Part 7

— Ihmisraukka, antakaa hänen yrittää uudelleen. Vankilassa hän tulee vain pahemmaksi ja turmeltuu kokonaan. Azizin kasvoille tuli hyvin lempeä ilme, kuten on sellaisella henkilöllä, joka ei kykene hallitsemaan ja joka ei ymmärrä, että jos rikoksellinen päästetään vapaaksi, hän varastaa jälleen tuolta leskiraukalta. Hän oli lempeä kaikille muille, paitsi muutamille verivihollisilleen, jotka eivät hänen mielestään olleet ihmisiäkään. Heille hän halusi kostaa. Hän oli lempeä englantilaisillekin, koska hän tiesi sisimmässään, etteivät he voineet mitään sille, että olivat niin kylmiä ja kummallisia, kulkien kuin jääkylmä merivirta hänen maansa läpi. — Me emme rankaise ketään, emme ketään, hän toisti, — ja illalla panemme toimeen suuret juhlat, joissa tanssijattaret näyttävät taitoaan ja kauniit tytöt seisovat loistavat soihdut käsissään lammikon ympärillä, ja kaiken pitää olla iloa ja riemua seuraavaan päivään saakka, jolloin taasen jaamme oikeutta entiseen tapaamme — viisikymmentä ruplaa, sata, tuhat, kunnes rauha on taattu. Ah, miksi emme saaneet elää noina aikoina? Mutta ihailettekohan tarpeeksi herra Fieldingin kotia? Katselkaa noita sinisiksi maalatuita pilareita ja kuistin huvimajoja, vai kuinka te nimitätte niitä? Niiden pienet pyöreät katot muistuttavat bamburuokojen latvoja. Miten kaunista! Ja bambut huojuvat tuolla ulkona lammikon ympärillä. Rouva Moore, rouva Moore!

— Mitä sitten? rouva kysyi nauraen.

— Muistatteko vielä moskeamme vettä? Se virtaa tänne täyttäen tuon lammikonkin — keisarien suunnittelema käytännöllinen järjestelmä. He pysähtyivät täällä matkallaan Bengaaliin. He rakastivat vettä. Jokaiseen paikkaan, minne ikinä he vain tulivat, he suunnittelivat suihkukaivoja, puutarhoja ja yleisiä kylpylöitä. Sanoin äsken juuri herra Fieldingille, että antaisin mitä tahansa, jos vain saisin palvella heitä.

Hän oli väärässä veteen nähden, jota ei kukaan keisari, olipa hän sitten kuinka taitava tahansa, voi saada virtaamaan vastamäkeen. Muuan melko syvä laakso ja koko Chandrapore oli moskean ja Fieldingin talon välillä. Ronny olisi oitis korjannut hänen tekemänsä erehdyksen, ja Turton olisi mielellään tehnyt sen, mutta jättänyt kuitenkin tekemättä. Fieldingillä ei ollut edes halua oikaista vieraansa väitettä; hän ei enää vaatinut kirjaimellista totuutta, vaan tyytyi mielenlaadun rehellisyyteen. Mitä taasen neiti Questediin tulee, hän uskoi kirjaimellisesti kaikki Azizin puheet. Tietämättömyydessään hän piti Azizia »Indiana», ollenkaan epäilemättä, että Azizin näköpiiri oli rajoitettu ja hänen järjestelmänsä epäluotettava, ja, ettei kukaan voi sanoa: minä olen India.

Aziz oli hyvin innoissaan ja puhui kiihkeästi, sanoipa vielä »kirottua» sekaantuessaan puheissaan. Hän kertoi heille ammatistaan ja leikkauksista, joita hän oli katsellut ja joihin hän oli ottanut osaa, selostaen sellaisia yksityiskohtia, jotka kauhistuttivat rouva Moorea, neiti Questedin ymmärtäessä ne väärin hänen vapautuneisuutensa merkiksi, koska hän oli kuullut samanlaisia juttuja kotona yliopistopiireissä. Hän luuli Azizia yhtä itsenäiseksi kuin luotettavaksikin ja asetti hänet korokkeelle, jolla hän ei voinut pysyä. Hän oli kyllä tällä haavaa melko korkealla, mutta ei millään korokkeella. Hän liiteli siivillään, mutta väsymys pudottaisi hänet pian maahan.

Professori Godbolen tulo tyynnytti hieman häntä, mutta iltapäivä oli sittenkin hänen. Tuo kohtelias ja arvoituksellinen bramaani ei asettanut minkäänlaisia esteitä hänen kaunopuheisuudelleen, vaan pikemminkin antoi sille lisää vauhtia. Hän joi teetään lyhyen matkan päässä uskottomista pienen pöydän ääressä, joka oli sijoitettu aivan hänen taakseen. Kukaan ei ollut huomaavinaan professori Godbolen teetä. Hän oli jo vanhahko, kuihtunut, harmaaviiksinen ja harmaasilmäinen mies, jonka iho oli yhtä vaalea kuin eurooppalaistenkin. Hänellä oli päässään turbaani, joka muistutti vaaleanpunaisiksi värjättyjä makarooneja, ja yllään takki, liivit ja vyö, dhoti, ja pienillä tiuvuilla koristetut säärystimet. Tiuvut olivat samantyyliset kuin turbaani, ja koko hänen olemuksensa vaikutti sopusuhtaiselta, kuin hän olisi sulattanut yhteen Idän ja Lännen sekä henkisesti että aineellisesti ja kuin ei häntä milloinkaan voitaisi järkyttää tasapainostaan. Naisissa hän herätti mielenkiintoa ja he toivoivat hänen täydentävän Azizia puhumalla jotakin uskonnosta. Mutta hän vain söi ja joi hymyillen ja kohottamatta katsettaan.

Aziz jätti mogulikeisarit rauhaan ryhtyen puhumaan aiheista, jotka eivät olleet kiusallisia kenellekään. Hän kuvaili, kuinka mangohedelmät kypsyvät ja kuinka hän poikavuosinaan oli sadekausina juossut toveriensa kanssa pitämään kestejä suureen mangolehtoon, joka kuului hänen sedälleen. Ja kuinka sitten palattiin kotiin läpimärkinä ja tuntien ehkä hieman vatsanväänteitä. — Mutta siitä minä en välittänyt. Kaikki toverini olivat yhtä kipeitä kuin minäkin. Mutta me lohdutimme toisiamme urdulaisella sananlaskulla: »Mitä merkitsee onnettomuus, kun ollaan onnettomia yhdessä». Neiti Quested, teidän pitää odottaa mangohedelmien kypsymistä. Miksi ette voisi asettua oikein asumaan tänne Indiaan?

— Pelkään, etten voi jäädä tänne, Adela vastasi. Hän sanoi sen ajattelematta lainkaan sanojensa merkitystä. Sekä hänestä että noista kolmesta miehestä se sopi mainiosti keskusteluun, eikä hän moneen minuuttiin, niin, tuskinpa puoleen tuntiinkaan, huomannut lausuntoaan niin tärkeäksi, että hänen ensi sijassa olisi pitänyt ilmoittaa se Ronnylle.

— Teidänlaisenne vieraat ovat hyvin harvinaisia.

— Niin todellakin, myönsi professori Godbolekin. — Sellaista kohteliaisuutta nähdään harvoin. Mutta mitä voimme tarjota heille pitääksemme heidät täällä?

— Mangoja, mangoja.

He nauroivat. — Mangohedelmiä voi saada Englannissakin nykyjään, huomautti Fielding. — Ne kuljetetaan sinne jäähdytetyissä säiliöissä. Englannissa voidaan leikkiä Indiaa aivan yhtä hyvin kuin Indiassa Englantia.

— Mutta molemmat tulevat äärettömän kalliiksi, sanoi tyttö.

— Luultavasti.

— Ja ikäviksi.

Mutta isäntä ei antanut keskustelun saada näin vaarallista käännettä. Hän kääntyi vanhan naisen puoleen, joka näytti levottomalta ja suuttuneelta, hänen voimatta ymmärtää syytä siihen, ja kysyi hänen suunnitelmistaan. Rouva Moore vastasi haluavansa mielellään katsella opistoa. Kaikki nousivat heti, paitsi professori Godbole, joka parhaillaan söi banaania.

— Älä sinä tule mukaan, Adela, sinähän et pidä oppilaitoksista.

— Niin, se on totta, sanoi neiti Quested istuutuen jälleen.

Aziz epäröi. Hänen kuulijakuntansa hajaantui. Tutumpi osa poistui, mutta tarkkaavaisempi jäi jäljelle. Muistaen, että kutsut olivat yksityiset, hänkin jäi huoneeseen.

Keskustelu jatkui entiseen tapaan. — Voitaisiinko matkailijoille tarjota raakoja mangohedelmiä kiisselinä? — Lääkärinä sanon jyrkästi: ei! — Mutta minä lähetän teille joitakin terveellisiä herkkuja, sanoi vanhus. — Teen sen niin mielelläni.

— Neiti Quested, professori Godbolen herkut ovat ihmeellisiä, sanoi Aziz alakuloisesti. Hänkin olisi tahtonut lähettää vieraille herkkuja, mutta hänellä ei ollut vaimoa, joka olisi valmistanut niitä. — Niistä saatte hieman Indian esimakua. Minä, ikävä kyllä, olen sellaisessa asemassa, etten voi lähettää teille mitään.

— En ymmärrä, miksi sanotte niin. Olettehan niin ystävällisesti pyytänyt meitä vierailulle kotiinne.

Aziz ajatteli taasen kauhistuneena asuntoaan. Taivas varjelkoon, tuo tyhmä tyttö oli ottanut hänen sanansa vakavalta kannalta! Mitä hänen nyt piti tehdä? — Niin, se on päätetty! huudahti hän. Pyydän teitä kaikkia vieraikseni Marabar-luoliin.

— Kuinka ihastuttavaa siitä tuleekaan!

— Ah, siitä tulee suurenmoinen juhla verrattuna minun herkkuihini. Mutta eikö neiti Quested ole jo käynyt luolissamme?

— En. En ole kuullut niistä edes puhuttavankaan.

— Puhuttavankaan? huudahtivat molemmat. — Marabar-vuorten luolista?

— Me emme kuule mitään kiinnostavaa kerhossa. Siellä pelataan vain verkkopalloa ja juorutaan jonnin joutavia.

Vanha mies oli vaiti. Ehkäpä hän ajatteli, ettei neidin sopinut täällä arvostella omaa rotuaan, tahi pelkäsi, että neiti ehkä kertoisi englantilaisille hänen uskottomuudestaan, jos hän olisi samaa mieltä hänen kanssaan. Mutta nuori mies sanoi nopeasti:

— Niin, tiedän sen.

— Puhukaa minulle senvuoksi niin paljon kuin suinkin, sillä muuten en ikinä opi tuntemaan Indiaa. Tarkoitatteko noita kukkuloita, joita katselen joskus iltaisin? Mitä luolia siellä on?

Aziz alkoi selittää, mutta sitten kävikin ilmi, ettei hän itsekään ollut milloinkaan käynyt luolissa, oli vain aina aikonut lähteä sinne, mutta työ ja yksityiset tehtävät olivat esteenä. Luolat olivat sitäpaitsi niin kaukanakin. Professori Godbole laski ystävällisesti leikkiä hänen kustannuksellaan.

— Ovatko nuo luolat suuriakin? kysyi neiti Quested

— Ei, ne ovat verraten pieniä.

— Kertokaa, millaisia ne ovat, professori Godbole.

— Se on minulle hyvin suuri kunnia. Hän veti tuolinsa lähemmäksi ja hänen kasvonsa jännittyivät. Neiti Quested otti esiin savukekotelonsa, tarjosi Azizille ja Godbolelle ja sytytti itsekin savukkeen. Merkitsevän väliajan jälkeen professori sanoi: — Kallioseinämässä on käytävä, josta mennään luolaan.

— Ovatko ne suunnilleen samanlaisia kuin Elephantan luolat?

— Eivät ollenkaan. Elephantan luolissa on Shivan ja Parvatin kuvapatsaita, mutta Marabarissa ei ole mitään kuvapatsaita.

— Ne ovat varmaankin hyvin pyhiä paikkoja, sanoi Aziz auttaakseen kertojaa.

— Vielä mitä.

— Mutta ne on kai koristettu jollakin tavoin?

— Eivät ole.

— Mutta miksi ne sitten ovat niin kuuluisia? Mehän kaikki puhumme noista kuuluisista Marabar-luolista. Ehkä se onkin vain tavallista tyhjää kerskailuamme.

— En tahtoisi sanoa sitäkään.

— Kuvailkaa ne sitten neidille.

— Se tulee ilahduttamaan minua suuresti. Mutta hän luopui tästä ilosta, ja Aziz ymmärsi hänen salaavan jotakin luolista. Hän ymmärsi sen siitä, että häntä itseäänkin usein vaivasi samanlainen mykkyys. Joskus hän voi Callendarin raivoksi sivuuttaa jonkin asian tärkeän puolen ruvetakseen puhumaan saman asian sadoista vähemmän tärkeistä puolista. Majuri syytti häntä petollisuudesta ja olikin pintapuolisesti oikeassa, mutta ainoastaan pintapuolisesti. Azizin menettely johtui pikemminkin salaperäisen voiman vaikutuksesta, jota hän ei voinut vastustaa ja joka mykistytti hänet. Nyt oli Godbole mykistynyt salaten luultavasti vastoin tahtoaan jotakin. Varovasti käsiteltynä hän saisi kyllä voiton painajaisestaan ja kertoisi, että Marabar-luolat olivat ehkä täynnä vuotokiviä. Aziz viittasi kokeeksi niihin, mutta Godbole vastasi kieltävästi.

Väittely jatkui kevyesti ja ystävällisesti, Adelan lainkaan aavistamatta, mitä sen takana piili. Hän ei aavistanut, että näiden muhamettilaisten verraten yksinkertaiset aivot taistelivat alkuaikojen pimeyttä vastaan. Aziz pelasi jännittävää peliä. Hän käsitteli ihmisleikkikalua, joka kieltäytyi toimimasta, ja hän tiesi sen liiankin hyvin. Jos se rupeaisi toimimaan, ei hänellä eikä professori Godbolella olisi minkäänlaista hyötyä siitä, mutta tehtävä sai hänet silti valtoihinsa, ollen sukua abstraktiselle ajattelemiselle. Hän jutteli juttelemistaan tehden hyökkäyksiä, jotka hänen vastustajansa torjui tahtomatta myöntää hyökkäyksiä edes tehdyksikään ja etääntyen yhä kauemmaksi tehtävästään selostaa Marabar-luolien merkillisyyksiä, jos niissä mitään merkillistä edes olikaan.

Mutta juuri silloin saapui paikalle Ronny.

Närkästyneellä äänellä, jota hän ei edes koettanut hillitä, hän huusi puutarhasta: — Mitä täällä on tapahtunut, Fielding? Missä äitini on?

— Hyvää iltaa, neiti Quested sanoi kylmästi.

— Sinun ja äidin pitää tulla heti minun mukanani. Pannaan toimeen polokilpailu.

— Luulin ettei siitä tulisi mitään.

— Suunnitelmia on muutettu. Joukkoon on liittynyt muutamia upseereita. Tule nyt, niin kerron sinulle kaiken.

— Äitinne palaa hetkisen kuluttua, sanoi professori Godbole, joka oli noussut kunnioittavasti seisoalleen. — Mitättömässä opistossamme ei ole paljoa katseltavaa.

Ronny ei kiinnittänyt häneen vähintäkään huomiota, vaan puhui edelleen Adelalle. Hän oli kiiruhtanut työstään hakemaan häntä polokilpailuihin senvuoksi, että hän luuli niiden huvittavan Adelaa. Hän ei aikonut olla lainkaan epäkohtelias näille indialaisille, mutta ainoa yhdysside, joka hänen mielestään voi liittää hänet indialaiseen, oli virka, eikä kumpikaan näistä miehistä sattunut olemaan hänen käskyläisiään. Koska he olivat vapaita henkilöitä, sivuutti hän heidät kokonaan.

Mutta onnettomuudeksi Aziz ei ollut sillä tuulella, että hän olisi suostunut tähän. Hän ei halunnut luopua äskeisestä hilpeästä tuttavallisesta tunnelmasta. Hän ei ollut noussut seisoalleen kuten Godbole, ja nyt hän huusi tunkeilevan ystävällisesti paikaltaan: — Tulkaa tänne, herra Heaslop! Istuutukaa siksi aikaa, kunnes äitinne tulee.

Ronny vastasi käskien Fieldingin palvelijan hakea isäntänsä heti.

— Hän ei ymmärrä teitä. Sallikaa minun — ja Aziz toisti käskyn kansankielellä.

Ronnya halutti vastata terävästi; hän tunsi Azizin edustaman tyypin, hän tunsi kaikki tyypit, ja tämä kuului noihin hutiloiden eurooppalaistutettuihin. Mutta koska hän oli hallituksen palvelija, kuului hänen velvollisuuksiinsa ikävyyksien karttaminen; senvuoksi hän ei sanonut mitään eikä ollut tietääkseenkään Azizin uhmailevasta käyttäytymisestä. Ja Aziz käyttäytyi uhmaavasti. Kaikki, mitä hän sanoi, oli nenäkästä tahi ärsyttävää. Hänen siipensä eivät kannattaneet häntä enää, mutta hän ei halunnut pudota maahan taistelutta. Hän ei aikonut kohdella nenäkkäästi herra Heaslopia, joka ei ollut milloinkaan tehnyt hänelle mitään pahaa, mutta tässä oli kysymys angloindialaisesta, josta piti tulla ihminen, ennenkuin kaikki saattoi muuttua jälleen miellyttäväksi. Hän ei aikonut olla niin kömpelön tuttavallinen neiti Quesfediäkään kohtaan, tahtoen vain saada hänet puolelleen, eikä huutaa eikä kirkua professori Godbolelle. Siitä muodostui kummallinen neljäkkö — Aziz lepatellen maahan, neiti Quested hämmennyksissään hänen äkillisestä ilkeydestään, Ronny raivoissaan ja bramaani pitäen silmällä heitä kolmea alasluoduin silmin ja ristissä käsin kuin ei mitään olisi tapahtunut. — Kuin kohtaus jostakin näytelmästä, ajatteli Fielding, joka katseli puutarhan toiselta laidalta, kuinka he olivat ryhmittyneet kauniin huoneen pilarien väliin.

— Älä vaivaudu tulemaan tänne, äiti! huusi Ronny. — Olemme juuri lähtemäisillämme. Sitten hän kiiruhti Fieldingin luo, vei hänet syrjään ja sanoi teeskennellyn sydämellisesti: — Haluan sanoa vain sen, vanha ystäväni, jos sallitte, ettei teidän mielestäni olisi pitänyt jättää neiti Questediä yksinään.

— Olen hyvin pahoillani! Mitä onkaan tapahtunut? vastasi Fielding koettaen puolestaan esiintyä miellyttävästi.

— Niin... olen tietysti auttamattomasti vanhoillinen, mutta en pidä siitä, että englantilainen tyttö istuu yksinään polttelemassa savuketta parin indialaisen kanssa.

— Hän jäi tänne yhtä mielellään kuin hän nyt polttaakin, hyvä ystävä.

— Niin, sellainen käy päinsä Englannissa.

— Minä en voi huomata tässäkään mitään sopimatonta.

— Ellette kerran voi, niin ette voi... Ettekö näe sitäkään, että tuo mies on hölmö?

Suunniltaan kiihkosta Aziz esiintyi suojelevasti rouva Moorea kohtaan.

— Hän ei ole hölmö, vastusti Fielding. — Hänen hermonsa ovat vain hieman kiihoittuneet, siinä kaikki.

— Mikä sitten olisi ärsyttänyt hänen kalliita hermojaan?

— En tiedä. Hän oli täysin rauhallinen minun poistuessani.

— Se ei ainakaan johdu minun sanoistani, vakuutti Ronny. — En ole edes puhutellutkaan häntä.

— No, se on hyvä. Viekää nyt naiset mukananne, koska onnettomuus jo on tapahtunut.

— Fielding, älkää luulko minun pahastuneen tahi mitään sellaista... Ettekö tekin halua tulla katselemaan polokilpailua? Se ilahduttaisi meitä suuresti.

— Kiitoksia, mutta en luullakseni voi. Olen hyvin pahoillani, jos mielestänne olen laiminlyönyt jotakin. Luulin suunnitelleeni kaiken hyvin.

Sitten alettiin sanoa jäähyväisiä. Kaikki olivat huonolla tuulella tahi onnettomia. Tuntui kuin itse maastakin olisi huokunut jotakin ärsyttävää. Olisiko kukaan voinut käyttäytyä niin surkeasti Skotlannin nummella tahi Italian alppihuipulla? arvaili Fielding jälkeenpäin. Hänestä tuntui kuin Indiassa ei olisi ollut minkäänlaista tyynnyttävää puolta, johon olisi voinut turvautua. Sellaista ei luultavasti ollut ensinkään olemassa tahi sitten ahmaisi tyyneys kaiken, kuten se näytti ahmaisseen professori Godbolen. Tässä oli nyt Aziz, ärtyisenä ja halveksivana; rouva Moore ja neiti Quested, molemmat tyhminä; hän itse ja herra Heaslop, molemmat ulkonaisesti kohteliaina, mutta todellisuudessa inhoittavina ja toisiaan vihaavina.

— Hyvästi, herra Fielding, ja paljon kiitoksia... Kouluhuoneenne ovat ihastuttavat!

— Hyvästi, rouva Moore.

— Hyvästi, herra Fielding, ihastuttava iltapäivä!

— Hyvästi, neiti Quested.

— Hyvästi, tohtori Aziz.

— Hyvästi, rouva Moore.

— Hyvästi, tohtori Aziz.

— Hyvästi, neiti Quested. Aziz pudisti voimakkaasti neidin kättä näyttääkseen varmuuttaan. — Älkää unohtako luolia. Minä selvitän koko asian käden käänteessä.

— Kiitoksia.

Paholaisen kiihoittamana loppusyöksyyn Aziz lisäsi: ‒ Miten ikävää, että aiotte poistua Indiasta niin pian! Voi, muuttakaa päätöksenne ja jääkää!

— Hyvästi, professori Godbole, jatkoi neiti Quested joutuen äkkiä hämilleen. — Mikä vahinko, ettemme saaneet kuulla teidän laulavan.

— Voinhan laulaa nyt, hän sanoi ja alkoi laulaa.

Hänen hauras äänensä nousi ja laski lausuen sekavia sanoja. Joskus kuuntelijat olivat havaitsevinaan laulussa jonkinlaista rytmiä ja joskus se muistutti länsimaista lauluakin. Mutta korva, jota näin alituisesti petettiin, menetti pian johtolangan ja eksyi äänisokkeloihin, joista eivät mitkään olleet raakoja eivätkä vastenmielisiä eivätkä mitkään ymmärrettäviä. Vain palvelijat ymmärsivät ne. He alkoivat kuiskailla keskenään. Mies, joka poimi vesikastanjoita, ilmestyi alastomana lammikosta, hänen huulensa menivät raolleen ihastuksesta, niin että hänen punainen kielensä näkyi. Laulu jatkui ja taukosi muutamien minuuttien kuluttua yhtä satunnaisesti kuin se oli alkanutkin — näennäisesti keskellä tahtia.

— Kiitoksia, mutta mitä se oli? kysyi Fielding.

— Selitän sen teille yksityiskohtaisesti. Se oli muuan uskonnollinen laulu. Kuvittelin olevani maitotyttö. Sanon Shri Krishnalle: »Tule, tule minun tyköni yksinäsi». Mutta jumala kieltäytyy tulemasta. Minä nöyryytän itseni ja sanon: »Älä tule ainoastaan minun luokseni. Jaa itsesi sataan eri Krishnaan ja käske niiden mennä sadan seuralaisnaiseni luo, mutta anna yhden, ah maailmankaikkeuden herra, tulla minun luokseni!» Mutta hän kieltäytyy tulemasta. Tämä toistuu useita kertoja. Laulu on sävelletty sopivaksi tähän hetkeen, joka on iltahetki.

‒ Mutta toivoakseni hän suostuu tulemaan jossakin toisessa laulussa? sanoi rouva Moore lempeästi.

‒ Ah ei, hän kieltäytyy tulemasta! toisti Godbole, ymmärtämättä ehkä kysymystä. — Minä sanon hänelle: »Tule tule, tule!» mutta hän ei tule.

Ronnyn askeleet olivat lakanneet kuulumasta, ja hetkisen vallitsi täydellinen hiljaisuus. Ei ainoakaan tuulenviri väreilyttänyt vettä eikä ainoakaan lehti lepattanut.

VIII

Vaikka neiti Quested olikin tuntenut Ronnyn hyvin Englannissa, huomasi hän tehneensä sangen järkevästi tullessaan ensin vierailemaan hänen luokseen, ennenkuin päätti suostua hänen vaimokseen. India oli kehittänyt niitä Ronnyn luonteen puolia, joita hän ei ollut milloinkaan ihaillut. Ronnyn omahyväisyys, moittimishalu, yksipuolisuus, kaikki muuttui silmiinpistäväksi troopillisen taivaan alla. Ronny näytti välittävän paljon vähemmän kuin ennen siitä, mitä hänen lähimmäistensä sisimmässä tapahtui. Hän väitti paljon varmemmin kuin ennen olevansa oikeassa heihin nähden, ja että jos hän olikin väärässä, se ei merkinnyt mitään. Kun hänelle todistettiin, että hän oli väärässä, hän joutui ihan suunniltaan. Hän väitti aina, ettei Adelan todistelu pitänyt paikkaansa. Adelan katsantokanta ei ollut milloinkaan oikea, hänen väitteensä olivat kyllä johdonmukaisia, mutta lapsellisia, ja Ronny muistutti usein, että hänellä oli varmat tiedot, mutta ei Adelalla ja etteivät kokemukset auttaisi Adelaa, koskei hän kuitenkaan osannut käyttää niitä hyväkseen. Adelalle teroitettiin, että ylemmän koulun kurssi, luentojen kuunteleminen Lontoon yliopistossa, vuoden kestävä yksityiskurssi, määrätty luku virkavuosia määrätyssä maakunnassa, putoaminen hevosen selästä ja kuumekohtaus olivat ainoita oikeita valmistuksia indialaisten ja kaikkien niiden ihmisten ymmärtämiseen, jotka asuivat heidän maassaan; s.o. ne olivat sellaisia valmistuksia, jotka Adelakin voi ymmärtää, sillä tietysti Ronnynkin yläpuolella oli vielä korkeampia tiedon kuningaskuntia, joissa asui Callendarin ja Turtonin tapaisia henkilöitä, jotka olivat oleskelleet maassa parikymmentäkin vuotta, ja joiden lahjakkuus oli yli-inhimillinen. Omasta puolestaan Ronnylla ei ollut varsin suuria vaatimuksia, mutta Adela toivoi, että hänellä olisi ollut. Tuo kypsymättömien virkamiesten kulunut puheenparsi: »Minä en ole täydellinen, mutta...» koski hänen hermoihinsa.

Miten inhoittavasti Ronny olikaan käyttäytynyt herra Fieldingin luona, keskeyttänyt keskustelun ja poistunut kesken tuota aavemaista laulua! Ronnyn viedessä heitä vaunuillaan pois Adelan ärtyisyys kiihtyi sietämättömäksi, hänen itsensä huomaamatta sitä seikkaa, että hänen kiihtymyksensä osaksi kohdistui häntä itseään vastaan. Hän odotti tilaisuutta saadakseen purkaa kiukkunsa, ja koska Ronnykin oli vihoissaan ja molemmat olivat Indiassa, ilmestyikin sellainen tilaisuus melko pian. He olivat tuskin poistuneet opiston alueelta, kun Adela kuuli Ronnyn kysyvän äidiltään: — Mitä siellä puhuttiin joistakin luolista? Silloin hän avasi tulen.

— Rouva Moore, teidän viehättävä tohtorinne päättikin toimeenpanna huviretken kutsujen asemesta. Me kohtaamme hänet tuolla kaukana — te, minä, herra Fielding ja professori Godbole — siis aivan samat henkilöt kuin tänäänkin.

— Missä kaukana? kysyi Ronny.

— Marabar-luolissa.

— Hitto vieköön! murahti Ronny oltuaan hetkisen vaiti. — Sovittiinko retkestä yksityiskohtaisesti?

— Ei. Jos olisit puhutellut häntä, olisimme voineet päättää asian.

Ronny pudisti päätään ja nauroi.

— Olenko sanonut jotakin hauskaa?

— Ajattelin vain, kuinka tuon hyvän tohtorin kaulus oli koholla niskasta.

— Luulin sinun haluavan keskustella luolista.

— Niin haluankin. Aziz oli pukeutunut hienosti kaulahuivinneulasta säärystimiin saakka, mutta oli unhottanut niskanappinsa kotiin. Siinä on indialainen kaikessa komeudessaan: hän unhottaa aina yksityiskohdat, mikä taasen johtuu rodulle ominaisesta perusvelttoudesta. Samanlaista haihattelua on »tapaaminen» tuolla luolissa, jotka sijaitsevat monen mailin päässä täältä ja kaukana toisistaan.

— Oletko käynyt siellä?

— En, mutta tunnen silti ne.

— Ah niin, tietysti!

— Oletko sinäkin luvannut lähteä tuolle huviretkelle, äiti?

— En ole luvannut mitään, sanoi rouva Moore melko odottamatta. — En ainakaan tästä polokilpailusta. Aja siis ensin kotiin ja jätä minut sinne. Haluan levähtää.

— Minut myös, sanoi Adela. — En minäkään halua katsella polokilpailua.

— Kuten haluatte, sanoi Ronny. Väsyneenä ja pettyneenä hän menetti kokonaan malttinsa ja lisäsi kovalla, opettavaisella äänellä: — En pidä lainkaan siitä, että sinä lähdet juoksentelemaan indialaisten kanssa. Jos haluat matkustaa Marabar-luolille, saat mennä sinne englantilaisten seurassa.

— En ikinä ole kuullut puhuttavankaan noista luolista, joten en tiedä, missä ne sijaitsevat ja millaisia ne ovat, sanoi rouva Moore. — Mutta missään tapauksessa, hän taputteli istuimen pielusta — en halua enää kuunnella tällaista ikävää riitelemistä.