Part 11

Samati kun veteenki, taitaa ilmaan moninaisia saastasia aineita sekauta, vaikkei niitä ilmassa niin silmä selitä. Sairasten huoneessa on ilma sillä tavalla pian sairasten ruumiin höyrystä ja muista aineista täytyvä, ja tulee sangen vaaralliseksi tervetten hengittää. Sentähden on peräti tarpeellinen asia, saada ilma senlaisissa huoneissa raittiimmaksi ja puhtaammaksi, joka tapahtuu niiden usiammin lämmittämällä, akkunain eli henkiluukuin ja ovien aukasemilla, liiatenki ennenkun terveet sairaita lähestyvät.

Satuja.

1. Jänikset ja Sammakot.

Jänikset kaikilta vainottuna päättivät kerrassa kaiken surkeutensa ja kärsimisensä lopettaa sillä, että nimipuuttoon hukuttaisivatse veteen. Sillä tuumalla lähtivät keräjäpaikasta laukkaamaan lähelliseen lampeen. Waan kun tulivat ruohostoon lammenrannalla säikähtyivät tätä äkkinäistä juoksua ruohostossa elelevät sammakot ja pakenivat veteen. Silloin seisottu jänisten päämies ja sano toisille: "pidättäkää, toverini, ompa muitaki onnettomia, emme yksin; niin mintäpä yksin hukuttauisimma."

Toisten osallisuus tekee onnettomuudenki kärsittävämmäksi.

2. Pukki ja Kettu.

Pukki ja kettu olivat kumpanenki syvään kuoppaan pudonneet, josta eivät voineet ylös päästä. Waan viimmen kettu, aina viekas ja kavala, keksi seuraavan neuen. Sano pukille: "jo nyt tiedän, kuinka ylös pääsemmä." "Kuinka?" kysy pukki. "Niin, vastasi kettu, että kohoat takajaloillasi pistöön kuopanlaitoa vasten, minä nousen sarvillesi, hyppään siitä ylös ja sitte vedän sinunki jälkeeni." Pukki ihastui sen neuon kuultua ja teki, kun kettu oli pyytänyt. Waan kettu itse ylös päästyä ei ollenkan huolinut pukista, irvisteli vaan kun toinen häntä petoksesta soimasi ja sano: "jos sinulla, pukki raukka, olisi mieltä, kun parta, niin semmoiseen kuoppaan et olisi joutunutkana."

Hulluilla herrat kyntävät.

Suomen kansan Arvutuksia.

1. Talonpoika maahan nakkaa, herra taskuunsa pakkaa.

2. Pistä, pistä, tunge, määtä (menetä), kun ei mahu nuole päätä.

3. Mies tuvassa, kivikontti selässä, seipäät silmissä.

4. Hevonen tallissa, häntä oven päällä.

S. Musta kun pappi, ei ole pappi; kiiltää kun nappi, ei ole nappi, lentää kun lintu, ei ole lintu; menee maahan kun mato, ei ole mato.

_Osviittoja_. 1. Nenän niistäntä. 2. Neulan langottama. 3. Patsas, kiuas ja orret. 4. Tuli ja savu. 5. Sontiainen.

Suomen kansan Sanalaskuja.

1. Elä neuo neuottua, elä seppeä opeta.

Ei pidä kehnon parempatansa neuoa.

2. Yksin työllä tyttäretön, yksin pojiton pinolla.

Köyhäin vertaus, kun täytyy omalla työllä ja vaivalla kaikki hankkia.

3. Yhtyy juokseva johonki, kunnei käypä kohtoaksen.

Koko elämältä ei taida kun juoksuksi eli käynniksi vertoa, sillä pysyväistä olentoa täällä ei ole'kan. Ihme'kö siis, jos elämänjuoksussaki usiasti eräisempiinki seikkohin yhdytään.

4. Yhtä kaikki yksinäisen: teki työtä eli makasi.

Niin sanotaan, vaikka väärin; sillä ihminen ei ole luotu tänne aivan itsensä tähden, vaan muillenki hyvää kartuttamaan.

5. Wälttää pilkka pienenipiki (vähemmältäi), ei korennossa kannettava.

Pienistä leikkipuheista ei toki pitäisikän suuttua; vaan paha ja sopimaton on ketänä oikein rupeamalla pilkata.

6. Ei väkeä puntarilla, mieltä kauhalla jaeta.

Sentäpä ei pidä siitä tuskauta, jos ensimmäiset kokeet ei aina onnist'kan, vaan toivoa, vähitellen voittaa, mitä kerralla ei saa.

Tietäantaminen.

Koska Mehiläiselle tänä vuonna ei ole ilmautunut, kun 150 ottajata, elikkä joku päälle — ja siltä ottajaluvulta ei lähde, kun ylehensä 450 ruplaa präntin ja muiden kulujen palkinnoksi, jotka nykysenä vuonna, paitsi omaa, vähää, mitättömäksi luettavaaki vaivaani, tekevät kaikki yhteenlaskettuna vähintäki 800 ruplaa — niin saan minä nöyrimmästi pyytää niitä maamiehiäni, liiatenki muinasia lukutovereitani ja muita tuttavia, jotka, jos olkoon kuinka kelvoton ja mitätön tahansa toimemme saman Mehiläisen kanssa, kuitenki ehkä soisivat sen vielä jonkun vuoden edespäin elelevän, että he kukin likimmäisillä tienoillansa kokisivat laittaa sille joitakuita ottajia lisäksi. Muulla ehdolla en kuitenkan taida sitä enää tulevana vuonna kirjottaa, kosken luule'kan sopivaksi, osotella omaa saamattomuuttani, tuhmuuttani ja typeryyttäni niin suurella kululla maailman nähtämäksi. Aina tämän vuoden loppuun asti saadaan Mehiläinen postin kautta 3:lla ruplalla, 45:llä kopeikalla ja anojat saavat myös sen täydellisnä vuoden alusta alkain. Kajaanista 30 p. Toukokuuta 1837.

E. Lönnrot.

MEHILÄINEN W. 1837.

Elokuulta.

Pieniä Runoja.

1.

Anna luoja luokosäätä, Jumala jyväkeseä, Herra heinän kuivautta; Saisi orjaki olutta, Kasakatki kaljavettä.

Anna Herra, suo Jumala, Anna rauniot rahaksi, Kimet pienet penningiksi, Wiisin piikoa piteä, Kuusin käskynkuulioa, Oluessa tuopin olla, Maljan maiossa mahia; Niin joisin joka oluen, Joka kannun kaateleisin.

Waan en tieä tihmalleni, Tällä inhalla iällä, Katovalla kannikalla; Raha on Kurssin kukkarossa, Olu Kirstin kellarissa.

2.

Pitäisinpä mieki piian, Orjan ottaisin minäi, Kun ois rauniot rahana, Kivet pienet penninkinä; Kun se syömättä eläisi, Tarkeneisi maattehetta.

3.

Tuumitte emo minua, Waapotteli vanhempani; Tuuvitteli turviksensa, Waroiksensa vaapotteli. Hyv' oli minun eleä Hyvän vanhemman varoissa; Oisi mulla onni ollut, Etu muutenki eleä, Waan ma jouvuin juomariksi, Ratkesin kyläratiksi; Sikuna minun seotti, Savuviina siksi saatto.

4.

En minä elä elotta, Asu ilman ammatitta, Ennen teltojen tekiä, Waskivaippojen vanuja, Kultakangasten kutoja, Hopiaisten huolittaja.

5.

Sanottiin minunki ennen Silmin syöväni urohot, Käsin miehet kätkeväni; Surma syököhön urohot, Tauti miehet tappakohon, Kalma käsin kätkeköhön.

6.

Jos kylä jotai puhuvi, Naapuri naputtelevi, Warahin on valvomilla, Aikasin alottamilla; En minä kysy kylästä, Tee tiliä naapurista.

Soisit mun kyläni miehet, Soisit naiset naapurini, Sillaksi likasioille, Paikaksi pahoille maille; Waan ei luonunna Jumala Isän lasta luonnotonta; Poikoa isän periltä, Lasta vanhemman jäliltä.

7.

Kauan malkio makasin, Wiikon utra uinuelin, Nokisilla nuotioilla, Hiilisillä hiertimillä. Nousen pois nokinen poika Nokisilta nuotioilta, Syli syttä hartioilla, Waaksa varrella nokea.

En tieä, polonen poika, Polosiksi päiviksini, Illalla isäni kuoli. Aamulla talo hävisi. Jäini kun jäniksen poika Jäälle jääkällehtämähän, Suolle soikarrehtamahan, Palolle papattamahan. Parahiks on paita pantu Lapselle isättömälle, Pojalle emottomalle, Warsin vanhemmattomalle.

En tieä polonen poika Polosiksi päivikseni, Kunne luome luotu poika, Kunne aiottu ajame. Joutaisi joki suloa, Saisin verkkoni vesille; Ei oo verkosta veroa, Werkko viety vierahalle.

_Jälkimaine_. Tämmöisistä pienistä vanhan kansan lauluista olemma jo Helmikuun osassa t. v. mielemme sanoneet.

**

Ihalaisen runo itsestänsä.

Wasta vaivoissa havahtin, Wasta tulin tuntemahan, Mikä perintö minulle, Onnettomalle osaksi, Wanhemmilt' on valmistettu. 5 Synnissä minun si'itit, Häiyn he'elmän himossa, Haureuessa hosasit; Kääreit päälle kirouksen, Jotta armaha, Jumala, 10 Kuule vaivasen valitus, Heitä hirmunen vihasi, Minun syntini syseä, Syökse merehen syvähän, Äiti lassa äätä neuvo, 15 Waan en iitäkän isältä Ole tullu tuntemahan, Josta oppinut olisin Turmelluksen tuntemahan, Kuinka aina Aatamista 20 Pirun pettäjän perintö Ompa jätetty jälille, Ihmisille itsessänsä, Kun ei usko uudistane, Tielle taivahan taluta 25 Elämästä entisestä, Opin oieian poluille.

Wielä vaivanen valitan, Sanon toisenki sanani Olostani, onnestani, 30 Elämästäni, euista, Kun olen orvoksi osattu, Warustettu vanhemmilta. Minkä lahjan lapsillensa Pahat antavat paremman, 35 Kuinka saattapi sokia Taiten toista talutella, Koska kuoppahan molemmat Kaksinkerroin kaatunevat. Olen kurja kuleksellut, 40 Oleksellut onnetonna, Tämän maailman majoissa. Heti kohta kunnotonna Alon palaista ajella; Äiti varo vaattehilla, 45 Että taisin taipalellen, Kyetä kylän välillä, Ilman armotta isäni.

Sitte siitä kasvanunna Suuren suomalla Jumalan, 50 Ehkä oisinki elänyt Oman käden ompelulla, Oman hypisen hyvällä, Waan on vaiva saavuttanut, Kova onni kohtaellut: 55 Tulin toisen turman alle, Täyty ruotuhun ruveta, Että henkeni eläisi, Pääsis aina päivän päähän. Wielä sanon viimeseksi, 60 Waikka varsin huolellaki, Että eläpi isäni; Talo ompi oivallinen, Jossa joukolla asupi, Pitäpi perintöänsä 65 Lasten kanssa kaunihisti, Jotk' on vaapusta valetut Weljet vierahat minulle, Sivukulkiat sisaret. Palkkavaimo poikinensa 70 Oleskelee onnetonna, Ei oo koskana kotia, Kuhun kaulan kallistaisi.

Anna, armias Jumala, Koto vielä kulkeville 75 Siellä taivahan talossa; Siell' ei itkua ikänä, Walitusta vaivasien Kuulu kuninkaan salissa. Tämän kehnon kirjotuksen 80 Yöllä ihan yksinäni Olen tohrinut tuvassa, Unetonna ollessani, Josta loppu lukialla.

_Jälkimaine_. Tästä runosta, jonka Juhana Ihalainen Rautalammilta, on omasta olostansa tehnyt, näemmä (v. 7,8) hänen salavuoteisesti syntyneen, (v. 43—47) piennä kulkupoikana elänen, (v. 52,53) sitte ompeliana olleen, (v. 54,55) vianalaseksi tulleen ja (v. 57) ruodulle pannuksi. Monta ruotulaista ei toki taida'kan löytyä Ihalaisen verosia opissa, älyssä ja taidossa että jumalisuudessaki.

Sattumia Ilmassa.

Pilvistä.

Kaikki vesi ja vetevät aineet maassa huuruavat lakkaamatta, lämpimällä ilmalla ja tuulella enemmin, vähemmin kylmässäja tyynellä. Koska lämme, eli se näkymätön, painoton aine, joka tekee muutamat kohdelmat lämpimämmiksi, toiset kylmemmiksi tunnolta — koska se yhtyy vesisiemeniin, tulevat nämät hyvin ohuiksi, keviöiksi, ilmaan kohoaviksi, nousevat semmoisina maasta ylös ja häälyvät ilmassa, kunka ajan lämme heitä seuraa. Näitä ilmassa häälyäviä vesisiemeniä sanotaan höyryksi. Kun ovatki kovin hienosia ja ohuita, niin niitä silmä ei ollenkan selitä. Kuitenki on niitä aina enemmin eli vähemmin ilmassa, näyttäköön ilma eli taivas, jos kuinka kirkkaalta ja sekeeltä. Tästä höyrystä saapi kaikki ilmasta maahan lankeava vesi, lumi, rae ja muut vetevät sateet alkunsa. Waan siitä ei heti siltään synny vesipisaroita. Esinnä kuvaupi se hienoiksi vesikelloiksi, jotka pilvinä aikansa ilmassa häälyttyä viimmen toisihinsa yhtyen särkyvät, sikistyvät pisaroiksi ja semmoisina jälle sateena alasputoavat, maassa ollen, kunne'ka uudelleen hienontuvat ilmaan nouseviksi, niin yhä ilman ja maan vaiheilla kaikki vesi liikkuen.

Semmoinen on piimien alku eli synty: näkymättömiä Vesihöyryjä nousi esinnä korkiammalle eli matalammalle ilmaan. Waan ilmassa on aina kylmempi, kun alhalla maata vasten, jonka tähden joku osa lämpeestä pian katoo ja höyry muodostuu hienosiksi vesikelloiksi. Nämät, sisältä tyhjiä, häälyvät vieretysten suurissa läjissä, joita kutsutaan pilviksi. Esinnä arvattavasti jähtyy ulkoimmainen pinta höyrystä ja muuttuu ohueksi vesikalvoksi. Semmoisena se on ilmaa raskaampi ja yrittäisi alaspuotamaan. Waan nämät kalvon jähtyneet laidat, vielä höyryssä kiinni, pidätetään siltä, keskipaikka vaipuu, venyy pitkänomaseksi ja muuttuu viimmen kellonmuotoseksi, laitojen päältäpäin likemmä tultua ja toisihinsa yhdistyttyä. Eräs liekkeeksi (electricitas) mainittava luonnonvoima, jonka laadusta ehkä jälkeenpäin tulemma laviammalta mainimaan, muodostaa muutamat pilvet epätasasiksi, somannäkösiksi ja levittää eli hienostuttaa ne niin ohuiksi, keviöiksi, että nousevat monta tuhatta syltä korkeimmainki vuorten päälle. Ne valkoset, epätasaset, pilvet, jotka kesäsaikana usein nähdään erittäin korkialla ilmassa asuskelevan, ovat sitä laatua pilviä. Waan kuta tihkiämmät ja raskaammat pilvet, sitä mustemmat näköänsä ja sitä alempana maata vasten kulkevat. Paksut pilvet kulkevat usein niin matalalla, että korkiampain tornien tutkamet niiltä peitetään ja että keskostenki vuorten nyppylät työntyvät pilvistä puhki. Kun sillon nouset semmoiselle vuorelle, niin esinnä alempana vaellat pilven sisässä, joka kuni muuki paksu sumu kastaa vaatteesi ja estää mitänä ylempätä näkemästä. Ylemmä päästyäsi hälveää vähitellen sumu ja viimmen joudut kirkkaasen päiväpaisteesen, jota äkkinäiseltä et juuri olisi tiennytkän odottaa. Waan näin pilven puhki päiväpaisteesen jouduttuasi, kyllä näetki auringon, mutta maata et ni erota, sillä sama pilvi, joka alempana ollessasi peitti päivän, nyt ylemmä päästyäsi peittää maan silmiltäsi. Pilvien kauniit, komiat, moninaiset haamut, varsinki kevät ja syysaikoina auringon nostessa ja laskeuessa, tulevat niiden, kuten kullonki, sattuvasta alasta eli asettumisesta päivän säteitä vasti. Sillä sitä myöten, kun nämät säteet pystysämmin eli lavemmin pilviä kohtaavat, syntyy erinäkönen kaje, niin ihanat aamuja iltaruskot, samate kaunis monikarvanen vesikaari.

Usvasta.

Usva (sumu, utu) siinä erotaksen pilvestä, että pysyy lähellä maata. Kun nousisivat vesihöyryt sillonki korkiammalle, jopa olisimat, kun pilmet muinenki. Lämpimimmillä mailla ja merillä on usma harvonsattuva, sillä vesikellohin kaikin puolin yhtyvä lämme pian hienouttaa ne näkymättömiksi, korkiammalle kohoaviksi vesihöyryiksi. Kylmissä maatienuissa sitävaston on usvalla oikia asuntomaansa, ja eikö kummallaki ääritienualla, niin pohjasessa kun etelässä, alituinen sumu vallinne. Sumu on monasti niin paksu, että vaivon näet lähimmäisiäkän ympäristöjä. Soissa, nevoilla ja lampiloissa vesi lämpiminä aikoina pian mätänee ja se niistä nouseva sumu on usein seotettu muilla aineilla, pahalle haiseva, termeydelle vastollinen.

Auteresta.

Auer eli paivänsavu on kuivalaattunen sumu sateettomina vuosiaikoina pian alituinen lämpimillä mailla, eikä ulompanakan juuri outo. Kesällä vuonna 1783, koska kauhia maajäristys hävitti Kalabrian maisemia, nousi suuri, suunnaton auer ja levesi pitkäksi ajaksi yli koko Euroopan. Ei ollut mokomampata ihmismuistiin sitä ennen nähty. Arveltiin sitä savuksi suuresta maanalasesta tulesta, sillä maan sisässä uskotaan loppumattoman tulen palavan. Tavallisesta usvasta on auer helposti erotettava kuivuudellansa ja hienon tomun kaltasuudellansa, vaan tyyten sen syytä, syntyä ja laatua ei vielä tuta. Samatekun muuki sumu, ehkäsee auer auringon sateet läpi valasemasta. Aurinko kyllä koko kuvanensa näkyy haitatta silmille, mutta ei vaalevalta, niinkun vesisekasen usvan läpi, vaan tulipunaselta.

Sateesta.

Näkymättömästä vesihöyrystä lämpeen vähetessä sanoimma hienosia vesikelloja syntyvän ja semmoisia kaikkien pilvien ilmassa olevan. Liekkeeltä kehitettuna häälyvät he aikansa ilmassa, vaan sitte lämpeen enemmin vähetessä muuttuvat hienukoiksi pisaroiksi, joita ilma ei voi'kana kauemmin kannattaa, koska eivät ole onsia tahi tyhjiä sisältä. Pudotessaan pisarat puuttuvat toisihinsa ja paisuvat suurimmiksi, kummoisina näemmä heidät sade'vetenä alastulevan. Sade ja sadepisarat eivät aina ole yhdenlaatusia. Ollessa pisaroiten hienosta, kun tomu, sanotaan sadetta tihrusateeksi, paikon vismaksi. Silloin syntyvät pisarat ilman alimmaisissa tienoissa asuvista pilvistä, eivätkä kerkiä pudotessaan muiden kera ylen suuriksi kasvamaan. Jos taasen pisarat ovat suuria ja suunnattomassa paljoudessa äkisti maahan putoavat, niin kutsutaan sadetta rankkasateeksi. Semmoisesti sataa toisinaan kesällä, erittäinki ukonilmalla lieke'pilvien purkautessa. Jos tämä liekkeen purku niin kiukalta eli rutosti tapahtuu, että pisarat kun jokena juolavissa maahan juoksevat, niin sanotaan sadetta pilvisateeksi tahi pilviputoamaksi.

Kylmissä tienuissa sitä ei sada niin määräajalla, kun lämpimissä ja kuumissa. Kylmissä tienuissa on myös vuosia myöten sateentulo epätasasempi, toisinaan runsaampi, toisinaan harvaksempi, lämpimillä ja kuumilla mailla sitä vaston on sateella tarkempi järjestys, jos kohta ei niissäkän vuodet aina ole toinen toisensa mukasia. Ilman vedentulo näillä seuduin on paljoa runsaampi, kun kylmillä maanperillä. Pisarat ovat toisinaan variksenmunan kokosin ja laskeuvat alas enemmin virtomalla, kun satamalla. Afrikassa muutamin paikon on vuotinen vedentulo yhteen paikkaan laskettu tekemän 120 tuumaa, Franskan maalla sitä vaston, ehkä lumi, härmä ja yökaste on laskuun otettu, ei nouse vuotinen vesi 19 tuumaa korkiammaksi.

On maita, joiss' ei sada ollenkan, taikka vaan aikaharvasti, esimerkiksi Aigypton maa. Melkein yhtä harvias on sade monessa paikoin Arabiassa ja Persiassa. Säilyvätki niissä maissa kaikki eräsemmät laitokset vuosituhansia halki, jos vaan ihmisiltä saavat säilyä taikka maajäristykset niitä eivät kukista. Mikä suuri arvaamaton hyöty meillä sateesta on, siitä ymmärtäväisille ei ni tarvinne erittäin lausua.

Ilman tarvallisia sateita tutaan vielä oudompiaki, joita ihmiset usein kummana, jotai erinomaista aavistavana, pitävät, vaikka kyllä ovat luonnollisia, jos harviaampiaki. Semmoisia ovat punasade, jonka äsken kotiloistaan lähteneet perhot punastuttavat; rikkisade, joka muuttuu rikin eli tulikiven karvaseksi erästen puiden keltasesta siemen-jauhosta; sammakkosade, jollan tuulispäältä ilmaan temmatuita pieniä sammakoita tosiaanki sieltä jällen maahan putoaa, eli, kuten usiammin sattuu, sammakoita kätköstään sateen jälkeen suuremmissa joukoissa ulos lähtee, jotta on kun olisivat sadetuita; matosade eli kärpäissade, joka tulee samalla tavalla, kun vastamainittu sammakkosade; jyväsade, koska tuulispäiltä eli muilta myrskyiltä ilmaan temmatuita jyväsiemeniä sataa. Kivisateestä tulemma vasta jälkeenpäin lausumaan.

Lumesta.

Koska ilma jähtyy siksi, että edellämainitut vesikellot jäätymät, niin muuttumat nämät hyvin hienoiksi jääneulasiksi, jotka toven aikaa vielä semmoisinaki voivat pilvissä häälyä. Waan jos sama pilvi menettää liikkeensä, alkavat jääneulaset alasvaipua ja pudotessaan toinen toisiinsa tarkoilla rajoilla yhdistyen muodostuvat lumihöyhelöiksi. Näillä onki siis, ellei tuuli eli muu kohdelma heitä särje, aina hyvin tarkat muodot, useimmitenki erinäisiä pieniä tähtilöitä kuvaellen.

Että lumi, niin kylmiä, kun lämpimiä ja kuumiaki maatienuita kohden syntyy ilmassa, on siitäi nähtävä, että kuumillaki mailla korkeinten vuorten kukkulat ovat lumipeitteessä. Onki tämä lumen synty hyvin luonnollinen asia, sillä ylempänä ilmassa on alituinen vilu. Ei kuumilla mailla kuitenkan lunta sada, paitsi korkeimmilla vuorilla, joka tulee siitä, että lumi sulaa ennenkun alasemmilla paikoilla maahan ennättäisi. Niin oli usein seki vesi, joka meidän mailla sataa, lunta pilvistä lähtiessään, vaan suli pudotessaan, kun tuli maata lähemmäksi ja lämmin alko vastata. Lumen ja jäiten omituisissa oikioissä asuntosioissa, maan Pohjasella ja eteläisellä perällä, lumi ei ni konsa putoa höyhelöissä, vaan pieninä jääneulasina, jotka alastultuansa makaavat, kun hiekka löysällä. Jo Suomenki eteläisemmillä äärillä lumi usiasti sillä muodon sataa, liiatenki pakkastalvina. Waan kuta lämpimämpi ilma on lumen sataessa, kun vaan ei ole siksi lämmin, että lumi kokonansa sulaisi, sitä paremmin puuttuvat mainitut jääneulaset toisiinsa ja sitä suuremmiksi paisuvat lumihöyhelöt. Suurimmia kooltansa ovat keväilla ja syksyllä ta suojasäällä talvisaikanaki. Että Jumala on lumenki meille suureksi hyväksi luonut, se on hyvin tiettävä asia. Suuri etu on meillä siitä yksin matkojenki ja ajojen vuoksi, myös suojelee se laihon ja muut kasvut kylmältä pilaumasta ja mättänemästä.

Rakeista.

Raketten erityistä syntyä ei vielä tarkon tuta. Arvelua myöten ne ilmassa esinnä olivat lunta, joka siellä vaikuttavan liekkeen voimalla liittyi kiintiämpiin palliloihin, niin rakehina alasputoava. Waikka rakeet päältänähden ovatki jääpalasia, niin niillä kuitenki on sisusta luminen. Merkillinen asia on, ettei talvisaikana ja keväillä ni konsa raehdi, eikä myös öilläkän. Usiammasti on raketten sataessa myrskytuuli ja ukonilma. Oppineet ovat koetelleet liekkeen voimalla tavallisista vesipisaroista rakeita kuvailla ja ovat saaneetki. Rakeita ilmasta toisinaan putoaa tuuman paksusta ja vielä sitäi suurempia. On niitä jollonkullon satanut naulanki painosta rakeita. Semmoisia ei kyllä touvot ja hedelmät kiitä, jopa pienemmistäki saadaan usein isot vahingot. Siitä meidän ei kuitenkan tule epäillä, ettei olisi luoja jotai hyvää meille rakehillaki tarkottanut, maik'emme niin sitä vielä käsitä'känä.

Kasteesta ja Härmästä.

Tavallisesti luullaan yökasteen ilmasta lankeaman ja miksi kyllä ei voisiki ilmassa häälyviä vesihöyryjä kasvannoille maassa laskeuta. Epailemätön asia on kuitenki enimmän kasteen maasta ja juuri itsistä kasvannoista lähtevän. Se tapahtuu seuraavalla tavalla: yöllä haalistu eli valjustuu ilma ylempätä, vaan itsessä maapinnassa ja sen kasvannoista säilyy lämme kauemmin. Ne niistä lähtevät höyryt kyllä luontoansa seuraten kohoaisivat ilmaan, vaan tuskin erittyänsä maasta muuttuvat vilulta kohdattuna vedeksi ja pysähtyvät eli jo vähä ylemmäksiki nostua jälle laskeutuvat kasvantojen lehdille, joissa se ei ainoasti päällyspuolella, vaan maahuolellaki tavataan kasteena. Jos kumoat ammeen eli muun semmoisen astian jollekulle paikalle yöksi, ettei ilmasta ni mitä sen alle pääse, niin aamulla jälkeen kuitenki tapaat sen alaset ruohot eli muut kasvannot tavallisessa yökasteessa. Usein tulee kasteelle hajunsa, makunsa ja näkönsäki erityisistä vieraista aineista, jotka höyryn kera maasta nousivat. Niin esimerk. on kaste paikon suolalle maistuva, semmoisissa paikoissa nimittäin, joissa itte maaki on suolansekanen. Sateen jälkeen on kastetta aina runsaammalta, olkoon muuten, jos kuinka poutasää. Sitä vaston on pitkällisten poutain perästä, kaikkein kasvantojen maassa kuivettua, kasteki vähempi. Kuivissa erämaissa, joissa harvon sataa, kastetta ei ni nähdä luonenkan, jos ei mitä mereltä sattuisi ajaumaan. Ne moninaiset, ihanankoriat haamut, jotka aamuisilla, päivän yletessä, kastepisaroita kaunistelevat, tulevat päivänkajeesta kastepisaran ymmyrkäistä pintaa vasten. Kuinka viisaasti kuitenki eikö ole kastettaki luoja maansa kasvantojen virvotteeksi ja menestymiseksi asettanut.

Härmä eli kuura, joka kasteen siasta vilusäällä maan ja kasvannot peittää, ei ole kun hyytynyt kaste. Maasta ja kasvannoista lähtevä höyry, ennen pisaroiksi juostuahan, kylmäntyy hienoiksi jääneulasiksi, jotka toisihinsa määrätyillä kulmilla ja rajoilla yhdistyen, kuvaavat monituisia, somanäkösiä muodostumisia. Huude, joka muutamina talvina puut paksummaltaki metsissä peittää, on samaa laatua, kun härmäki, sillä vaan erotettu, että nousee korkiammalle ja asettuu puihin.

Ukkosesta.