Part 3

Kun Kivi parka kuoli puutteeseen siksi että hänen aikakautensa ei häntä täydellisesti ymmärtänyt, niin jokainen pikku kirjailija uskoo olevansa uusi Kivi siksi, että häntä ei ymmärretä, ja valmistuu mainehikkaasen kuolemaan.

Kirjallisessa työssä emme välitä ammatista emmekä ammattitaidosta, jotka olisivat saavutettavat, jos aijotaan päästä eteenpäin. Kaikeksi onneksi levittää demokratia suojaavat siipensä tämän laiskuuden yli. Nyt kun huudetaan jokaisen yksilöllisestä vapaudesta, niin huudetaan, että jokaisen pitää saada kirjoittaa mitä hän tahtoo ja miten hän tahtoo -- se on, niin huonosti kuin hän tahtoo. Siten katoo tyyli, sillä kukaan ei saa kirjoittaa paremmin kuin toinenkaan.

Taatakseen hyvät arvostelut kaikille huonoillekin kirjoille ovat meidän kirjailijamme ryhtyneet arvostelemaan kirjallisuutta. Ja kun hyvät tuttavat kehuvat teosta, niin täytyyhän arvostelun saaneen kirjailijan vuorostaan ylistää toisia. Niin ei hyvä sopu mene rikki. Tässä on myöskin selitys siihen ihmeelliseen seikkaan, että meillä löytyy niin paljon nerontuotteita kirjallisuudessa.

Meidän nuoret maalarimme tuntee värittömistä naamoista, kummallisista kaulanauhoista ja erikoisuutta tavoittelevasta käytöksestä. Heidän mielestään on Edelfelt liian ulkomaalainen ja hovimainen, Gallén teeskennelty ja. Järnefelt mieto. He ajattelevat siten ja sanovat sen toisinaan ääneenkin. Ja he matkivat Edelfeltin värejä, Gallénin aiheita ja Järnefeltin tekniikkaa, varastavat aiheensa ja työtapansa, ja panevat oppilastöitä näytteille. Kun niitä ei voida hyväksyä, huutavat he heille tehtävän vääryyttä, saarnaavat sitä kaikkialla ja antavat pensseliensä kuivua. Muutamat naivat rikkaan naisen maksaakseen siten velkansa, tai antavat muiden maksaa vekselinsä, matkustelevat paljon ulkomailla ja palaavat yhä suurempina hoijakkamiehinä takaisin.

Kun rahapula tulee, mennään rikkaan kauppiaan luo, maalataan vekselin suoritukseksi hänen rouvansa tai itse kauppiaan kuva. Eräs maalari tahtoi oikein täydellisesti osoittaa kiitollisuuttaan maalaamalla rikkaan kauppiaan kirjoittamassa nimeänsä vekseliin. Aina vekseli ei ole näkyvissä, mutta melkein aina on se kuvan takana, siksi ovatkin rahapohattojen muotokuvat niin happamen näköisiä.

Meidän taiteilijaimme seinällä riippuu "huoneentaulu", jossa ensimäisenä sanana on: laiskuus! Maalareilla se sana on viimeisenäkin ja välillä on kehoitussanoja hänelle uskomaan omaan hairahtumattomaan kykyynsä.

Valtio, joka meillä niin hellästi pitää huolta kaikista tarpeettomista henkilöistä, kannattaa oikeata, nuorien maalarien hautomislaitosta. Tässä maassa riittäisi työtä kymmenelle kelvolliselle maalarille, mutta valtio houkuttelee joka vuosi kymmeniä nuoria miehiä ja naisia antautumaan alalle, joka näyttää niin lupaavalta siksi, että valtio sitä kannattaa. Kun nuori maalari on jotain oppinut, ei hän opillaan ansaitse edes jokapäiväistä leipäänsä.

Elääksensä piirtävät taiteilijamme kuvia pilalehtiin ja kirjoihin. Heidän kehnoutensa ilmenee silloin täydellisesti, sillä piirustus on ontuvaa ja virheellistä.

Kun sukankudin, koruompelu ynnä muut pienemmät kotityöt, kuten lastenkasvatus ja ruuanlaitto, ovat naisliikkeen kautta joutuneet syrjään, on maalareiden joukkoon ilmestynyt suuri määrä naisia. Taidenäyttelyissämme on puolet tauluista naisten maalaamia. Tuollainen taiteilijatar esiintyy hyvin vapaasti, kampaa tukkansa kaikkien vanhojen mestarien taulujen mukaan -- he tutkivat sitä varten vanhoja mestareita -- oppivat värittämään kasvonsa ja valmistamaan kummallisia pukuja itselleen. Jos he miehen saavat, jättävät he taiteen harjoittamisen kaikessa muussa paitsi oman persoonansa kaunistelussa.

Meidän kansamme kuuluu olevan hyvin musikaalinen. Se on aivan totta. Kaikki ovat musikaalisia, siksi meillä onkin niin vähän joukosta eroavia säveltäjiä. Jokaisen tosisuomalaisen musikaalisuus on niin täydellinen, ettei hän käy edes konserteissakaan, hän laulaa kotonaan "Tuulan teitä" tai "Iloisen lesken" valssia. Suomalainen orkesterilainen on jo syntymästään asti täysin valmis. Eräs vanha kapellimestari sanoi: "Mieluummin teen työtä kymmenen ruotsalaisen kuin yhden norjalaisen kanssa, ja mieluummin kymmenen norjalaisen kuin yhden suomalaisen kanssa." Onhan se luonnollista! Kaikki suomalaiset ovat ensiluokan mestareita. Ruotsalaisilla on tuo "kuninkaallinen kerskailunsa", norjalaisilla "laverteluautuas itsensä jumaloiminen", meikäläisille ei löydy enää vastaavaa sanaa, he ovat jo niin korkealla.

Me olemme "laulava kansa", varsinkin naiset laulavat. Tuskin missään maassa löytyy väkilukuun verrattuna niin paljoa laulajattaria kuin meillä. He kiertävät ympäri maata Helsingistä Rovaniemelle asti. Ja jokainen heistä on suuri. Jolleivät he laulamalla pysty hankkimaan itselleen komeita pukuja ja elatustaan, niin pannaan toimeen kerjuulistoja. Kerjuu on kielletty, sitä eivät saa harjoittaa muut kuin taiteilijat.

Meidän säveltäjämme ovat hyvin vaatimattomia. Jos joku heistä sanoo olevansa Suomen Beethoven, niin tekee hän sen vain siksi, että kansalaiset voisivat keksiä hänelle vieläkin suuremman nimen. Sitä odottaessaan hän säveltelee pieniä lauluja. Säveltäjät haukkuvat toisiaan selän takana, he eivät ole vielä perustaneet, kuten kirjailijat, yhdistystä molemminpuolista ihailua varten.

Kuvanveisto on taide, jossa ainekset ovat tavattoman kalliita, siksi meillä onkin vain pari kolme kuvanveistäjää. Kunhan valtio alkaa pystyttää muistopatsaita runsaammin, niin näemme kyllä, miten ilmestyy mestareita toinen toistaan suurempia -- ainakin heidän omasta mielestään.

Jotta taide pääsisi meillä täyteen kukoistukseensa, olisi meneteltävä seuraavalla tavalla. Valtio, joka muutenkin esiintyy niin suurellisesti, rakentaa uuden eduskuntatalon ympärille jalustoita, joille pystytetään edusmiesten kuvapatsaita, niiden taakse maalattaisiin seinään freskomaalaus esittämään asianomaisen yhteiskunnallista työtä, useimmille sopisi allegoorinen kuva esittäen lain repimistä, sillä lain laatiminen on eduskunnalle sivuasia. Patsaan paljastuksessa esitettäisiin valtion tilauksesta tehty ja valtion palkitsema kantaatti, jonka säveltäjämme saisivat säveltää. Teatterissa pantaisiin toimeen juhlanäytäntö, jolloin esitettäisiin sopiva ulkomaalainen näytelmä kuten "Hullunkurinen temppu", "Paljo melua tyhjästä." Näin saisivat kaikki taiteilijat työtä ja samalla saisi kansa uusia juhlapäiviä. Niitähän me tarvitsemme. Kun meillä ei ole ollut kylliksi syntymäpäiviä, olemme juhlineet kuolinpäiviäkin. Näin tämä puute poistettaisiin.

Me juhlimme niin mielellämme henkilöitä, jotka jossain sopivassa tilaisuudessa ovat valmiita juhlimaan meitä. Me kaipaamme suitsutusta ja sanomalehtikirjoituksia, onnittelusähkösanomia ja kukkalaitteita.

Huomasitko, minä sanoin Me?

SANOMALEHTIMIEHET.

Hulluinhuoneen lääkärit ja sanomalehtimiehet kuuluvat nykyään samaan luokkaan. Sen vuoksi kai eräänä vuonna määrättiinkin painoasiain puheenjohtajaksi henkilö, joka oli ollut Niuvanniemen houruinhuoneessa potilaana.

Hulluinhuoneen lääkäri hoitaa potilaitaan mukautuen heidän ajatuksiinsa, hyväksyen heidän kaikki houreensa, säilyttääkseen siten vallan heidän ylitsensä. Sanomalehtimies kirjoittaa sitä, mitä hänen potilaansa tahtovat kuulla, jauhavat samaa juttua tuhanteen kertaan, jaellen joka päivä annoksen politiikkaa, joka näkee asiat vain yhdeltä kannalta. He tietävät monasti kirjoittavansa vastoin vakaumustansakin, mutta, jotta puolue pysyisi koossa, on sille sanottava määrätyt asiat määrätyllä tavalla.

Kun kaikki tehdään poliitilliseksi, kaikki asiat ja kaikki henkilöt, poliisit, papit, kirjailijat, niin sanomalehtimies kulkee leimaamassa oman puolueensa leimaa potilaihinsa. Ja tuo leima on niin tärkeä, että ei kysytä ihmisestä, mihin hän kykenee, mitä hän on, vaan mihin puolueeseen hän kuuluu. Kaikki on puolueasiata, Maammelaulua lauletaan suomettarelaisesti ja nuorsuomalaisesti, teattereissa ja konserteissa käydään puolueen perustuksella, rahakin on vuoroin sitä tai tätä, riippuen siitä, missä pankissa vekseli diskontataan.

Jos omaan puolueeseen kuuluva mies hairahtuu, niin se huolellisesti peitetään, ja jollei sitä voida tehdä, niin syytetään siitä vastapuoluetta. Jos sosialisti kavaltaa hänelle uskottuja rahoja, niin on hän kapitalismin uhri. Jos kapitalisti kavaltaa, niin ovat sosialistit rettelöillään vieneet hänet perikatoon. Tämä on niin selvä asia, että sinä, lukija, ihmettelet, miksi minä siitä laisinkaan kirjoitan.

Hullut luulevat pelastavansa maailman tai tekevänsä sen onnelliseksi jonkin ihmeellisen keksinnön kautta, se on tarttunut meidän sanomalehtimiehiimmekin. Jos vastapuolue keksii jonkun erikoisen tuuman, jonka avulla he voivat kansan "pelastaa", niin sieppaa toinen puolue sen tuuman omakseen. Sellaisia keinoja ovat olleet: suomalaisuus, laillisuus, raittius, siveys ja kansan sivistäminen. Jos saarnaa suomalaisuutta, niin käyttää puhekielenä ruotsia. Onhan parempi suomalainen se ruotsalainen, joka kankeasti puhuu suomea, kuin suomalainen joka solkkaa ruotsia. Laillisuutta harrastetaan itse kiertämällä lakia; raittiutta ajetaan puheissa, se unohdetaan juodessa; siveyttä edistetään täyttämällä sanomalehdet rikosten selittelyillä, sillä niiden kautta oppii eri tavat ja rikos tulee intressantiksi. Mitä ihminen onkaan valmis tekemään päästäkseen sanomalehden palstoille! Kun kansaa käsketään lukemaan määrättyjä kirjoja, kuulemaan luentoja aineista, jotka ovat sille hämäriä, niin saadaan se uskomaan olevansa kaikkein ihmeellisin kansa maailmassa. Oli aika, jolloin kaikki puolueet kumarsivat kansaa, joka yksinään muka voisi pelastaa maan ja luoda tänne maallisen paratiisin. Kun paratiisi saatiin, niin tuli riita omenoista, ja nyt on kansa parka huonossa huudossa.

Miten kävisikään tämän maan, ellei olisi sanomalehtimiehiä! Me voisimme vähitellen uskoa, että mies, jolla on toiset valtiolliset mielipiteet kuin meillä, yhtäkaikki voi olla kunnon mies. Mutta kun tuollainen mielipide osoittaisi luonteen heikkoutta, niin ylläpitävät sanomalehtimiehet sitä ajatusta, että kunkin oman puolueen miehet ovat kunnollisia ja muut yhteiskunnan hylkyjoukkoa. Estääkseen oman puolueen jäseniä ottamasta itse selvää vastakkaisista mielipiteistä kielletään lukemasta vastapuolueen lehtiä.

Puoluejako meillä on pääasiassa persoonallinen kysymys. Irlannissa oli kaksi vimmattua puoluetta, jotka taistelivat pitkät ajat. Kukaan ei tietänyt alkusyytä puolueihin, vastapuoluetta vihattiin siksi, että se oli vastapuolue. Koko jako oli syntynyt kahden miehen riideltyä siitä, minkä värinen oli eräs lehmä. Missähän tuo meidän lehmämme on, olen koettanut etsiä. Kaikki puolueet huutavat ajavansa kansan parasta, tarkoitus on kaikilla sama. Eivätkö järjellä varustetut ihmiset voi päästä selville siitä, mikä tuo "paras" on, vai onko todella tuollainen epämääräisen värinen lehmä siinä esteenä? Sanotaan, että menneisyys on esteenä. Kuolleet raukat usutetaan siis toisiaan vastaan! Mutta mehän elämme, me, meille kuuluu maailma, siis siitä on alettava. Minä unohdin, eihän se ole mahdollista, meillähän on tuo lehmä. Ovatkohan ihmiset koskaan rakastaneet toisiaan niin pienien seikkojen perustuksella kuin vihaavat?

Meidän aina auliisti auttava kansamme tahtoi kerran turvata sanomalehtimiesten asemaa. Pantiin toimeen suuret arpajaiset, kaikki puolueet liittyivät yhteen, ruotsalaisen teatterin näyttämöltäkin kaikui suomenkieli, -- mikä ihana sovinnon hetki! -- Ja rahaa tulvi ja kansa uhrasi roponsa suureen eläkekassaan, jonka jäseninä nyt on hyvin pieni joukko, niistäkin monet sellaisia, jotka eivät enää ole sanomalehtialalla, vaan ovat korkeissa viroissa. Mutta mitä siitä, kansa uhrasi hyvää tarkoitusta varten. Ja saimmehan silloin nähdä sen ihmeellisen tapauksen, että kerrankin kaikkien puolueiden lehdet ylistivät samaa asiaa. Kun maan onnea ajettiin vaaliaikana, niin oli koko sanomalehdistömme cloaca maxima. Panetteluja, solvaisuja, häväistyksiä, raakuuksia, ja täydelleen tuli todistetuksi vain yksi asia, se, että suomenkielellä on rikas sanavarasto. Europan maista on maamme ainoa, jossa nainen on tasa-arvoinen miehen kanssa tai oikeammin mies naisen kanssa. Miehen, todellisen miehen tunnusmerkit ovat: urhoollisuus, suoruus, voima ja hyvyys; meissä on pohjapiirteinä: pelkuruus, valheellisuus, raukkamaisuus ja pahuus. Siis naisen ominaisuudet. Ne ominaisuudet tulevat sanomalehtien kautta täydellisesti viljellyiksi. Sen vuoksi sanomalehtiä kai aina symboolisesti kuvataankin naisiksi.

Sanomalehtialan kautta päästään myös valtion korkeimpiin virkoihin. Kun tiedot tässä maassa ovat sivuasia ja suunsoitto pääominaisuus, niin tulee huomatuksi, jos saa oman sanomalehden saarnaamaan asianomaisen hyviä ominaisuuksia. Meillä jaetaan virat puolueen mukaan seuraavalla tavalla: laskijan paikalle tanssimestari, tiedemiehen paikalle sanomalehtimies, ammattilaisen paikalle oppimaton, itsenäisen paikalle pehmeäselkäinen, käskijän paikalle palvelija. Sananvapaus on haukkumista, kokoontumisvapaus omien etujen onkimista, persoonallinen vapaus jokaisen sitomista määrättyjen puoluesääntöjen alaiseksi. Lakia noudatetaan silloin kun se hyödyttää, rikotaan kun se estää halujamme. Ja korkein haluista on valta. Jollei siihen muuten pääse, niin perustaa oman sanomalehden, oman puolueen, järjestää omat lähetystöt, ja silloin voi tavoittaa senaattorin salkkua. Onhan se edullisin virka koko maassa, pari vuotta toimessa niin saa elinkautisen eläkkeen.

Sanomalehtimiesten joukossa on erityinen rotujoukko. Ne ovat aivan kuin vahtikoiria, joita pidetään karsinassa ja sieltä yllytetään tarpeen tullessa hyökkäämään. Nämät ovat puoluekanslioiden virkamiehiä, joille syötetään sappea ja jotka maksun edestä pitävät pahaa ääntä. Ja kuten yksi koira saa kaikki muut koirat haukkumaan, niin tällainen pomo ilmoittaa, milloin ja ketä aletaan haukkua rätistellä. Ja sanomalehdet vilisevät kirjoituksia määrättyyn suuntaan ja kyläkoirat ympäri maata kuulevat sen ja päästävät ölinän.

Ainoa tapa, jolla voi saada kaikkien puolueiden jäsenet yhtymään, on perustaa yhdistys, joka on salainen. Suomalaisuuden liitto koetti yhdistää ihmisiä, mutta epäonnistui, sillä se oli liian julkinen. Julkisena se olisi voinut kyllä menestyä, jos sen sääntöjen ensi pykälänä olisi ollut "tanssi ja väkijuomat." Se oli ihanteellinen yhdistys, siksi se heikkeni, sillä ihanteellisuutta ei meillä ole, ja viime vuosikokouksessa ei tiedetty, olivatko edes kaikki haaraosastot laisinkaan elossa. Meillä on liiaksi paljon julkisia seuroja, salainen voi enää vain innostuttaa, yhdistys, josta ei saisi puhua, jonne kokoonnuttaisi salavihkaa ja tuumittaisi, millä taas herätettäisiin huomiota.

Siellä me viihtyisimme.

Huomasitko, minä sanoin Me?

YLIOPPILAAT.

Sanotaan, että ylioppilaat ovat "isänmaan toivo." Sillä tarkoitetaan, että me toivomme voivamme istuttaa heihin kaikki vikamme saadaksemme ne kasvamaan uusia entistään voimakkaampia vesoja.

Itsenäiset ihmiset ovat elämän suola, se runko, jonka ympärille kaikki muu kokoontuu. Jos nuoriso tuntisi oman itsenäisen voimansa, niin voisi se kukistaa meidät huonot, halpamaiset, itsekkäät, riidanhaluiset, siksi on heidän kehitystään ohjattava siihen suuntaan, että heistä tulee meidän kätyreitämme. Tämä valmistus tapahtuu näin: Kun tiedetään, että ylioppilasnuoriso helposti innostuu -- sillä se kaunis ominaisuus saadaan nyhdetyksi pois vasta vuosien mukana ja virkojen avulla -- niin annetaan sille tilaisuuksia innostumaan. Jos tahdomme kostaa jollekulle henkilölle, joka persoonallisista tai poliitillisista syistä (politiikka on usein meillä aivan persoonallista) on meitä loukannut, mutta emme itse jaksa tai uskalla sitä tehdä, niin innostuttakaamme ylioppilaat. Hehän kaipaavat suuria tunteita. Me annamme heille sellaisen, vihan, ja selitämme sen isänmaalliseksi hyveeksi. Se keino tepsii aina.

Ylioppilas kaipaa henkilöä, johon hän voisi katsoa kuten oppaaseen. Meillä on kokonainen varasto tuollaisia sankareita. Lähinnä tietysti me itse. Me turmelemme suurten miesten maineen muulloin paitsi silloin kun he luovat valoaan meihin. Itsemme me asetamme etusijaan.

Ylioppilas ei näe puoluerajoja jyrkkinä, persoonallinen vaikutus toisesta henkilöstä toiseen on voimakas, hän voisi saada sovinnon aikaan ja taistella vastustajansakin kanssa sovussa silloin, kun on puollettava jotain yhteistä asiaa. Jos niin kävisi, niin silloinhan me joutuisimme turvattomiksi ja kadottaisimme asemamme. Yllyttäkäämme siis ylioppilaita puoluevihaan, sokaiskaamme heidät perin pohjin, muuten he nähdessään meidän riitamme purskahtaisivat nauruun, niin pienistä syistä me ottelemme. Viha ja katkeruus syntyy nuorisossa, kun vakuutamme, että meitä on vastapuolue sortanut (siksi että teimme tyhmyyksiä jätämme sanomatta), ja että heidän velvollisuutensa on nyt kostaa. Voi myöskin vakuuttaa, että nuoren miehen isä tai iso-isä olisi kuulunut siihen tai siihen puolueeseen, jos hän nyt olisi elänyt, siis täytyy pojan ja pojanpojan kuulua samaan puolueeseen. Tällä tavoin valmistamme puolustusjoukon itsellemme. Pääasia on siinä, että me taistelussa voitamme, seisomme nurkan takana ja odotamme kunnes nuoret sortuvat. Silloin riennämme esiin ja huudamme: voitto! voitto! eläköön isänmaa!

Sielun aateluutta on jokaisella nuorukaisella, hän on mahdollinen kehittymään todelliseksi kunnon mieheksi, jos hänellä edessään on hyvä esikuva. Me emme tahdo karsia pois vikojamme, siis, selittäkäämme vikamme ansioiksi ja kasvattakaamme nuoret kaltaisiksemme. Näin ei katoa koskaan se hyvä rotu, johon me kuulumme, joka pettää, varastaa, tekee vääryyttä, sortaa ja solvaisee.

Nuoriso voisi uhrata itsensä isänmaan puolesta. Me uhraamme isänmaan oman itsemme tähden.

Jos ylioppilas sanoo: minä en jaksa aina vihata, minun täytyy saada ihaillakin, sillä se voima on minun veressäni! silloin sanomme: tätä ja tätä tulee sinun ihailla! Jollei ylioppilas sitä voi tehdä, niin sanomme suurella inholla: sinä olet isänmaan petturi! Suuret sanat ovat niin helppoja tässä maassa. Jos totta olisi kaikki se, mitä ihmiset toisistaan sanovat, niin tässä maassa ei löydy muita kuin isänmaan pettureita.

Millainen kauhunaika syntyisikään, jos nuoriso saisi yksin päättää kaikesta oman selvän järkensä mukaan. Heillä ei olisi menneisyyttä, ei mitään sen vuoksi vihattavaa, heillä olisi vain nykyhetki ja sen suuret vaatimukset. Ritarillisuus, oikeudentunto ja kunniantunto saisi päästä oikeuksiinsa. Ylioppilasnuoriso ei välittäisi puolueriidoista, sillä he katsovat eteenpäin eikä taaksepäin, kieliolot ynnä muut riita-asiat järjestyisivät itsestään, sillä nuoriso ei sortaisi toisten oikeutettuja vaatimuksia, jolleivät he siten menettelisi, eivät he olisi nuoria.

Sellainen aika pyyhkäisisi kerrassaan pois kaikki meidän pyrintömme, siksi varjelkaamme tarkoin ylioppilasnuorison heräämästä itsenäisyyteen. Paras suojakeino meillä on vedota politiikkaan. Sen laskuun voi panna mitä tahansa. Ja kun politiikalla ei ole paljoakaan tekemistä oikeuden, rehellisyyden ja totuuden kanssa, niin lisätkäämme, ettei sillä ole tekemistä järjenkään kanssa. Sen lauseen me kaikki ymmärrämme, sillä me puhumme eniten politiikasta silloin kun me sitä vähimmin ymmärrämme.

Kun ylioppilasnuoriso saa kärsiä meidän tyhmyyksiemme puolesta, niin kirjoittakaamme kauniita sanomalehtikirjoituksia heidän kunniakseen ja kutsukaamme heitä marttyyreiksi, he pitävät siitä nimestä.

Ylioppilasnuorisoa käytetään meillä luutana lakaisemassa pois roskia, joihin emme uskalla itse kajota. Kai minäkin kerran joudun -- en ansioitteni vaan jonkun sukulais-tuttava-puoluetempun kautta -- johonkin suureen sivistyslaitokseen johtavaan asemaan. Jos joku laitoksen jäsen solvaa puoluetta, johon minä kuulun, tai muuten menettelee omaa ja laitoksen arvoa alentavalla tavalla, niin en minä eikä hänen virkatoverinsa kajoa häneen, jotta hän ei joskus kostaisi minulle, vaan odotan kunnes ylioppilaat panevat mielenosoituksia toimeen. Silloin rankaisen ylioppilaita, mutta vakuutan tuolle laitoksen jäsenelle, että maan rauhan tähden tulisi hänen lähteä pois. Syyllinen väistyy syrjään, kiittääkin vielä minua, Kaikki on silloin hyvin.

Tunnen ylioppilaan, joka maaseudulta saapui innostuneena Helsinkiin. Hän puhui isänmaasta. Minä sanoin, että on vain puolueita, mutta ei isänmaata. Hän tahtoi lueskella aineitaan rakkaudesta tieteeseen. Minä sanoin, että kaikki on tehtävä vain viran vuoksi, yliopistohan on vain haaraosasto senaatista, joka virkoihin asettaa. Hän uskoi suomalaisuuden suureen kehitykseen, minä vapautin hänet siitä hairahduksesta ilmoittamalla, että on ajateltava pienen ryhmän kehitystä.

Kun ylioppilas saapuu Helsinkiin, ei hän tiedä, mille alalle hän antautuisi. Hän häilyy sinne ja tänne ja valitsee lopulta saman alan kuin joku läheinen toverinsa. Yliopistoluvut ovat tehdyt niin perin erillään oleviksi elämästä, että se, joka astuu yliopistoon elämän keskeltä, ei tiedä, mihin niistä hän tarttuisi. Mutta eihän se olekaan välttämätöntä, yliopisto pysyy aina pystyssä, sillä kauppiaat, virkamiehet y.m. henkilöt lahjoittavat sille suuria summia. Yliopisto omistaa 8 miljoonaa, saa joka vuosi valtiolta suuret summat ja pystyy siis jatkamaan olemassa oloaan.

Monet laitokset meillä kaipaavat uudistusta, yliopisto ei, sillä se on saavuttanut täydellisyyden, onhan se kaikin puolin juuri sellainen kuin tämä maa tarvitsee. Yliopisto on n.s. "sivistyslaitos kansallisella pohjalla", toisin sanoen ruotsinkielinen opisto suomenkieliselle enemmistölle valesivistyksen saavuttamiseksi. Se opettaa panemaan pääpainon sivuseikoille, sillä niiden kautta saavutetaan hyvinvointi elämässä. Opinnot ovat sivuasia, tutkinnot pääasia. Harrastaa tiedettä on järjetöntä, harrastaa arvosanoja korkein viisaus. Tämän vuoksi on tarkoin opittava pettämään professoreja, opittava näyttäytymään viisaammilta kuin ollaankaan. Se taito on helposti saavutettu, sillä professorit ovat itsekin kiintyneet eniten muuhun kuin omaan alaansa. Noudattamalla heidän esimerkkiään on suuresti harrastettava politiikkaa, sillä sen kautta saavuttaa kuuluisan nimen.

Jos jatkaa lukuja yliopistossa, on se tehtävä ainoastaan niillä aloilla, joilla professorin asema on parempi kuin muut samaan alaan kuuluvat virat. Tyhmä on se mies, joka jää professoriksi oikeustieteessä, kun sillä alalla muualla saa paremmat tulot. Tämän ovatkin kaikki oikein huomanneet, yliopistossa oli äskettäin kuusi lakitieteen opettajan virkaa avoinna.

Yliopisto on meillä laitos ihmisen kaavamaiseksi tekemistä varten, kaikki koulut johtavat siihen, ja yliopisto johtaa kaikkiin valtion virkoihin. Näin on saatu punainen lanka kulkemaan maan läpi, siihen pujotetaan ihmissielut ja lankaa pingoittaa toisesta päästä tyhmyys ja pelkuruus, toisesta päästä matelevaisuus ja itsekkäisyys. Ne jotka eivät tyydy olemaan langassa, karkoitetaan ja ovat turvattomia elämässä. Me kaikki pyrimme sen vuoksi kannattamaan järjestelmää, joka takaa meille leivän, palkan, eläkkeen ja hautajaiset monien seppeleiden kanssa.

Huomasitko, minä sanoin Me?

PYHIMYKSET JA MARTTYYRIT.

Pyhimyksiä on kahdenlaisia, kuolleita ja eläviä. Kuolleita muistetaan juhlimalla heidän syntymäpäiviään, eläviä pitämällä pitoja heille heidän syntymäpäivinään.

Marttyyrejä on kahdenlaisia, kuolleita ja eläviä. Kuolleita ei kukaan muista, eläviä juhlitaan aina ja jokapaikassa.

Meidän paras kunnianosoituksemme toiselle on ruoka. Me syömme aina toistemme kunniaksi.