Part 1

MEHILÄINEN 1836

Toim.

Elias Lönnrot

Oulussa, Präntätty Christian Evert Barckin tykönä, 1836.

Imprimatur. _Henr. Wegelius_.

MEHILÄINEN W. 1836.

Tammikuulta.

Wiipurin Linna.

Iivana iso isäntä, Meian kuulu kullan solki, Sukivi sota oritta, Sorajouhta suorittavi. Sanovi sanalla tuolla, 5 Lausu tuolla lausehella: "Et sä itkisi emoni, Walittaisi vaimo raukka, Jos ma jonne'ki menisin, Ruotsin rohkian tiloille, 10 Suurille sotakeoille, Miehen tappotanterille?"

Emo esteä käkesi, Warotteli vaimo raukka: "Ellös menkö niille maille, 15 Ruotsin rohkian tiloille; Paljo onki mennehiä, Ei paljo palannehia."

Iivana iso isäntä, Meiän kuulu kullan solki, 20 Toki mietti mennäksensä, Lähteäksensä lupasi.

Jala kenki kiukahalla, Toisen lautsan partahalla, Pihalla kävysteleksen, 25 Weräjillä myötteleksen.

Lato laivoja lähelle, Suoritti sotavenoja; Niin on laivoja lahella, Kuni suuret suorsaparvet. 30

Miekotsi tuhannen miestä, Satuloitsi saan urosta; Lato miehet laivohinsa, Suoritti sota'urohot, Kuni sotka poikiansa, 35 Tavi lapsensa latovi.

Koheteli purje'puita, Waate'varpoja varasi, Nosti puihin purjehia, Waattehia varpapuihin; 40 Niin on puissa purjehia, Waattehia varpapuissa, Kuni kummun kuusiloita, Tahi mäntyjä mäellä. Läksi siitä laskemahan; 45 Laski päivän maavesiä, Toisen päivän suovesiä, Kolmannen merivesiä.

Niin päivällä kolmannella Loi silmänsä luotehelle; 50 Näki suuren Suomen linnan, Keksi Wiipurin vihannan.

Weäksen vesiä myöten, Halki aaltojen ajaksen; Lanki alle Suomen linnan, 55 Alle Wiipurin vihannan. Sai hän linnahan sanoja, Pani työntäen paperin: "Onko linnassa olutta, Taaria talossa linnan, 60 Ilman olven panematta, Mallasten imeltämättä, Tulialle vierahalle, Saavalle käkeävälle?"

Lausu Matti Laurin poika, 65 Wirkki Wiipurin isäntä: "Ompa linnassa olutta, Taaria talossa linnan, Ilman olven panematta, Mallasten imeltämättä; 70 Tuon tukun tulikiveä, Pannun jauhoja pahoja, Tiiksin luomia tinoja, Karpalon kanan munia, Tulialle vierahalle, 75 Saavalle käkeävälle."

Iivana iso isäntä, Meiän kuulu kullan solki, Murti suuta, väänti päätä, Murti mustoa haventa; 80 Työnti kirjan kiirehesti, Paperin pakon perästä: "Onko linnassa lihoa, Onko voita volmarissa; Ilman härän iskemättä, 85 Suuren sonnin sortamatta, Iivanalle iltaseksi, Wenäläiselle veroksi?"

Lausu Matti Laurin poika, Wirkki Wiipurin isäntä: 90 "Ompa linnassa lihoa, Ompa voita volmarissa, Ilman härän iskemättä, Suuren sonnin sortamatta. Uupu muinen musta tamma, 95 Waipu valkia hevonen; Tuoll' on raato rauniolla, Luukontti koan perässä, Miehen suuren suupalaksi, Miehen murhan murkkinaksi." 100

Iivana iso isäntä, Meiän kuulu kullan solki, Siitä suuttu, siitä syänty, Kovin suuttu ja vihastu; Pani pyssyt pyykämähän, 105 Umpiputket ulvomahan, Avokerot ammomahan, Jalojouset joukomahan, Alla Wiipurin vihannan, Alla suuren Suomen linnan. 110

Ampu kerran, ampu toisen, Ampu kerran, noin alatse, Ampu toisen, noin ylitse, Ampu kolmannen kohulle. Niin kerralla kolmannella 115 Jopa liikku linnan tornit, Räystähät rämähtelivät, Patsahat pamahtelivat, Kivet linnan kiikahteli, Tornit maahan torkahteli. 120

Ampu vielä kerran, toisen, Meni räystähät rämynä, Tuohet lenteli levynä, Linnan seinät listeinä.

Siitä Matti Laurin poika, 125 Wiisas Wiipurin isäntä, Pani Wiipurin avamet, Kultaselle luutaselle: "Wenäläinen veikkoseni, Kauniskenkä Karjalainen! 130 Jätä vielä heikko henki, Elä murhalla murenna. Ammuit taaton, ammuit maammon, Ammuit viisi veljeäni, Ota kultia kupilla, 135 Hopehia puolikolla, Oman pääni päästimeksi, Henkeni lunastimeksi."

Sano Iivana isäntä, Meiän kuulu kullan solki: 140 "Jo on ruostu Ruotsin kullat, Saastu Saksan maan hopiat; En huoli hopehistasi, Kysy konna kultiasi, Kun kauan minua kaihit, 145 Päästä aivoni alensit."

Siitä Matti Laurin poika, Wiisas Wiipurin isäntä, Jo itse pakohon pääsi. Rienti luoksi laivosensa, 150 Astuvi aluksehensa; Läksi merta lakemahan, Sinistä sirottamahan, Kokan koukkupään nojassa, Melan vaivasen varassa. 155

Itse Iivana isäntä, Meiän kuulu kullan solki Kettukenkäset jalassa, Kut ei pauka pakkasella, Ei kolka kovalla säällä; 160 Likennäksen linnan luoksi. Kivet on kirkkoa jälellä, Torit linnan torniloita, Patsahat papin tupoa; Itse pappi paiatonna, 165 Ruotsisi kaunis kaatieita.

_Toisintoja_: v. 1, 2. Iivana meiän isäntä, M. kuulusa kuningas. Petri kuulusa kuningas, Suomen niemen suuri herra. v. 3. S. oritta suurta, v. 7—11. Itketkö sinä emoni, Walittelet v.r. Jos ma jouvun jonne kunne, Tahi viivyn viikommanki, Wuosikausia kahenki, Ruotsin maassa rohkiassa, Suurilla sotatiloilla, v. 27. Laitti l. vesille. Laski l. merelle, v. 31—36. Lato miestä laivohinsa, Suoritti sota'uroita, Kuni telkkä tehtyjänsä, Pieni lintu poikiansa, v. 35,36. Kun kana latoo munansa, Sotka poiat suorittavi, v. 39, 40. Nosti purjet puun nenähän, Waatot varpahan varasi. v. 51,52. Näki Wiipurin veräjät, Ulompana linnan ukset, v. 54. Läpi a.a. v. 55,56, Lankes a. S. niemen, Wiip. veräjäin alle. Lankei a. suuren l. Ruotsin maahan rohkiahan, Imantrahan ilkiähän, Kuolan linnahan kovahan, v. 56. A. W. vihasen, v. 71—74. Tynnyri tulik. Pannu j.p. Hevot on kustu talloihin; Lehmät läävän lattialle. Akat on kustu ammehesen. v. 73,74. Lyiyn luomia tinoja, Kahmalon kanan munia, v. 84. O. v. volvarissa. v. 86½ Muun karjan murottamatta. v. 95 U.m.m. ruuna, v. 95—98. Akka vanha kiukahalla. Äiä on akkoja kerätty. Koukkuleukoja ko'ottu. Lihotettu on akka vanha, Kuivareisi kuorrallettu. v. 100. Weroksi verikäpälän. v. 105. P. p. pyrkimähän, v. 107,108. Avokurkut ammomahan, Jalot jouset jahmamahan. v. 111. Jahmi päivän, jahmi toisen, v. 112—114. A. hän alatse kerran, A. hän ylitse toisen, A.k. keselle. v. 116—120. Pani räystähät rämyhyn, Tuohikattoset tomusi, Linnan patsahat pamusi, v. 122—124. Pani räystähät rämyhyn, Tuohikattoset tomuhun, Tornipatsahat pamuhun, Linnan seinät listehille. Ampu r. rämyksi, Tuohik. tomuksi jne. Raystöt mennähän rämynä, Levyn tuohet tennellähän jne. v. 129. W. veikko kulta, v. 132—136. Elä raualla rapa'a, Annan kultia kypärän, H. huokin täyen. 135,136. O. k. kumia, H. huohtavia. v. 143—144. Situn konna kultihisi, Ilkiä hopeihisi. v. 146. Aivot päästäni alensit, v. 149. Läksi maalta marsimahan. v. 154, 155. K. kultasen kuvussa, M. vaskisen v. v. 165, 166. Pappi paiatta makasi, R. kaarnis k.

_Jälkimaine_. Tämä runo on Wuokkiniemen, Paanajärven ja Repolan pitäjistä, Wenäjän puolelta saatu. Asia, josta kerrotaan, arvaten tapahtu noin mähä päälle puolenkolmatta sataa muotta sitte, 25 vuotta ennen mainiota nuijasotaa, taikka vuonna 1752 ja senaikuinen teko lienee itse runoksi. Hallitsi siilon Tsari Iivana Wasilein poika Wenäjätä, Ruotsia Juhana Kuningas. Nämät olivat nuorempana kumpanenki Puolan Kuninkaan sisarta, Katrina prinsessata, kosineet ja aina siitä ruveten vähin toinen toistansa karsastelleet. Parempi sodan aine sai heille kuitenki Wiron maasta, joka noin kymmenkunta vuotta ennen oli Ruotsille antautunut. Sopimaton ja luonnoton ilmanki tämä yhdistys, sillä Wiron maa Ruotsista erotetaan mereltä, jota maston se on aivin rajatusten Wenäjän maata, penko Ilvana siitä omalle vallallensa häviöä, sitä enemmin, kun jo ennenki Ruotsi Suomen maan omistamisella oli kovin likelle tunkeutunut.

Talvella mainittuna vuona nousi sota heidän välillänsä, jota sitte kesäksi ja moneksi seuraavaksi vuodeksi pitkitettiin. Muitaki tietoja myöten, paitsi tätä runoa, oli ollut siilon Iivannalla iso sekä hevos- että jalkaväki Suomessaki, jota vaston Juhanan parahat voimat olivat Wiroon kootut, sillä sielläki oli sota valloillansa. Minä muista kirjoistani en ole löytänyt Wiipurin senaikuisen linnan isännän nimeä, jos lienee ollutki Matti Laurin poika. Wastauksellansa runon 95-nessä värsyssä pyysi hän valkian tamman muistelemalla vielä koskevammin Iivanata pilkata, sillä tämän ennen mainittua Katrina prinsessata kosiessa, eikä konsa asiasta sen valmiimpata tullen, hoettiin prinsessan siasta Puolalaisten viimmen komiasti puetun valkian tammahevosen Iivanalle nauruksi lähettäneen.

Suomen Synty.

Kulki kuuluisa Kaleva, Poikinensa polkutteli, Etsien elinsioa, Asunmaata arvaellen.

Kaukoa Kaleva kulki Päivän puolelta iteä, Päässyt päätänsä pakohon Ihmisiltä ilkeiltä, Jotk' olivat joutunehet, Tullehet tulille niille, Kussa lassa laksaloissa Kuunteli kevä'käkeä.

Paljo maita matkusteli, Paljo maita, paljo soita, Paljo synkkiä saloja, Korpimaita kauheita. Ei löynnyt elinsioa, Asunmaata armahinta, Wiikon vierevän ohessa, Eikä viikon, eikä toisen, Yhen kuun kuluajalla; Missä maat ylen matalat, Kussa kankahat katalat, Muut paikat pahan näköset. "Ei siinä sioa mulle, Ei oloa onnellista."

Niin tuli Nevan joelle, Laatokan lahen perälle, Siirty siitäki etemmä, Pääsi vielä päiväyksen; Näki maat, metsät, ihanat, Saavutti sataset järvet, Salot, saarimaat, tuhannet.

Loi silmänsä loitommalle, Etäämmälle ennähytti; Keksi vuoret, keksi vaarat, Keksi kukkulat komiat, Lehot, laksot, lempehimmät.

Katselevi, kuuntelevi; Niin kuuli kevä'käkkösen Laulelevan laksomailla, Kuni muinenki kotona, Elomailla entisillä.

Sanan virkko, noin nimesi, Itse lausu ja pakasi: "Tuotapa minäi toivoin, Ikävöin ikäni kaiken, Käen kullan kukkumata, Hopian helähtämätä."

Meni mielehen ajatus, Tuli tuo ikuinen tuuma: "Lietkö suotu, maa sulonen, Maa ihana arvattuna Asunnoksi armahaksi, Onnelliseksi oloksi.

Ollet suotu onnekseni, Arvattu asuakseni; Niin sun Suomeksi nimitän, Suomen maaksi mainittelen."

Siitä sai nimensä Suomi; Sai nimensä suomisesta, Kalevasta kansan juuren, Suuresta sukuperänsä, Mainiosta maan eläjät.

Wieläki kemä'käköset Laulelevat laksomailla, Yhet laksot, yhet laulut, Yhet armahat asunnot, Ei ole yhet asujat, Yhet korvat kuulemassa — Jo on kauanki Kaleva Ollut poissa poikinensa.

* * *

Waan sua, kevä'ikäköneni Kiittelen, ylistelen mä, Senki kerran kukkumasta, Hymän hetken hekkumasta, Puun lehvältä lekkumasta, Korvihin ukon Kalevan, Kuulumoille kuulun miehen. Sanon sun Kalevan käeksi, Suomen lakson laulajaksi, Suomen impien iloksi, Suomen sulhojen suloksi, Kaiken kansan kaunihiksi.

Kuku aina aikonasi, Hellittele hetkinäsi! Kuku kummut kultasiksi, Hongikot hopeisiksi, Huolemme kiiku huviksi, Ikävät iloksi laula. Kuku meiän kuusikoissa, Laula meiän laksoloissa; Laula lemmet tyttärille, Naimaonnet neitosille, Sulhoille suloset retket, Pojille polut parahat.

Laula miehet lapsistamme; Aika uhkiat urohot, Tarkimmat talon isännät, Poikasista pienosista; Hyvät muorit morsioista, Tyttäristä tyynet vaimot, Taitavat talon emännät.

_Jälkimaine_. Tämä runo, vaikka muinosia tarinoiva, ei kuitenkan itse ole muinosempi, kun vasta ensimmäisiä viikkoja yrittelevä;' jonka sen vuoksi nimitämmä, etteivät runoluvussa äkkinäiset sitä toisinaan vanhempanaki pitäisi. Ilmanki runoilematta luulisi sanasta _suoda_ tulevan _suomi_ samate kun sanoista _luoda, myödä, syödä_ tulevat luomi, myömi, syömi; muinosista (nykyjään kadonneista) sanoista _luoia, tuoia, taida_ sanat loimi, toimi, taimi ja sanoista _elää, särpiä, hapata_ sanat eläin, särvin, hapain (happain), jotka viimmeksi nimitetyt epäilemättä alkuansa olivat elämi, särpimi, happami (happaami) ja jotka ylehensä ennen vanhaan, kielen vielä paremmin makaumatta, taisivat kuulua toisellaki päätteellä suoma, luoma, myömä jne.

Sanat kunki kansan kielessä olivat, samate kun itse saneltavat aineetki, alkuansa harvalukuset. Näiden aikaa myöten lisäytessä, piti sanainki lisäytä. Tämä kaikitse ei niin tapahtunut, että, kun mitä uutta sanottavaksi ilmautu, sille heti olisi uusi, erityinen, nimytki saatu. Ja vaikka kyllä usein niinki sattu, piti kuitenki toisinaan kahta ja usiampaaki ainetta yhdellä sanalla nimittää. Niin luultaksemme oli alusta esimerk. _elämä_ yhteinen nimyt sekä elolle että _eläjälle_ ja niin osottaa vieläki _elo_ seka _elämätä_ että elatusaineita.

Yhdellä sanalla ei kuitenkan taittu ylen monta ainetta sanella, koska toisen usiasti olisi tullut vaikia, heti tajuta, mitä millonki sillä tavoteltaisi. Jopa toisinaan näyttää kyllin kahdestaki aineesta yhdelle nimyelle tulleen. Jos esimerk. sanoit: _en toki minä eloani heitä taikka en helpolla minä tästä elämästä luovu_, niin toinen ei aina arvannut, mietitkö edellisessä sanelmassa _elämätäsi_ tahi _tavaroitäsi_, jälkimmäisessä _oloasi_ eli jotai _luontokappaletta_. Tarvetta myöten koettiin sentähdcn sanalukua silläki enennetyksi saada, että epävertasille sanoille erikäytöksissä hankittiin erityiset pääteensä. Sillä tavalla erotettiin _elämi_ (eläin) ja _elämä, luomi ja luoma, suomi ja suoma_, josta vieläki sanotaan _suomalaiset_ eikä suomilaiset eli suomelaiset. Missä tätä erotusta tarpeesta tehtiin, siinä ovat päätteet aikoa myöten kylläki vakautuneet, vaan toisissa sanoissa, joiden päätteitä ilman aikojaan sommiteltiin näiden mukaan, ovat päätteet vielä nykyjäanki epävakaisna, esimerk' sanoissa _kuutama, muutama, valkama, vaarama, muurama_, joiden siaan toiset sanomat _kuutain_ (kuudan, kuuan), _muutain_ (muudan, muuan), _valkain, vaarain, muurain_ ja toisissa mutkissa _kuutaman, muutaman, valkaman_ eli _kuutamen, muutamen, valkamen_ jne.

Ennen vanhaan taisi tämä epävakaisuus päätetten _ma_ (mä) ja _mi_ vaihella olla paljoa tavallisempi. Wieläki tapaamma kaikitse päätellen ma ja mä keralla päätteen _minen_, joka millään ei ole kun johdettu muinosesta mi päätteestä, esimerk. _polttama, -minen, survoma, -minen, käymä, -minen_, josta viimmesestä vielä onki käymi sillään säilyksissä.

Muutamat luulevat sanoista _suomiehen maa_, kuten heidän arveltuansa tätä maata olisi alkuansa nimitetty, pikasemmasti puhumalta tulleen viimmen suomen maa. Somanen kyllä onki tämä arvellus, vaikkemme sitä sentähden päätä asianmukaseksi. 1:ksi sana _suomies_ ei ole kielessämme tavallinen ja 2:ksi, jos olisiki, tuskin kuitenkan esi-isämme olisivat itsiänsa suomiehiksi ja asunpaikkaansa suomiesten maaksi verrailleet, sillä "oma kuitenti kaunis." Jonkun ulkokansan olisi kyllä sopinut naurulla siksi maatamme nimittää; vaan mistä olisi siinä tilassa hän tämän perisuomalaisen nimen keksinyt? Asian mukaan ja muutenki somasesti voivat esi'isämme paikkoa, kussa näkivät suodun elääksensä olevan, siitä suomeksi nimittääki, niinpä muinen Kanaanki maalle sai pian tämän vertanen nimi _lupoama_ eli luvattu maa, siitä että se Abrahamille ja hänen jälkisillensä oli asunnoksi luvattu.

Muinelmia.

Mehiläinen, meiän lintu, Lennä tuonne, kunne käsken, Yli kuun, alatse päivän, Otavaisten olkapäitse; Lennä luojan kellarihin, Kamarihin kaikkivallan.

Waikka raamattua myöten uskommaki olleen alkuluoduilla täydellisemmän tiedon Jumalasta, niin olisi kuitenki väärin tehty, siitä päättää, tämän tiedon ihmisten enennyttyä ja kansoiksi erittyä, muuttumatonna sillänsä säilyneen. Toisilla, niinkun Abrahamin jälkisillä, pysy se kauan kyllä alkuluonnossaan, vaan toisissa väänty, mutkistu ja turmeltu se pikemmin, tullen viimmen peräti nimipuutteesen. Niin löytyy vieläki, matkustavaisten maineita möyten, kansoja maailmassa, joilla ei ole pieninkään tietoa Jumalasta. Miten Jumalan tunto sillä tavalla taisi kadota, sitä tällä kerralla emme yritä'känä selvittää, ilman lausuttuamme, niin muuten asian kohdan olevan. Niin näyttää myös meidänki kansavanhempamme aikoinansa olleen mitään Jumalasta tietämättä. Arvoset kyllä taisivat muutki heidän tietonsa sihen aikaan olla, mutta jos kuinka vähätietonen, ihminen siinä kuitenki luontokappalesta erotaksen, että hän kaikissa tiloissa on mahdollinen parempia tietoja käsittämään ja tavallisesti aina uteleeki syitä tutaksensa, jos mitä näkee, kuulee ei muuten keksii oudonlaista. Juuri tämä ihmisyyden luonnon etu oli voimallinen esivanhempiamme uudelleen jommoiseenki Jumalan tuntoon auttamaan. Näyttää kun olisvat he esinnä, ukkosen jumauksilta säikähtyneinä ja mielitorruksistaan heränneinä, ruvenneet tavottelemaan syytä näihin jumauksiin tietä saadaksensa. Waan mahdoton oli sillon keksiä, mikä vasta nykysempinä aikoina, monet vuosituhannet myöhemmin, on tullut paremmin tutuksi. Tiedon kaipuussa levottivat he sillä uteliaisuutensa, että päättivät jonkun mahtavan, ehkä muuten oudon ja näkymättömän, olennon pilvissä elelevän, joka sekä iski sieltä leimahtelevat tulet, että äannähteli nämät kummat jumaukset. Muuta nimeä ei tieten, kutsuivat he hänen jumaksi eli jumalaksi, sillä jumauksillapa hän olentonsa ilmotti. Samate kutsumat pienet lapset lammasta määksi, lehmää myyksi jne äänistä, joita he näiltä elämillä kuulevat. Samalla tavalla, kun meille sana jumala, taisi Wenäläisille tulla sanansa boh, jolla he Jumalata nimittävät, sillä tämäki sana alkuansa osottanee jotai pauhua eli juminata. Samaa alkua ovat myös luultaksemme Tatarilaisilla Jumalan nimenä tärä, Ostiakkilaisilla turum eli torom, Woqulilaisilla torom, Tsuvassilaissilla tora eli tor, muinasten Gothilaisten thor, Skythiläisten tara jne, joilla kaikilla näyttää jotai täräystä alkuansa tavoteltuna.

Näin toki yrittäneet selvittää, miten esivanhempamme uudelleen saivat alun Jumalan tuntoa ja itse nimenki, lähtisimmä mielellämme toista asiata tutkimaan, kuinka Jumalan lääni tästä ensin pienemmästä alusta vähitellen suureni, siksi että häntä viimmen pidettiin kaiken maailman tekiäna ja haltiana. Jo alkuansaki, ehk' ei hänen valtansa vielä mahtanut suuresti pilviä ulommaksi antauta, pidettiin Jumalala jotensaki mahtavana, pilviä liikuttelevana, tulta, säitä ja sateita lähettävänä urohona. Taisipa nimet ilmonen Jumala, pilvien pitäjä, hattaroin hallitsia jo siilon tulla hänelle annetuiksi. Aikasin taitiin häntä myös luojaksi nimittää, jolla sanalla sillon oli paljo pienempi piiri, kun nykyjään. Luomisella alkuperäänsä ei näytä ymmärretyksi, kun mitä hyvänsä lähettämistä eli erille panemista itsensä eli toisten luota.[1] Jumalan ilmasta tulta, vesiä, lumia, rakeita ja toisinaan kiviäki luodessa eli lähetteissä, ruvettiin häntä siitä luojaksi nimittämään. Muinosille Greikalaisille luulisimma samalla tavalla tulleen heidän kielisen Jumalan nimensä theos, joka meidän kielellä olisi luoja eli pania. Taivaalliseksi Jumalaksi kutsuttiin häntä paikasta, jossa hän eleli ja joka erittäin hänen voimastansa eli mahdistansa lienee taivoksi eli taivaaksi nimitetty.[2] Taivaasta ja minkä laatusna esi'isämme sitä pitivät, saamma toiste enemmin lausua, nyt vaan nimitämmä, uulleen heidän sitä moni-, tosinaan kuusi- ja yhdeksänkikantiseksi rakennukseksi. Näillä kansilla arveltiin Jumalan öillä lepäelevän. Taisivatpa pitääki monet aurinkoa Jumalan päänä ja sentähden sitä päiväksi nimittää, vasta myöhemmin auringoksi sanoen, tällä nimellä johon kuhun auriahan eli hataraan astiaan verrattuna, niinkun sitä vieläki on tapana auringon eli päivän kehäksi sanoa. Sentähden päivän sitte piti illaksi aleta, Jumalan sillä yöksi kirjavalle taivon kannelle päästä, jonka hän päällensä oli kiinni nakannut, jotta piti laidatse itse päälle kiivetä. Toisena aamuna jällen laitaa myöten alle saava aukasi hän tämän kannen ja taivalsi päiväsiä matkojansa kuni ennenki.

Waikka aikaa voittain Jumalata ruaettiin suuremmaksi ajateltamaan ja monta luonnon vaikutusta, pilvistä erilläki, hanen työksensä arveltamaan, niin olivat aina hänen enimmät toimensa kuitenki pilvissä, kussa myöhemmin hänelle luultiin mainio paja olevan, josta häntä myös takojaksi nimitettiin. Hänen takomiksi arveltiin nyt taivastaki ja kaikkia sen kansia. Näin Jumalan aina suuremmaksi tultua ja ihmisten viimmenkän ajatellen, ken kaiken tämän maailman olisi tehnyt, eikä ketään suurempata olentoa sen tekiäksi tieten, päättivät he siksi Jumalan. Mitä ennen tiettiin, hänen pajassansa monenlaatusia kapineita valmistelevan ja ulomma luotansa lähettelevän, se hyvin kyllö myönti tätä ajatusta maailman rakennuksesta. Ennen ihmismuistoa olisi hän kaikki mitä tavattiin, valmistellut ja kunne kunki paikallensa luonut. Siitä alettiinki maailmata toisella sanalla luonnoksi nimittää ja Jumalata näinki ymmärtäen luojaksi.[3] Niinpä ovat muutamat, ilman ennen Jumalasta mitään tietänättäkän, aivan maailman rakennuksesta yksinänsä, tulleet ensimmäiseen Jumalan tuntoon johdatetuiksi. Näin kerto muutama Grönlandin maan asukas tästä aineesta: Se on tosi, sano hän, että meillä ennen ei ollut tietoa Jumalasta ja vapahtajasta. Mutta elköön sentähdcn kenkän luulko, ettemme toisinaan tätäki asiata ajatuksillamme noudatelleet. Itseki arvelin usein tähän laatuun: pienintään kajakkata (s.o. venettä) ei saada ilman suurta työtä ja taitoa valmiiksi. Ja kuitenki on harrakkaki paljo mahtavammasti tehty, eikä ole meistä kenkän häntä mies tekemään. Wielä mahtamammin, kun harakka ja muut elävät, on ihminen rakettu. Kenpä siis olisi hänen tehnyt? — Hoetaan maasta kasvaneen, vaan miksi ei kasva vieläki? Ja jos kasvaisiki, niin mistä olisivat itse maa ja meri, kuu, päivä ja tähdet kasvaneet? Tosiaanki on kaikilla näillä ollut tekiä, jonka mahtia, taitoa ja ymmärrystä meillä on työläs arvata'kan, sillä niin kauniit, hyvät ja hyödylliset ovat kaikki hänen tekonsa. Jos nyt aivan umpinaisesta tämä muukalainen tuli kaikkiluojan Jumalan olemista tavottelemaan, kuinka paljoa helpompi eikö toki ollutki esi-isillemme, ennen tietystä mahtavasta pilvien Jumalasta tulla taivaan ja maanki luoja Jumalan tuntemaan. Ja niin tulivatki, kun vaan sitte olisivat sihen tyytyneet. Mutta onnettomasti rupesivat Jumalan toimituksia omaan talouteensa vertaamaan. Eipä pienimmässään perehessä, ajattelivat he, voi yksi kaikkia toimittaa, niinkö siis Jumala kaikkiin yksinänsä ennättäisi? Tämän ajatuksen saatua, autovat Jumalalle paljo käskyläisiä, joilla kaikilla olivat määrätyt työnsä toimitettavat ja joita aikaa voittain epälukuhun asti eneni. Näitäki nimitettiin toisinaan jumaliksi, toisinaan haltioiksi, kuninkaiksi, isänniksi, emänniksi, pojiksi, neitsyiksi, piioiksi ja miksi millonki. Waan itse pääjumalatadalettiin nyt, perehenvanhimman tapaan, ukoksi, taatoksi, isoksi, vaariksi, vanhaksi mieheksi jne kutsua. Wanhan virkansa pilvissä toimitti hän vieläki itse, mutta kun hänen lääninsä kuitenki näin oli suurentunut ja häntä Jumalan nimellä usein muissaki tapauksissa mainittiin, niin tuli tarpeelliseksi sillon toisella nimellä häntä kohdella, koska hänen toimistansa pilvissä jotai erittäin oli lausumista. Tästä sai nyt se mainittava nimivaihto jumalan ja ukon välillä. Jumala tuli yhteiseksi nimeksi sekä entiselle jumalalle, jota nyt ukoksi sanottiin, että muille hänen kaskyläisillensä, jota vaston korkeinta jumalata erittäin nimitettiin ukoksi eli luojaksi.