Part 6

Kotona odotti häntä kirjelippunen, jossa oli viraston leima. Se oli hänen pöydällään kuin helvetinkone, joka pienestä kosketuksesta räjähdyttäisi hänen huvilapahaisensa ilmaan. Hänet oli varmasti erotettu senvuoksi, ettei hän ollut saapunut kutsuihin. Mutta kun hän aukaisi kirjeen, sisälsikin se vallan muuta; siinä oli herra Fieldingin, maakuntaopiston johtajan, kutsu tulla torstaina teelle hänen luokseen. Hän tuli heti paremmalle tuulelle. Hän olisi kyllä tullut iloisemmaksi muutenkin, sillä hänen sielunsa oli sellainen, että se voi kärsiä alistumatta kuitenkaan sortoon, ja elää tyyntä elämäänsä hänen huikentelevaisuutensa rinnalla. Mutta tämä kutsu ilahdutti häntä erityisesti senvuoksi, että Fielding oli jo kerran kutsunut hänet teelle kuukausi sitten, minkä hän kuitenkin oli unhottanut — ei ollut lainkaan vastannut kutsuun, ei ollut mennyt, vaan unhottanut sen. Ja tässä saapui nyt uusi kutsu ilman ainoatakaan moitetta tahi vihjettä hänen aikaisemmasta poisjäämisestään. Tämä oli oikeaa kohteliaisuutta — tuota ystävällisyyttä, joka paljastaa hyvän sydämen — ja hän tarttui kynään kirjoittaen sydämellisen vastauksen, minkä jälkeen hän kiiruhti takaisin Hamidullahin luo kuulemaan uutisia. Hän ei ollut milloinkaan ennen puhutellut rehtoria ja luuli nyt todellisen puutteen elämässään tulevan täytetyksi. Hän halusi saada tietää kaiken tästä erinomaisesta ihmisestä — hänen palkkansa, hänen makunsa, hänen entisyytensä ja millä tavoin hänen suosionsa voitaisiin parhaiten saavuttaa. Mutta Hamidullah oli vieläkin kaupungilla, ja Mahomet Ali, joka oli kotona, tahtoi vain lasketella tyhmiä sukkeluuksia vastaanotosta.

VII

Herra Fielding oli vasta äskettäin päätynyt Indiaan. Hän oli jo yli neljänkymmenen, kun hän tuli sinne maailman kummallisimman käytävän, Bombayn Victoria aseman, kautta. Lahjottuaan eurooppalaisen lippujentarkastajan hän vei tavaransa vaunuun lähteäkseen matkalle ensimmäisellä troopillisella junallaan. Tämä matka syöpyi hänen mieleensä luonteenomaisuutensa vuoksi. Hänen kahdesta matkatoveristaan toinen oli nuorukainen, joka oli yhtä kokematon Idän oloihin nähden kuin hänkin, ja toinen, suunnilleen hänen ikäisensä, täysi angloindialainen. Kuilu erotti hänet molemmista; hän oli nähnyt liian monta kaupunkia ja liian paljon ihmisiä ollakseen enemmän toisen kuin toisenkaan hengenheimolainen. Hän sai kosolti uusia vaikutelmia, jotka eivät kuitenkaan olleet täysin uusia; entisyys painoi leimansa niihin, kuten hänen erehdyksiinsäkin. Suhtautuminen indialaiseen melkein samalla tavalla kuin italialaiseen ei esimerkiksi ole varsin tavallinen erehdys eikä ehkä turmiollinenkaan, ja Fielding huomasi voivansa monessa kohden rinnastaa toisiinsa tämän ja tuon toisen niemimaan, joka pienempänä ja hienommin luotuna työntyy pitkälti Välimeren klassillisiin aaltoihin.

Hänen uransa oli ollut vaihteleva, vaikka hän olikin antautunut koulualalle, ja siihen oli sisältynyt sekä tyhmyyksiä että katumusta. Tällä haavaa hän oli karaistunut, suopea ja järkevä keski-iän kynnykselle päässyt mies, joka luotti sivistykseen. Hän ei välittänyt siitä, keitä hän opetti. Koulupoikia, henkilöitä, vajavaisia, poliiseja, kaikenlaista väkeä oli sattunut hänen tielleen, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan, että näiden lisäksi tulivat nyt indialaisetkin. Ystävien vaikutuksesta hänet oli nimitetty Chandraporen pienen opiston rehtoriksi; hän piti tästä toimestaan ja ajatteli, että hänellä oli ollut menestystä. Hän tuli hyvin toimeen oppilaittensa kanssa, mutta hänen ja hänen maanmiestensä välinen kuilu, johon hän oli kiinnittänyt huomiotansa junassa, laajeni levottomuutta herättävästi. Aluksi hän ei nähnyt mitään, mikä olisi ollut hullusti. Hän ei ollut lainkaan epäisänmaallinen, hän oli aina tullut hyvin toimeen englantilaisten kanssa Englannissa, ja kaikki hänen parhaat ystävänsä olivat englantilaisia; miksi siis olisi täälläkään ollut toisin? Ulkomuodoltaan hän kuului tuohon kookkaaseen pörrötukkaiseen, letkusääriseen ja sinisilmäiseen tyyppiin ja näytti luottamusta herättävältä siihen saakka, kunnes hän alkoi puhua. Silloin tuli hänen käytökseensä jotakin, mikä hämmensi kuulijoita eikä voinut hälventää sitä epäluottamusta, jota hänen ammattinsa jo luonnostaan herätti. Indiassa täytyy kerta kaikkiaan olla joku määrä lukeneitakin miehiä, mutta voi sitä, joka lisää heidän lukumääräänsä. Tunne, että herra Fielding oli jonkinlainen hajoittava voima, vahvistui, ja syystä kylläkin, sillä aatteet ovat vaarallisia kastijärjestelmälle, ja hän käytti niitä tehokkaimman, vaihtoon perustuvan menettelytavan mukaan. Kun hän ei ollut lähetyssaarnaaja eikä ylioppilas, pani hän enimmän painoa yksityiseen ajatustenvaihtoon. Hän uskoi maailmassa olevan ihmisiä, jotka ponnistelevat päästäkseen toistensa yhteyteen, onnistuen parhaiten suopeuden, sivistyksen ja järjen avulla — uskonkappale, joka sopi hyvin huonosti Chandraporen oloihin, mutta josta Fielding piti hellittämättä kiinni. Hänellä ei ollut minkäänlaista rotutunnetta — ei suinkaan senvuoksi, että hän oli muita virkaveljiään etevämpi, vaan siksi, että hän oli kasvanut toisessa ilmastossa, jossa laumavaistot eivät menesty. Enimmän oli hänen asemaansa kerhossa vahingoittanut muuan viaton huomautus, jonka hän oli sivumennen lausunut, nimittäin että nuo niin sanotut valkoiset rodut oikeastaan olivatkin tuhkanharmaita. Hän oli sanonut sen vain leikillään, ajattelematta lainkaan, ettei »valkoisilla» ja värikysymyksellä ollut sen enempää yhteyttä kuin »God save the King» hymnillä ja Jumalalla ja että hänen viittauksensa oli siis kerrassaan sopimaton. Se helakanharmaa uros, jolle hän sattui sanansa sanomaan, tunsi itsensä kovasti häväistyksi; hänessä heräsi Fieldingiä kohtaan epäluulo, jonka hän kertoi muulle laumalle.

Mutta miehet sietivät häntä kuitenkin hänen hyvän sydämensä ja voimakkaan ruumiinsa vuoksi; vain heidän naisensa päättelivät, ettei hän ollut oikea sahib. He eivät pitäneet hänestä. Fielding puolestaan ei osoittanut heille lainkaan huomaavaisuutta, ja tämä seikka, johon ei Englannin naismaailmassa olisi kiinnitetty ollenkaan huomiota, vahingoitti häntä sellaisessa yhdyskunnassa, missä miehiltä vaadittiin vilkkautta ja auttavaisuutta. Herra Fielding ei milloinkaan antanut koiria tahi hevosia koskevia neuvoja, ei kutsunut milloinkaan päivälliselle, ei tehnyt kiitosvierailuja eikä koristanut joulukuusia lapsille, ja vaikka hän kävikin kerhossa, tuli hän sinne vain pelaamaan biljaardia tahi verkkopalloa ja poistui sitten heti. Hän oli huomannut seurustelemisen sekä indialaisten että englantilaisten kanssa käyvän päinsä, mutta oivaltanut myös, että jos hän aikoi seurustella englantilaisten naistenkin kanssa, täytyi hänen hylätä indialaiset. Näitä kahta ei voitu yhdistää. Ei kannattanut lainkaan moittia kumpaakaan puolta ja vielä vähemmän kannatti moittia niitä siitä, että ne moittivat toisiaan. Asiaa ei voinut auttaa, ja jokainen sai valita. Useimmat englantilaiset miehet antaisivat etusijan oman maan naisille, joiden lukumäärä alituisesti lisääntyi, niin että vuosi vuodelta saatettiin yhä paremmin järjestää elämä kotimaan olojen mukaiseksi. Fieldingin mielestä oli sopivaa ja miellyttävää seurustella indialaisten kanssa, ja hän sai nyt maksaa siitä. Yleensä ei kukaan englantilainen nainen käynyt opistossa muuten kuin virallisissa asioissa, ja vaikka hän kutsuikin rouva Mooren ja neiti Questedin luokseen teelle, tapahtui se vain siksi, että he olivat vastatulleita, jotka pitivät kaikkia vertaisinaan, vaikkakin ehkä hieman pinnallisesti, eivätkä muuttaneet äänensävyään puhuessaan hänen muiden vieraittensa kanssa.

Yleisten töiden osasto oli valinnut opiston paikan umpimähkään, mutta sen alueella oli vanha puutarha ja puutarhamaja, jossa Fielding asui suurimman osan vuodesta. Hän oli parhaillaan pukeutumassa kylvyn jälkeen, kun Aziz ilmoitettiin. Koroittaen ääntään hän huusi makuuhuoneestaan: — Pyydän teitä ystävällisesti olemaan kuin kotonanne. Huudahdus oli yhtä harkitsematon kuin melkein kaikki muutkin hänen tekonsa, hän oli vain halunnut sanoa niin.

Aziz oli valmis noudattamaan kirjaimellisesti kehoitusta. — Saanko todellakin, herra Fielding? Tämä on hyvin ystävällistä teidän puoleltanne, hän huusi takaisin, — olen hyvin ihastunut mutkittomiin seurustelutapoihin. Hän vilkastui ja katseli ympärilleen huoneessa. Siellä oli muutamia ylellisyysesineitä, mutta ei minkäänlaista ankaraa järjestystä, ei mitään sellaista, mikä olisi voinut nöyryyttää indialaista. Se oli sitäpaitsi hyvin kaunis huone, josta päästiin puutarhaan kolmen korkean puisen holvikaaren kautta. — Olen todellakin halunnut jo kauan aikaa tavata teitä, hän jatkoi. — Olen kuullut Nawab Bahadurin puhuvan niin paljon teidän hyvästä sydämestänne. Mutta niin kurjassa loukossa kuin tämä Chandrapore ei ole ainoatakaan sellaista paikkaa, jossa tuntemattomampi tällä paikkakunnalla, oli tapanani toivoa teidän sairastuvan, että voisimme siten tutustua toisiimme. He nauroivat molemmat, ja menestyksensä kannustamana Aziz alkoi vilkkaasti puhella: — Ajattelin näin: »Miltähän herra Fielding mahtanee tänään näyttää? Ehkä hän on hieman kalpea. Ja ylilääkäri on myös niin kalpea, ettei hänestä ole sairaskäynnille». Silloin olisitte lähettänyt hakemaan minua, ja me olisimme keskustelleet toistemme kanssa hauskasti, sillä tehän kuulutte olevan suuri persialaisen runouden tuntija.

— Tunnette siis minut?

— Tietysti tunnen. Mutta tunnetteko te minua?

— Tunnen teidät varsin hyvin.

— Olen ollut täällä vasta vähän aikaa ja viettänyt aikani melkein yksinomaan basaareissa. En kummastele lainkaan, ettette ole milloinkaan nähnyt minua. Minua kummastuttaa vain se, että tiedätte nimeni. Kuulkaahan nyt, herra Fielding! Arvatkaahan, minkä näköinen olen. Tämä on jonkinlaista urheilua.

— Olette neljä jalkaa ja yhdeksän tuumaa pitkä, sanoi Fielding, joka hämärästi näki hänet makuuhuoneen oven himmeän lasin läpi.

— Mainiota! Entä vielä? Eikö minulla ole kunnioitusta herättävä valkoinen partakin?

— Kirottua!

— Onko jotakin hullusti?

— Polkaisin kauluksennappini rikki.

— Ottakaa minun nappini.

— Onko teillä mukananne varanappi?

— On; annan sen teille heti.

— En huoli siitä, jos tarvitsette sen itse.

— En tarvitse, se on taskussani. Hän meni sivulle, niin ettei hänen ääriviivojaan voitu nähdä, ja irroitti niskanapin paidastaan, kultaisen napin, jonka hänen lankonsa oli tuonut hänelle Euroopasta. — Täällä on! hän huusi.

— Pyytäisin teitä tuomaan sen minulle tänne, ellette kovin pidä kiinni muodollisuuksista.

— Hetkinen vielä! Kiinnittäessään kaulustansa jälleen paikoilleen Aziz lausui rukouksen, ettei se kohoaisi sijoiltaan teetä juotaessa. Fieldingin kantaja, joka auttoi herraansa pukeutumisessa, avasi hänelle oven.

— Tuhansia kiitoksia! He tervehtivät toisiaan kädestä ja hymyilivät. Aziz alkoi katsella ympärilleen ikäänkuin olisi ollut vanhan tuttavan luona. Fielding ei kummastellut lainkaan, että heistä näin äkkiä oli tullut hyvät tuttavat. Tunneherkät ihmiset joko tulevat ystäviksi heti tahi eivät milloinkaan, ja hänellä ja Azizilla, jotka olivat kuulleet pelkkää hyvää toisistaan, oli varaa luopua muodollisuuksista.

— Mutta minä olen luullut aina, että englantilaiset pitävät huoneensa hyvin hienossa kunnossa. Täällä ei ainakaan näytä siltä. Minun ei tarvitse lainkaan hävetä. Hän istuutui ihastuneena vuoteelle unhottaen sitten itsensä niin, että veti jalkansa koukkuun alleen. — Kuvittelin näkeväni kaiken kylmästi ladottuna laudakoille. No, herra Fielding, sopiiko nappi?

— Mene tiedä!

— Mitä se merkitsee? Ettekö tahtoisi opettaa minulle muutamia uusia sanoja, että englanninkieleni muuttuisi paremmaksi?

Fielding epäili, voisiko »kaikki kylmästi ladottuna laudakoille» tulla sen paremmaksi. Häntä hämmästytti usein nuoremman sukupolven joustavuus vieraan kielen käyttämisessä. He muuttivat ääntämistapaa, mutta osasivat sanoa sen, mitä halusivat, ja sanoa nopeasti. He eivät käyttäneet minkäänlaisia hindulaisia lausetapoja, joita kerhon jäsenet väittivät heidän käyttävän. Mutta kerho kehittyikin hitaasti; se väitti vieläkin, että vain harvat muhamettilaiset, hinduista puhumattakaan, tahtovat syödä englantilaisen pöydässä, ja että kaikki indialaiset naiset saavat oleskella tuon läpipääsemättömän purdahnin takana. Jokainen kerhon jäsen tiesi kuitenkin asian oikean laidan, mutta kokonaisuutena kerho kieltäytyi muuttamasta mielipiteitään.

— Antakaahan minun kiinnittää nappi. Nyt huomaankin... paidan napinreikä on liian pieni, olisi vahinko suurentaa sitä.

— Miksi hitossa ihmisten pitää ensinkään käyttää kauluksia, Fielding murahti taivuttaessaan päätään.

— Me käytämme niitä välttääksemme poliisia.

— Kuinka niin?

— Jos ajan pyörällä englantilainen puku ylläni, saan mennä rauhassa, mutta jos minulla on fetsi päässä, huutaa poliisi: »Lyhtysi on sammunut!» Lordi Curzon [Indian varakuningas vv. 1898—1905] ei muistanut sitä seikkaa kehoittaessaan Indian alkuasukkaita käyttämään värikkäitä pukujaan. Eläköön, nappi meni reikään! Joskus haaveilen, että minulla on loistavat vaatteet ja että ratsastan sotaan Alamgirin jäljessä. Herra Fielding, kuinka India mahtoikaan olla kaunis, silloin kuin mogulien valtakunta [mogulit, turkkil. kansa, joka 16:nnen vuosisadan alussa valloitti suurimman osan Etu-Indiaa] oli suurimmillaan ja Alamgir hallitsi Delhissä riikinkukonvaltaistuimellaan!

— Tänne tulee pari naistakin teelle tapaamaan teitä. Tunnettekin heidät luullakseni.

— Tapaamaanko minua? En tunne ketään naisia.

— Ettekö rouva Moorea ja neiti Questediäkään?

— Ah, nyt muistan! Tuo pieni moskeassa sattunut romanttinen kohtaus oli haihtunut hänen muististaan heti, kun se oli ohi. — Rouva Moore on vanha nainen; mutta mikä olikaan hänen toverinsa nimi?

— Neiti Quested.

— Kuten tahdotte. Hän ei ollut hyvillään toisten vieraiden tulosta, koska hän olisi mieluummin ollut kahden uuden ystävänsä kanssa.

— Voitte puhella neiti Questedin kanssa vaikka riikinkukkovaltaistuimesta, jos haluatte; hän kuuluu olevan hyvin taiteellinen.

— Onko hän postimpressionisti?

— Juuri sellainen. Mennään nyt juomaan teetä. Tämä menee jo yli ymmärrykseni.

Aziz loukkautui. Lausunto vihjaisi, ettei hänellä, halvalla indialaisella, ollut oikeutta tietää mitään postimpressionismistä — se etuoikeus oli varattu hallitsevalle rodulle. Hän sanoi jäykästi: — En pidä rouva Moorea lainkaan ystävänäni, tapasin hänet vain sattumalta eräässä moskeassa — ja hän oli lisäämäisillään: eikä yksi ainoa tapaaminen riitä ystävyyden solmiamiseen. Mutta ennenkuin hän ehti lopettaa lauseensa, hänen jäykkyytensä hävisi, senvuoksi että hän tunsi Fieldingin vilpittömän suopeuden. Hänen oma hyväntahtoisuutensa tuli myös avuksi. Hänen arvostelunsa pohjautui ennenkaikkea tunteeseen. Hän oli havaitsevinaan jokaisessa lauseessa sivutarkoituksen, erehtyen kuitenkin joskus päätelmissään, ja hänen elämänsä oli pelkkää haaveilua, vaikka se olikin toimeliasta. Fielding esimerkiksi ei ollut halventavalla vihjauksellaan tarkoittanut indialaisia, vaan postimpressionismia; kokonainen kuilu erotti hänen sanansa rouva Turtonin sanoista »Luulen heidän puhuvan englanninkieltä», vaikka ne Azizin mielestä kuulostivatkin samanlaisilta. Fielding huomasi jotakin menneen vikaan ja korjautuneen jälleen, mutta koska hän oli hyvänuskoja, milloin henkilökohtaiset välit olivat kysymyksessä, ei hän ollut tietääkseenkään siitä, ja heidän keskustelunsa jatkui entiseen tapaan.

— Paitsi naisia, odotan erästä opettajatoverianikin, Narayan Godbolea.

— Ahaa, tuota dekkalaista bramaania.

— Hänkin toivoo entisyyttä takaisin, vaikka ei juuri Alamgiria.

— Eipä tietenkään, arvaan sen. Tiedättekö, mitä tämä dekkalainen bramaani sanoo? Hän väittää englantilaisten valloittaneen Indian heiltä, huomatkaa, heiltä eikä moguleilta. Eikö se ole oikein heidän tapaistaan? Vieläpä he ovat lahjomalla saaneet aikaan, että se on painettu heidän koulukirjoihinsa, sillä he ovat viekkaita ja tavattoman rikkaita. Professori Godbolen täytyy olla hänestä kuulemieni juttujen perusteella aivan toisenlainen kuin muut dekkabramaanit. Oikea kunnonmies.

— Miksi ette te, indialaiset, perusta kerhoa tänne Chandraporeen, Aziz?

‒ Ehkä perustammekin sen kerran. Mutta tuolla näkyy jo tulevan rouva Moore ja tuo toinen, mikä hänen nimensä nyt olikaan.

Miten onnellista, etteivät nämä kutsut olleet yleiset, vaan sellaiset, joissa muodollisuudet eivät merkinneet mitään. Tuntien sen Aziz jutteli vaivattomasti englantilaisten naisten kanssa kohdellen heitä kuin miehiä. Kauneus olisi saattanut hänet hämilleen, koska se laatii omat lakinsa, mutta rouva Moore oli niin vanha ja neiti Quested niin ruma, että hän säästyi siitä huolesta. Adelan kulmikas ruumis ja hänen pisamaiset kasvonsa olivat hirveitä virheitä Azizin silmissä, ja hän ihmetteli, kuinka Jumala oli saattanut olla niin julma tätä naisolentoa kohtaan. Siitä johtui, että hänen käytöksensä neitiä kohtaan muuttui täysin vilpittömäksi.

— Tahtoisin tiedustella teiltä erästä asiaa, tohtori Aziz, aloitti neiti Quested. — Kuulin rouva Moorelta, kuinka avulias olitte ollut häntä kohtaan moskeassa ja perin kiinnostavakin. Muutamia minuutteja kestäneen keskustelunne aikana hän oppi tuntemaan Indiaa enemmän kuin näinä kolmena viikkona, jotka olemme viettäneet täällä.

— Ah, sellaisesta pikkuseikasta ei kannata puhuakaan! Mutta onko maassani jotakin muuta, josta voisin kertoa teille?

— Tahtoisin, että selittäisitte meille erään pettymyksen, jonka saimme kokea tänä aamuna. Se johtuu varmaankin indialaisten seurustelutavoista.

— Sellaisia tapoja ei tietääkseni ole olemassakaan. Me olemme luonnostamme hyvin kursailematonta väkeä.

— Pelkään tehneemme jonkin tyhmyyden ja loukanneemme heitä, sanoi rouva Moore.

— Se on vieläkin mahdottomampaa. Mutta saanko kuulla, mitä on tapahtunut?

— Eräs indialainen rouva ja hänen miehensä lupasivat lähettää vaununsa hakemaan meitä tänään kello yhdeksän aikaan. Mutta vaunut eivät tulleetkaan. Odotimme odottamistamme emmekä voi lainkaan ymmärtää, mitä on tapahtunut.

— Jokin väärinkäsitys, sanoi Fielding, joka heti huomasi tämän tapauksen olevan niitä, joiden oli parasta jäädä selvittämättä.

— Ei, se ei ollut väärinkäsitys, neiti Quested väitti. — He luopuivat matkastaan Kalkuttaankin voidakseen ottaa meidät vastaan. Olemme molemmat aivan varmoja siitä, että olemme tehneet jonkin naurettavan tyhmyyden.

— Minä en ainakaan välittäisi siitä.

— Herra Heaslop sanoo samaa, neiti Quested ilmoitti punastuen hieman. — Mutta ellei välitä mistään, niin ei opi ymmärtämäänkään mitään.

Isäntä halusi mielellään vaihtaa puheenaihetta, mutta Aziz sekaantui keskusteluun innostuneesti ja sai syyllisten nimien palasista selville, että he olivat hinduja.

— Noilla veltoilla hinduilla ei ole aavistustakaan siitä, mikä on sopivaa, mikä ei. Tunnen vallan hyvin heidät erään sairaalan lääkärin kertomuksista. Mies on veltto ja epätäsmällinen. On vain hyväksi, ettette päässeet heidän luokseen, koska silloin olisitte saaneet aivan väärän käsityksen Indiasta. Heidän kotinsa ei ole siisti, ja minä puolestani luulen sen alkaneen hävettää heitä itseäänkin niin, etteivät he kehdanneetkaan lähettää vaunujaan hakemaan teitä.

— Niin, se voi kyllä olla mahdollista, sanoi rouva Moore.

— Minä inhoan salaperäisyyksiä, sanoi Adela.

— Me englantilaiset olemme sellaisia.

— En ole vihoissani heille senvuoksi, että olen englantilainen, vaan oman persoonallisen käsitykseni vuoksi, korjasi Adela.

— Minä pidän salaperäisyyksistä, mutta vihaan salamyhkäilyä, sanoi rouva Moore.

— Mutta salaperäisyyshän on salamyhkäilyä.

— Ah, luuletteko niin, herra Fielding?

— Salaperäisyys on vain salamyhkäilyn juhlallisempi nimitys. Ei kumpaistakaan kannata penkoa. Aziz ja minä tiedämme, että India on aivan täynnä salamyhkäilyä.

— Indiako? Mutta sehän on järkyttävää!

— Ette huomaa mitään salamyhkäilyä, kun tulette tervehtimään minua, sanoi Aziz melkein tietämättään. — Rouva Moore ja kaikki muutkin — kutsun teidät kaikki. Olkaa niin ystävällisiä ja tulkaa!

Vanha nainen kiitti. Hänen mielestään nuori lääkäri oli tavattoman hauska, ja sitäpaitsi muuan uusi tunne, joka oli puoleksi väsymystä ja puoleksi kiihkoa, yllytti häntä poikkeamaan uudelle polulle. Neiti Quested vastasi myöntävästi seikkailunhalusta. Hänkin piti Azizista ja luuli Azizin paljastavan hänelle Indian ihmeet, sittenkuin hän tulisi paremmin tuntemaan hänet. Azizin kutsu teki hänet hyvin tyytyväiseksi ja hän kysyi tohtorin osoitetta.

Aziz muisteli kauhistuneena asuntoaan. Se oli inhoittava hökkeli erään kurjan basaarin lähellä. Siinä oli oikeastaan vain yksi ainoa huone, jossa kihisi pieniä mustia kärpäsiä. — Mutta puhutaan nyt jostakin muusta, hän huudahti. — Toivoisin asuvani täällä. Katsokaa, kuinka kaunis tämä huone on! Ihaillaan sitä yhdessä. Kuinka kauniisti nuo holvit kaartuvatkaan! Kuinka hienoa! Tämä on kysymysten ja vastausten rakennustaidetta. Rouva Moore, olette Indiassa nyt. — Aziz ei laskenut leikkiä. Huone tosiaan ihastutti häntä. Se oli seitsemännellätoista vuosisadalla rakennettu korkean virkamiehen vastaanottohuone, ja vaikka se olikin puusta, se toi Fieldingin mieleen Firenzen Loggia de' Lanzzi'n. Pieniä huoneita, jotka nyt oli eurooppalaistettu, oli sen molemmin puolin, mutta keskihuone oli paperoimaton ja ilman ikkunaruutuja, niin että puutarhailma pääsi vapaasti virtaamaan sisään. Istuttiin aivankuin ulkosalla jossakin näyttelyssä, linnuille huutelevien puutarhurien ja erään miehen näkyvissä, joka oli vuokrannut lammikon viljelläkseen siinä vesikastanjoita. Fielding oli antanut vuokralle mangopuutkin — oli mahdotonta tietää, kuka kulloinkin sattui pujahtamaan puutarhaan — ja hänen palvelijansa istuivat päivät ja yöt portailla peloittelemassa pois varkaita. Huone oli todellakin hyvin kaunis, eikä englantilainen ollut turmellut sitä. Kuitenkin saattoi heti nähdä, kuka talossa asui.

— Jakaisin oikeutta täällä. Köyhälle leskelle, jolta on varastettu, antaisin viisikymmentä rupiaa, toiselle sata ja niin edespäin. Siitä minä pitäisin.

Rouva Moore hymyili ajatellen nykyaikaisia menetelmiä, joita hänen poikansa edusti. — Pelkään, etteivät rupiat riittäisi ajan pitkään, hän sanoi.

— Minun rahani ainakin riittäisivät. Jumala antaisi minulle lisää, kun hän näkisi minun lahjoittavan niitä köyhille. Antaisin aina, kuten Nawab Bahadurkin. Isäni oli samanlainen ja senvuoksi hän kuolikin köyhänä. — Ja viitatessaan huoneeseen hän kansoitti sen kirjureilla ja virkamiehillä, jotka kaikki olivat hyväsydämisiä sentähden, että olivat eläneet niin kauan aikaa sitten. — Niin, me antaisimme alituisesti ja istuisimme matoilla tuolien asemesta; siinä onkin menneisyyden ja nykyisyyden suurin ero; mutta en usko, että milloinkaan rankaisisimme ketään.

Naiset olivat samaa mieltä hänen kanssaan.