Part 3

Mitä taas puhtauteen tulee, ei sekään ansaitse erityistä kiitosta, sillä kartanoin sisäpuolet eli pihat ovat useinkin niin rohjua ja lokaa täynnä, että näyttää siltä kuin ei niitä milloinkaan ruokottaisi, ja käytävistäkin tuoksuu matkustajalle toisinaan paha haisu vastaan.

Kesä oli jo puolille joutunut ja minun punaiset sadanmarkan setelini olivat vähitellen niin hälvenneet, että rupesi jo kotimatka muistumaan mieleen. Mutta ennenkuin Jenastani erkanin, tahdoin kumminkin tehdä vielä pienen retken tuonne halattuuni Thüringerwald’in vuoristoon. Hyvän unkarilaisen ystäväni Vandrakin kanssa istuinkin eräänä kauniina heinäkuun päivänä kolmannen luokan vaunuihin ja matkasimme näin ensin _Rudolphstadt'iin_, jossa katselimme ruhtinaan kaunista linnaa ja silittelimme hänen uhkeita vaunu- ja ratsas-hevosiansa. Siitä sitte läksimme jalkataneissa astumaan pitkin Saale-virran rantaa eteenpäin. Poikkesimme pian vasemmalle kädelle, kävimme jotakin kuttu-porrasta myöden yli virran ja tulimme Meiningin ruhtinaan alueelle. Täältä saimme erään talonpojan oppaaksemme, joka kuljetti meitä niinkutsutulle _Schillerin töyräälle_, jonka töyrään kylkeen on hakattu Schillerin malmista valettu rintakuva. Schiller on nimittäin nuorempana läheisessä _Volkstedt'in_ kylässä asuessaan viettänyt täällä tämän kauniin kummun lehteväin puiden varjossa monta rauhallista hetkeä, ja täällä luonnon hiljaisuudessa on kai moni hänen kauniista runoelmistansa saanut alkunsa.

Kun tältä kummulta läksimme astumaan eteenpäin, vei oppaamme meidät harhaan ja tulimme niin Meiningiläisten pelloille, jossa pellonvartija rupesi meitä hätyyttämään. Mutta mepä saimme jalat allemme ja juoksimme aika huippaa pitkin joen jyrkkää, tiheä-pensaista rantaa takaisin Schwarzburg-Rudolphstadtin ruhtinaan maahan, joten pääsimme takaa-ajajastamme. Kävimme nyt uudestaan Saale-virran poikki ja matkasimme vielä samana päivänä Volkstedtin kylän ja _Schwarza’n_ kautta _Blankenburg’iin_, joka on vähäinen kauppala ihan vuoriston juurella. Täällä pidettiin kesämarkkinoita ja me tulimme juuri parhaasen sähyyn.

Seuraavana päivänä pitkitimme matkaamme itse Thüringerwaldin vuoristoon. Tie luikerteli monipolvisena pitkin Schwarza-joen vartta, joka kohisten juoksee syvän lakson pohjassa. Tämä lakso oli useassa kohden niin ahdas, että oli täytynyt uurtaa tie vuoren kylkeen. Kahden puolin kohosivat vuoriseinät äkkijyrkkinä mutta kuitenkin metsäisinä. Ilma, joka muualla oli helteinen, tuntui täällä lakson pohjassa, jonne auringon säteet eivät juuri milloinkaan pääse paistamaan, varsin viileältä. Täällä kävelimme kuin suuren suuressa juhlasalissa, jonka korkeat seinät olivat verhotut tummalla vihannuudella ja kattona kaarteli sininen taivas. Siellä täällä kohosi jonkun vanhan linnan raunio vuoren harjalta yli pimeän metsän ja loisteli päivän kirkkaassa valossa, sillä aikaa kuin me puolihämärässä astuskelimme lakson pohjassa. Metsäsikoja ja hirviä, sanotaan usein nähtävän näillä seuduin, mutta meille ei sitä onnea ollut suotu.

Me pitkitimme matkaamme _Schwarzburg’iin_ asti, jossa vuoret siirtyvät vähän etemmäksi joen varrelta, tehden sillä tavoin tilaa vihreille niityille ja viljaville pelloille, joiden keskeltä itse Schwarzburgin linna kohoaa komeana. Me nousimme oikealla kädellämme olevalle korkealle vuorentörmälle, nimeltä _Trippstein_, Se ylenee yli Thüringerwaldin metsien, ja sieltä oli meillä ihmeen kaunis näköala yli Schwarzburgln linnan ja sen ihanan alueen. Suorastaan allamme enemmän kuin 1000 jalan syvyydessä oli metsäin sylissä vihanta nurmi, jolla karja kävi laitumella ja kelloin kilinä kuului somalta tuolta alhaalta meidän ilmaiselle asemallemme. Tähän on vuoren jyrkimmälle äyräälle rakettu pieni tuohinen maja matkustajia varten, joita täällä käy kosolta ihailemassa tämän vuorimaiseman suloutta. Vuorelta alastulossamme kävimme oikotietä läpi uhkean kuusikon. Niin pitkiä suoria puita harvoin nähdään, kuin täällä kasvoi pitkin vuoren rinnettä. Ikäänkuin korkeat kiviset patsaat kohosivat niiden vartalot alastomina ylös ilmoille ja ylimpänä heilui vaan tuo tuuhea latva. Äänikin kumisi kummalliselta tässä korkeassa pylväskäytävässä.

Schwarzburgissa vietimme yötä, ja mielellämme olisimme seuraavana päivänä vielä matkanneet etemmäksi tähän ihanaan vuoristoon, jonka suloudesta jo esimaun olimme maistaa saaneet, mutta matkatoverini aika ja minun varani eivät sitä sallineet, vaan oli meidän tästä nyt kääntyminen takaisin.

III.

Jenaan takaisin tultuani, säälin heti kaikki kamsuni kokoon ja läksin seuraavana päivänä matkalle kaukaista kotoa kohden. Rahani olivat jo niin vähiin supistuneet, että minun täytyi käyttää neljännen luokan vaunuja, eteenpäin päästäkseni. Matkustaminen niillä ei tosin ole mikään huvitus, mutta lyhyitä matkoja tekee vaikka nyrkillä, kun vaan pikaisesti eteenpäin pääsee, ja niin on laita neljännen luokan vaunuissa, jotka tavallisesti pannaan kaikkein muiden matkustajavaunujen eteen juuri höyryveturin perään parhaasen tuoksuun ja savuun.

Matkani kävi ensiksi Hallen kautta Berliniin. Ja koska menomatkallani en ollut ehtinyt tätä Saksan pääkaupunkia lähemmin katselemaan, päätin sen nyt kotimatkallani tehdä. Ensimäisenä päivänä en kuitenkaan ehtinyt muuta kuin vähän pintapuolisesti tarkastelemaan kaupungin keskustaa. Kävin, näet, ensiksi yli komean, kuvapatsailla kaunistetun _Linnasillan_ ja astuskelin sitte pitkin Berlinin komeinta katua "Unter den Linden". Bädekerin punakantinen matkaopas oli minulla kädessä ikäänkuin syöttinä Berlinin pitkäsormisille lurjuksille, noille niinkutsutuille _Bauernfänger'eille_, joiden tuttavuuteen teki mieleni päästä, tullakseni tuntemaan olivatko he niin vaarallisia, kuin huhu tiesi kertoa. Kauvoja ei minun ollutkaan tarvis odottaa, kun jo lähestyy minua hienomaisesti puettu herra ja alkaa kainostellen tehdä tuttavuutta, kysellen milloin se ja se museo tai taidekokousto on avoinna. Hän sanoi olevansa joku maatilanomistaja Holsteinista, oli äsken tullut ensimäistä kertaa Berliniin, jonka tähden pyysi saada tehdä minulle seuraa, koska minulla oli noin hyvä opas, kuin tuo punakantinen Bädeker, muassani. Sillä aikaa kuin minä Bädekeristäni etsein hänelle vastausta hänen kysymyksiinsä, pyörähtelivät tuon herrasen silmät omituisella tavalla ympäri päässä. Ja pitkää matkaa emme olleet yhdessä kulkeneet, kun jo kaupunki, joka äsken oli hänelle ihan outo ollut, yhtäkkiä muuttuu hänelle varsin tutuksi. Hän neuvoo minua sinne ja tänne. Erittäinkin tahtoi hän saada minua lähtemään muassaan eräälle torille, jossa sanoi ruiskuja katseltavan, ja siellä muka oli paljon väkeä koossa, ruhtinaallisia henkilöitä ja muita Berlinin pönäköitä olisi siellä nähtävänä. Tuo toverini liiallinen kiihko näytti minusta epäiltävältä, jonka tähden en luonut hänen kehoituksiinsa mitään huomiota. Mutta hänestä oli vaikeampi saada eriseuraa, kuin alussa olin luullut. Askel askelelta seurasi hän minua koko Unter den Linden-kadun mitan Brandenburgin portille asti. Tässä hän vielä teki viimeisen yrityksen, saadaksensa minua ansaansa. Tyhjät vaunut sattuivat siitä kulkemaan ohitse ja niihin nyt piti kaiken mokomin istuttaman. Mutta minä en ollut niin helposti satimeen menevä otus. Kun hän vihdoinkin havaitsi kaikki yrityksensä turhiksi, jätti hän minut rauhaan.

Kun hetken aikaa olin katsellut kummastellut _Brandenburg’in_ portin harjalla nelivaljaisilla ratsailla ajavaa uljasta Victorian kuvaa, kävin samasta portista sisään _Thiergarten’in_ puistoon ja ohjasin nyt kulkuni tuonne taipaleen matkan päässä näkyvälle _Voiton pylväälle_. Uljaasti se kohoaa eräällä avonaisella alalla 195 jalan korkuisena sinistä taivasta kohden. Se lepää mahtavalla harmaakivisellä alustalla, jonka neljään sivuun on vaskeen kuvattu tapauksia vuotten 1864, 66, 70 ja 71 sodista, joiden voittojen muistoksi tämä kopea pylväs on pystytetty. Etusivulla nähdään kuinka tuo voitollinen armeija, torvien soidessa, keisarin johtamana, tulee riemuiten kotia Berliniin ja kuinka pääkaupungin neitoset juhlapuvussa astuvat heille vastaan ja tarjoovat keisarille tuota verellä ansaittua laakeriseppelettä. Muilla sivuilla on kuvattuna miekan vähäisempää melskettä; kuinka kuolon enkeli niittää tuota puolikypsynyttä viljaa; kuinka sitä ja sitä patteria valloittaissa voittajat riemuitsevat ja tappiolle joutuneet pakenevat tuskaantuneina. Kuusitoista vähempää marmoripatsasta seisoo tällä alustalla ja niiden ylitse kohoaa vapaana itse pylväs, kolmesta kohtaa ympäröittynä kullatuilla kannuilla, jotka sodissa on voitettu. Kaikkein ylimpänä pylvään päässä on Victorian siivellinen kullattu kuva: hän pitää vasemmassa kädessään voitollista sotalippua ja kohottaa oikealla kädellään suurta kultaista laakeriseppelettä.

Väsyneenä tästä katselemisesta, istahdin muistopatsaan portaille, vähän levähtääkseni. Mutta mitäpä lepoa tässä olisi saanut! Kaikellaisia luikareita ja tyhjäntoimittajia kihisee tämän pylvään ympärillä ja kiusaavat matkustajaa, tarjoten huonoja valokuviaan Berlinistä ja sen merkillisyyksistä kaupaksi. Koska en heiltä saanut pahaakaan rauhaa ja koska tämän puiston yölliseen aikaan tiesin olevan epäturvallisen, läksin taas astuskelemaan takaisin kaupunkia kohden. Kun taas lähenin Brandenburgin porttia, nousi eräältä puutarhan istuimelta tuo äskeinen kiusaajani, Holsteinilainen, ja lähestyy minua nyt uudestaan. Koko ajan, kun minä olin Voiton pylvästä tarkastellut, oli hän pitänyt minua silmällä, ja luuli nyt kai minun ehdottomasti puuttuvan hänen onkeensa. Vaunut oli hän jo tilannut valmiiksi, eikä nyt muuta kuin tuossa hopussa vaan astumaan sisään ja sitte ajamaan tuonne ylistettyyn ruiskunäyttelyyn. Mutta sitä tekemään olin minä liian viisas. Moni älliö on kyllä antanut itsensä sillä tavoin viekoitella ja on tullut viedyksi, Jumala tiesi mihin, ja on tullut paljastetuksi ihkaiseen ihoon saakka. Jos tuo holsteinilainen ystäväni tosiaankin oli noita mainioita Berlinin veijareita, niin toimitti hän nyt tehtävänsä jotenkin tyhmästi.

Ensimäisenä toimenani seuraavana päivänä oli mennä katsomaan Berlinin mainiota _Akvariota_. Harvat lukijoistani ovat kai milloinkaan semmoista nähneet, ja moni tuskin tietää mitä semmoisella laitoksella tarkoitetaankaan. Pyydän sentähden lukijaa seuraamaan minua hetkeksi sinne. Edeltäpäin voin kumminkin jo ilmoittaa, että se on suurellainen rakennus matelevain ja vesieläinten säilyttämistä varten. Tämän Berlinissä löytyvän akvarion sanotaan olevankin suurellaisin ja paras mitä sitä laatua mailmassa on olemassa. Se on keskellä kaupunkia Unter den Linden’in varrella. Ensimäisessä huoneessa, johon sisään astumme, kihisee kärmeitä kaikellaisia, suuria ja pieniä. Heille on valmistettu matelupaikoiksi pieniä lampia, hietikoita ja pensastoja, joita läpikuultavat lasiseinät ympäröivät. Sitte tulemme huoneesta huoneesen, toisesta kerroksesta toiseen, joissa kaikissa on vesisäiliöitä kaloja ja muita vesieläimiä varten. Täällä näemme lasiseinäin läpitse päivää vastaan kuinka suuret hauet uida hangottelevat, kuinka aattelevainen ahvenparvi pujotteleiksen lammen pohjassa kivien välistä. Muutamat säiliöt taas osoittavat meren monikarvaista, milloin purpuraista, milloin vihreätä, sametin näköistä pohjaa, ja karinkaukalot, simpukat ja muut meriraakut elähdyttävät näitä vedenalaisia loistavia aloja. Nyt aukenee eteemme suurempi sali, jonka keskelle on laitettu avara lampi; siitä kohoaa monisäteinen ruiskulähde ja lukematon joukko pieniä lintuja riekuu täällä, lennellen löyhytellen tuossa lähteestä pirskuvassa hienossa sadevihmassa, sillä aikaa kuin pitkäsääriset kahlolinnut käydä koipivat lammen kaislaisilla rannoilla tai seisoa töröttävät yhdellä jalalla lähelle lampea raketulla kivirauniolla. Tämä kaikki on ympäröitty korkealla rautaverkolla eli häkillä. Seinuksilla kirkuvat papukaijat ja eräässä pimeässä sopessa ammottelee irvihampainen krokotiili, sillä aikaa kuin kilpikonnat uida melovat pitkin vesisäiliöinsä reunuksia. Me astumme vielä alemmaksi ja tulemme ihan pimeihin holveihin, joihin ei päivä milloinkaan paista. Niitä valaistaan kaasuvalolla, ja täällä on meille käymisestä ja katselemisesta väsyneille virvoituksia kaikellaisia tarjona. Varoillaan pitää kuitenkin olla näissäkin hämärissä käytävissä, sillä noita Berlinin tasajaontekijöitä tunkee tännekin, ja seinissä näemme kirjotuksia, jotka muistuttavat meitä olemaan varoillamme. Näistä maanalaisista majoista nousemme taas ylöspäin, käyden huoneesta huoneesen, kerroksesta kerrokseen, kunnes vihdoin tästä vesiläisten valtakunnasta taas tulemme Jumalan kirkkaasen ilmaan.

Nämä ihmeet nähtyäni, kävin katselemaan Berlinin _vanhan ja uuden museon_ taide-aarteita. Mutta koska lukijan on vaikea seurata minua noiden kaikkein salein ja kammioin läpitse, joissa säilytetään Saksanmaan parhaimpain kivenveistäjäin ja maalarein teoksia, jääkään ulkopuolelle ihmettelemään tuon vanhan museon athenalaista pylväskäytävää ja noita ulkopuolisia seinäkoristeita, sillä aikaa kuin minä pistäyn tuonne taiteen kotiin sisään, nauttimaan sen ihanuuksia.

Näillä matkustuksillani oli päivä jo kulunut puolille, mutta koska meillä vielä on koko iltapuoli omanamme, niin käykäämme nyt katselemaan mitä Berlinin Eläintarhalla on meille tarjottavana. Me matkaamme uudestaan koko Unter den Linden’in kadun alusta loppuun saakka, astumme Brandenburgin portista sisään Thiergarteniin ja käymme tämän puiston halki noin puoliväliin saakka, poikkeemme sitte vasemmalle kädelle ja tulemme niin tuohon varsinaiseen eläintarhaan, Me emme voi eksyä, sillä jo kaukaa kuulemme leijonain kiljunan ja karhuin karjunan, jota opastusta saatamme luotettavasti seurata. Heti kun astumme tarhaan sisään, näemme käytäväin molemmilla puolilla rautahäkkejä, joissa säilytetään kaikellaisia lintuja läheltä ja kaukaa. Tuolla kiljuu haukka, täällä huutaa huuhkaja ja pöllöt katsella tuijottelevat aaveentapalsesti puolihämärissä sopissaan. Suuri Kondorikotka lepää täällä levollisesti auringon paisteessa ja näyttää vaipuneen syviin mietteisiin. Kotoansako muistelee tuo kaukainen vieras Etelä-Amerikan lumisilta Andesvuorilta? Sitte seuraa lintuja lukemattomia kaikista mailtaan ääristä, tuosta pienen pienestä Kolibrista ruveten aina suuren suureen Nälkäkurkeen asti Afrikan hietaisilta ulapoilta, joka hevosen kokoisena astuskelee karsinassaan ja kurottelee pitkää kurkkuansa yli korkean aidan. Täällä rastaat raksuttavat, tuolla korpit keikkuvat ja varpuset pitävät iloa. Muu eläinkunta on yhtä runsaasti täällä edustettuna. Känguruh Australiasta oijentelee tuolla pitkiä takakoipiansa ja jääkarhu käydä nuuskii edes takaisin, sukeltaen tuon tuostakin vesialtaasensa. Indian elefantti tekee likempää tuttavuutta katselijain taskuin kanssa, tutkistellen olisiko niihin hänelle makeisia kätketty; ja heitäppä kuinka pieni hopearaha hyvänsä maahan, niin ottaa hän sen ylös kärsällään, antaa hoitajallensa ja tekee sinulle kömpelömäisen kumarruksen. Kaikkein viehättävintä on kuitenkin katsella meidän harmaita karhuja, kuinka he kiipivät puihin, kerjäävät katselijoilta almuja ja taistelevat ärjyen vehnäleivän palasta, jonka viskaat heidän häkkiinsä. Varsin ilkeitä sitä vastaan ovat nuo ihmisen irvikuvat apinat. Mitään häveliäisyyden tunnetta ei heissä ole olemassa. Kaikkein läsnäollessa harjoittavat he mitä ilettävimpiä paheita; ja kavalia ja koirankurisia ovat he myöskin. Tuossa menee emä poikinensa juomaan vettä pienestä vesialtaasta; samassa tulee hiljaa hiipien eräs koiranhammas perästäpäin ja sysää tuon mitään pahaa aavistamattoman perheen kuperkeikkaa vesialtaasen. Tämän kepposen tehtyään, rientää hän riekuen raakuen salaman nopeudella häkin ylimmäisille orsille, ikäänkuin olisi hän vaan hämmästynyt lähimmäistensä tapaturmaisesta onnettomuudesta. Mutta onpa kuitenkin muutamia hyviäkin puolia näissä eläimissä havaittavana. Hyvin huolellisesti hoitavat he penikoitansa, puhdistavat niitä syöpäläisistä, jaa, oikein pään-ehtijän tavalla kääntävät suortuvan suortuvalta ja nyppivät pois mitä liikaa karjaa karvan juureen on takertunut.

Kello seitsemältä annettiin eläimille ruokaa ja varsin kumma oli katsella kuinka verenhimoisina tiikerein, jalopeurain ja muiden petojen silmät killuivat, kun syöttäjä käsikärryillä lykkeli hakkein ohitse veristä lihaa ja pisteli rautateikillä kelpo käikäleitä kunkin pedon eteen. Malttamattomina hyppivät ja kiljuivat he ja repelivät rautaristikoitaan, ennenkuin syöttäjä ehti heille heidän määränsä antamaan. Erittäinkin raivosi eräs vahvaharjainen suuri leijona, kun hänen lähimmässä likeisyydessään olevalle tiikerille annettiin ennen lihapala kuin hänelle. Useat erät hyppäsi hän viimmaisena tiikerin häkkiä vastaan, niin että nuo rautaiset varvut narskahtelivat, eikä herennyt kiljumasta ennenkuin oli saanut osansa.

Eläintarhasta sitte kävi matkani circuseen. Eräs kuuluisa englantilainen hevostaituri ja eläinten kesyttäjä vierasti nimittäin parhaillaan Berlinissä, ja koska en tietänyt millään paremmalla tavalla illan kaulaa katkaista, niin päätin lähteä tähän hevos-huvitukseen, jonne pyydän nyt lukijaanikin minua suosiollisesti seuraamaan. Kahdella Saksan markalla saamme mukavan paikan näyttelyhuoneen tai oikeammin teltin oikealla kyljellä. Peräovi aukenee ja näyttelyalalle ilmaantuu lyhyeen, hohtavaan hameesen puettu nainen, hevosen selässä. Vaikka hänen hevosensa rientää täyttä nelistä ympäri näyttelyalaa, tekee hän kumminkin monta tepastusta sen selässä, hyppelee useampain hänen eteensä asetettuin vaulain läpitse ja tekeepä vielä kuperkeikankin ilmassa ja tulee kuitenkin jaloilleen tuon hyvää vauhtia juoksevan hevosen selkään. Kahdesti toki tuo keikkaus ilmassa hänet petti, niin että hän putosi hevosensa selästä maahan, kuitenkaan itseänsä loukkaamatta, mutta kolmannella kerralla se onnistui, ja nyt kajahti hänelle vastaan ylt’ympäri katselijain suosiohuudot ja käsien taputukset, Lasketen etupolvillensa teki hänen hevosensa syvän kumarruksen katselijoille ja katosi samassa näyttelyalalta. Sen perästä tuli vielä useampia yksityisiä hevostaitureita näkymölle ja tekivät mitä hurjimpia harppauksia hevosraukoillaan, mutta semmoiset tepastukset jätämme mieluisimmin mainitsematta, sillä meistä ne pikemmin näyttävät eläinten rääkkäykseltä kuin huvilta. Somempi sitä vastaan oli nähdä, kun koko joukko ratsastajia, miehiä ja naisia parittain ilmaantui näyttelyalalle ja pani koko komeat tanssit toimeen. Oikein sievästi tanssia tepastelivat nuo kauniit hevoset tahdin mukaan meidän nykyaikaista fransääsia. Mutta palkitsipa myöskin katselija-joukko riehuvilla bravohuudoilla ja käsien taputuksilla noiden Terpsikoren oudollaisten oppilasten tanssinäytettä.

Lomahetkinä huvitteli katselijoita kaksi narrintapaiseen pukuun vaatetettua ilvehtijää sukkelilla tempuillaan ja kepposillaan. Erittäinkin viehättävä oli nähdä kuinka toinen heistä heitti yli koko näyttelyälan kuusi huippupäistä vilttihattua toisen päähän päällitysten niin osaavasti, ettei toisen ollut tarvis niihin käsin tarttua eikä niitä päähänsä sovitella. Hyppimään eivät he myöskään olleet huonon huonoja. Asetettiin, näet, ensi aluksi vaan pari kolme hevosta vieretysten seisomaan ja niiden ylitse kruittasivat he eräältä poukkauslaudalta, ikäänkuin olisi tuo vaan lasten leikkiä ollut. Hevosten lukua lisättiin sitte lisäämistänsä, kunnes vihdoin seisoi 14 isoa hevosta kyljetysten toinen toisensa vieressä ja yli näiden kaikkein hyppäsivät nuo veitikat sittenkin ja toinen heistä teki vielä kahdenkertaisen kuperkeikan ilmassa ja tuli yhtä kaikki suorana pystyyn jaloillensa hevosten takana olevalle heinäpeitteelle.

Kun hevosleikit olivat loppuneet, tuotettiin näkymälle viisi elefanttia. Hauskaa ei ollut katsella, miten noita kömpelöitä eläimiä pakoitettiin vääntelemään kankeita jäseniänsä johtajan tahdon mukaan. He milloin saivat kontata nelin ryömin polvillaan, milloin nilkuttaa edestä, milloin takaa, tai hypätä kahdella, vieläpä yhdelläkin jalalla ja heittää kuperkeikkaa. Suurin heistä porahtelikiu pahasti näitä temppuja tehdessään: tuo leikki ei kai ollut hänestä mieluista.

Elefanttein perästä, sysättiin näkymölle vankkureilla kuljetettava rautahäkki, jossa kaksi aimollista tiikeriä käydä astuskeli edes takaisin kopeasti. Oikein kauniita eläimiä olivatkin nuo hirmuiset keltasen-kirjavat kissat. Syvä äänettömyys tuli katselijajoukkoon, kun noiden eläinten kesyttäjä, vaan pienellä ruoskalla varustettuna, nousi vankkurein pyörälle, aukasi varovasti häkin oven ja hiipi sisään noiden hirviöiden seuraan. Sydäntäni oikein tykytti tätä nähdessäni. Tiikerit eivät kuitenkaan tuosta kaksijalkasesta tulijasta millänsäkään olleet; toinen heistä vaan morahti ikäänkuin tervehdykseksi. Ja hyviä ystäviä näyttivätkin nuo pedot ja heidän kesyttäjänsä olevan. Suurempi tiikereistä kohotti, ikäänkuin halaukseen, aimolliset käpälänsä kesyttäjän olkapäille. Sitte nousi kesyttäjä tuon nelijalkasen toverinsa selkään ja ajeli muutaman kerran ympäri häkissä tällä oudollaisella juhdallaan. Molemmat laskeutuivat sitte häkin pohjaan lepäämään toinen toisensa viereen. Vielä aukasi kesyttäjä makuutoverinsa hirmuisen kidankin ja sovitteli päätänsä tuohon elävään hautaan. Tämä ei ollut hauskaa nähdä. Suuri joukko katselijoista nousikin istuimiltaan ja jätti näyttelyhuoneen.

Kun tiikerit olivat tehtävänsä toimittaneet, sysättiin näkymölle toiset vankkurit, joilla samoin oli vahva rautahäkki ja siinä kolme leijonaa. Yksi näistä eläimistä olikin oikein kelvollinen otus ja astuskeli majesteetillisesti vankikopissaan, silmäillen ylpeästi ympärilleen. Äänettömyys tuli taas huoneesen, ja joukko katselijoita lähti ulos, kun kesyttäjä, pistolilla ja ruoskalla varustettuna, nousi vankkurien pyörälle, aukasi häkin oven ja pujahti sisään petojen pariin. Suurin leijonista ärjähti pahasti ja painui kyyryllensä, ikäänkuin kissan näemme tekevän, ennenkuin hän saaliinsa niskaan hyppää. Kesyttäjä seisoi liikkumattomana paikallaan, ja piti tarkalla silmällä leijonan liikuntoja. Huiskasi sitte hieman ruoskallaan ja samassa laukesi pistoli ja leijona hypähti kiljuen häkin toiselle puolelle ja kesyttäjä toiselle. Tällä tavoin vaihettelivat he asemaa useat erät, kunnes tuo monipiippunen pistoli oli tyhjäksi ammuttu. Varovasti aukaisi kesyttäjä sitte taas häkin oven, ja pujahti sukkelasti ulos. Tämä leikki tuntui kuitenkin minusta liiaksi mieltä kiihottavalta ja pian vaaralliseltakin; sillä helpostihan olisi voinut tapahtua, että silloin kuin kesyttäjä raotti häkin ovea, astuaksensa ulos, joku noista hirviöistä olisi pujahtanut muassa ulos vankeudestaan. Ja mitä sitte olisi tapahtunut, kun tuommoinen julmuri olisi väkijoukkoon vapaalle jalalle päässyt! Minua oikein pöyristytti tämmöistä onnetonta mahdollisuutta ajatellessani.

Tähän nyt loppuivat sen illan ilot ja minä riensin yömajaani lepäämään tämän päivän jotenkin väsyttäväin retkein perästä. Koko yökautena en kuitenkaan voinut levollisesti nukkua, sillä yhä pyöri ajatuksissani tiikereitä, leijonia, elefantteja, kärmeitä, ja Jumala tiesi mitä kaikkia moukkuripäitä ja pitkäsääristä, joita päivällä olin nähnyt ja joita mielikuvitus nyt hillimättömänä kuvaili hittoa hirveämmiksi.

Kun aamulla heräsin, olin jo mielestäni kylliksi katsellut Berliniä ja sen merkillisyyksiä, jonka tähden päätin lähteä taas matkalle lähemmäksi rakasta kotoista pohjolaa kohden.

Minulla nyt oli kaksi tietä valittavana: joko matkata takaisin Königsbergin ja Pietarin kautta, siis samaa tietä, jota olin tullutkin, taikka Lyypekin, Kyöpenhaminan, Malmön ja Tukholmin kautta. Minä valitsin tuon jälkimäisen retken, sillä sillä saisin tilaisuuden tulla tuntemaan enemmän mailmaa ja paitsi sitä olisi se myös oleva hupaisempi ja monivaiheisempi kuin tuo ykstoikkonen matka läpi aution Venäjänmaan, jonka retken ikävyyttä jo talvella tarpeeksi olin saanut kokea. Eräs kolmaskin ura tosin olisi vielä ollut tarjona, nimittäin Lyypekistä suoraan yli Itämeren, mutta se ei minulle juohtunut mieleenkään, sillä enhän matkaillut varsin suotta, vettä ja taivasta näkemässä.