Part 17

Toiseksi lausuu Renvalli kielemme sopimattomuudesta tavutarvoin ja edellisyyden kohdassa (olämplighet för qvantitets och positions regeln), jota emme voi ollenkan ymmärtää, koska juuri samassa kohdassa kielemme on yli moninaisten muiden kielten sopiva, eikä sopimaton. Wai päättäisikö vasta sitte sopivaksi kieltämme, jos pitkät tavuet ynnä pituudensa olisivat korollisia, lyhyet korottomia, jotta itsekuki mitta tulisi alkamaan korotetulla tavuella. Waan niinpä ei syntynyt Greikan ja Latinan kielellä kauniita kuusimittarunoja, jonka tähden mielellään keskessä runon panivat mitan alkamaan korottomalla tavuella, johon kirjoista kyllä saamma esimerkkejä, ettei tarvitse'kan tähän erittäin panna. Samate on meidän tavallisissa nelimittarunoissa mielentehty kaunistus, saada mitat toisinaan korottomilla tavuilla aletuksi. Esimerkiksi kahdeksasta seuraavan oravarunon värsyistä ei ole kun l:sen, 5:dennen ja 8:sannen kaikki mitat korollisia:

Oravainen kummin kukka, Kummun kultanen omena, Oksalla ojentelete, Lehmällä levättelete, Kuni jouvun jousissani, Wasamoissani varahun; Päre'nuolet, puuvasamat, Ei ne kauas kannattane.

Kolmanneksi tulisi katsoa, jos ei syy Renvallin moittimihin sanain typertämiseen, katkasuun, pidentöön ja venyttelöön ainaki ole enemmin kielen käyttäjissä, kun kielessä. Ingmanni ja itseki olemma kokeneet kuusimittasia vanhain tapaan laittaa, vaan lieneekö kokeissamme pahemmin sanoja typerretty, katkaistu eli muuten sorrettu, kun, jos olisimma niitä Renvallin neuon mukaan tehneet. Eräs toinen, meiltä ja muilta suomen kirjallisuuden hyväiliöiltä arvossa pidettävä oppinut on Renvallin mukaan Homeiroa suomentanut, jonka käännöksestä panemma seuraavan palasen (k. Otava eli Suomalaisia Huvituksia C. A. Gottlundilta. I Osa, s. 248 e.):

"Kultain! elä sie sure mun eistäin niin varsin ja paljon Luojan tahtoa vasten, ei minua liikutat ykskään. Eihään löyvy sit' miest', joka omansa onnensa välttää, Lie hän pelkur' vai tuima, kuin kerran on moailmaan tullut. Kiännä siitt' kultainen kotiis, ja omat askareis laitak, Kaiteis kuin värttänäis myöskin, ja sinun piikojais käske Toimittaa totella työnsä; sill soast' on miehillen murhe; Kaikista, liiotenk' mull', jotk' Ilioss', syntyneet ovat."

Sanat ovat Hektoran, joilla koki asettaa puolisonsa murhetta, itse sotaan lähtien. Meiltä ovat ne historia- osassa tulleet seuraavalla tavalla vanhain runolakia myöten käännetyiksi:

"Ellys, lempeni, niin yhä liion mielaloelko! Ei kenkään manalaan mua vaston luomoa työnnä, Määrästänsäpä vaan ma kenenkän en arvele päässeen, Ei hyvän, eikä pahan, ken kerran syntynyt ompi. Niin jopa käy'ki kotiin toimittelemaan tupatöitä, Kankaitai, keträämiä myös, yhä laittava piiat Töihin asettumahan; sota huolena lie urohilla Kaikillai, ja minull' yli kaikkein Iiliolaisten."

Homeiron omilla sanoilla luetaan nämät Hektoran lauseet seuraavalla tavalla:

δαιμονίη, μή μοί τι λίην ακαχίζει θυμῷ· armas, elä minulle niin liian huolestu mielessä οὐ γαρ τές μ' ὑπὲρ αἶσαν ἀνὴρ ἀϊδι προϊάψει· ei-pä ken mua yli luoman mies manalle työnnä μοῖραν δ' οἰτινά φημι πεφυγμένον ἔμμεναι ἀνδρῶν, määrää vaan enkenenkän sano päässeen olevan miehistä οὐ κακὸν οὐδὲ μὲν ἐσθλὸν, ἐπὴν ταπρῶτα γένηται. ei pahan eikä myös hyvän, kun esinnä syntynyt lie. ἀλλ εἰς οἶκον ἰοῦσα τὰ σαυτῆς ἔργα κόμιζε, mutta kotiin astuva omiasi töitä katso, ἱστόν τ, ἠλακάτην τε, καὶ ἀμφιπόλοισι κέλευε kangaspaita-ki, värttinää-ki, ja piioille varota ἔργον ἐποίχεσθαι πόλεμος δ' άνδρεσσι μελήσει työ alottamaan; sota-pa miehillä huolena olkoon πᾶσιν, ἐμοὶ δὲ μάλιστα, τοὶ Ιλίω εγγεγάασιν. kaikilla, minulla-pa enintä, jotka Iiliossa syntyivät.

Neljänneksi sanoo Renvalli ehkä toisen puolen kielemme sanoista olevan semmoisia, etteivät Greikalaisen kuusimittarunon jälkeen käytettynä sovi mihinkän. Kahdestatoista esimerkiksi otetuista sanoista kelpaavat kuitenki ja ovatki aika somia kuusimittarunoon sillänsa sanat: kuka, joka, minä, sinä, oli, tuli ja samate sopivat toisetki esimerkkisanansa mainittuun runoon, jos ei yhdessä siassa, niin monessa muussa. Koetteeksi panemma toisen puolen näistä sanoista kahteen seuraavaan runoon:

Nyt minä sain sanoman, joka, jos Jumal' auttava oisi, Tois' olevan rauhan, kuta niin sinä, kun minä toivoin; vai eivätkö liene Greikalaisen kuusimittarunon mukaan tehtyjä?

Mutta jos olisiki eräitä joita kuita sanoja kielessämme, jotka kuusimittarunoon eivät sopisi, niin tuo nyt ei ole niin kauhistuttava asia. Eikö niitä ollut kyllä monta Greikan ja Latinanki kielessä semmoisia ja sopivatko sitte kaikki suomalaiset sanat vanhuudesta rakastettuun nelimittarunohomme? Ei kaikki kukatkan kedolla sovi seppleiksi, mutta sitoja näkee, mikä sopii, poimii sen ja heittää sillänsä poimimatta, mikä ei kelpaa.

Näin tuumailtuamme, ettei käytä'kän suomalaisia kuusi mittarunoja Ruotsalaisten tavalla laitella; joko pitäisiki niitä sitte aivan samaan laatuun tehdä, kuhun muinen Greikalaiset eli Latinalaiset tekivät kuusimittasiansa? Ennen mitänä tähän kysymykseen vastattuamme olisi kaiketi tarpeellinen Greikalaisen ja Latinalaisen kuusimittarunon luonto tarkemmin selvitetyksi saada, kun sihen tässä kirjassa näyttää tilaa saavan. Kuusimittaruno Kreikassa omituinen tuli latinan kieleenki ulkoa otetuksi, vaan ei aivan alkuluonnostaan muuttumattomana. Kummallai kielellä oli oma muotonsa ja luontonsa, jonka tähden, mikä toisessa näytti somalta, toisessa ei näyttänyt. Niin esimerkiksi ei haitannut Greikalaisen korvassa ääniketten yhteentulo kahdessa sanassa, jotta soivat kumpanenki kuulua omalla äänellänsä, vaan Latinalaisella tuli edellisen sanan loppuäänike jälkimmäisen alkuäänikkeeltä nielastuksi ja samate äänetön m edellisen äänikkeen kanssa. Myös näemmä erittäinki Homeiron Odysseia runoista, kuinka usein lyhyitä äanikkeita ilmanki edellisyyttä on pitkäin siasta käytetty, joka Latinalaisilla, olleti'ki parahimmilla runojilla ei kelvannut. Waan mintäpä luetteleisin näitä erotuksia; tietää hän tuon nyt jokanenki, että vaikka yksiä puita kasvaa usiammissa maanpaikoissa, ne eivät ole jokasessa juuri yhtäläisiä. Niin runojenki ja kaikkein kanssa. Suomalaisia kuusimittarunoja tehtäköön Greikalaisten mukaan, vaan muistamalla, mitä kielemme oma luonto erittäin vaatii eli vaan sietääki. Jos, kuni epäilemättä alkuansa tehtiin, kuusimittasia runoja vieläi laulettaisi, niin kaiketi olisi paljo helpommasti nähtävä, millä tavalla niitä somimmasti meidän kielellä toimitettaisi. Kaikenlainen runo ensin synty laulusta ja oliki sillon lapsuudessaan paljo kauniimpi, ihanampi. Sitte äitistään vierotettuna, orpona kuljekselema, tuli runo jäykemmäksi, kolkommaksi. Nykyjään enimmiten niin itsepäällään elelevä on jo paljoki runo ensimmäisestä ihanaisuudestaan muuttunut. Waan missä vieläki runo laulua noudattaa, aina on paljo mukavampi, luontevampi. Melkein samalla tavalla lauletaan Hämeessä Ridvalan Helkarunoja, joiden eräät värsyt juuri ovatki ihmeteltävästi kuusimittarunojen muotosia esimerkiksi tämä seuraava:

Kolman- | nen kai- | voit kar- | keesen | kauniisa | joukos.

Warahinen ainaki olisi päättää, tämän laulutavan olevan yhden ja saman, kun jolla muinasGreikalaiset kuusimittasiansa laulovat, jos kohta niin olla olisi mahdollinenki. Sillä ynnä kauppatavarojensa kuljettelivat muinasaikaan Greikalaiset moninaisia oppeja ja taitojansa ympärillä oleville, loitompanaki asuville kansakunnille ja kaikista taidoista on sulonen laulutapa helpoimmasti opittava ja muistettava.

Satuja.

1. Mettiäinen ja Muurahainen.

"Mistä se tulee, kysy muinen mettiäiseltä muurahainen, että sinua rakastavat, minua vihaavat ja polkevat ihmiset? Kuitenki luulemme yhtä harras ja uskollinen työssä olevani, kun sinunki." "Niin kyllä oletki, vastasi mettiäinen, vaan kaikesta työstä ja vaivastasi ei ole kellänä, jos ei itselläsi, hyvää."

Mitä pitkästä iästä harjottamata hyvyyttä?

2. Mettiäinen ja Hämähäkki.

"Olisi minulla, kun sinulla, piikki suussani, sano hämähäkki mettiäiselle, en toki noin ajeleisikan ja liehuaisi kaiken aikani kukilla, vaan ajaisin ja tappaisin kärpäsiä, joita nyt, näin raukka aseetonna ollen, en aina hyväsesti voita." "Waiti, hävytön, vaiti, vastasi mettiäinen, etkö tiedä, että asetta pitää kantaa itsensä ja lähimmäistensä turvaksi, ei vahingoksi ja surmaksi!"

Surmaksi suella valta, miekka puolimielisellä.

3. Kotka ja Jänis.

Kotka otti pojan jänikseltä, eikä laskenut kynsistään, vaikka kyllä kauniisti emä rukoili. Wiimmen tuskissaan jänis uhkasi kostaaki, jos ei heittäisi. "Saat kostaa", vastasi pahasti irvistellen kotka, lenti puun latvaan pesähänsä ja tappo jänissikiön omain poikainsa ruoaksi. Waan jänispä ei ollut suotta kostoa uhannut. Kutsui avukseen toisia jäniksiä ja rupesi kaikin voimin puuta poikki järsimään, jonka latvassa kotkalla oli pesänsä. Jo viimmen tuulen avulla kaatuiki puu, kotkan pesä hajosi ja pojat litistyivät kuoliaksi kallioa vasten.

Kyllä mies merenki kiertää, vaan ei kierrä vainojata.

taikka

Ylenkatsottu kanto reen kaataa.

Suomen kansan Arvuutuksia.

1. Kuiva kuusi kankahalla, kasvo tuoreita käpyjä.

2. Suoniton seisoo, jäsenitön jätköttää, talon leivässa pitävi, kaiken kansan kasvattaapi.

3. Neulanenä, pujoperä, herroille veron vetää, takaperin työnsä tekee.

4. Seitsemäselkänen, satajalkanen (Seitsemän selkää, sata jalkaa),

5. Pajuttu, parkittu, naulittu, vääräpuu vääremmäksi veistetty.

_Osviittoja_. 1. Humalikko. 2. Jyväsäkki. 3. Kana. 4. Karhi (Hara, Äes, Astuva). 5. Satula (t. Palje).

Suomen kansan Sanalaskuja.

1. 2. Sillan on toimi toisialla eli: mieli melkiässä, kun on toisen miehen päässä.

Ei vaan taidakan paljo siitä toimesta olla, jota ei omassa päässä säilytetä, jonka tähden jokasenki mahdollisuutta myöten pitäisi kokea omalla toimellansa elää, ei totuttaatse ylen muihin luottaumaan, sillä itsekullaki on työtä itsestänsä. Toisilla sanoilla kuuluu edellinen sanalasku näin: Sillon on tuuma tuonnempana, kun on toisessa talossa, väki väljässä tilassa, kun on toisen hartioissa.

3. Pääsen mä kolmesta pahasta: venehestä vuotamasta, hevosesta heittiöstä, akasta anipahasta; menehen tulella poltan, hemosen hukille syötän, akan tallilla tapatan.

Muutamain olen kuullut sanovan: hevosta pakenemasta, akasta äkisemästä. Sitä et taida tarvita muistuttaa, että ei ole kaikkia sanalaskuja seuraamista. Niin eipä nykyistäki. Wuotavat veneensä kyllä polttakoot tulella ja syöttäkööt susille heittiöt hevosensa, vaan äkisemätä eli muuten pahaa akkaansa ei saa'kan taudilla eli muulla mies tapattaa. Ilman näyttää tämä sanalasku muinasaikaan syntyneeksi, koska miehellä ei vielä ollutkan paljo muuta toimittamista, kun veneensä, hevosensa ja akkansa kera.

4. Miehittäin on myllyn käynti, vaimottain on lehmän lypsy.

Jos leipää ei talossa, niin syy miehissä; jos karja kehno, vika vaimoissa.

MEHILÄINEN W. 1836.

Joulukuulta.

Tyttö kehnolle kosialle.

Kuulu suolta ruoskan roiske. Rannalta reen ratsina, Aisan kalke kaivotieltä: Mie toivoin tutun tulevan, Koriamman kohti käyvän, Näätäreuhkasen näkyvän, Revonpuuhkan purhottavan; Tuo tulevi turkin nyplä, Ween koira vengottavi, Tuohinen kypärä päässä, Petäjäinen paita päällä, Housut Honkaset jalassa, Puksut puiset lantehilla.

Ja mitä kävelet surma, Rannan raukuja ajelet, Tinnervöitä tieustelet! Suru surtsi kormannossa, Hietat helmoissa helisi, Kunnottoman kukkarossa, Lantittoman lakkarissa. Kun et tenkoa kerännyt Täältä neitiä naiaksesi, Tahtoaksesi tytärtä!

_Jälkimaine_. Näin lauleli muinen Karjalan neito, liiaksiki vähätoivottua kosiatansa herjaten. Kun tuo nyt et kuitenkana ketänä kaunista, ylimäärin ynsistellä, vähemmin herjata; niin olisiki meidän mielestä sopivampi, tytön siistisanoin puhutella kehnompataki sulhoa ja ennenkun kieltää, visusti miettiä, jos eikö voisiki tuumiin yhtyä. Ei sitä aina ole'kana sihen luotettava, että _luonto luovun luoksi tuopi, veri vierehen vetävi_, vaikka, jos niin tapahtuisi, se kyllä paras oisiki. Olipa ennen muutamaki tyttö, joka sillä toivolla hylkäsi hyviäki kosioita, vaan jonka sitte kukkaikänsä mentyä _täyty ruupuhun ruveta, käsin käyä tähtehille_. Toisinaan ei tuo luonto luotua luoksi, joka vaan ei sillenkäne tytölle tuonut, joka ikänsä tyhjän toivossa kuluttua, viimmen laulo: "mikä multa mielen otti, kuka haikian hajotti, mokomalta mielevältä, kylän kaiken viisahalta! Mieli on tervoa parempi, syän syttä valkosampi." Eikä paremmin käynyt senkänä tytön, joka vanhempainsa neuoa vasten paremmat heitettyä viimmen kehnompaan suostu, josta sitte mielipahoissaan itse saneli:

Olisi tämä otettu, Tämä muoto muuanenki, Tämä kasvo kaikin paikon, Ilman tuotta turmiotta, Ilman ilkiriiviöttä.

Ei ollut isoni syytä, Ei isoni, ei emoni, Itse hullu hukkasime, Mielipuoli mestasime. Itse liitin liinahurstit, Laitin aivinalakanat, Itse vierehen venäyin, Käsivarrelle valauin. Otin hurjalta hopiat, Rahat rannan juoksialta, Nukuin nurjuksen nutulle, Wäsyin väinön vuotehelle, Olutjuomarin ohelle, Hurstille humalahurjan, Wiinavillin vaattehille: Katsoin suuta sulhaseni, Muotoa mukahiseni; Niin sainki sulhon mokoman: Suun kun syövältä suelta, Korpilta nenän korian, Muovon mustalta sialta.

Jos nyt tytöt itse toisin ajatellevat kauniistansa ja sopivaisuudestansa kehnompiasi kosioita kohti, niin jopa tuon helposti arvaaki jokanen, yksipuolisia olevan niin meidän, kun ehkä heidänki mietteet siinä asiassa.

Oudompia sanoja, ratsina; ratina (ratina, ritinä, rytinä, rutina, rotina, rötinä). näätäreuhkasen; näätänahkalakkisen revonpuuhkan; jolla on puuhkat (kaulukset) remon eli ketun nahasta, purhottavan; pöyhöttelevän, isosti eli julkisesti liikkuvan, nyplä; näppylä (?) s.o. vähäarvon, vähäpätönen, mitätön, vengottavi; kulkee, liikkuu hangaltaen, rientäen, kypärä, pystölakki, puksut; pöksyt, housut, kaatiat, tinnervöitä; tinamöitä, surtsi, suriusi, sorisi, sirisi, ratisi jne, kormannossa; taskussa, lakkarissa.

_Toisintoja_. v. 4. tutun l. tukun, v. 6. näätäreuhkasen t. näatälakkisen. v. 7. remonpuuhkan t. punareuhkan. v. 17. kormanossa t. korvahassa. v. 19. kunnottoman t. tunnattaren v. 18, lantittoman t. taskuttoman. v. 20, neittä l. naista, v. 21, tahtoaksesi tytärtä t. tytärtä kuvettoasi.

Muuttavalle Kirkkoherralle.

Jos ma saattaisin sanella, Surusuulla surkutella, Walitusta Wiitasaaren — Mutta kielen kerkeyttä, Mettä mielen voiteheksi, 5 Taivahasta tarvitsisin Lähtiessä laulajaksi, Ruovetessani runoille; Koska pappimme parahin, Opettaja aimollisin, 10 Kunniasta korkiampi, Rovasti ja Kirkkoherra, Meiät jätti jääneheksi, Heitti suurelle surulle. Tämä herra hengellinen, 15 Sanan saattaja sulonen, Jonka vertoa virassa, Taikka muissakin tavoissa, Toista tuskin löytyneepi, Jo nyt jätteli hyvästi 20 Wiitasaaren seurakunnan. Suru särkepi syämen, Murhe miellen murteleepi, Muinosia muistellessa, Papin hyvän pauhinoita. 25 Oli siellä, oli täällä, Aina omiaan opetti Taion tielle tasaselle; Ohjaeli outojaki, Muukalaisia monasti; 30 Laitto lapset lukemahan, Wanhat varsin taitamahan; Aina näytti olevansa, Niinkun paras paimenista. Kun hän maalla matkusteli, 35 Kulki kyllä kaunihisti, Tuli siivolla tupahan, Aina suulla nauravalla, Kaunihilla katsannolla. Kotonansa komin nöyrä', 40 Talossansa taitavainen, Aina autto turvatonta, Hyvin holho huonompia, Lahjotteli laupiaasti Warojansa vaivasille. 45

Tämä herra hengellinen Monen muistossa pysypi Tähen oppinsa tukevan, Hyvänsuovan syämensä. Rippilapset rinnoissansa 50 Tämän tuntevat totuuen: Niitä' neuo neuomalla Wiikkokauet kerrallansa, Kyllä kauniisti kysesi Läpitse laviat kirjat, 55 Ratki suuren raamatunki; Wiisauet muilta mailta, Tieot taampata kokoili, Kuvakirjat kaikenlaiset, Luonnon laitokset laviat; 60 Näitä näytti lapsillensa, Näistä oikein opetti Töitä Herran tuntemahan.

Tämä herra hengellinen Totisesti toimitteli 65 Walkeutta vallallensa, Pimeyttä pienemmäksi. Tosin toimomme olisi, Ei menevän mielestämme Hänen neuonsa hyvimmät, 70 Wakaisimmat varotukset, Joita vielä viimmeseksi Lähtösaarnassa saneli, Kussa oli kuulemassa Monta miestä, montä mieltä. 75

Kaikki jätteli hyvästi Herran haltuhun hyvimmän, Isän ylhäsen sylihin. Suokohon Jumala suuri, Että toisessa elossa 80 Näkisimmä näitä häitä, Joissa meiän mestarimme, Entinen opettajamme, Suurten seurojen seassa, Isän ihanan majassa, 85 Kiitosvirttä veisaileepi Karitsallen kaunihisti.

Hänen lopulle elolle, Tämän maailman majassa, Toivotamme menestystä. 90 Luoja hälle lahjotkohon Iän pitkän, onnellisen, Ilopäivät lapsistansa; Että sekin seurakunta, Jonka joutu vartiaksi, 95 Saisi nautita ilolla Papin parahan menoja, Rakkautta rauhallista.

Syystä saatamamma sanoa: Mies on ollut, mies on mennyt 100 Mies jo jätteli hyvästi.

_Jälkimaine_. Tämä runo on, niinkuin nähtävä itsestä aineestaki, Wiitasaaren pitäjässä tehty talonpoikaselta mieheltä, jonka nimestä tätä nykyä en voi selvää saada. Runojan toivotus v. 92 kyllä osiksi täytettiinki, ei kuitenkana niin, ettei jo olisi tästä maallisesta majastaan muuttanut sama kiitettävä kirkkoherra, hengellinen Tohtori ja Ritari, joka Rautalammin pitäjässä 1836 kuoli, kaikiltaki, jotka hänen tunsivat, halullisesti surtuna ja kaivattuna.

Jaakko Wallenperi.