Part 1

MATKA INDIAAN

Kirj.

E. M. Forster

Suomentanut

Väinö Nyman

Esipuheen kirjoittanut

Anders Österling

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1928.

SISÄLLYS:

Esipuhe Moskea Luolat Temppeli

Esipuhe

Mitä India on merkinnyt ja merkitsee yhä Englannille kirjallisenakin riistomaana, ei voida lyhyesti määritellä; siitä saa riittävästi ainesta tutkimuksiinkin. Kun ei yhteiskunnallinen eikä sielutieteellinen harrastus enää saa tyydytystä oman kansan piiristä, löytää se heti uusia ikuisesti polttavia arvoituksia merten takaa; kun mielikuvitus tuntee olonsa ahtaaksi pienellä emäsaarella, se saa rajattoman liikkumatilan suurella idän niemimaalla. Mikä jonkin toisen maan kirjallisuudessa leimattaisiin eksoottiseksi hurjisteluksi, muuttuu englantilaisen runoilijan käsissä keisarikuntaa läheisesti koskevien asioiden luvalliseksi tutkimiseksi. Sen jälkeen kuin Kipling loi angloindialaisen kirjallisuuden hylätäkseen sen myöhemmin, on hänen sijalleen alituisesti ilmestynyt uusia kertojia, joilla ei tosin ole hänen voimakasta neroaan, mutta useinkin tarkempi huomiokyky ja terävämmät mielipiteet.

Uusin näistä on E.M. Forster. Hänet tunnetaan huolellisena ja älykkäänä englantilaisen keskiluokan kuvaajana, mutta nyt hän on ensi kerran siirtänyt kertomuksensa puitteet Indiaan. On selvää, että Forsterin _A passage to India (Matka Indiaan)_ on herättänyt Englannissa erikoista mielenkiintoa. Se ei ole ainoastaan harvinaisen taitavasti kirjoitettu romaani, vaan samalla tieteellisen tarkka tutkielma rotujen ja uskontojen yhtymyksestä; tuskinpa brittiläisen hallinnon ja alkuasukasvastustuksen välistä laukeamatonta jännitystä olisikaan voitu kuvailla puolueettomammin kuin tässä on tapahtunut. Kirjan takaa häämöttää hyvin laajakatseinen mies, jonka tekemät johtopäätökset ovat erittäin harkittuja. Luultavasti Forsterista olisi tullut Englannin tuomarikunnan ylpeys, ellei hän olisi mieluummin ruvennut kirjailijaksi.

Meidät viedään pieneen kaupunkiin, jota Forster nimittää Chandraporeksi, mutta jota ei kuitenkaan sennimisenä löydetä kartasta. Se sijaitsee Hindustanissa Gangesjoen varrella, ja sen asukkaina on sekä muhamettilaisia että hinduja. Ylintä brittiläistä hallitusvaltaa edustavat tässä kaupungissa niin sanottu kollektori eli veronkantaja, joka on maaherran alainen, pormestari ja poliisipäällikkö. Nämä kaksi viimeksimainittua virkamiestä ovat myös englantilaisia. Kuten niin monet muut indialaiset kaupungit, Chandraporekin näyttää mudasta ja liejusta rakennetulta ja lukuunottamatta paria mogulien aikuista huvimajaa siellä on hyvin vähän nähtävää: vain soikea auringon paahtama Maidani, myymälöitä, joissa ihmiset tungeksivat, pieniä temppeleitä ja moskeoita, ja brittiläisten huviloita ylhäisen eristetyissä kortteleissaan. Etelästä siintävät Marabar-vuoret, joissa on salaperäisiä luolia. Tähän kaupunkiin saapuu pari englantilaista naista vierailulle; rouva Moore, äskettäin nimitetyn pormestarin, herra Heaslopin, äiti, ja neiti Quested, josta laskelmien mukaan pitäisi tulla pormestarin puoliso. Molemmat ovat tavattoman innostuksen vallassa ja haluavat kiihkeästi tutustua oikeihin indialaisiin.

Chandraporen koulun rehtori esittää heidät indialaiselle lääkärille, Azizille, joka toimii alilääkärinä kaupungin englantilaisessa sairaalassa. Aziz on taitava ja lahjakas mies, mutta esimiestensä epäsuosiossa. Naisten pyynnöstä hän järjestää huviretken Marabar-luoliin, ja ihastuksissaan saadessaan osoittaa vieraanvaraisuuttaan hän koettaa kaikin tavoin auttaa ja palvella naisia, ja huviretki näyttää sujuvan perin onnistuneesti. Silloin tapahtuu jotakin arvoituksellista. Indialaisen lääkärin näytellessä neiti Questedille noita kummallisia luolia tämä hieman kiihtynyt englantilainen nainen joutuu hysteerisen pelon valtaan, syöksyy vuoren rinnettä alas ja uupuneena kohtaa sen juurella erään ystävättärensä, joka on autollaan saapunut sinne liittyäkseen seuraan. Hän kertoo nyt ystävättärelleen, että tohtori Aziz oli aikonut hyökätä hänen kimppuunsa häpeällisessä tarkoituksessa. He ajavat heti takaisin Chandraporeen ja ilmoittavat asian poliisille, ja kun tohtori Aziz palaa Marabarista junassa aavistamatta mitään pahaa ja ollen enintään vain hieman pahoillaan senvuoksi, että neiti Quested oli niin epäkohteliaasti jättänyt hänet, vangitaan hänet heti ja viedään vankilaan.

Tämä tapaus paljastaa kädenkäänteessä Chandraporessa vallitsevan salatun rotuvihan. Virkamiesylimystö liittyy puoltamaan neiti Questediä, muhamettilaisen rahvaan kootessa rahoja tohtori Azizin puolustamiseksi. Tekisin väärin, jos tässä kohdassa riistäisin lukijalta rahtusenkaan siitä jännityksestä, jonka seuraavat tapaukset varmasti aiheuttavat. Sanottakoon sentähden kuulustelusta vain senverran, että se on kertomataidon mestarinäytteitä. Neiti Quested raukka palaa lopulta Englantiin täysin epäonnistuneen Indianmatkansa jälkeen. Azizin salainen vastenmielisyys muukalaiskomentoa vastaan leimahtaa tietysti täyteen liekkiin hänen kärsimänsä loukkauksen jälkeen. Hän ottaa eron ja pääsee sen sijaan erään indialaisen pikkuvaltion ruhtinaan henkilääkäriksi, sanoen siten jäähyväiset sille sivistykselle, johon hän tähän saakka on koettanut perehtyä, ja palaten nykyaikaisen lääketieteen parannuskeinoista takaisin manauskeinoihin. Kun hyväntahtoinen rehtori Fielding, joka nyttemmin elää naimisissa Englannissa, tulee vierailemaan tähän viehättävään ruhtinaskuntaan, ottaa hänen entinen ystävänsä hänet vastaan tarkoituksellisen epäkohteliaasti. Muuan onnettomuustapaus parhaillaan vietettävän Krishnajuhlan aikana lähentää heitä kyllä toisiinsa, mutta särkynyttä siltaa ei voida enää täydellisesti korjata. Vasta sitten, kun kaikki englantilaiset on karkotettu maasta, voi hänestä ja Azizista tulla jälleen todelliset ystävät. Tämäkin anglo-indialainen romaani päättyy siis täydelliseen epäilykseen Idän ja Lännen yhdistymis- ja toisiinsa sulautumismahdollisuuksista.

Tämän romaanin kiintoisia puolia on sekin, että se on vailla sankaria. Siinä ei ihannoida Azizia eikä Fieldingiä; heidän sanansa ja tekonsa joutuvat aina huolellisen tarkastuksen alaisiksi, tekijän silti asettumatta etualalle. Forsterin sielutiede työskentelee tieteellisesti tarkistetuin keinoin ja hänen ihmiskäsityksessään on lähinnä hituinen kyynillisyyttä. Itämaalaisen Azizin kuvauksessakaan ei ole jälkeäkään hentomielisyydestä, niin miellyttävältä ja puoleensavetävältä kuin tämä tyyppi kirjailijasta onkin mahtanut tuntua. Useimmat eurooppalaiset nykyaikaisen indialaisen sielunelämän selitysyritykset tuntuvat perusteettomilta ja pinnallisilta tämän muotokuvan rinnalla. Tuntien herkästi kuin lapsi pienimmänkin myötätunnonosoituksen Aziz toiselta puolen osoittautuu hämmästyttävän teräväksi eurooppalaisten luonteenvikojen havaitsijaksi. Keskusteltuaan eräänä yönä Chandraporen moskeassa vanhan rouva Mooren kanssa, joka vastikään Indiaan saapuneena kohtelee häntä ystävällisesti, hän vaalii tätä muistoa kuin pyhäinjäännöstä ja luulee tällä melko jokapäiväisellä ja itsekkäällä naisella olevan ominaisuuksia, joita tällä ei laisinkaan ole. Mutta kun hän syö päivällistä muhamettilaisten ystäviensä parissa, hän päästää valloilleen kiihkeän ivansa muukalaisia kohtaan, jotka kaikki ovat sietämättömiä ylvästelijöitä tahi tulevat sellaisiksi, miehet oltuaan pari vuotta ja naiset vietettyään kuusi kuukautta Indiassa. Tämä lääkäri huumaa itseänsä loppumattomilla keskusteluilla ylevästä persialaisesta runoudesta; se on hänen morfiinivaaransa. Hän on epäitsekäs ja ritarillinen ystäviään kohtaan, mutta eroottisessa suhteessa turhamainen. Se seikka, ettei neiti Questediä voida sanoa edes kauniiksikaan, kiihdyttää vieläkin enemmän hänen raivoaan loukkaavan syytöksen johdosta.

Tapahtumapaikat on samoin kuvattu kiitettävän huolellisesti, silti syrjäyttämättä oleellista puolta, joka Indiassakin on ja tulee olemaan ihmiskuvaus. Vain viimeisessä luvussa kerrotaan ehkä liian laajasti Maun ruhtinaspalatsissa toimeenpannuista temppelijuhlallisuuksista ja erittäinkin Krishna-menoista, koska Forster kuvaillessaan päähenkilöä on johdonmukaisesti pitänyt silmällä muhamettilaista Indiaa; kuvaus on tältä kohdaltaan loistava kansatieteellinen tutkielma, vaikka hieman pitkäveteinen. Mutta tuskin Kiplinginkään teoksissa on niin mainioita yksityiskohtia. Viidakkokirjan runoilija, joka oli syntynyt ja kasvanut angloindialaisessa ympäristössä, ei tietenkään voinut vastaanottaa kaikkia vaikutelmia yhtä herkästi kuin eurooppalainen. Miten Forster osaa kuvailla itse ilmastoakin, nähdään parhaiten lyhyestä luvusta, jossa kerrotaan kuinka tukahduttava kuumuus huhtikuussa tekee tuloaan Chandraporeen. Aziz makaa sairaana asunnossaan ja tuijottaa valkohehkuiselle tyhjälle kadulle. Erään keskeneräisen, parille tähdistälukija-veljekselle kuuluvan rakennuksen telineillä istuu orava, täyttäen ilman kimeillä äänillään ja näyttäen talon ainoalta asukkaalta. Tomuisen puun ympärillä kiertelee muutamia ruskeita lintuja raakkuen: »Elävien olentojen enemmistölle merkitsee niin vähän, mitä vähemmistö, joka nimittää itseään ihmisiksi, haluaa tahi määrää. Useimmat Indian asukkaat eivät välitä lainkaan siitä, kuinka Indiaa hallitaan. Alemmat eläimet eivät kyllä Englannissakaan välitä Englannista, mutta troopillisissa maissa on erotus silmiinpistävämpi, koska siellä puhekyvytön maailma on lähempänä ja valmiimpana anastamaan itselleen vallan, heti kun ihmiset väsyvät».

Tämä ivallinen huomio, tehtynä aivan sivumennen, mutta sentään naulan päähän kuvaten sitä mielentilaa, jonka Indian ilmasto synnyttää, riittää ehkä todistukseksi Forsterin erinomaisesta kuvaustaidosta. India on rosvottu maa, mutta vieläkin ihmeellinen aiheiden aarrekammio. Tämä ei kylläkään ole suureksi lohdutukseksi indialaisille itselleen. Mutta se tyyni, taiteellinen hienotunteisuuskin, jolla englantilainen kertoja käsittelee perin arkaluontoisia kysymyksiä, on lopulta sekin merkittävä inhimilliseksi edistysarvoksi.

_Anders Österling_.

I OSA

MOSKEA

I

Lukuunottamatta Marabar-luolia, jotka ovat noin kolmen penikulman päässä, Chandraporessa ei ole juuri mitään näkemisen arvoista. Pikemmin Gangeksen reunustamana kuin huuhtelemana se leviää muutamien kilometrien pituisena jokivartta pitkin, melkein peittyen kaikkeen siihen roskaan, jota se häikäilemättömästi sirottelee ympärilleen. Koska Ganges ei satu olemaan pyhä täällä, ei rannalla ole lainkaan portaita kylpijöille; totta puhuen siellä ei oikeastaan mitään rantaa olekaan, sillä basaarit peittävät näkyvistä joen laajan vaihtuvavärisen panoraaman. Kadut ovat kurjat, temppelit mitättömät, ja jos onkin muutamia kauniita rakennuksia, ovat ne puutarhojen kätkössä tahi kujien takana, joiden saasta kauhistuttaa kaikkia muita, paitsi kutsuvieraita. Chandrapore ei ole milloinkaan ollut suuri eikä kaunis. Noin parisataa vuotta takaperin se sijaitsi keisarillisen Ylä-Indian ja meren välisen liikenneväylän varrella, ja nuo kauniit rakennukset ovat peräisin tältä aikakaudelta. Halu kaupungin kaunistamiseen haihtui tyyten kahdeksannellatoista vuosisadalla. Basaareissa ei ole minkäänlaisia maalauksia ja tuskinpa ainoatakaan kuvanveistosta. Itse puukin näyttää valmistetun mudasta ja asukkaat samasta aineesta luoduilta. Niin alakuloista, niin yksitoikkoista on kaikki, mihin silmä sattuu, että katselija melkein toivoisi Gangeksen huuhtelevan tämän kasvannaisen takaisin sameaan veteensä. Taloja kaatuu, ihmisiä hukkuu ja jää veteen mätänemään, mutta kaupungin ääriviivat pysyvät, pullistuen ulospäin tuolla ja taipuen sisäänpäin täällä, ikäänkuin se olisi alhaisella asteella oleva, mutta silti häviämätön olento.

Kaupungin sisäpuolella vaikutelma muuttuu. Siellä on soikea Maidan [tori] ja pitkulainen kellertävä sairaala. Sekarotuisille kuuluvia taloja kyhjöttää mäellä rautatieaseman vieressä. Rautatien takana, joka noudattaa joen suuntaa, maa alenee kohoten sitten jyrkästi jälleen. Toisella rinteellä on pieni englantilainen siirtokunta, ja sieltä katsottuna Chandrapore näyttää aivan toisenlaiselta. Se on puutarhakaupunki, tai ei oikeastaan kaupunkikaan, vaan metsä, johon on säästeliäästi siroteltu majoja. Se on ihanan joen kastelema paratiisi. Kookospalmut, margosa-, mango- ja viikunapuut, joita basaarit estivät näkymästä, näkyvät nyt tänne peittäen vuorostaan basaarit. Niitä kasvaa puutarhoissa, joita vanhat lammikot kastelevat, ne työntyvät esille ummehtuneista kortteleista ja mitättömistä temppeleistä. Hakien valoa ja ilmaa, voimakkaampina kuin ihminen ja hänen työnsä, ne kohoavat korkealle luhistuneen ympäristönsä yläpuolelle tervehtien toisiaan ja viittoillen toisilleen lehtevillä oksillaan, jotka ovat lintujen asuinsijoja. Erittäinkin sadeaikana ne peittävät silmältä kaiken, mitä tapahtuu niiden juurella, kaunistaen aina, silloinkin, kun ovat kuivuneet tahi lehdettömät, kaupungin englantilaisille, jotka asuvat rinteellä. Eivät tulokkaat saata täältä käsin uskoakaan kaupunkia niin kurjaksi kuin sitä kuvaillaan; heidät on vietävä sinne, jotta he voisivat vapautua harhakuvitelmistaan. Itse englantilainen siirtokunta taas ei aiheuta minkäänlaista mielenliikutusta. Se ei ole miellyttävä eikä rumakaan, vaan yleensä hyvin järkevästi suunniteltu. Punatiilinen kerhorakennus on laidassa, kauempana maustekauppa ja kirkkomaa, ja huvilat teiden varsilla, jotka leikkaavat toisiaan suorakulmaisesti. Se ei vaikuta millään tavalla pelottavalta, ja maisema itsessään on kaunis. Sillä ja kaupungilla ei ole muuta yhteistä kuin molempien yllä kaartuva taivaanlaki.

Taivaallakin on näyttämönmuutoksensa, vaikka ne eivät olekaan niin silmäänpistävät kuin kasvillisuuden ja joen. Joskus se on pilvien kartoittama, mutta tavallisesti se on monivärinen, päävärinä sininen. Päivisin tämä sini vaalenee melkein valkoiseksi sulautuen muun maiseman valoisuuteen; auringonlaskun jälkeen taivaalla on uusi punakeltainen kehys, joka ohenee ylöspäin muuttuen vaaleanpunertavaksi. Mutta sininen pohjaväri on jäljellä ja pysyy yölläkin. Silloin kimaltavat tähdet kuin lamput tuossa äärettömän suuressa holvissa. Niiden takaa siintää avaruus, ja se on vihdoinkin, kaukana kaikista väreistä, vapaa sinestä.

Taivas määrää kaiken — ei ainoastaan sään ja vuodenajat, vaan senkin, milloin maa on kaunis. Maa saa omin voimin aikaan niin vähän — kasvattaa vain muutamia kukkia. Mutta kun taivas niin tahtoo, voi taivaallista ihanuutta sataa Chandraporen basaareihinkin ja siunaus ulottua taivaanrannalta toiselle. Taivas voi tehdä sen, koska se on niin mahtava ja ääretön. Voima tulee auringosta, säteillen joka päivä nöyrästi ojentuneen maan suurelle pinnalle, joka on penikulmittain tasaista ja vain paikoitellen kohoaa hieman muuttuakseen jälleen tasaiseksi. Ainoastaan etelässä kohoaa esiin kuhmuja ja haarakkeita, jotka katkaisevat tämän äärettömän lakeuden. Nämä kuhmut ja haarakkeet ovat Marabar-vuoria, joissa nuo ihmeelliset luolat sijaitsevat.

II

Nuori mies hyppäsi pyörältään, joka kaatui, ennenkuin palvelija ennätti tarttua siihen, ja riensi kuistiin. Hän aivan säteili vilkkautta. — Hamidullah! Hamidullah! Tulenko liian myöhään! hän huudahti.

— Älä koetakaan puolustella itseäsi, talon isäntä vastasi. — Sinä tulet aina liian myöhään.

— Ole ystävällinen ja vastaa kysymykseeni. Tulenko; liian myöhään? Onko Mahomet Ali jo ahminut kaiken ruoan? Siinä tapauksessa menen muualle. Kuinka voitte! Mahomet Ali?

— Kiitoksia, tohtori Aziz, olen kuolemaisillani.

— Kuolemaisillanne ennen päivällistä? Mahomet Ali raukka!

— Hamidullah on jo kuollut. Hän heitti henkensä, juuri kun ajoitte pihaan pyörällänne.

— Se on aivan totta, sanoi toinen. Voit ajatella, että keskustelemme nyt kanssasi toisen, onnellisemman maailman asukkaina.

— Sattuukohan teidän onnellisemmassa maailmassanne olemaan sellaista esinettä kuin hookah [vesipiippu]?

— Aziz, älä puhu joutavia. Keskustelimme juuri hyvin surullisesta asiasta.

Hookah oli tukittu liian täyteen, kuten tavallisesti hänen ystävänsä kodissa, ja porehti huonosti. Aziz koetti saada sitä vetämään paremmin. Kun tupakka vihdoinkin antoi myöten, virtasi se hänen keuhkoihinsa ja sieraimiinsa karkoittaen sieltä palavan lehmänlannansavun, jota hänen oli täytynyt hengittää ajaessaan kauppakujan halki. Se oli ihanaa. Hän oli kuin hurmiotilassa, kiihkoissaan, mutta täynnä terveyttä, eikä toisten keskustelu tuntunut hänestä enää kovinkaan surulliselta — he väittelivät kysymyksestä, oliko mahdollista päästä englantilaisen ystäväksi. Mahomet Ali väitti sen olevan mahdotonta, Hamidullahin vastustaessa häntä, mutta niin varovasti, ettei heidän välillään oikeastaan ollut minkäänlaista erimielisyyttä. Azizista tuntui todellakin ihanalta lepäillä avarassa kuistissa, kuun noustessa taivaalle ja palvelijoiden valmistaessa päivällistä sisällä. Ei mikään häirinnyt häntä.

— Niin, mutta ajattelehan minun omaa tämänaamuista kokemustani.

Väitän vain, että se on mahdollista Englannissa, vastasi Hamidullah, joka oli oleskellut siellä kauan aikaa sitten ja saanut ystävällisen vastaanoton Cambridgessä.

Täällä se on mahdotonta, Aziz! Tuo punanenäinen poikanen on jälleen loukannut minua oikeudessa. En moiti häntä mistään. Häntä on nähtävästi yllytetty loukkaamaan minua. Hän on ollut hyvin kiltti aivan viime aikoihin asti, mutta nyt nuo toiset ovat ottaneet hänet hoiviinsa.

‒ Niin, siihen ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia täällä, se on minunkin mielipiteeni. He tulevat tänne aikoen vakaasti käyttäytyä kuin herrasmiehet, mutta sitten heille sanotaankin, ettei se sovi. Katsokaa Lesleytä, katsokaa Blakistonia, nyt on sinun punanenäisen poikasi vuoro ja hänen jälkeensä Fieldingin. Muistan vielä Turtonin tulon tänne. Ette usko minua, mutta olen ajanut Turtonin kanssa hänen vaunuissaan. Niin, juuri Turtonin! Olimme kerran oikein läheisiä ystäviä. Hän on näyttänyt minulle postimerkkikokoelmansakin.

— Nyt tuo Turton varmasti epäilisi sinun aikovan varastaa sen. Mutta tuosta punanenäisestä pojasta tulee vielä Turtoniakin pahempi.

— Mene tiedä. Heistä tulee kaikista aivan samanlaisia, ei pahempia eikä parempia. Kun englantilainen mies on ollut täällä pari vuotta, olkoonpa hän sitten Turton tahi Burton — siinä on vain kirjaimen ero — ja englantilainen nainen sanokaamme kuusi kuukautta, niin he ovat aivan samanlaisia. Etteköhän ole samaa mieltä, vai mitä?

— En ainakaan minä, Mahomet Ali vastasi yhtyen tähän katkeraan leikinlaskuun, jossa jokainen sana sekä ärsytti että huvitti häntä. Minä puolestani näen vallanpitäjissämme varsin huomattavia eroavaisuuksia. Punanenäinen mumisee, mutta Turton puhuu selvästi, rouva Turton ottaa vastaan lahjuksia, mutta rouva Punanenä ei ota eikä voikaan ottaa yksinkertaisesti senvuoksi, ettei häntä toistaiseksi vielä ole olemassakaan.

— Lahjuksiako?

— Etkö tiedä, että kun Turtonit lähetettiin Keski-Indiaan selvittelemään kanavaehdotusta, lahjoitti eräs rajah rouva Turtonille kultaisen ompelukoneen, toivoen että vesi suunnattaisiin virtaamaan hänen maansa läpi?

— No, virtaako vesi nyt sen läpi?

— Ei, siinäpä juuri rouva Turtonin taitavuus tulee näkyviin. Kun me tummaihoiset raukat otamme vastaan lahjuksia, täytämme me myös, mitä olemme luvanneet, joutuen siitä hyvästä lain kouriin. Englantilaiset ottavat vastaan lahjuksia tekemättä mitään. Ihailen heitä.

— Ihailemme heitä kaikki. Aziz, ole hyvä ja ojenna minulle hookah!

— Ah, ei vielä! Se on niin miellyttävä juuri nyt.

— Olet itsekäs poika! Äkkiä hän koroitti äänensä huutaen päivällistä. Palvelijat huusivat takaisin ilmoittaen, että se oli valmis. He tarkoittivat, että se olisi pian valmis, ja heidät ymmärrettiinkin oikein, koska ei kukaan liikahtanutkaan. Sitten Hamidullah jatkoi, mutta toiseen sävyyn ja selvästi liikutettuna.

— Mutta ajatelkaahan minun tapaustani — nuorta Hugh Bannisteria. Hän on rakkaiden ystävä-vainajieni, pastori ja rouva Bannisterin, poika, noiden, jotka osoittivat minulle Englannissa niin suurta ystävyyttä, etten voi milloinkaan unhottaa enkä kuvailla sitä. He olivat minulle kuin isä ja äiti, ja keskustelin heidän kanssaan aivan yhtä vapaasti kuin nyt. Vietin lomani heidän pappilassaan ollen kuin kotonani. He uskoivat kaikki lapsensa minun hoivaani — kannoin usein pientä Hughia — vein hänet mukanani kuningatar Victorian hautajaisiin ja pidin häntä käsivarsillani, jotta hän paremmin näkisi kaiken.

Kuningatar Victoria oli toisenlainen, Mahomet Ali mumisi.

— Nyt olen kuullut, että sama poika on saanut paikan erään nahkakauppiaan luona Cawnporessa. Miten ikävöinkään häntä, ja miten kernaasti maksaisin hänen matkansa, jos hän tahtoisi tulla tänne ja pitää taloani kotinaan. Mutta siitä ei tule mitään. Angloindialaiset ovat varmaankin ottaneet hänet hoiviinsa jo aikaa sitten. Hän otaksuisi luultavasti minun tahtovan häneltä jotakin, enkä minä voi sietää sellaista ajatusta vanhojen ystävieni pojan puolelta. Ah, mistähän johtuu, että kaikki! on mennyt niin hullusti tässä maassa, Vakil Sahib? Voitko sinä sanoa sen?

Aziz puuttui nyt keskusteluun. — Ei kannata puhua englantilaisista! Miksi meidän pitää olla joko heidän, ystäviään tahi vihollisiaan? Heitetään heidät ulos ja ollaan iloisia. Kuningatar Victoria ja rouva Bannister olivat ainoat poikkeukset ja he ovat kuolleet.

— Ei, ei, siihen en voi yhtyä, sillä olen tavannut muitakin.

— Niin minäkin, Mahomet Ali sanoi muuttaen odottamatta kantaansa. — Kaikki naiset eivät ole hetikään samanlaisia. — Heidän mielensä oli muuttunut ja he muistelivat kaikenlaisia pieniä ystävyydenosoituksia ja kohteliaisuuksia, joita he olivat saaneet angloindialaisten naisten puolelta. Muuan näistä oli sanonut »Kiitoksia» mitä luonnollisimmalla tavalla. »Hän tarjosi minulle pastillin, kun tomu ärsytti kurkkuani». Hamidullah muisti paljon painavampia esimerkkejä naisten tekemistä enkelimäisistä palveluksista, mutta toiset, jotka tunsivat vain angloindialaisia, saivat hakea muististaan pikku asioita Ei ollut kuitenkaan lainkaan hämmästyttävää, että Hamidullah asettui entiselle kannalleen sanoen: — Mutta kaikki tällainen on tietysti poikkeuksellista. Poikkeukset vahvistavat vain sääntöä. Tavallinen nainen on rouva Turtonin kaltainen, ja sinähän, Aziz, tiedät, millainen hän on. — Aziz ei tiennyt sitä, vaikka sanoi tietävänsä. Hänkin yleistytti kaikki pitäen lähtökohtanaan kärsimiään vääryyksiä; sorrettuun rotuun kuuluvien on vaikeaa menetellä toisin. Sitten kun poikkeukset oli vahvistettu, hänkin yhtyi siihen mielipiteeseen, että kaikki englantilaiset naiset olivat ylpeitä ja lahjuksille alttiita. Lämpö haihtui keskustelusta, joka muuttui viileämmäksi ja laimeammaksi.

Palvelija ilmoitti päivällispöydän katetuksi. Hänestä ei oltu tietääkseenkään. Vanhemmat miehet olivat syventyneet iankaikkiseen politiikkaansa ja Aziz lähti kävelemään puutarhaan. Puut tuoksuivat suloisesti — katkelmia persialaisesta runoudesta juolahti hänen mieleensä. Päivällinen, päivällinen, päivällinen... mutta kun hän palasi sisään saadakseen sen, oli Mahomet Ali vuorostaan lähtenyt puhuttelemaan naisiaan. — Tule vierailemaan vaimoni luo hetkiseksi, sanoi Hamidullah, ja he kuluttivat parikymmentä minuuttia purdahnin takana. Hamidullah Begum oli Azizin kaukainen sukulainen ja hänen ainoa naissukulaisensa Chandraporessa. Tällä oli nyt paljon puhuttavaa hänelle erään perheen jäsenen ympärileikkauksesta, jota ei muka oltu vietetty tarpeeksi juhlallisesti. Sitten hän kysyi, milloin Aziz aikoi mennä naimisiin.

Kunnioittavasti, vaikka hieman ärtyisästi Aziz vastasi: — Kerrassakin on jo tarpeeksi.

‒ Niin, hän on täyttänyt velvollisuutensa, sanoi Hamidullah. — Älä vaivaa häntä. Hän pitää huolta perheestään, kahdesta pojasta ja heidän sisarestaan.

He viihtyvät mainiosti anoppini luona, täti. Voin käydä tervehtimässä heitä milloin vain haluan. He ovat vielä kovin pieniä.

‒ Ja hän lähettää heille koko palkkansa ja elää kuin alimman luokan konttoristi. Voiko häneltä vaatia enempää?