Part 16

Laain liiton nostakseni Kuunki, päivänki keralla, Nousin ennen liittoani, Ennen ehtoaikoani. Pyhin pikkupirttiseni, 5 Lakaelin lattiani, Tinasilla lehtisillä, Waskisilla varpasilla. Ammuelin rikkaseni Waskisehen vakkasehen, 10 Tinasehen tokkasehen. Wein mä rikkani pihalle, Kannon ulos usta myöten, Pihalle vajoa myöten, Pellolle perimmäiselle, 15 Kaijimmalle pientarelle. Seisattelimma rikoilla, Kääntelimmä, kuuntelimma; Siellä kuulin kuusoalta, Seitsemältäki tähysin, 20 Jopa kuulin kummempia, Imehempiä tajusin: Oravalla kynnettihin, Hepo hännin puuhun juoksi, Oro kuusessa makasi; 25 Sika tiellä poikki puolin, Kahet kannukset jalassa, Oksat kuusen kummassai.

Näin Wielä imehempiä, Toki kuulin kummempia: 30 Siat sotki taikinata, Emännät sikana röhki; Kirvehellä keitettihin, Kattilalla leikattihin; Orot otran leikkuossa, 35 Siikaset sitelemässä, Lakloset latsottamassa, Hanhet haasioitsemassa. Anna hanhut siivyttäsi, Lakla laakamoisiasi, 40 Millä lennän tuolle maalle, Tuolle maalle vierahalle, Ylitse meren yheksän, Meripuolen kymmenettä, Sinisen salon sisähän, 45 Waskisehen varvikkohon. Siellä vuoret voina vuoti, Kalliot sianlihana, Mäet mämmikakkaroina. Siell'on naiset listin lastin, 50 Morsiamet mustin kulmin, Akat vanhat vaskivöissä, Tyttäret tinasiloissa, Kukot kultakannuksissa, Lehvät leppäsin utarin, 55 Paimenet pajusin jousin, Ei juoa oluttakana Kuparitta kultasetta, Ei syö a sianlihoa Weitsettä hopiapäättä. 60 Laulajat lehellä lemmen Kuuliat kukalla kullan Mie itse remon rekehen Wirsi väkkärän väkehen.

_Toisintoja_. v. 3, 4. Nousin aivan aikasehen, Aivan aika huomenessa Wielä ennen ennättelin, Ennen kuuta paiveäni. v. 5. Lämmittelin pirtt. v. 6. Lakuolin (Lapuoni) l. v. 13—15. Läksin u.u.m. Pellolle pärettä myöten, Perimmälle pellolleni. v. 17. Seisoimma rikoillani. v. 19,20. Kuulin tuolta kuusiammat, Tähysin kaheksiammat. Kuulin kummat kuusialta, Näin miehet yheksältä. Kuulin kummat, näin imehet, Hämehessa käyessäni. v. 24,25. Hevonen makasi puussa, v. 35. Urot (Sulhot) otran leikannassa. v. 36. Sinervöt (Neitoset) s. v. 38. Hanhuet haasiomassa. Akat vanhat päätä poimi. Itse hanhut antelevi. v. 41,42. Millä mennä muille maille, maille tuntemattomille (Noille maille tuttaville). v. 46. Waaher vaskinen salossa, v. 54. Neitoset tina sylissä, v. 56. P. p. sauoin. v. 62. K. kullan kannalle.

_Jälkimaine_. Sanotaan olevan lisäksi rikanki rokassa, hämähäkin taikinassa ja niinpä olkoon tämäki Wenäjän Karjalasta saatu lasten remputus muun luvun lisänä. Waan ettei kukaan arvelisi, jo lopussa olevan parempain runojen, jos semmoisia muuten on ollutkan, niin saamma tiedoksi antaa, että niitä vielä on kyllin tulevaksi vuodeksi; sen jälkisistä emme vielä' virka mitänä.

[Tulevata vuotta muistellessamme toki ohessa muistelemma Mehiläistämmeki. Jos vaan ei lie ylen vähä hyvittäjiänsä tänä vuonna hyödyttänyt, niin olisi harras ja nöyrä pyyntömme, etteivät tulevaksikan vuodeksi häntä unhottaisi. Siipinensä, sulkinensa ja kaikin karvoinensa lupaa hän heitä edespäinki palvella kolmen ruplan palkalla ja 45:den kopeikan pestillä vuodessa. Läheläisiltänsä, jotka eivät vaivaa häntä pimiään, ahtaasen postilaukkuun tunkeumaan, hän ei pestiä vaadi'kan. Tulostansa, olostansa ja toimestansa saapi hän pian Suomen Yhteisestä Avisassa paremman ilmotuksen antaa.]

Oudompia sanoja, v. 11. tokkasehen sama kun vakkasehen. v. 20. tähysin s. k. tajusin, hoksasin, äkkäsin jne. v. 37. lakloset; lakla kuuluu olevan suorsansukunen lintu; latsottamassa, kekoja tekemässä, kekoilemassa. v. 40. laakamoisiasi, sieviä, oivia, jaloja siipiäsi. v. 64. väkkärä, lasten tuulimylly.

Huotarin Naimisista.

Tuoll' on tytty syntynynnä, Lapsi laavu kasvanunna, Kuikan kuulussa kylässä, Latvajärven laitehilla; Lesosen suku leviä, 5 Suku suuri kuoharien.

Pien' on piikoina elänyt Missä vuoen, kussa kaksi, Kussa kohta kolme vuotta. Pääsi päälle Teirivaaran, 10 Oli Läykyssä keseä' Naia huol'ois Huotarista, Läykkyläss' on pieni piika.

Meni Läykkyhyn läpällä, Puhutteli puolisoksi. 15 Siitä heillen häät paneksen, Tahi tanssi alkanevi.

Heitti Iivo ilkiäksi, Kuurnis kuulemattomaksi: Pani pönkän pirtillensä, 20 Pirtin lukkuhun lujahti.

Paavil' on parempi miesi: "Kyllä mull' on, missä maata; Mene louhella lopista, Alota alakivellä, 25 Piätä pikkuhuonehessa."

Arki aamulla tulevi, Talon töille tarvitahan. Astua alottelevi Kotihinsa kohvasäällä; 30 Jo kohta koti näkyvi, Talo vaaralla näkyvi.

"Onko tuo minun kotini?" — "Sihen sinua vietänehe." 35

Nousi rannasta mäkehen, Pääsi pirttihin pihalta, Risti silmät ripsahutti, Istu penkille perähän, Lasin alle laittelihen. 40

Katsovi kaluksi ukko, Minnoahan mieleväksi; Elettihin ensitalvi Muihen ihmisten mukahan. Tuli äiti atimoksi, 45 Pitkäkorva maammo luoksi; Hoto huolelle rupesi, Murehelle vaimo kaunis; "Sain miehen, mitä parasta, Waan on vähä vanhanlainen, 50 Iho ilkiän näkönen, Kasvot menty kaitaseksi, Nokka nossut korkiaksi, Hampahat sitäi pahemmat, Puolet aikojain puretan." 55

Ei se hyvä Huotaristai: "Hairahin polonen poika, Kun nain naisen nuorenlaisen, Nuorenlaisen, kaunukaisen; Mont' on miestä Miinoassa, 60 Paljo poikia kylässä: Läksin aamulla varahin Akan luota astumahan, Katso tuoll' on toinen miesi Seisomassa seinän alla. 65 Minä kiljasin kivasti: "Mit' oot aamulla varahin Seinän alla seisomassa?" —

"Ilman aikoja kohennan, Kun on kaatunt kallellahan." 70

Ukko tuosta arvelevi: "Hoto on tuotu helvetistä, Paha pitkästä perästä; Heitäksen paha pahaksi. Etona elämän rikko, 75 Koin kultasen hävitti, Saatto miehet mieron tielle.

Minnä minua vaartelevi, Paloilla pahentelevi, Peitti jauhot penkerehen; 80 Nyt meillä nuju tulevi, Tahi tappelo paneksen, Parallen jako tulevi, Tukat käypi tuuhakaksi. On meitä kovoa kaksi 85 Utautut yhen näköset; Minnä minua nakkelevi, Kuppiloilla koittelevi, Otti koivusen korennon, Kopahutti kättä vasten; 90 Pääsin mie polonen poika, Astun armasvelleheni, Pääsin tuonne Petrin luoksi: Hoi on, Petri veikkoseni! Pahoin on käynyt parralleni, 95 Tukalleni tuhmemmasti."

Wietiin viestiä kylälle, Teiriniemehen sanoma; Kokoutu kokohon kuikat, Tunki tuppelot tukulle, 100 Miehet Miinoan kylähän, Itse Iivo päällysmiessä.

Katseltihin kaikki paikat, Otettiin omin lupinen, 105 Pantiin Huoti puhtahaksi. Wiel' oli Ollilla osaksi, Kun ei ollut omassa koissa, Kaunihissa kartanossa: Iivo ois lyönyt ilkiästi, 110 Oisi koskenna kovasti, Pahoin piessyt pitkäkorva, Hoto saualla hosonnut, Ohkemi omalla käällä. Pelona ihasteleksen, 115 Arvelee Lapukan akka: "Oleksi on oiva ukko, Waan on mieleltä kepiä, Minnoansa saarnoavi, Niinkun kiivas kirkkoherra. 120 Tok' olitki oiva lapsi, Hoto muita muitterampi, Kun kisoit parran palkastasi, Kolme vuotta oltuasi."

_Jälkimaine_. Tätä runoa kuulin usiammassai paikassa Menäjän Karjalassa somasti tehdyksi kehuttavan, jonka tähden sen mielellämme tähän präntäytimmä, jos ei muuksi hyväksi, niin toki näytteeksi heidän somasta. Miinoa on suuruudeltaan jommoinenki, noin viidentoistatalonen kylä samannimisen ison järven vaiheilta. Siinä asu Olli eli Oleksi (Aleksei) Huotari, jonka naimisista runolla on työnsä. Luodepohjaista päin Miinoasta on Suomen rajoa möyten ensin Teirivaara ja Akonlahti sitte eräitä pienempiä kyliä ja niiden perästä taasen vähä suuremmat Kivijärvi, Latvajärvi ja Lapukka. Kuikasta Latmajärven laitehilta sanoo runo Hoto Lesottaren olevan kotosin. Läykkylä talon nimi Teirivaarassa ja Paavila toinen, rikkaaksi huuttu talo, jonka riiheen Huotari akkanensa sai morsianvuoteen, kun Iivo ei laskenut huoneesensa, jonka luona esinnä oli tuumat, yötä maata. Petri talon isäntä Miinoassa ja Pelona Hoton 'äiti, Ohkemi ja Iivo muita omasia.

_Oudompia sanoja_. v. 5. L. suku leviä s. o. Lesosen leviästä (isosta) sumusta. Niin pannaan semmoiset selvityssanat useinki Nimentäsiaan. v. 7. piikoina; muutamissa paikoissa Suomessa sanottaisi Yksikössä: piikana. v. 14. läpällä, kiireesti, joutuen. Kun lintu lentää siipiään lekuttelematta, sanotaan siivet läpällä lentävän. v. 24. louhella, kivellä, paadella. v. 27. Arki, arkio, v. 38. risti, ristiksi Wenäjän tapaan silmänsä. v. 45 atimoksi, vieraaksi, kostiksi, v. 52. menty; niin Wenäjallä, Suomessa menneet, v. 75. etona, hylky, heittiö, ruoja. v. 84. tuuhakaksi, pieniksi päiksi. v. 86. utautut (utautunut), sattunut. v. 97. viestiä sanaa, v. 100. tuppelot, mitättömät, epäkelvot, vähäpätöset miehet. v. 105. omin lupinen (lupine'); niin alkutäydellisyydessään, sitte Suomessa tavallisesti lyhettynä _omin luvin_, v. 12S, kisoit, kiskoit, revit.

* *

Muualta saatuja Mehiläiseen lähettyjä eli ilman koskemia kirjotuksia.

***sta 5 Toukokuuta 1836.

— — — Muutamille Juuan talonpojille luin "Härjän ampuja" runon, jotka kuultuahan ihmettelivät, mistä seki asia on niin julkiin tullut. "Saahaan nyt valeen runoksi, ja runona kirjaan", olivat heidän sanansa.

Onko Mehiläisellä ilman monta ottajata, että saat kulusi maksetuksi? Kanssalukiani ei juuri kiitä sen aineita ja kirjotuksia, ja vähäpä lieneeki niiden kanssa hänen tekemistä; itsestäni kyllä ovat välttäviä, vaan sen saan vilpittä sanoa, että historian suomennus useinki on kankiansujuva. Arvuutukset ovat hyviä, jos sinulla niitä vaan usiammaksiki vuodeksi riittäisi! — —

Weli!

Jos nämät kaksi koetta ansaitseevat tilaa Mehiläisessä, niin ole hyvä ja pistä ne siihen — joseivät—polta jäskiään.

Kiitos Kalevalasta ja Mehiläisestä! Jokainen rehellinen Suomalainen on sinulle suuressa velassa. —

Pari vuotta viljelen minäkin Isäin lausetta, ainoa huvitukseni vieraassa maassa. Wiron rajalle joutunut, on aivoitukseni oppia Wiron sisär-kieltä, ja tutkistella sitä Suomen kielen rinnalla.

Jos vielä muistellet Opisto-ajasta minua, niin sulje edeskinpäin ystävyyteesi vanha toveri, joka j.n.e.

Narvan linnassa 30 p. Touko-kuuta 1836.

—n. —r.

Ilolle.

(Mukaama). [Fr. v. Schillers An die Freüde.]

Ilo säken Ijäisien, onnen kukka kaunoinen, joukko riemu-rientävien tulee templiis', Taivainen! Lumoukses' lieventäävät erot suuret säädyissä, veikkoisiks' kaikk' velittäävät sima-siipeis' siimeessä.

* * *

Suku-kunnat syleiltynä rintaa mästen riehkäisen! Tover — yli tähtien kaitsee Isä kiitettynä.

* * *

Kelle koitto ystävyyden rusottaavi riemua, kelle huohtet helleyyden lempeyyttä liemuaa, joka syttyi suosiohon, suli sopivaisuuteen, juopuneena julistakoon ihastustaan, intoinen!

* * *

Asujamme! maamme alan yltykäätte yhtyyteen! Tuolla yli tähtien se antaa tyynen saataman.

* * *

Iloo olennot imeevät luonnon rikkaan rinnoista, hyvät, pahat hyppäileevät jälkii samaa suloista. Rauhan, riemun, rakkauden lahjoitti se lempeän; madolle myös makeuuden eloss' etsi hempiän.

* * *

Millionit miekahtaavat! Aavehtitkos alkuas'? Henqee hymää, haluas' tähdet, taivaat piilottaavat.

* * *

Wipu, veto ompi ilo laviassa luonnossa. Rattaan reutoo ilo, ilo, kaikkein aikoin ajoissa. Hielimasta hentoisesta kukkasia kasvattaa. Wyöryvästä vahvuudesta aurinkoja aivastaa.

* * *

Loistavasti, lumovasti lentää valo Luojamme. Weljet voiton-tietämme lentäkäämme luottavasti.

* * *

Tuli-peilistä totuuden tutkiaa se tervehtää. Kajoittaavi kateuuden kärsemyksen keventaä. Johdattaavi uskon uulun laitumelle loistehen: läpi raon ruumis-kirstun näkyy eloss' enqel'ten.

* * *

Kärsikäätte kansa-kunnat tavaroiksi taivasten! Tuolla-puole tähtien ruunun saavat suorat sunnat.

* * *

Palkintoa Pyhimmälle tuotkos? Et. Siis salli, suo lohdutus levottomalle sääli, siunauskin tuo. Waino olkoon viskattuna unhotuksen umeeseen, kyyneleetkin kuivatuna viha-miehen viimeisen.

* * *

Ihmis-su'ut ihastukaan suloisissa suonnoissa! Tover — tähti-talossa myöten töitäs' maksetaan vaan!

* * *

Ilo siittää selkeyyttä mustuneessa mielessä. Julmat juomat leppeyyttä viina-marjan veressä. Kahto pilviin pirskahtakoon Kuohuvasta kauhasta. Suotuisesti "tästä saakoon" Henki hyvä taivaasta!

* * *

Jota tähdet kaikki kiittäät hyminällä heliäll' liitollakin lempiäll' luodut itsens' Häneen liitttäät.

* * *

Urhollisuus uljastukoon rasituksess' raskaassa — valan-pyhyys vahvistukoon alin-omaks' ajassa — turma olkoon totuudella — vapa mieli miehillä — armo aina ansiolla — viha, vaino vilpillä! —

* * *

Rauha, riemu rikastukoon lempiästi luoduissa! Tähti-Isän tullessa osanamme autuus olkoon.

—n. —r.

Narvan linna. Kesä-kuussa 1836.

Kuoleva Joutsen.

(Salaus Herderiltä).

"Pitääkös minun yksinäni oleman mykän ja lauluta?" — huokaisi itsekseen hiljainen joutsen, kylpeissäan iltaruskon ihannimmassa loisteessa — "minun, pian-sanottu, yksinäni mykän koko höyhön-joukon valta-kunnassa? Enhän minä kadehti närisevää hanhea, kaikattavaa kanaa, ja päräjävätä Nälkä-kurkea äänestänsä; vaan sinua, suloinen kyntö-rastas kadehtin minä siitä, kyntäissäni, ikään-kuin sidottuna siltä, hiljaan vakoja laineella, ja viipyissäni juopununa taivaan kuumeessa. Kuin enkö minä laulelisi sinua kultainen ilta-aurinko, laulelisi ihanaa valoasi ja ihastustani, ja sitte ruusu-kasvosi peilissä ummistaisiin ja kuolisin!"

Waissa ihastuksessa ummistiin joutsen, ja tuskin oli hän nousnut allosta, niin viittaisi kiiltävä hahmo, joka seisoi rannalla, hänen luoksensa; se oli aamu ja ilta-aurinkon haltia, kaunis Phoebus. "Hento, rakastettava olento," — lausui hän — "suotu on sinulle rukous, joka useasti kyti tyynessä rinnassasi, mutta joka ei ennen kun nyt, taitanut tulla sallituksi." Juuri tämän sanottuna, koski hän joutsenta kanteleellansa, ja sovitti siihen kuolettomain aannön. Riemuisesti lävisti tämä ääntö Apollon lintua; sulavasti ja soivasti lauloi hän kauneuuden jumalan kielten äännössä, lauleli kiitollisesti ihanaa auringoa, loistavaa järveä, ja omaa viatointa, onnellista eloansa. Lemmes kuin hänen hento muotonsa, oli sopu-soiva laulu: hiljaisesti lainehtien vaikeniit sulavat äännöt, kunnes hän Apollon jalkain juuressa ja totisessa taivaallisessa kirkkauudessa, huomaitsiin onnistossa. Elämässä kieletty laulu, oli tullut hänen ensimäiseksi ja viimeiseksi lauluksensa: lempiästi, mutta välttämättömästi, sammutti se hänen olentonsa, sillä hän oli kuullut kuolettomain äännön, ja nähnyt yhden jumalan kasvot. Kiitollisesti liihentiin hän Apollon jalkain juureen, tarkottain kormansa ijäisesti nuoren jumalallisiin ääntöin, ja nyt tuli myös hänen uskollinen puolisonsa, joka suloisessa laulussa hänestä valitti itsensä kuoliaksi. Wiattomuuden jumalatar otti molemmat rakkaiksensa, ja tämän kylpeissä nuoruuden laineessa, ovat he valjastetut hänen raakku-vaunuunsa.

Ole kärsiväinen sinä, hiljaisella luottamuksella, aavehtiva sydän! Mikä sinulta elämässä kielletään, koska se käy voimasi yli, lahjoitetaan sinulle kuoleman-hetkellä.

—n. —r.

***hesta 1 Kesäkuuta 1836.

— — — Wiimeisen kirjanne olen käsittänyt ja mielelläni nouvatan, mitä siinä pyyvättä. Minusta se ei ole oikein tehty, riitojenkaan välttämiseksi toista sanapukua (orthographia) seurata, kuin minkä ilman sanotta parahimmana pitävänne, ja joka niin minunkin mielestäni on paras. Yhteiseltä hyvältä olemma vaaitut, jotain uskaltamaan, eikä moitteita ja riitoja pelkäämään, jos muutoin tiijämmä yrityksemme hyövyttävän. Nykyinen aika ehkä on ainoa, jona voimma jotain sen estämiseksi, ettemmä erouvu kansassa ja kielessä, kuin muinen Greikaiaiset. Uskottavasti oli suurin syy heijän keskinäiseen eripuraisuuteensa kielessä, jota yksi lahkokunta puhui ja kirjoitti yhellä, toinen toisella tavalla. Jopa se onneton kirjanenä δελτα antoi tilan erityisille herjanimille. Harvoissa kielissä se oikein ääneksi taipuu ja Suomalaisilla ei käytä niinkään asiasta selvetä, kuin Saksalaisilla, jotka myös eivät saa kieltänsä d-ääneen taipumaan, vaan kuitenki erottavat d-äänen t-äänestä sanoen eellisen olevan: das veiehe t (d), jälkimmäisen: das Harte t, kumpiakin yhellä tavalla ääntäen. Semmoista sorinaa, kuin Suomalaiset paikoin d-äänestään saavat, ei vaan luulisi ihmisten suusta lähtevänkään, ken sattuisi ouokselta kuulemaan. Ei yhessäkään paikassa Suomen maassa sitä oikein äännetä ja sepä vaan on ainakin, kuin seinä Hämäläisten ja Suomalaisten (Karjalaisten?) välillä. Minusta on se, kuin muukin likaruoho, kielestä erotettava, piettäköön tahi lisättäköönki muita kirjaneniä, miten tahansa tarvetta myöten. Kaiketikki pitäisi tavallisessa kirjoituksessa mukauttaman yheksi kieleksi, niin että sanoja puettaisiin senlaisiin kirjaneniin, joita Suomalainen missä tahansa helposti voi ääntää. Toinen asia on runossa, joka olkoon niin vapa kaikista siteistä, että saa kokea ja ottaa mistä vaanki tahtoo. Ei haittaisi, jos sillä tavalla syntyisi erityinen runokieli, Wäinämöisen kieli, samaten kun Greikalaisilla viies eli Homeiron murre, sillä Wäinämöinen toki oli yhteinen Hämäläisillä ja Suomalaisilla.

Juopuneen Herran olosta.

(Hämeessä muinen muutamassa Kestikivarissa kuultu ja paikalla jälkeen muistoksi kirjotettu).

... Tuli sitte aamupuolella yötä tuohon pihalle ja piti hirmuista rytyä trenkinsä kanssa. Ei tuntenut paikkaa, ei mitään, vaikka kyllä usein on meillä lapsuudesta asti käynyt. Sillä hän on syntynyt ja kasvanut ei hyvin puolta virstaakan meiltä. Kiroi vaan trenkiänsä lakkaamatta: "enkö minä käskenyt sinua ajaamaan H***n kestikivariin ja sinä p*rk*** ajoit minun pappilaan." Trenki kyllä vakuutti, ei pappilassa oltavan, vaan kestikivarissa, mutta kuuleeko juopunut toisen puhetta? Nyt tiuskai toisen kerran: "jolles kohta aja kestikivariin, niin minä ammun sinun, p*rk**n vietävä, keskeä läpi." Me kuulimme hyvin selkiästi joka sanan tupaan ja tunsimme äänen. Äitini sanoi minulle: "Gusta kulta! heitä jotain päälles ja mene auttamaan sitä huoneesen, kyllä se on mistä vaan tulleekaan, kuin nyt on tuommoisena." Minä nousin ylös sängystä, sain kengät jalkaani, puhalsin valkian hiiloksesta, sytytin kynttilän ja otin takin päälleni. Kuin justin olin sen tehnyt, niin taas kuulin, kuinka riuskat trengillensä: "etkö nyt näe, että ollaan pappilassa, kuin jo viedään valkiaakin kamariin?" Samassa tulin minä ulos ja tervetin: hyvää iltaa, vaikka jo olikin aamupuoli yötä. Tunsi kuitenkin minun ja sanoi: "toi p**rk**n juhma on pitkän illan ajellut minua ristin jäätä, ja kuin minä käskin ajamaan tänne sinun tykösi kestikivariin, toi hän minun pappilaan." "Ette hyvä herra nyt pappilassa ole, sanoin minä, kyllä tämä on H***n kestikivaritalo." "Oletko sinä vissinkin H***n Gusta ja kotonasi?" kysyi hän taas ja minä vahvistin niin olevani. Uutin häntä sitte reestä ylös, vaan kuin pääsi jalkeelle, kyllä kauniisti itte kamariin kävi, eikä juuri käynytkään, vaan pikemmin juoksi, sillä pää tuppai aina edellä muuta ruumista ja veti jalat perässänsä; ei kuitenkaan langennut. Kamariin päästyä heitti suden nahkansa keskelle laattiaa ja sanoi: "not p*rk***n hihat estivät käsiäni, muutoin olisin ampunut sen saatanan mahasta läpi." Riisui sitte yltänsä ja heitti kaikki vaatteensa yhteen kämyyn laatijalle. Minä sanoin: "ette nyt niin, hyvä herra, maata menekkään, otetaan ryyppikin ensin; vilusta sieltä tuletta." "Eipä haittaisi, sanoi hän sihen; onko sinulla mitään rohtoja sekaan?" Ei sopinut olemaan, vaan otettiin sitte kylmät ryypit paljaaltaan. Sitte nukkui hän. Trenki puhui minulle tuvassa jälkeen, että he olivat tulleet ainoastaan pari virstaa ***sta, eikä ollenkaan jäällä olleet, vaan tavallista maantietä ajaneet. "Oli Jumalan onni, sanoi hän, että tulitta niin pian ulos, kyllä se julmapäinen muuten olisikin ampunut minun."

Erinomanen mies.

(Nurmjärven pitäjässä muinen kuultu ja kirjotettu).

Se on peräti erinomaista miehen laatua. Ei makaa yöllä, eikä päivällä, kuin kerran työhalu tulee. Päivät rehkii hän väen kanssa niitulla, pellolla ja muussa työssä, kuin talossa sattuu. Yöt, koska muut makaavat, kiskoo hän päreitä, vääntää köysiä niinestä, tekee ränkejä, kärryjä, rekiä ja muita kaluja, kuin paras nikkari. Jos tulisitte näkemään mikä joukko köysiä, rekiä, luokkia, kärryn pyöriä, siloja, ränkejä ja muita semmoisia kaluja hänellä on vajassa, niin oikein hämmästyisitte. Jos hän eläisi vaikka kolme ikäänsä, niin niistä ei sittenkään kaikista loppua tulisi. Häntä ennen tultiin talossa hyvin huonosti aikaan, vaan kyllä nyt löytyy eloa. Saa hän nyt pellostansa välistä yli sadankin tynnyrin. Waan ei myy koskaan jyviä. Aitat ovat kohta katosta saakka täynnä, ja uskon minä sen, ettei alimmaisia koskaan leivota. Sillä ne ovat kymmenisiä vuosia liikuttamata maanneet, mitä hiiret ja rotat lienemät liikutelleet.

Mutta sama isäntä, kuin yhtyy viinaan, silloin makaa viikkokaudet kuin sikana. Silloin ei huoli töistä mitään, vaan on hyvä kaikille muille paitsi emännälle. Sentähdenpä vaimo ei tohdikkaan viinaa kotona pitää, mitä jouluksi vähä poltetaan. Ja kuin hän viinapäissä tulee kylään, ei sitä varten, että hän sieltä läksisi, ennen kuin väkijoukolla mennään perään. Wälistä täytyy oikein köysiin sitoa, köntätään sitte rekeen ja tuodaan kotia. Pitää sitte ensiyön väen vahdissa olla, ettei pääse vaimonsa päälle; kyllä se sen ainaki kuoliaksi löisi. Sitte kuin taas kerran selkii, on kyllä hyvä vaimollensa, vaan muun väen tulee pahempi. Kuinkapa kävi mennä suvena — oltiin heinäniitulla ja isäntä niitti ensimmäistä laistaa. Weli, joka on säällinen heinä'mies, niitti kohta isännan perässä ja sanoi "ota sinä, veljeni, jälkimmäinen laista, anna minun niittää edellä." Tästä suuttui isäntä ja vastasi: "vai sinunko tekee mielesi minun edelleni pyrkiä!" Juoksi sitten viha päissä veljensä päälle vaan loukkasi samassa peukalhankansa vikattimessa, niin että vaan vähä nahkaa piti kiinni. Siitä makasi monta viikkoa kotona. Semmoinen mies se on.

Herralla Maanmiehelle.

(Lisää ja loppu viimme-lehteen).