetäjät.

Ainaki, ei yksin näinä viimmisinä vuosina toivottava asia.

2. Arat työttömän kätöset, rakko laiskan kämmenessä.

Tällä vertauksella kuvaillaan laiskojen ja työttömien eloa usiammissa tiloissa, joissa tavataan kunnottomiksi.

3. Asialle mies kylähän, vaimo varten syömistänsä.

Wertaelee vaimoista ei ulkotoimituksiin olevan.

4. Auta miestä mäessä, nosta lasta kynnyksessä.

Apu paikassansa on hyvä itsekullenki.

5. Ei lapset laista tieä, vaimot vallan tuomioista.

Harvoinpa heihin laki ja tuomiot koskenevatki.

6. Ei luulo ole tieon vertanen.

Hyvin muistettava asia niiltäki, jotka toisinaan luulevat syypääksi syytöntäki.

7. Ei ole maata markatonta, ilmoa isännätöntä.

Onki Jumala hyvyydellänsä siunannut kaikki maanpaikat ihmisten asuttaviksi.

MEHILÄINEN W. 1837.

Syyskuulta.

Kehotus laulamaan

Laula, laula, kieli keito! Suu kurja sulin pakaja! Etpä sillon laajon laula, Etkä äijin äännättele, Kun viisin vyötettänehe, 5 Kuusin kengiteltänehe, Surman suitset suun eessä, Surman päitset päälaella, Surman ohjat olkapäillä. Laula, laula, kieli keito! 10 Suu kurja sulin pakaja! Etpä sillon laajon laula, Etkä silloin äijin äännä, Kunsa vieähän viluhun, Pakkasehen paiskatahan, 15 Lauta alla, toinen päällä, Kupehella kummallai.

Laula, laula, kieli keito! Suu kurja sulin pakaja! Etpä sillon laajon laula, 20 Et sillon paljon pakaja, Tuonen tuopin tuomisilta, Manan kannun kantimilta; Kehnot siell' on tuopintuojat, Kannun kantajat katalat.' 25

_Jälkimaine_. Tämä pienonen runo on Uhtuman kylästä Wenäjän Karjalasta kirjotettu ja näyttää, ei ollehenkaan esivanhemmillamme aivan ilosta päiviä Tuonelassaan odotettavia. Wäärässä ainaki taitavat olla, jotka luulevat heidän Tuonelataan eli Manalataan jona maanalasena asuntona pitäneen. Sihen uskoon ei juuri näy jälkiä runoissa, vaan paremmin toiseen, että olisi äärimmäisten ihmisten asuntopaikasta ollut joltai vedeltä erotettu. Ettei sana manala ole sanoista maan ala yhteen juoksutettu, todistanevat ilman muuta sanat mana, manata.

Pieksiäisen Panettelemasta, Hämettä Häpäsemästä.

(Wasten Waaraslahden Kaisan Runoa, Elokuun Mehil. 1836).

Jo tuli juttu julkisesti, Saatu on laulu laitettuna, Poikaiselta Pohjanmaalla. Poika ruhjuksi runosi, Hämäläisiä häpäsi, 5 Jost' on mieli muutuksissa, Sydämeni suutuksissa, Pieksiäisen pieksemistä, Laulun laittajan puheista. Woipa pöllö, pölkkypäinen! 10 Kun ei saata solvaamata, Hämettä häpäsemätä, Runojansa rustaella, Kirjotella Kaisastaki, Taikka muistaki monesta, 15 Neitsyistä näppäristä, Pohjanmaanki mainioista.

Sanon suorasti sanani: Ole ilman solvaamata, Hämettä häpäsemätä, 20 Pännälläsi pieksemätä! Hämeessä on hyviäki, Hämeessä on huonojaki, Samoten kuin Savossaki, Että Pohjolan perillä, 25 Kaukanaki Karjalassa. Eikö ole Hämäläinen, Kasvanut Hämeen kylissä, Itte Jaakoppi Juteini, Joka ainaki alotti 30 Ensin työlle työntäyä, Suomen soittokanteletta, Hartahammalla halulla, Käsissänsä käännätellä; Josta sitte muutkin miehet 35 Savmat opin oivallisen, Herätyksen herrasmiehet, Suomen solmeta sanoja, Kirjohinsa kiinnitellä. Waan jos tahdotkin tapella, 40 Oivallisesti otella, Pyydän Sua heittämähän Pari kopekkaa kokohon, Että saataisi Sanomat, Sitä varten valmistetut 45 Ittepäällänsä erittäin, Kussa kempit keskustella, Toinen toista haukutella, Saisit aina aikalailla; Kutka sitte kuttuttaisi 50 Pännäsotasanomiksi; Paljo onkin pyytääkseni Minun näitä Mehiläiseen. ---- Sinä Hämettä häpäset, Solvaset Hämeen sukua; 55 Eikö ole omassa maassa Kyllä työtä kynälläsi, Laulullasi laittamista? — Olenpa kuullut kummempia Pohjanmaanki poikasista, 60 Kuin ovat pojat poloset Tavoissansa taidottomat, Naidessaki naurettavat, Etteivätten ensinkäna, Tutki tointa lajinkana, 65 Morsiantensa mokomat. Eikä myös muusta menosta Pidä pitkiä puheita, Ei tahdo tapoja tietä; Sitä vaan varottelevat, 70 Puhemiehiltä puhuvat, Kyläkunnin kuulustelvat, Mistä tukku tuhansia, Saisi satoja kätehen. Niin on tyttö tyhmempikin, 75 Kelpopiika kehnompikin, Waikk' on taidoton tavoissa, Tyhmä töissä, toimissansa; Tyttö tylsä hyppysistä, Ettei tartu taitavasti 80 Kutomahan kangastakan, Neuloksia neulomahan. Eikä lankaa laadullista, Kehrää ensin kelvollista: Sykkärä joka syleltä, 85 Katkos kahdelta syleltä. Niidet ei nouse nostamata, Eikä syöstävä osa'a, Juokse'kan jukuttamata; Lapasia laineittaisin, 90 Koko kangas kirjavana. Ei osaa olutta panna, Maustella maltahita, Ruan keittää kelvottoman, Padat polttaa pohjillensa. — 95

Waan miehet Hämehen maalla, Pojat taitavat taloissa, Puhemiest' ei ensinkänä Ota asian aluksi; Itte silmillä sitoopi, 100 Avionsa arva'api, Sitte kirjan kirjottapi, Tykö työntäpi paperit, Kuin on ensin kyllin nähnyt Tytön taitoja, tapoja; 105 Nähnyt taidon tansissaki, Kuinka irki ittestänsä, Ompi valpas varpahista; Käynyt kanssa kammiossa, Saanut nähdä neuloksia, 110 Kangaspaikkoja paraita, Pienen paidan umpeloita: Onko hyvä hyppysistä, Tarkka, sormista terävä; Askareihin aina nopsa; 115 Kuinka aina aikasehen Lähtenepi läävähänsä, Lennättäpi lehmäin oljet, Heinät lampaille ladosta; Osanneeko olven panna, 120 Makujuoman juoksutella; Kuinka keitto kelvollinen, Kuinka kanssa kaakku kypsi, Kaikki paikat puhtahana; Onko pesty penkit, pöydät, 125 Onko laattiat la'astu, Walkehita vaattehetki, Kaula kauniisti sidottu.

Kuin on taidon tarkon nähnyt, Opit oikein havannut; 130 Tuosta alkaa tunnustella Luonnön lahjoja lujia, Sydämenkin siveyttä, Ettei ole suuri suulta, Eikä leuoilta leviä: 135 Kuinka veisti vehnäsuulla, Kanssa vierasten visersi; Kuinka päivän kuluttua, Ehto'olle ehdittyä, Wiepi vierahan levolle, 140 Wuotehen varustelepi, Polstarilla pehmittäpi, Kamarissa kaunihissa; Jossa vieras viipymätä Saapi unta onneksensa. 145 Sitte tullen toisen päivän, Aamulla ja aikaseenki Tyttö häntä tervehtäpi, Hyvä huomenta sanopi, Sulhaistansa suuteleeki; 150 Kantaa kahvea hänelle, Antaa vielä aamuryypyn, Saattaa sitte suurukselle, Wiepi vierahan ruvalle. Niin on kyllä neitsyitä 155 Hyvänlaisia Hämeessä, Waikk' ei sihti silmäin eessä, Häntä velmuja vetele. Muuten on puku pulskiasti, Kaunis kattoa jokaisen. 160 Itte langan laittelevat, Kehräävät, keikuttelevat, Aamupuhteilla varahin, Että myöhän ehtoisilla. Itte kankahan kutovat, 165 Kaunihisti kalkuttavat. Itte kanssa kaikkityyni Lenningitki laittelevat; Ei menetä mestarille, Rahojansa raatarille. 170 Kaikki kaulakoritukset Itte tyttäret tekevät; Neulovatten neulallansa Koukkujasi konstikkaita, Kukkaisia kaunihita, 175 Kamritsiin kahisevahan, Tyllihinkin tyyrihisen, Ettei enän ensinkänä Saa rahoa Raumalaiset Pitseistänsä pienoisista. 180

Täällä tyttäret Hämeessä Kaikki jo kirjoittavatki, Suomen vallan suorastikin, Wenäjänkin vähitellen Nimiä nimittelevät. 185 Tansit monet taitavasti, Oikein tansata osaamat; Katrillia kaunihisti, Mallan hyvin valssiakin, Marsyskata maittavasti, 190 Engelska on entisellä, Polska ei se paljo potki.

Waan jos tahdit tansissakin Kyllä oikein osaavat, Niin ei säästä sormiansa 195 Talikkoonkan tarttumasta; Ei lapio paljo paina Ajallakin ollessansa, Eikä vanko varsinkahan Rasita roviomailla. 200

Weisaelisin vähäsen Wielä meidän miehistäkin: Meidän miehet miehulliset, Urohomme oivalliset, Suotkin kaikki, suurimmatkin, 205 Korkeat, kivisimmätki, Kiertelevät, kääntelevät, Woimallansa vääntelevät, Ojilla ojittelevat, Kuivina kukoistamahan, 210 Kaunihisti kasvamahan; Josta meitä moni muukin Kiitti työssä kiivahaksi, Talon töissä taitavaksi. ---- Paljo olis pantavata, 215 Wielä veisaeltavata, Waan on aika aivan kallis, Ahtahat myös ajatukset; Eipä päästä paljo lähde, Kuin en tullut keksimähän 220 Wiisauden viljamaita. — Juteini se juttelepi, Sananlaskussa sanopi, Kirjain kautta tyhmemmänkin Wiljelevän viisautta; 225 Minä en tiedä miesi raukka Nimiäkän nimitellä, Missä viisaus makaapi, Maanneeko joka miehen päässä. Waan jos varsin makaisikin, 230 Kuitenkin on kulkialla Tie tietty turvasampi; Se on tallata tasanen, Eikä eksytä urosta. Joko laannen laulamasta, 235 Waiko vielä viimeiseksi (Joska saisin sopivaksi) Terveisiä toimittaisin Teille ------ Joka runot rakenteli, 240 Pani lehden lentämähän, Joka kuulta kulkemahan, Mehiläisen meidän maalle; Jota alkovat alussa Moni täällä moitiskella, 245 Kieltä Karjalan kirota, Tulen saaliiksi sanoa, Palamaan paiskattavaksi. Waan jo tuli tutummaksi, Sanat senkin selvemmäksi, 250 Ettei laitella loruja, Eikä runoja revitä.