Part 2

Mutta Hamidullah Begum ei ollut samaa mieltä Puheltuaan hetkisen kohteliaasti niitä näitä hän sanoi — Mihin tyttäremme joutuvatkaan, jos miehet kieltäytyvät menemästä naimisiin? He saavat mennä joko polkunaimisiin tahi... Ja hän aloitti usein toistetun kertomuksen eräästä keisarillista sukua olevasta naisesta, joka ei löytänyt itselleen miestä omasta piiristään. Hän oli jäänyt naimattomaksi ja oli nyt kolmikymmenvuotias, ja varmasti hän saisi jäädä naimattomaksi kuolemaansa asti, sillä kukaan ei nyt enää huolisi hänestä. Jatkuessaan kertomus sai molemmat miehet uskomaan, että tällainen murhenäytelmä oli häpeäksi koko yhteiskunnalle; monivaimoisuuskin olisi parempaa kuin että nainen kuoli, saamatta riemuita niistä iloista, jotka Jumala oli tarkoittanut hänen nautittavakseen. Avioliitto, äitiys, emännyysvalta talossa — mihin muuhunkaan hän olisi syntynyt. Ja kuinka voi mies, joka on kieltänyt häneltä kaiken tämän, viimeisenä päivänä astua hänen ja Luojan tuomittavaksi? Aziz hyvästeli ja sanoi: — Ehkä... mutta vasta myöhemmin... — se oli hänen ainainen vastauksensa tähän vetoomukseen.

— Et saa lykätä tuonnemmaksi sitä, mitä pidät oikeana, sanoi Hamidullah. — India on joutunut suureen kurjuuteen juuri senvuoksi, että me aina lykkäämme asiat ja tehtävät tuonnemmaksi. Mutta huomatessaan nuoren; sukulaisensa näyttävän suuttuneelta hän lisäsi muutamia rauhoittavia sanoja tasoittaen siten sen ikävän vaikutuksen, jonka hänen vaimonsa sanat olivat ehkä saattaneet tehdä.

Heidän poissa ollessaan Mahomet Ali oli lähtenyt ajelemaan vaunuillaan ja käskenyt sanoa, että hän palaisi viiden minuutin kuluttua, mutta ettei heidän millään muotoa pitänyt odottaa häntä. He istuutuivat syömään talonväen kaukaisen sukulaisen, Muhammed Latifin, kanssa, joka eleli Hamidullahin armoilla asemassa, joka ei ollut palvelijan eikä vertaisenkaan. Hän ei puhunut, jollei häntä puhuteltu, ja koska kukaan ei puhunut, vallitsi pöydässä keskeytymätön hiljaisuus. Hän röyhtäisi silloin tällöin kiitokseksi hyvästä ruoasta. Hän oli miellyttävä, onnellinen, viekas vanhus, joka ei elämässään ollut tehnyt päivääkään työtä. Niin kauan kuin jollakin hänen sukulaisellaan oli talo, oli hänelläkin tiedossa varma koti, eikä ollut lainkaan luultavaa, että kaikki tämän suuren suvun jäsenet tekisivät vararikon. Hänen vaimonsa eli samanlaisessa asemassa parinkymmenen penikulman päässä — Muhammed ei käynyt tervehtimässä vaimoaan milloinkaan, koska ei halunnut uhrata rahoja matkalippuun. Aziz alkoi äkkiä laskea leikkiä hänen ja palvelijoiden kanssa, ja ryhtyi sitten lausumaan runoja persian, urdun ja arabian kielellä. Hänellä oli hyvä muisti ja ikäisekseen hän oli lukenut paljon. Hänen esittämänsä runot käsittelivät islamin häviötä ja rakkauden lyhytaikaisuutta. Kaikki kuuntelivat ihastuneina, sillä heidän suhteensa runouteen oli luonteeltaan julkista eikä yksityistä, kuten on laita Englannissa. He eivät milloinkaan väsyneet sanojen kuuntelemiseen, he hengittivät ne sisäänsä viileän yöilman mukana eivätkä pysähtyneet milloinkaan arvostelemaan, koska runoilijoiden nimet, Hafiz, Hali ja Iqbal, riittivät takuuksi. India — sata eri Indiaa — kuiskaili ulkona tunteettoman kuun valossa, mutta tällä haavaa India tuntui heistä yhtenäiseltä ja heidän omaltaan. He valloittivat takaisin kadonneen suuruutensa kuunnellessaan itkettävän sen häviämistä, ja tunsivat itsensä nuoriksi jälleen, kun heitä muistutettiin nuoruuden katoavaisuudesta. Eräs punapukuinen palvelija keskeytti lausujan; mies oli ylilääkärin chuprassi, joka toi kirjelipun Azizille.

— Vanha Callendar haluaa tavata minua huvilassaan sanoi hän nousematta seisoalleen. — Hän olisi voinut olla niin kohtelias, että olisi ilmoittanut minulle syyn.

— Joku sairas, luullakseni.

— En usko sitä, en usko mitään. Hän on ottanut selon päivällisajastamme, siinä kaikki, ja keskeyttää nyt tahallaan sen näyttääkseen valtaansa.

— Toiselta puolen hän tekee aina niin, mutta toiselta puolen kysymyksessä saattaa olla vakavakin sairaustapaus. Sitähän sinä et voi tietää, sanoi Hamidullah varovasti asettuen kannattamaan tottelevaisuutta. — Eikö hän olisi parasta, että puhdistaisit hampaasi, koska olet pureskellut beteliä.

— Jos minun täytyy puhdistaa hampaani, en lähde ollenkaan. Olen indialainen ja indialaisten tapana on pureskella beteliä [Indiassa kasvava pensas, jonka lehtiä pureskellaan]. Ylilääkäri saa mukautua siihen, Muhammed Latif, olkaa ystävällinen ja tuokaa pyöräni tänne!

Köyhä sukulainen nousi pöydästä. Huolimattomasti ja haaveillen korkeammasta maailmasta hän laski kätensä polkupyörän satulalle, palvelijan tuodessa pyörät esille. Aziz piti käsiään vesikannun alla, kuivasi ne, painoi päähänsä vihreän huopahattunsa ja kiisi sitten odottamattoman tarmokkaasti pois Hamidullahin aidatulta pihalta.

— Aziz, Aziz, sinä huolimaton poika... mutta hän oli jo kaukana kauppakujassa, ajaen hurjaa vauhtia. Hänen pyörässään ei ollut lyhtyä, kelloa, eikä jarrua, mutta mitäpä sellaisilla laitteilla tekikään maassa, jossa pyöräilijää ei kukaan vaatinut tilille yhteentörmäyksistä. Ja kaupunki oli miellyttävän tyhjä tähän vuorokauden aikaan. Kun kumista loppui ilma, hän hyppäsi maahan ja huusi tongaa [keveät 2-pyöräiset].

Hän ei aluksi löytänyt ainoatakaan, ja lisäksi hänen täytyi viedä pyöränsä erään ystävänsä taloon. Hän tuhlasi aikaa hampaittensa puhdistamiseenkin. Vihdoin hän kuitenkin ajoi rämisten matkaansa kohti sivistystä mieli hilpeänä kovasta vauhdista. Mutta saapuessaan sen viileään säännöllisyyteen hän kävi äkkiä alakuloiseksi. Tiet, jotka oli nimitetty voittoisien kenraalien mukaan ja jotka leikkasivat toisiaan suorakulmaisesti, olivat vertauskuva siitä verkosta, jonka Iso-Britannia oli heittänyt Indian yli. Hän tunsi joutuneensa vangiksi sen silmukkoihin. Kun hän kääntyi majuri Callendarin huvila-alueelle, hän tuskin voi pidättäytyä laskeutumasta maahan tongasta ja lähestymästä jalkaisin huvilaa, ei kuitenkaan senvuoksi, että hän olisi ollut nöyristelevä, vaan siksi, että hänen itsetuntonsa — hänen arin puolensa — ei kestänyt karkeita ojennuksia. Viime vuonna oli sattunut tällainen »tapaus» — muuan indialainen herrasmies oli ajanut erään virkamiehen asunnon edustalle, mutta palvelijat olivat karkoittaneet hänet pois ja käskeneet hänen lähestyä taloa sopivammalla tavalla — tämä oli vain yksi vierailu niistä tuhansista, joita tehdään satojen virkamiesten luo, mutta huhu siitä levisi hyvin laajalle. Nuori mies pelkäsi tällaisen tapauksen uudistumista. Hän sovitteli ja pysähdytti vaunut juuri sen valovirran viereen, joka tulvi kuistin yli tielle.

Ylilääkäri oli poissa.

— Mutta sahib on varmaankin jättänyt minulle sanan?

Palvelija vastasi välinpitämättömästi: »Ei!» Aziz oli ymmällä. Tälle palvelijalle hän ei ollut muistanut antaa juomarahoja, eikä hän nyt voinut tehdä mitään, koska hallissa oli ihmisiä. Hän oli aivan varma siitä, että hänelle oli jätetty sana ja että mies valehteli kostoksi. Heidän keskustellessaan tuli talosta joku. Tulijat olivat naisia. Aziz kohotti hattuaan. Ensimmäinen, joka oli seurustelupuvussa, vilkaisi indialaiseen kääntyen sitten vaistomaisesti syrjään.

— Rouva Lesley, tuolla on tonga! hän huudahti. |

— Missä? kysyi toinen; hänkin vilkaisi Aziziin seuraten sitten toverinsa esimerkkiä.

— Ottakaamme vastaan jumalten suoma lahja, kenen se sitten lieneekin! ensimmäinen nainen huudahti ja molemmat kiipesivät rattaille.

— Hei, tonga wallah, kerhoon, kerhoon! Miksei tuo tyhmeliini lähde?

— Lähde vain, maksan sinulle huomenna, Aziz sanoi ajajalle lisäten kohteliaasti naisille: — Olen onnellinen voidessani palvella teitä. — Naiset eivät vastanneet mitään, koska heidän huomionsa oli kohdistunut ajuriin.

Oli siis tapahtunut, kuten tavallisesti tapahtui — aivan kuin Mahomet Ali oli sanonut. Häntä oli kohdeltu yliolkaisesti — hänen tervehdystään ei muka huomattu ja häneltä vietiin sitäpaitsi hänen vaununsakin. Mutta, olisihan voinut käydä pahemminkin. Häntä lohdutti kaikissa tapauksissa se seikka, että nämä naiset, rouva Callendar ja rouva Lesley, olivat molemmat niin lihavia, että tonga painui kallelleen heidän painostaan. Jos nuo naiset olisivat olleet kauniita, olisi loukkaus ollut suurempi. Hän kääntyi jälleen palvelijan puoleen, antoi hänelle pari hopearahaa ja kysyi, eikö majuri sittenkään ollut jättänyt hänelle minkäänlaista viestiä. Mies vastasi samalla tavalla, vaikka nyt hyvin kohteliaasti. Majuri Callendar oli lähtenyt ulos noin puoli tuntia sitten.

— Sanomatta mitään?

Majuri oli tosiaankin sanonut: »Kirottu Aziz!» — minkä palvelijakin oli ymmärtänyt, mutta tämä oli niin kohtelias, ettei kehdannut toistaa sitä. Juomarahoja voi antaa yhtä hyvin liikaa kuin liian vähän, eikä sellaista rahaa ole vielä lyötykään, jolla voi ostaa ehdottoman totuuden.

— Siinä tapauksessa pitää minun kirjoittaa hänelle kirje.

Häntä pyydettiin käyttämään taloa hyväkseen, mutta hän tunsi sisäänmenon arvoaan alentavaksi. Hänelle tuotiin paperia ja mustetta kuistiin. Hän aloitti: »Herra Tohtori! Kiihkeästä pyynnöstänne kiiruhdin kuin käskyläinen —»ja lopetti siihen. — Ilmoittakaa minun käyneen täällä, se riittää, hän sanoi repien kirjeensä palasiksi. — Tässä on korttini. Hankkikaa minulle tonga.

‒ Huzoor, kaikki ovat kerhon edustalla.

— Soittakaa siinä tapauksessa ajuri rautatieasemalta. Mutta kun mies riensi täyttämään pyyntöä, Aziz huusi hänelle: — No, oikeastaan se on samantekevää, kävelen mieluummin. Hän pyysi tulitikkuja ja sytytti savukkeen. Vaikka hänelle osoitettu kohteliaisuus olikin ostettua, ilahdutti se häntä kuitenkin. Sitä kestäisi niin kauan, kuin hänellä oli rahaa, ja olihan sekin jo jotakin. Mutta parasta oli sittenkin karistaa Angloindian tomut jaloistaan, paeta verkosta ja omaksua jälleen ne seurustelutavat, joihin hän oli tottunut. Hän läksi reippaasti matkaan, vaikka kävely olikin hänestä hyvin vastenmielistä ruumiinliikuntoa.

Hän oli voimakas pienikasvuinen mies, solakka, mutta oikeastaan hyvin vankka. Käveleminen väsytti häntä kuitenkin, kuten se väsyttää kaikkia Indiassa, paitsi vastatulleita. Likaisessa tiessä on jotakin vihamielistä. Se joko antaa myöten, jolloin jalka vajoaa syvään, tahi se on odottamattoman kova ja terävä painaen kivet ja kiteet jalkapohjaa vasten. Azizilla oli sitäpaitsi jalassa vaatekengät, jotka suojelevat jalkoja huonosti missä maassa tahansa. Päästyään siirtokunnan laitaan häh poikkesi erääseen moskeaan lepäämään.

Hän oli aina pitänyt juuri tästä moskeasta. Se oli miellyttävä jo rakenteensakin puolesta. Pihassa, jonne päästiin luhistuneesta portista, oli vesisäiliö peseytymistä varten. Sen raitis, kirkas vesi uudistui alinomaa, koska säiliö oli yhteydessä kaupungin vesijohdon kanssa. Piha oli päällystetty rikkinäisillä kivilaatoilla. Moskean katettu osa oli tavallista suurempi; se muistutti melkein englantilaista maalaiskirkkoa, josta yksi seinä on revitty pois. Istuessaan hän saattoi katsella kolmeen kaarikäytävään, joiden pimeyttä valaisivat pieni kattolamppu ja kuu. Julkipuoli näytti kuutamossa marmorilta, koruvyöhyen yhdeksänkymmentäyhdeksän Jumalan nimeä näkyivät mustina ja koruvyöhyt itse näytti valkoiselta. Niiden vastakohtaisuus ja varjojen taistelu moskean sisällä huvittivat Azizia, ja hän koetti ajatuksissaan muodostaa niistä vertauskuvaa jollekin uskonnon tahi rakkauden totuudelle. Sellainen moskea, joka oli saavuttanut hänen hyväksymisensä, antoi hänen mielikuvitukselleenkin vapaat ohjat. Jonkin toisen uskonnon pyhäkkö, hindulainen, kristitty tahi kreikkalainen, olisi vaivannut häntä eikä olisi milloinkaan pystynyt tyydyttämään hänen kauneudenaistiaan. Mutta täällä oli Islam hänen oma maansa, enemmän kuin uskonto, enemmän kuin sotahuudot, enemmän, paljon enemmän ... Islam, se oli sellaista suhdetta elämään, joka oli sekä hienostunutta että kestävää ja jossa sekä hänen ruumiinsa että ajatuksensa tunsivat olevansa kotonaan.

Hän istui pihaa vasemmalta puolen rajoittavalla matalalla muurilla. Hänen takanaan maa vietti kaupunkiin päin, joka häämötti alhaalta puistikkojen verhoamana. Hiljaisuudessa kuului kaikenlaisia heikkoja ääniä. Oikealla kerhossa soitteli englantilaisen siirtokunnan amatööriorkesteri. Jossakin hindut löivät rumpua — hän tiesi ne hindulaisiksi, koska rytmi oli hänestä vastenmielinen — ja toiset itkivät kuollutta — hän tiesi, ketä, koska hän oli kirjoittanut kuolemantodistuksen iltapäivällä. Tuolla oli pöllöjä ja tuolla Punjabin postijuna... ja kukat tuoksuivat ihanasti asemapäällikön puutarhassa. Mutta vain moskea merkitsi hänelle jotakin, ja hän peräytyi sinne paeten kaikkia yön kutsuääniä, ja haaveili pyhäkköön täydennyksiä, joista ei rakennusmestari milloinkaan ollut osannut uneksiakaan. Hänkin rakentaisi kerran moskean, pienemmän kuin tämä, mutta niin äärettömän kauniin, että kaikki ohikulkijat tuntisivat samanlaista onnea kuin hän nyt. Ja sen lähellä, matalan holvin alla, olisi hänen hautansa, jota koristaisivat seuraavat persialaiset säkeet:

Ah, vuosituhannet kukkii maa, en hautaani sitä nähdä saa: ken sydämeni kuulee kuiskauksen, hän puolestani lausuu rukouksen.

Hän oli nähnyt nämä säkeet erään kuningashaudan muistokivessä, ja hänen mielestään niissä oli syvämietteistä filosofiaa, sydämen salaperäistä kieltä. Hänen toistaessaan niitä kyyneleet silmissä näytti muuan moskean pilari äkkiä liikahtavan puolihämärässä ja siirtyvän paikaltaan. Kummitukset juolahtivat hänen mieleensä, mutta hän istui liikahtamatta. Vielä yksi pilari liikahti ja sitten vielä yksi ja vihdoin ilmestyi muuan englantilainen nainen kuutamoon. Aziz raivostui äkkiä ja huusi:

— Hyvä rouva! Hyvä rouva! Hyvä rouva!

— Voi, voi! huohotti nainen.

— Hyvä rouva, tämä on moskea, teillä ei ole oikeutta tulla tänne; ja teidän olisi pitänyt riisua kengät jalastanne, sillä tämä on muhamettilaisille pyhä paikka.

— Olen riisunut ne.

— Oletteko?

— Jätin ne sisäänkäytävään.

— Pyydän siinä tapauksessa anteeksi.

Peloissaan nainen peräytyi niin kauaksi, että vesisäiliö joutui heidän väliinsä. Aziz huusi hänelle: — Olen pahoillani huomautuksestani.

— Niin, minulla kai oli oikeus tulla tänne? Jos katselija riisuu kenkänsä, saa hän tulla tänne, niinhän?

— Tietysti, mutta hyvin harvat naiset vaivautuvat tekemään sen, varsinkin jos luulevat, ettei kukaan näe heitä.

— Se ei vaikuta asiaan. Jumala on täällä.

— Hyvä rouva!

— Olkaa niin kiltti ja sallikaa minun poistua.

— Ah, enkö voi tehdä teille mitään palvelusta nyt tahi joskus toiste?

— Ette, luullakseni, kiitoksia vain; hyvää yötä.

— Ettekö ilmoittaisi minulle nimeänne?

Nainen oli nyt sisäänkäytävän varjossa, niin ettei Aziz voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta nainen näki hänen kasvonsa ja sanoi uusi sävy äänessään: — Rouva Moore.

— Rouva... Tultuaan lähemmäksi Aziz näki, että nainen oli vanha. Muuan moskeaa juhlallisempi rakennus luhistui hänen mielessään raunioiksi eikä hän tiennyt, oliko hän iloinen vai surullinen. Nainen oli Hamidullah Begumia vanhempi, hänen kasvonsa olivat punaiset ja tukkansa harmaa. Naisen ääni oli erehdyttänyt häntä.

— Pelkään säikäyttäneeni teitä, rouva Moore. Aion kertoa meikäläisille — ystävillemme — teistä. Te ilmaisitte ajatuksenne niin kauniisti ja hyvin sanoessanne, että Jumala on täällä. Otaksun, että olette äskettäin saapunut Indiaan.

— Niin olen, mutta mistä voitte sen tietää?

— Tavastanne puhutella minua. Mutta hankin nyt teille vaunut.

— Tulin tänne kerhosta. Siellä näyteltiin erästä näytelmää, jonka näin jo Lontoossa. Ja siellä oli niin kuumakin.

‒ Mikä sen näytelmän nimi on?

— Kate-serkku.

‒ Teidän ei pitäisi kulkea yksinänne pimeässä, rouva Moore. Täällä kiertelee kaikenlaisia irtolaisia, ja Marabar-kukkuloilta saattaa laskeutua tänne leopardeja ja käärmeitäkin.

Rouva Moore kirkaisi; hän oli unohtanut käärmeet.

‒ Esimerkiksi tuollainen kuusipilkkuinen. Satutte sen tielle, se puree teitä ja silloin kuolette.

— Mutta kuljettehan itsekin jalkaisin.

— Minä olen tottunut.

— Käärmeisiinkö?

Molemmat nauroivat. — Olen lääkäri, Aziz sanoi. — Käärmeet eivät uskalla purra minua.

He istuutuivat toistensa viereen sisäänkäytävän suulle ja vetivät kengät jalkaansa.

— Suokaa anteeksi, mutta saanko tehdä teille kysymyksen? Miksi olette tullut Indiaan juuri nyt, kun viileä vuodenaika loppuu?

— Aioin kyllä matkustaa tänne jo aikaisemmin, mutta odottamattomat seikat viivyttivät minua.

— Ilmasto muuttuu pian hyvin epäterveelliseksi. Miksi olette tullut juuri tänne Chandraporeen?

— Saadakseni vierailla poikani luona. Hän on tämän kaupungin pormestari.

— Ei, suokaa anteeksi, mutta sehän on mahdotonta. Pormestarin nimi on Heaslop. Tunnen hänet melko hyvin.

— Hän juuri onkin poikani, rouva Moore sanoi hymyillen.

— Mutta, rouva Moore, kuinka se voi olla mahdollista?

— Olen ollut naimisissa kaksi kertaa.

— No, nyt ymmärrän. Teidän ensimmäinen miehenne kuoli?

— Niin, ja toinen mieheni myös.

— Silloin olemme samassa veneessä, sanoi Aziz salaperäisesti. — Siinä tapauksessa pormestari on ainoa lapsenne?

— Ei, minulla on vielä nuorempiakin lapsia — Ralph ja Stella, jotka ovat Englannissa.

— Ja onko täällä oleva Ralphin ja Stellan velipuoli?

— On.

— Tämäpä on kummallista, sillä minullakin on kaksi poikaa ja tyttö.

— Ovatko hekin nimeltään Ronny, Ralph ja Stella?

Otaksuma ihastutti Azizia. — Ei, eihän toki. Kuinka hullunkuriselta se kuulostaakaan! Heidän nimensä ovat aivan toiset ja tuntuvat teistä varmasti kummallisilta. Toisen pojan nimi on Ahmed, toisen Karim ja tytön — hän on vanhin — Jamila. Kolme lasta on tarpeeksi. Ettekö tekin ole samaa mieltä?

— Kyllä.

Molemmat olivat hetkisen vaiti ajatellen lapsiaan. Rouva Moore huokaisi ja nousi lähteäkseen.

— Haluaisitteko katsella Minto-sairaalaa jonakin aamuna? Aziz kysyi. — En voi tarjota teille mitään muuta nähtävää täällä Chandraporessa.

— Kiitoksia, mutta olen jo nähnyt sen. Muuten olisin hyvin mielelläni tullut kanssanne.

— Ylilääkäri varmaankin vei teidät sinne?

— Niin, ja rouva Callendar.

Azizin äänensävy muuttui: — Ah, kuinka ihastuttava nainen hän onkaan!

— Hyvin mahdollista, sittenkuin tulee hänet paremmin tuntemaan.

‒ Mitä? Mitä? Ettekö pidä hänestä?

‒ Hän koetti kyllä olla ystävällinen, mutta minusta hän ei ollut suorastaan ihastuttava.

Tahtomattaan Aziz tuli huudahtaneeksi: — Hän valtasi äsken tongani pyytämättä minulta lupaa — pidättekö sitä ihastuttavana? — Ja majuri Callendar häiritsee minua joka ilta, juuri siihen aikaan, jolloin syön päivällistä ystävieni kanssa; lähden heti, erkanen mitä miellyttävimmästä seurasta, eikä hän olekaan kotonaan eikä ole edes jättänyt minulle minkäänlaista viestiäkään. Sanokaa, onko sekin ihastuttavaa? Mutta minkä sille mahtaa? En voi tehdä mitään, ja hän tietää sen. Olen vain käskyläinen, aikani ei ole minkään arvoinen, kuisti on tarpeeksi hyvä indialaiselle, niin, antaa hänen seisoa, ja rouva Callendar otti vaununi ja vie minulta vielä hengenkin...

Rouva Moore kuunteli.

Aziz oli liikutettu, osaksi kärsimiensä vääryyksien vuoksi, mutta vielä enemmän sentähden, että vieras oli myötämielinen hänelle. Juuri se sai hänet toistelemaan, liioittelemaan ja puhumaan ristiin. Rouva Moore oli osoittanut hänelle myötämielisyyttään arvostelemalla hänen kuultensa oman maansa naista, mutta Aziz oli tuntenut sen jo aikaisemminkin. Liekki, jota ei edes kauneuskaan voinut sytyttää, oli leimahtamaisillaan palamaan hänessä, ja vaikka hänen sanansa olivatkin nurkuvia, alkoi hänen sydämensä salaa hehkua. Äkkiä purkautui se sanoiksi:

— Te ymmärrätte minua, te tajuatte, mitä toiset tuntevat, Ah, jospa kaikki olisivat teidän kaltaisianne!

Rouva Moore vastasi melko kummastuneena: — En luule ymmärtäväni ihmisiä kovinkaan hyvin. Tiedän vain, milloin pidän heistä ja milloin en pidä.

— Siinä tapauksessa olette itämaalainen.

Rouva Moore otti vastaan hänen tarjouksensa saattaa hänet takaisin kerhoon ja sanoi kerhon portilla hyvästellessään toivovansa, että hän, rouva Moore, olisi ollut kerhon jäsen, jotta hän olisi voinut viedä Azizin mukanaan sisään.

— Indialaiset eivät pääse Chandraporen kerhoon edes vierainakaan, Aziz sanoi vaatimattomasti. Hän ei muistellut pitemmälti kärsimiään vääryyksiä nyt, kun hän oli onnellinen. Kävellessään rinnettä alas ihanassa kuutamossa ja nähdessään jälleen tuon ihanan moskean hän tunsi mielessään omistavansa maan yhtä hyvin, kuin kuka tahansa muu.

III

Näyteltiin juuri »Kate-serkun» kolmatta näytöstä, kun rouva Moore saapui kerhoon. Ikkunat olivat peitetyt, jotteivät palvelijat näkisi isäntäväkensä näyttelevän, ja kuumuus oli senvuoksi tukahduttava. Toinen sähkölöyhyttimistä surisi kuin haavoittunut lintu; toinen oli rikki. Koskei rouva Moore halunnut palata katselijoiden joukkoon, hän meni biljaardisaliin, missä hän tervehdykseksi sai kuulla huudahduksen: »Haluaisin oppia tuntemaan _oikean_ Indian!», ja silloin hänen oma elämänsä muuttui hänelle heti jälleen todelliseksi. Puhuja oli Adela Quested, tuo kummallinen, harkitsevainen tyttö, jonka saattamisen Englannista tänne Ronny oli uskonut hänen tehtäväkseen. Ja Ronny oli hänen yhtä harkitsevainen poikansa, jonka kanssa neiti Quested luultavasti, mutta ei kuitenkaan varmasti, menisi naimisiin, ja itse hän oli jo vanhahko nainen.

‒ Niin minäkin haluaisin, ja toivon vain, että saisimme tilaisuutta siihen. Turtonit luultavasti järjestävät meille jotakin tiistaina.

‒ Siitä tulee ratsastusretki norsuilla tavalliseen tapaan. Ajatelkaa nyt tätäkin iltaa. »Kate-serkku!» Kuinka hullunkurista! »Kate-serkku»! Mutta mitä sinä löysit? Onnistuitko vangitsemaan kuun Gangeksesta?

Molemmat naiset olivat sattumalta edellisenä iltana nähneet kuun heijastuvan etäällä joen pintaan. Vesi oli venyttänyt sitä niin, että kuun kuvajainen näytti suuremmalta ja loistavammalta kuin kuu itse, ja se oli huvittanut heitä.

— Menin moskeaan, mutta en tavoittanut kuuta.

— Kulma on jo varmasti muuttunut. Se nousee vasta myöhemmin.

— Niinpä niin, haukotteli rouva Moore, jota kävelyretki oli väsyttänyt. — Annahan minun ajatella — me kai emme näe täällä kuun toista puolta, luullakseni.

— Niin huonosti ei Indian laita sentään vielä ole, sanoi muuan miellyttävä ääni. — Toisen puolen maasta, jos niin tahdotte, mutta kuu on täällä sama kuin muuallakin. Ei kukaan läsnäolijoista tuntenut puhujaa eivätkä he nähneet häntä sen koommin. Sanottuaan ystävälliset sanansa hän käveli punaisten tiilipylväiden välitse pimeään.

— Me emme näe edes maankaan toista puolta, ja sitä juuri valitammekin, sanoi Adela. Rouva Moore oli samaa mieltä. Heidän nykyinen veltto elämänsä oli pettymys hänellekin. He olivat tehneet hyvin romanttisen matkan Välimeren poikki ja Egyptin hiekkasärkkien sivu Bombayn satamaan, mutta saaneetkin perille tultuaan tutustua tällaiseen mitättömään paikkaan. Mutta hän ei suhtautunut pettymykseen niin vakavasti kuin neiti Quested, yksinkertaisesti vain senvuoksi, että hän oli neljäkymmentä vuotta vanhempi ja oppinut kokemuksesta tietämään, ettei elämä milloinkaan täytä toivomuksiamme sinä hetkenä, joka mielestämme parhaiten sopisi siihen.

— Tahdotteko juotavaa? kysyi toinen miellyttävä ääni. ‒ Rouva Moore — neiti Quested — juokaa lasillinen tahi pari. Tällä kertaa he tunsivat puhujan piiripäälliköksi, herra Turtoniksi, jonka luona he olivat syöneet päivällistä. Hänkin oli huomannut Kate-serkun ilmapiirin liian kuumaksi. Ronny, hän kertoi, toimi näyttämöohjaajana majuri Callendarin asemesta, jonka hänen indialainen apulaisensa oli jättänyt pulaan, ja oli vallan mainio. Hän alkoi sitten puhua Ronnyn muista ansioista ja lausui tyyneen, ratkaisevaan tapaansa sangen ylisteleviä sanoja. Se ei johtunut siitä, että tämä nuori mies oli etevä urheilija, kielentaitaja ja tarkka lakimies, vaan siitä — tässä pantiin paino vaan-sanalle — ettei Ronny katsonut mitä hyvänsä arvolleen sopivaksi.