Part 4

Pyhimyksiä ja marttyyrejä juhlitaan samalla tapaa. Näin: juhlapäivänä saapuvat ensin laulukunnat serenaadille. He aloittavat laululla: Sua tervehdin! Laulu on kirjoitettu naisia varten, mutta meillä sen saavat miehet osakseen, ehkä siksi että me kaikki olemme niin hempeämielisiä. Sen jälkeen lauletaan: "Ah, pois sa mielit, kulta!" Saksan keisari suuttui hovikamarillan hänelle antamasta nimestä: Liebchen (kulta). Mitä hän sanoisikaan, jos olisi Suomessa! Meillä on laulu aina rakkauden tunnustus. Lopuksi lauletaan aina joku isänmaallinen laulu. Kun se on tehty, alkaa kukkien ojennus. Meillä annetaan kaikille huomattaville miehille ulkomailta tuotettuja ja rautalankoihin sidottuja kukkia. Luultavasti puutarhurien keksimä kunnianosoitus. Laakereita annettiin tähän asti yksinomaan taiteilijoille, mutta nyt on äskettäin eräs valtiomieskin saanut laakeriseppeleen. Uusi hullutus on keksitty ja nyt se siis tulee jokaisen huomattavan henkilön osaksi. Kukkien ohella saapuu sähkösanomia. Niiden lähettäminen on oikea kulkutauti. "Juhlivat kansalaiset" lähettävät niitä maan joka äärestä. Illalla syödään sitten asianomaisen kunniaksi. Seuraavana päivänä on hän unohdettu.

Pyhimyksiksi ja marttyyreiksi tehdään ihmisiä melkein samalla tavalla. Näin: Ensin pidetään asianomaiselle vihellys-serenaadi. Joukko on aina silloin taajalukuisempi kuin laulaessa. Hänelle lähetetään asuntoon kaikkia häväistysesineitä ruumisarkusta pommeihin asti. Nimettömien kirjeiden avulla vaaditaan häntä poistumaan. "Suuttuneet kansalaiset" lähettävät maan eri ääristä sähkösanomia, jotka ovat sitä äkäisempiä, jota kauvempaa ne tulevat.

Kunnianosoitusten etunenässä ovat usein ne, jotka tahtovat asianomaisten huomaavan heidät. Pari päivää juhlan jälkeen voi mennä juhla-esineen luo ja pyytää jotain virkaa, joka on hänen annettavanaan. Häväistysten etunenässä on myöskin henkilöitä, jotka haluavat itselleen etuja. Eräs ylioppilas suoritti paraillaan tutkintoja, hän ei määräajan sisällä olisi voinut valmistua. Samaan aikaan vihellettiin eräälle yliopiston professorille. Ylioppilas meni ilmoittamaan ottaneensa osaa siihen, jotta tulisi joksikin ajaksi karkoitetuksi yliopistosta saadakseen siten lisää aikaa lukujaan varten. Hän sai vain varoituksen. Sillä kertaa hän ei onnistunut, mutta paljon on niitä, jotka siten pääsevät eteenpäin maailmassa.

Me tarvitsemme pyhimyksiä. Emme siksi, että uskoisimme heihin, että todella kunnioittaisimme heitä, siksi kateellisia me olemme, mutta heitä voi käyttää turvakilpenä, suojana, puolustuksena omille heikkouksillemme. Ja kuten raamatusta löytää puolustuksen mille asialle tahansa, niin löytää sen suurten miesten elämäkerrastakin ja heidän teoksistaan. Sen vuoksi me ihailemme suurmiehiämme.

Toisten marttyyri on toisten pyhimys, usein me panemme miehen tahallamme vaaran alaiseksi saadaksemme siten uuden pyhimyksen.

Jos pyhimyksistä tulee kova puute, valmistamme niitä. Aineksia löytyy aina. Meissä itsessämme. Tämä pyhimykseksi, julistus tapahtuu sanomalehdissä, jotka siinä suhteessa korvaavat entisajan paavien bullat.

Pyhimyksiksi joutuvat nykyään juristit (varsinkin ne joilla on raamatulliset etunimet), näyttelijät, laulajattaret, senaattorit, hovioikeuden jäsenet, opettajat, professorit, sanomalehtimiehet. Toiset heitä jumaloivat, toiset halveksivat.

Jota suurempaa melua pitää itse itsestään, sitä helpompi on päästä pyhimykseksi. Kun me vielä odotamme vuosia, niin koko maamme on tullut täyteen pyhimyksiä ja marttyyrejä. Me olemme muodostaneet suuren yhteiskunnan toistemme ihailemista varten.

Huomasitko, minä sanoin Me?

ELÄTIT.

Jos meillä ennen mies nautti valtion eläkettä, niin oli se hänelle tunnustus miehen hedelmärikkaasta työstä koko maan hyväksi. Jokainen kumarsi syvempään sille miehelle. Jos olisi tahtonut luetella arvokkaimmat miehemme, niin olisi painattanut valtion eläkelistan.

Mutta nyt!

Jos joku sanomalehti julkaisisi sen peloittavan pitkän luettelon, jossa eläkkeiden ja ylimääräisten korvausten saajien nimet olisivat, niin syntyisi yksi ainoa kysymys: miksi?

Ja mistä nuo monet eläkkeet ovat tulleet? Siitä, että mies on taistellut vakaumuksensa puolesta ja siinä taistelussa sortunut. Mutta onko vakaumus vakaumusta, jos se vaatii itselleen korvausta? Mikä ero on miehen välillä, joka myy vakaumuksensa, ja miehen, joka ottaa siitä jälestäpäin korvauksen?

Jeesus näytti, miten vakaumuksen mukaan eletään. Minkä houkuttelevan maineen keinon hän antoikaan meille marttyyriudellaan. Nyt pyrimme me kaikki siihen! Mutta kun tahdotaan vapautua tuskasta, niin risti on usein mukavan virkatuolin näköinen. Kun marttyyri otetaan siitä alas, niin pääsee hän pehmoiselle patjalle lepäämään. Me olemme saaneet nähdä marttyyrin ja me maksamme hänelle siitä palkan. Onhan meidän näyttelemishalumme ja teatraalisuuden ihailu tyydytetty. Muuta ei tarvita.

Eduskunta, siis kansa, senaatti, sanomalehdistö ovat antaneet siunauksensa, siis täyden moraalisen tuen niille teoille, joista saadaan eläke. Nyt tiedän siis miten menettelen! Kävelin rannalla, kuulin avunhuutoja, eräs mies oli pudonnut jäihin. Sisällinen ääni minussa sanoi, että minun velvollisuuteni oli auttaa toista ihmistä hengenhädässä. Se oli pyhä vakaumukseni. Minä autoin hänet ylös. Rannalla ei ollut ketään, jolle olisin voinut tekoani ylistää, sillä suomalaisena olisi se ollut minun velvollisuuteni. Minä sain olla tyytyväinen oman itseni kanssa siihen, että olin toiminut sisällisestä vakaumuksesta. Mutta tämä uusi moraali johtui seuraavana päivänä mieleeni. Minä menin pelastetun luo, vaadin korvausta, sillä olinhan minä pannut oman henkeni vaaraan pelastaessani hänet. Hän oli pakoitettu antamaan minulle suuren eläkkeen. Hän voi sen kyllä maksaa, mutta miten hän elättää lapsensa, sitä en tiedä. Se ei kuulu minuun, minä olen menetellyt aivan oikein, ensin toiminut vakaumuksesta ja sitten ottanut siitä maksun. Jos tuo olento olisi ollut Suomi-äiti, niin minkähän palkan olisinkaan pyytänyt.

Tee sinä, lukija, samoin!

Olkaamme tarkoin varuillamme, ettei vain ilmesty miehiä, jotka uhraavat kaikki ajamalleen asialle, näkevät puutetta ja hätää. Sellaisia esimerkkiä on nähty ennen, ja joku hullu voi noudattaa niitä. Hän pyrkisi siten suureksi mieheksi väärällä tavalla. Alas sellaiset, kaikella muotoa alas, ne turmelevat meidän moraalimme!

Meidän täytyy kaikin keinoin päästä elätiksi. Kun itse kokoo tielleen esteitä, niin paljon kuin mahdollista, ja itse niistä puhuu mahdollisimman paljon, ja kun ne sitten hävittää, niin voi sanoa ylpeydellä: minä olen toteuttanut suurimman moraalisen lauseen "itsensä voittaminen on suurin voitto!"

Teatterikahakka ja siitä saatu eläke, se olkoon meidän ihanteemme; ennen kaikkea varokaamme, ettemme joudu taistelemaan elämästä ja kuolemasta oikealla taistelutantereella. Sata vuotta sitten uskallettiin tehdä sellaista, olkoon se meille peloittavana esimerkkinä siitä, mihin innostus vie. Miksi uhraisimme kaiken pienen ihanteen tähden? Silloin voisi kuolla tuntemattomana.

Mutta saada elinkautinen palkka itsekkäästä työstä, joka on kestänyt lyhyen ajan ja jota seuraa vuosikausia kestävä laiskuus, se on kansallista, tosisuomalaista, siihen me kaikki pyrkikäämme.

Huomasitko, minä sanoin Me?

"Toiset minua kiittävät, toiset moittivat, minä teen pilkkaa tyhmistä ja uhmailen pahamielisiä, ja riennän nauramaan kaikelle... peläten muuten täytyväni kaikelle itkeä."

Figaro, Beaumarchais'in näytelmässä "Figaron häät."