Part 2

Täällä sain vielä odottaa muutaman tunnin, ennenkuin matkalle lähdettiin, ja sillä aikaa jouduin tuttavalliseen keskusteluun erään hautakivenhakkaajan kanssa Saksenista. Hän oli ollut asioillansa Berlinissä ja odotteli nyt samassa odotussalin sopessa minun kanssani junain lähtöä. Hän sanoi ymmärtävänsä minun saksaani varsin hyvin, mutta vaikeampi oli minun ymmärtää häntä erittäinkin r puustavin tähden, joka tuon äijän suussa rätisi vielä hyvän aikaa hänen lakattuansa puhumastakin. Kun siinä nyt toinen toisemme kanssa pakisimme, loin minä sattumalta silmäni ylös odotussalin oven päälliseen kamanaan ja näin hirmukseni siellä seisovan suurilla puustaveilla kirjotettuna: Vor Taschendieben wird gewarnt (taskuvarkailta varoitetaan). Heti kuurasin taskuihini, visseytyäkseni olivatko rahani vielä tallella; eikä pelkoni aivan turha ollutkaan, sillä tuossa edessämme toisen pöydän ääressä istui sen päivänen luikari, hattu kallellaan päässä, ja katsella killisteli ympärilleen, ikäänkuin etsien kenen niskaan saisi lyödä kyntensä. Tuommoinen se mahtaa olla taskuvaras, arvelin minä, ja hirveän pitkät sormet sillä miehellä olikin. Minä en ymmärrä kuinka ihminen niin pitkiksi voi jäseniänsä venyttää. "Päästä tuommoinen poika taskuihisi", sanoin minä saksenilaiselle toverilleni, "niin kääpäsee hän käpälillään aina saapasvarsiin asti."

Päivä oli juuri puolilla, kun vihdoinkin lähdettiin liikkeelle. Matkani kävi nyt jotenkin suoraan etelää kohden, ja hyvin omituiselta minusta tuntui tulla muutamassa vuorokaudessa muutetuksi pakkasen ja vilun kodista kevään suloiseen syliin. Maa oli täällä ihan paljas lumesta ja ilma kumminkin kymmenen asteen lämpöinen. Siellä täällä näkyi jo maamiehiäkin tuhrivan pelloillaan.

Kello 3 aikaan sivuttiin Wittenberg, jonka kaupungin portin päälle Lutherus löi tunnetut 95 väitettänsä paavia ja synninanekirjeitä vastaan. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa käydä likemmältä katsomassa noita reformationin historiasta tuttuja paikkoja. Minä en koko kaupungista muuta ehtinyt näkemään kuin kaksi vahvaa tornia ja valleilla muutamia vartijoita, joiden kypärit ja kivärit välkkyivät auringon paisteessa. Heti kun kaupunki oli taaksemme jäänyt, suhautettiin komeata rautasiltaa myöden yli Elbe-virran savisen veden. Vielä toisen kolmekymmen-vuotisen sodan ajoilta meille merkillisen paikan sivusimme, ennenkuin Leipzigiin tultiin, nimittäin Breitenfeld’in. Se kenttä ei kuitenkaan ollut ihan rautatien varrella, vaan sinne sanottiin olevan noin neljännestiiman matka, jonka tähden sekin vältti minun uuteliaat silmäykseni.

Päivä teki juuri laskua, kun vihdoin viimeinkin neljävuorokautisen matkustuksen perästä ihan uupuneena, nääntyneenä saavuin matkani perille Leipzigiin. Niin väsynyt ja runneltu olin matkan vaivoista, etten ensi yön levosta paljon kostunut, ja kun seuraavana päivänä olin itselleni varsinaisen asunnon hankkinut, painuin muutamaksi ajaksi tautivuoteelle, johon syynä oli yhtä hyvin vilustua noilla Venäjän kylmillä aroilla kuin liiallinen rasitus ylimalkain matkallani.

II.

Niin venyin minä neljättä viikkoa Leipzigissä vuoteen omana ja etsin sillä aikaa lohdutusta saksalaisesta raamatusta, josta erittäinkin Jopin kertomukset kärsimyksistään minua viehättivät. Tauti, joka minua kiusasi, oli vilustumisesta alkunsa saanut mahatauti. Minä tunsin tuon kivun jo ennakolta ja tiesin myös keinon, millä siitä päästään. Minä join vettä kuin taivaankaari, sillä se lääke oli minut ennenkin samasta tulemuksesta parantanut. Mutta mitä enemmän join, sitä huonommaksi tulin, niin että viimein rupesin epäilemään tuon rohtoni lääkitsevää voimaa, ja kutsutin luokseni lääkärin. Hän määräsi minulle samaa nestettä mutta lämmitettynä (minä olin nimittäin juonut sitä tähän asti kylmänä), ja ihmeekseni havaitsinkin siitä jo muutamain päiväin perästä minulle apua lähtevän. Tuo kivisteleminen sydämen alla, joka on tämän taudin yleisenä tunnusmerkkinä ja jonka tähden sitä usein, vaikka varsin väärin, pidetäänkin sydäntautina, lakkasi vähitellen ja ruoka rupesi pysymään vatsassa.

Kun olin hieman toipunut, yritin nousta oljiltani, joita jo olin viikkokausia hautonut; mutta hyvin oudolta tuntui minusta nousta lämpimän polstarin alta paljain säärin huoneesen, jossa lämpöä aamusin ei suinkaan ollut yli parin kolmen asteen. Huoneessani ei, näet, ollut mitään kivistä uunia, niinkuin meillä tavallisesti, vaan rautainen kamini eli oikeimmin torvi, jonka alista päätä kuumennettiin kivihiilillä. Ylistä pelliä ei sillä myöskään ollut, vaan Jumalan ilmat soittelivat tuossa avonaisessa torvessa päiväkaudet ja lämmin pakeni esteetönnä avaruuteen. Löylyä oli kyllin kyllä, niin kauan kuin kaminissa hiilet hehkuivat, mutta kohta kuin valkea uunista sammui, rupesivat taas hampaani helisemään vilusta. Työnteosta ei tuommoisessa ilmanalassa voinut olla kysymystäkään.

Minun haltijaväkeni oli suutarin sukua ja mestari vasaroitsi pyhät, arkeet, sillä aikaa kuin hänen rouvansa ompeli paitoja ja hoiteli lapsia, jotka puolialastomina pemasivat lattialla. Alhaalta kartanolta (minä asuin nimittäin kolmannessa kerrassa) kuului yhä sahan kriuskina, jos oli mikä juhla hyvänsä. "Eikö tässä maassa pyhäpäiviä ollenkaan vietetä?" kysyin minä mestarilta, johon hän vastasi, ettei hän puolestaan ollut ehtinyt käymään kirkossa kertaakaan, sitte kuin naimisiin meni.

Kun kokonaan olin toipunut, kävin minä katselemaan kaupunkia. Minulla ei ole aikomustakaan kertoa kuinka korkeita kivirakennuksia kohosi kahden puolin katuja; tahdon vaan mainita, että Leipzig viimeisinä vuosina on melkoisessa määrässä edistynyt eli oikeimmin kohonnut ja levinnyt, sillä yhä karttuvan väestön tarpeeksi on rakettu uusia huonekerroksia entisten päälle, joten kaupunki siis on kasvanut korkeammaksi, ja vallit, jotka muinoin ympäröivät kaupunkia, ovat nyt muuttuneet somiksi puistokäytäviksi ja niiden ulkopuolelle on vähitellen syntynyt viisi uhkeata esikaupunkia.

Kun tämmöisiltä retkiltäni palasin asuntooni, oli nenänpääni tavallisesti musta. Minä tuota miettimään, mikä siihen syynä lie, ja pianpa tulinkin havaitsemaan että kivihiilistä, joita täällä kaikkialla poltetaan, lähtee niin raskas savu, ettei se voi nousta ylös ilmoille, vaan laskeuu alas ja sen noki kiintyy kaikkiin ulkoileviin esineisiin. Kivirakennuksetkin, jotka uusina kai ovat valkeita olleet, on tämä noki vähitellen niin tahrannut, että esim. kaupungin vanha raastupa ja vanhimmat kirkot ovat mustat kuin hiili. Semmoisia häikäsevän valkeita taloja kuin meidän Helsingissä ei nähdä täällä missäkään. Joka tahtoo pitää talonsa vähänkin puhtaana ulkopuolelta, hänen on antaminen sivellä ja pestä seinät kumminkin joka kolmas vuosi. Huoneitten lasiakkuniakin pestään samasta syystä joka päivä, ja paitaa saat muuttaa joka toinen päivä, jos puhtaana tahdot käydä. Kun toisinaan istuin avonaisen akkunan ääressä ja kirjottelin, tulvasi tuota kivihiilen nokea sisään minun kammiooni ja tahrisi minulta paperin. Monasti katselin muutamia valkeita joutsenia, jotka uiskentelivat teaterihuoneen takana olevassa lammessa. Olipa niilläkin raukoilla tekemistä, pitääksensä itseänsä puhtaina (niinkuin suuressa kaupungissa aina tulee olla) tuommoisessa rapakossa, jonka kalvoa peitti tuumaa paksu nokikarsta. Ennen minä heidän sijassansa olisin lentänyt Suomen sinisille järville ja laulellut siellä, kuin olisin tässä melonut Leipzigin lokaa jokaisen ohitsekäyvän pilkkana.

Tuo Leipzigin paksu ilma rupesi minustakin vähitellen haitalliseksi tuntumaan, jonka tähden minun mieleni hehkui täältä pois johonkin vähempään kaupunkiin, ja kun Nikolain kirkon tornista olin silmäillyt yli tuon avaran lakeuden, jolle Leipzig on rakettu, ja näin tuolla lounaisella taivaan rannalla silmiini siintävän sinisen vuoren selänteen, Thüringerwald’in etuvartian, en kauemmin enää voinut haluani pidättää, vaan päätin lähteä tuota hämäräistä hahmoa kohden, jonka sylissä muiden muassa on Jena.

Mielelläni olisin vielä kumminkin viipynyt Leipzigissä muutaman aikaa, sillä nyt oli juuri nuo kuuluisat kevätmarkkinat eli jubilatemessu tulossa, jolloin kaupustelijoita tänne tulla tulvaa kaikista mailman ääristä mutta erittäinkin idästä. Markkinavieraitten luvun sanotaan vuosittain nousevan aina 40,000 henkeen. Kaikkialla jo tehtiinkin valmistuksia niitä varten. Kuninkaan torille (Königsplatz’ille) rakettiin hirmuisen suurta lautakomia circusta varten, ja jopa nähtiin siellä täällä oudollaisia pukujakin häälyvän kaduilla. Täällä tuljui Kreikkalaisen punainen lakki, tuolla lellahtelivat Armenialaisen leveät housut. Ja niinkuin sanottu, minä olisin mielelläni jäänyt muutamaksi ajaksi katselemaan tätä kirjavaa elämää, mutta haluni vuorimaihin voitti kaikki pidäkkeet.

Ennen pitkiä olinkin jo matkalla länteen päin. Nyt istuin neljännen luokan vaunuissa, sillä niissä voi matkata milt’ei puolta vähemmällä hinnalla kuin kolmannessa luokassa. Mitään istumapaikkoja ei niissä tosin ole, mutta kukaan ei estä istumasta omalla — matkalaukullansa, ja näin lyhyen matkan, kuin Leipzigistä Jenaan on, voipi tehdä seisaallakin.

Me suhautimme nyt vähän aikaa ajettuamme yli Saale-virran ja sivusimme monta sotahistoriasta kuuluisata paikkaa, niinkuin Rossbach’in, Lützenin ja Grossgörschenin. Sitten seurattiin Saale-virran rantaa, joka monipolvisena luikerti milloin oikealla, milloin vasemmalla puolellamme, Ilma oli erinomaisen ihana: ja kun Naumburgia lähestyttiin, muuttui maisema mäkiseksi. Kauniita kumpuja kohosi kahden puolin, ja taivaasta annettiin tuontuostakin runsaita sadekuuroja, joita seurasi lämmin kirkas päivänpaiste. Maa oikein höyrysi tuosta siunatusta nesteestä ja lämmöstä, ja melkeinpä voi silmin nähdä kuinka keväinen keto muuttui vihannaksi. Näillä tienoilla sain myöskin ensimäisen kerran nähdä viinamäkiä, kun eräs matkustajista kiinnitti huomioni muutamiin valkealta vivahtaviin vuorenrinteisiin. Niillä ei näin varhaiseen kevällä vielä mitään vihannuutta näkynyt; viiniköynnösten kannot vaan pistäyivät paikka paikoin saven alta näkyviin.

Apolda nimisessä pysäyspaikassa astuin ulos junasta ja nyt oli vielä parin tunnin matka tehtävä postivaunuissa, ennenkuin tulin matkani perille Jenaan. Näissä vaunuissa oli tilaa kuudelle hengelle ja minä satuin saamaan paikkani erään nuoren prophessorin viereen, nimeltä Sievers, jonka kanssa heti tulin vilkkaasen keskusteluun. Meidän olot näyttivät hänelle olevan jotenkin tutut. Hän kysyi yhtä ja toista meidän mainioimmista miehistä. Kalevala ja Lönnrot olivat hänen tuttujansa. Europeusen ja Ahlqvistin teokset tunsi hän myös. Meidän kielikiistastakin oli hänellä tieto ja näytti hän siinä kohden kallistuvan enemmän suomimielisten puolelle.

Kun olimme tulleet yli sen kentän, jolla Napoleon kaksitumaisessa taistelussa perinjuurin löi Preussin ylpeän armeijan v. 1806, alkoi tie kallistua alaspäin Saale-virran laksoa kohden, ja ennen pitkiä saavuimme, juuri auringon läskeissä, matkamme perille Jenaan.

Minä poikkesin ensi yöksi erääsen hotelliin, _Zum schwarzen Bären_, samaan, jossa Lutherus teki tuttavuutta ja tyhjensi muutaman viinilasin kahden sveitsiläisen ylioppilaan kanssa, kun hän Schwarzburgin linnasta riensi Wittenbergiin hillitsemään muutamain villiuskoisten väkivaltaista menettelyä.

Kun toisena päivänä kävin pitkin kaupungin monimutkaisia kapeita katuja etsimässä itselleni asuinhuonetta, näkyi yhden ja toisen talon seinissä suurilla kirjaimilla kirjotettuna nimiä semmoisia kuin Göthe, Schiller, Arndt, Fichte y.m. Nämä nimet merkitsivät, että niiden omistajat kerta olivat asuneet näissä tällä tavoin merkityissä huoneissa. Sillä Jenallakin on ollut loistoaikansa. Viime vuosisadan lopussa ja nykyisen alussa on sen yliopistossa joko opettajina tahi oppilaisina työskennellyt useita Saksan mainioimpia miehiä, joiden joukkoon erittäinkin nuo mainitut ovat luettavat.

Minulle onnistuikin saada mieluiseni maja kaupungin ulkopuolella, noin kiviheiton matkan päässä itse kaupungin kehästä. Se ei suinkaan mikään loistava asunto ollut, oli vaan halpa, peittämättömistä tiilistä tehty kesäsuojus, jonka seiniä ulkopuolelta oli tuettu ristiin rastiin vedetyillä pitkillä rivoilla ikäänkuin salangoilla, sillä muuten kai tuo savikoju ei olisi pysynyt koossa. Tämä suojus oli erään Landgrafen nimisen vuoren juurella, ja huoneeni akkunoista oli minulla kaunis näköala yli kaupungin pitkin Saale-virran lehtoista laksoa aina etäällä hämärtävään Thüringerwald’in vuorenselkään asti. Tietä, joka kaupungista vei minun asuntooni ja vielä etemmäksi pitkin vuoren sivua, kutsuttiin Philosophengang — hyvin sovelias nimi käytävälle, jolla semmoiset miehet kuin nuo ylhäällä mainitut ynnä heidän henkiheimolaisensa ovat tallustelleet.

Kun iltasilla laskin levolle olkivuoteelleni, uuvutti satakielinen suloisilla sävelillään minua unosen helmaan. Päivät oleskeli tuo lempilintunen alhaalla Saale-virran laksossa vetten reunalla, mutta yöksi tuli hän aina ylös vuorenrinteelle erääsen ihmeen kauniisen puutarhaan nimeltä Prinzessingarten, ja veteli tuossa akkunaini edessä muutamissa lehevissä kastanjapuissa haikeahaluisia virsihän päivän laskusta päivän nousuun.

Kun muutamana päivänä kiipesin ylös _Hausberg’ille_, eräälle jotenkin korkealle vuorelle Saale-virran oikean-puolisella varrella ihan vastapäätä Jenan kaupunkia, tulin siellä kahden ylioppilaan pariin, jotka kuuluivat Teutonien osakuntaan. Jenan ylioppilaat jakauvat nimittäin maakunnittain, niinkuin meidänkin, useampiin osakuntiin. Niin on siellä muiden ohessa osakunnat: Germania, Teutonia, Westphalia. Jokaisella näistä osakunnista on oma seurahuoneensa jossakin kaupungin 40:stä ravintolasta, johon he joka ilta kokoontuvat juomaan oluttansa ja laulamaan isänmaallisia lauluja. Paitsi näitä tällä tavoin jakauneita ylioppilaita, joiden tunnusmerkkinä on eri värit ja jotka suosivat kaksintaistelua eli miekkasilla-oloa, löytyy Jenassa vielä ylioppilasyhtiö, jonka jäsenet ovat kootut kaikista mailman ääristä ja jotka kutsuvat itseänsä "vapaiksi" (die Freien); he eivät kanna mitään väriä eivätkä saa millään ehdolla puuttua kaksintaisteluun, ei miekalla eikä millään muullakaan aseella. Mutta heistä saamme sittemmin tilaisuuden puhua. Nyt pyydän lukijaani seuraamaan minua noiden kahden Teutonilaisen kanssa heidän seurahuoneesensa, jonne he hyväntahtoisesti minua illaksi kutsuivat, kun kuulivat minun olevan muukalaisen ja vielä oudon kaupungissa.

Kun astumme sisään heidän kokouspaikkaansa, havaitsemme heti ettemme ole missään tavallisessa ravintolahuoneessa, sillä nuo seiniin ripustetut kilvenkaltaiset vaakunat ja pitkät miekat osoittavat, että tämän majan vieraat osaavat käyttää muitakin aseita paitsi maljaa puolustuksenansa. Pöydän ympäri istuu joukko nuoria miehiä, jokaisella tuoppi (Kännchen) olutta edessä, ja katosta riippuu suuri hopeaheloilla kaunistettu juomasarvi, jonka juhlallisemmissa tiloissa annetaan käydä mies mieheltä ympäri pöydän. Jokaisella noista nuorista miehistä on tunnusmerkkinä samanvärinen rihma, joka käy yli oikean olkapään alitse vasemman kainalon: heidän lakkinsakin ovat samoilla väreillä reunustetut. Minulle esiteltiin nuo urhiot järjestänsä, jonka tempun perästä minua käskettiin istumaan heidän seuraansa pöydän ääreen, ja pasuri lennätti heti tuopin olutta eteeni.

Minua vähän oudostutti noiden aihioiden ulkomuoto, joiden seuraan olin tullut. Heidän kasvonsa olivat, näet, niin viinaleiset ja haavanarpiset, että heitä pikemmin olisit luullut Mars-jumalan kuin Apollon pojiksi. Melkeinpä jokainen heistä oli saanut jonkun muistomerkin kasvoihinsa jostakin turhamaisesta syystä alotetussa kaksintaistelussa. Minkä oli poski ollut halki, minkä nenä poikki, minkä otsa vaarassa, ja nuo julmat arvet rumensivat heidän muuten miehekästä muotoansa. Mutta tämmöisiä riipusteluja pitävät he itse kunnian merkkinä, ja miekkasilla ollessa ovat kasvot ainoana tavoitustauluna. Silmiä kuitenkin suojelevat vahvat rautaiset kaaret.

Ilta tässä seurassa sai kuitenkin kuluneeksi, vaikk’ei se minua oikein miellyttänyt. Olutta juotiin vahvasti ja laulettiin yksäänisiä lauluja, joihin jokaisen täytyi ottaa osaa, oli ääntä tahi ei. Minunkin eteeni asetettiin kirja, joka sisälsi kaikki heidän laulunsa nuottien kanssa. Minä en mikään laulaja ole, mutta eihän tässä muu auttanut, vaan piti ulvoa muassa. Kun vähitellen tultiin iloisemmiksi, päästettiin tuo hirmuinen juomasarvi alas katosta, täytettiin vaahtoavalla oluella ja pantiin käymään mies mieheltä ympäri pöydän. Jokaisen, jonka vuoro tuli juoda sarvesta, piti ensin laulaa joku solokappale, sitä parempi mitä lystimpi. Ja kun vuoro tuli minulle, hoilautin minäkin seuran huviksi erään suomalaisen laulun: "Tuoll’ on mun kultani", joka näytti heitä suuresti miellyttävän.

Ylioppilaselämä ei mahda olla missäkään muualla Saksassa niin vapaa kuin Jenassa, ja juuri sentähden tulla tulvaakin tänne nuoria ylioppilaita, niinkutsuttuja _Füchsejä_, "keltanokkia", joka taholta, viettämään täällä ylioppilasaikansa kahta ensimäistä hurjinta vuotta. Kaikkia muita, jotka eivät kuulu Akademiaan, sanovat he Philistealaisiksi ja pitävät itseänsä heidän suhteensa joinakuina korkeampina olentoina. Ja Philistealaiset eli kaupungin porvarit eivät tohdi paljon hiiskua heitä vastaan, sillä koko Jenan olo ja elämä riippuu melkein yksinomaisesti ylioppilaisista.

Omituista oli nähdä, kuinka pitkälle tämä ylioppilasten vapaus voi mennä, ilman että pölisi kävi väliin tai että muut ihmiset siitä mitään huolivat. Kun sunnuntaisin kirkontornista puhallettiin juhlallista virttä ja väki hiljakseen kävi Herran huoneesen, viettämään rauhassa jumalanpalvelustansa, näin usein ylioppilasten samaan aikaan kantavan ulos kapakastaan kaikki tuolit ja pöydät keskelle toria ja alkavan siinä oluen ääressä pitämään jotenkin korkeaäänistä mellastusta. Ja oikein pelottavaa oli kohdata tuommoista luikkivaa ylioppilasparvea kadulla, niin hurjilta näyttivät minusta nuo rotevat, naarmaiset oluturhot pitkävartisissa saappaissaan.

Siinä ravintolassa, jossa minä tavallisesti söin päivällisatriani, oli muutamilla unkarilaisilla ylioppilailla seurahuoneensa, ja koska Suomalaisena ollen pidin heitä ikäänkuin kaukaa päin sukulaisinani, pyysin isännän esittelemään minua heille. Isäntä vei minut nyt heidän kokoushuoneesensa, jonka seinät myöskin olivat kaunistetut kilvenkaltaisilla, Unkarin kansallisväreillä maalatuilla vaakunoilla, Minulle esiteltiin kahdeksan nuorta miestä, joita en suinkaan ulkomuodosta heimolaisikseni olisi tuntenut, sillä heidän musta tukkansa ja ruskeat vilkkaat silmänsä osoittivat enemmän etelämaalaisen tulista luontoa kuin pohjolan pojan vakaista mieltä. Ainoa, mikä heissä vähän vivahti meikäläiseltä, oli tuo kalsea, harvamainen parta. Kun kuulivat minun Suomalaisen olevan, kyselivät he yhtä ja toista meidän maasta ja sen oloista, ja kun olimme vähän tutummiksi tulleet, kehoittivat he minua lausumaan muutamia suomalaisia lauseita, jonka pyynnön täytinkin lausumalla heille joitakuita värsyjä "Koskenlaskijan Morsiamista." He oikein ihastuivat meidän kielen kauniisen sointuun, josta eivät kuitenkaan sanaakaan ymmärtäneet, yhtä vähän kuin minä ymmärsin, mitä he keskenänsä unkariksi puhuivat.

Näiden unkarilaisten ystäväini kanssa en kuitenkaan sen likempään tuttavuuteen tullut, paitsi yhden ainoan kanssa, nimeltä Vandrak, joka puhui yhtä hyvin Saksan kuin Unkarin kieltä ja ymmärsi minua siis ilman tulkkia. Prophessori Sievers’in kehoituksesta, jonka Apoldan postivaunuissa olin tullut tuntemaan, antauin sentähden erään saksalaisen ylioppilasyhtiön helmoihin, nimittäin niiden niinkutsuttuin "vapaitten". Mutta pian tulin havaitsemaan, etten heidänkään seuraansa sopinut. Tuota ylistettyä vapautta supistettiin kaikellaisilla turhanaikaisilla määräyksillä, ja minä mielestäni olin jo kotimaassani kuluttanut keltanokan kengät loppuun, ettei minun enää ollut tarvis täällä pingottaa jalkaani niihin. Sentähden erosinkin muutaman ajan kuluttua koko yhtiöstä, viskaten niin kaikki poikamaiset siteet pois niskoiltani; ja se onkin paras ulkomaalaiselle, joka tahtoo tulla tuntemaan elämää vähän yleisemmällä kuin yksipuoliselta keltanokan kannalta.

Jenan asema on erinomaisen kaunis, ja jos kesäiltana vähän ennen auringonlaskua nousemme Saale-virran vasemmalla rannalla kaupungin takana olevalle Forst-vuorelle, niin leviää sieltä etehemme koko sen kunnia. Tuolla alhaalla lakson pohjassa lepää kaupunki jo puolihämärässä, kun vastaisella puolella olevat vuoret vielä hohtavat katoovan auringon punertavassa valossa. Somilta näyttävät myös nuo valkeat kylät kirkkoinensa vuorten kupeilla ja vanhain rosvoritarein linnain rauniot seisoa töröttävät aaveentapaisesti vuorten jyrkimmillä reunoilla. Mutta vielä suloisemmalta näyttää tämä kaikki kauniina rauhallisena sunnuntai-aamuna, jolloin hieno sinertävä auer, ikäänkuin pyhäsavu, täyttää lakson ja kirkonkelloin juhlallinen kutsumus läheisistä kylistä helähtelee läpi seesteisen taivaan.

Hyvin omituinen on itse maanlaatu näillä tienoin: alhaalla lakson pohjassa on nimittäin hietaa, vähän ylempänä kipsiä, jota seuraa punainen merkeli eli mehumulta, ja vuorten ylimmäiset osat ovat peitetyt kliitukerroksella. Vuoret saavatkin tämän kautta omituisen muodon. Niiden alinen osa on nimittäin kellahtava, keskimäkien punertava ja huiput ihan valkeat. Ken iltasella, auringon laskeissa, katselee näitä kukkuloita, niinkuin minä usein tein _Zur schönen Zusicht_ nimisen ravintolan pengerlavalta, saa jonkinlaisen kuvauksen Sweitsin lumialpeista ja valon vaihetuksista niillä. Kenties Schillerinkin mielessä on hämärtänyt joku näistä kukkuloista, kun hän alottaa kauniin runonsa _Kävely_ sanoilla:

"Terve, terve sä mulle loistava kukkula vuoren, Terve sä aurinko myös, kun sen huippua kultaat".

Sen sillan vasemmalla korvalla, joka kaupungista vie yli Saale-virran, on ravintola, nimeltä _Zur Tanne_, jossa Göthen sanotaan sepittäneen ihanan balladinsa "Erlkönig".

Sunnuntai-iltoina ja välistä muinakin viikon päivinä pidettiin läheisissä kylissä tansseja, joihin nuorisoa kaupungistakin tulvasi kosolta. Tämmöisissä tiloissa sain usein tilaisuuden tarkastella tuota ylistettyä saksalaista siveellisyyttä kiusauksen hetkenä. Alussa, niin kauan kun ei olut vielä ollut ehtinyt voimaansa näyttämään, kävi kaikki siivosti, mutta myöhempään illalla, jolloin Bakkus remusi täydellään, pääsi toinenkin vielä vaarallisempi jumala eli oikeimmin jumalatar valloilleen. Harvoin tämmöiset kemut kuitenkaan päättyivät tappelulla.

Puhuessamme Saksalaisten siveellisyydestä, saamme samassa myös lausua sanasen heidän kiitetystä rehellisyydestänsä. Lukija älköön pahastuko, jos minä senkin suhteen tuon tässä esille pari tositapauksiin perustuvaa seikkaa, jotka eivät suinkaan ole sille eduksi. Sillä aikaa kuin Leipzigissä makasin vuoteen omana, heitin kaikki taloudelliset toimeni ja ostoni emäntäni haltuun; ja vasta perästäpäin tulin huomaamaan, että hän jokaisesta ostoksesta oli pistänyt jonkun groschenin omaan taskuunsa. Tämä epärehellisyys minua vähän sapitti, jonka tähden lähteissäni en aikonut antaa hänelle mitään juomarahaa. Mutta tästäkös eukko metelin nosti! Kutsui miehensä saapuville ja minä en heistä päässyt, ennenkuin painoin kokonaisen kovan taalerin pöydälle. Jenassa taas saivat saappaani kärsiä pikkusta pilaa. Olivat, näet, korkot kuluneet kengistäni ihan loppuun, jonka tähden etsein niille apua eräältä kaupungin suutarilta. Hän korjaili korkot, niinkuin ne ensi-silmäykseltä näyttivät, varsin hyviksi, eikä hintakaan ollut mikään ylellinen. Pari päivää olin mielihyvilläni astuskellut niillä kaupungin katuja, kun sattui satamaan. Ja nytkös minun korkkoni leviämään, lihoomaan tuosta nesteestä! Minä en ymmärtänyt mikä siunaus korkkoihini oli tullut. Vasta kun majassani niitä likemmin tarkastelin, havaitsin että nuo kauniit korkot oli tehty yhteenliimatuista nahan kesistä, jotka nyt märkyydestä turposivat ja menivät hajalle. Jos entinen hyvä ajatukseni saksalaisesta rehellisyydestä tämmöisten kokemusten kautta vähän rupesi horjumaan, ei ole minun syyni; ja tuo alituinen juomarahain hävytön mankuminen pienimmästäkin palveluksesta saattaa matkustajan oikein tuskaan.