Part 20

He tulivat salaperäiseen luolaan. Siellä raatoivat salaisimmat luonnon voimat. Hämärässä ei erottanut silmä mitään selvästi nähtävää. Kaikkea peitti suuri salaisuus. Se salaisuus pani Oolavin sielun värisemään kuin puhtaan kukan, joka juuri avautuu auringon valolle ja lemmen ensi suutelolle, pelkää ja odottaa sen antimia. Hän vapisi ja herkkeni... Hän odotti hengen lemmen antimia: syvimmän salaisuuden tietämystä, Jumaluuden olemusta. Värisevänä, janon polttamana kuiskasi hän:

-- "Täällä on varmasti ihmeen alkukoti."

Kylmänä selitti kiusaaja hänelle:

-- "Täällä on vasta ihmeen esihuone. Ihmeen juuret kiinnittyvät kaikkeuden jokaiseen rahtuun..."

Salaiset voimat raatoivat taas Oolavissa... Taas levisi hänelle tiedonlähde... Taas kuului kaunis harpun soitto... Taas tarjosi kaunis tarutyttö kultalipillä vettä... Taas kuiskaili kiusaaja hänelle:

-- "Sinä saat nähdä kaikki salaisuudet, jos itse tahdot... Sinun tarvitsee ainoastaan ottaa salaisuuden avaimet pois Jumalan käsistä ja itse nousta niiden herraksi Jumalan sijalle..."

Outo kello kumahti... Oolavin sielussa värähti salainen kieli... Yhä lumoavammin jatkoi silloin Perkele. Äänensävyä muuttaen selitti hän:

-- "Hänellä onkin liian paljon työtä, kun kaikki on jättäynyt Hänen rasituksekseen: Hänen täytyy hoitaa pilven kulku, hoitaa linnunpoika ja pitää huolta ihmisestä... Hänen täytyy johtaa luonnon salaista työtä, kun ihminen on suruttomana jättänyt kaikesta huolenpidon ristiksi Hänelle... Kukaan ei tahdo auttaa Häntä kuten hyvä poika, joka ottaa isän talon hoitaaksensa, kun on päässyt isän turvissa miehen ikään..."

Usko ja kieltämys alkoivat suuren taistelunsa Oolavissa. Perkele oli puhunut hänelle vanhan asian uusilla sanoilla. Keskeyttäen huudahti kiusattava:

-- "Nyt sinä puhut minulle himmeästi... Pitäisikö minun nousta _Hänen_ istuimelleen ihmeen herraksi?... Ei Hän toki herruuttansa ihmisille luovuttane!..."

Yhä enemmän huumasi salainen soitto ja hämärä. Tiedonlähteestä nousi ihmeen kaunis sumu... Murheissansa selitti Perkele Oolaville:

-- "Järkeä on aina sanottu himmeäksi... No, monelle se lieneekin himmeää. _Sinun_ uskoin kumminkin käsittävän asian, mutta petyin. No katso: Eikö Hän kerran Itse luovuttanut Pietarille _taivaan_ valtakunnan avaimia? Ja jos Hän Pietarille uskoi taivaan, eikö Hän silloin sinulle tarjoa maan ja ihmeen avaimia?..."

Harpun salainen ääni hiveli Oolavin korvia... Tiedonlähteen höyry huumasi häntä... Salaisuus tarjoutui hänelle ihanana... Hän näki kauniita näkyjä. Perkele lopetti kavalana:

-- "Luomisesta asti on Hän sinua kehittänyt sitä varten, että julistaisit itsesi täysi-ikäiseksi, ottaisit ihmeen avaimet haltuusi ja päästäisit Hänet lepoon..."

Tiedonlähteellä karkeloivat kauniit neidot... Ne huiskuttelivat suurta salaisuutta liinoinensa... Kaikki kutsui Oolavia... Perkele lisäsi vielä:

-- "Hän lausui luomisessa; 'Tehkää maa alamaiseksenne!'... Tahdotko totella Häntä?... Haluatko nousta Hänen istuimellensa, jonka Hän on _tarjonnut_ sinulle?..."

Hänen sanansa ja katseensa lumosi... Oolavi värisi. Hän tahtoi. Sokeana lausui hän:

-- "Sinun puheesi on kaikki oikeaa, vaikka se on sumuun käärittyä. Näytä minulle nyt koko ihmeen syvyys!... Minä tahdon tietää kaiken sen, mitä Hänkin tietää... Silloin voin päättää onko minulla oikeutta nousta Hänen istuimelleen... Minä tahdon nähdä kaikki... Kuuletko!... Näytä minulle nyt kaikki!"

Hän puhui kiihkoissansa, katse hurjana. Lumous painoi häntä. Kylmänä vastasi Perkele hänelle:

-- "Minä en vielä tunne sinua... Suuriin tehtäviin ei kelpaa tuntematon toveriksi... Muistathan miten Judas petti kerran Mestarinsa suuressa tehtävässä..."

Se vilahti kuin salainen punainen vaate Oolavin edessä. Hän kiihtyi... Hän tavotti jo salaisuutta käsin kiinni. Sormet paloivat. Kaunis soitto tuntui olevan hänen käsistänsä pois pääsemäisillänsä... Kiihkoisena huudahti hän Perkeleelle:

-- "Epäiletkö sinä minua nyt jo petturiksi?... Uskallatko?..."

Kauniimpina ja aina kauniimpina huiskivat salaiset liinat neitojen käsissä... Oolavin vavistessa vastaili Perkele hänelle:

-- "En epäile, mutta en voi myöskään varomaton olla... Mutta jos vannot ja lupaat kuolemaasi asti olla altis, uskollinen ystäväni, niin tahdon koettaa..."

Oolavin ohi suhahti kaunis sävel... Hänen henkensä tapasi sitä kiinni... Sävel pääsi pakenemaan... Se lisäsi sielussa paloa. Kiihkoissansa huudahti hän:

-- "Mies ei koskaan ystäväänsä petä..."

Tiedonlähteestä nousivat salaiset suudelmat. Harppu ei soinut enää säveltä, vaan lumoa.

-- "Vannotko siis?" -- kysyi Perkele lumotulta.

-- "Minä vannon. Näytä nyt kaikki minulle!" -- lausui Oolavi valansa. Tiedonlähteellä lauloivat neidot ylistystä ikuiselle hämärälle. Soitto soi. Se jakoi ainaista janoa. Lähde lorisi ja neito kurotti siitä kultalipillä vettä.

Mutta yhä janoisempana kärsi ihmishenki juotuansakin...

* * * * *

Kulkijat tulivat ihmeen suureen kiviluolaan. Kaamea puoli-pimeä täytti sen suunnattoman suuruuden... Pelottava hiljaisuus näytti asustavan sen onkaloissa.

Kylmänä, suurena puhui Perkele uudelle ystävällensä:

-- "Tähän asti olet uskonut ukkos-ilmaa Jumalan ihmetyöksi... Ja uskosi olikin oikea, sillä se on Jumala, joka hallitsee ihmettä. Nyt saat _sinä_ nousta sitä hallitsemaan... Saat nousta Hänen valta-istuimelleen... Ota tämä tomu ja heitä ilmaan, niin olet tehnyt ihmeen, kuten Jumala, ja olet tullut Jumalaksi..."

Oolavi totteli ja heitti tomun ilmaan. Se herätti oitis sähkön toimimaan... Kirkas salama sävähti. Hirmupauhu riehahti ankarana, kuin olisi se vuorta reväissyt. Salaman huikaisemana säikähtynyt Oolavi huudahti kauhuissansa:

-- "Oi, ukkonen!... En tahdo minä nähdä enempää."

Uusi salama sinkosi korkeudesta. Pauhu räjähti entistä hirvittävämpänä... Vuoren kiviseinät huusivat ja ulisivat sen raikua kerraten ja lisäten. Peljästyneenä huudahti Oolavi Perkeleelle:

-- "Jo riittää!... Riittää!... Riittää!... Kuule!... Lakkaa!"

-- "Ei vielä riitä... Tämä on vasta alku", -- vastasi Perkele kylmänä.

Salamat sinkoilivat... Koko luola hohti jo tulena... Hirmuräjähdykset ulvoivat vuoren onkaloissa... Yhä yltyi tuli... Koko luolan holvi sylki jo salamoita... Pauhu huusi maan allakin... Kumea kaiku repi vuoren seinää... Salamoita vältellen huusi Oolavi:

-- "Sinä olet minut hornan maille tuonut... Jo riittää tämä!... Pysähdytä ihme!"

-- "Se teko olisi taas uusi ihme", -- ilmoitti Perkele vastaukseksi.

Tulipunaisena hohti jo koko holvi... Virtanaan valui sieltä salamoita... Niiden iskemistä sinkoilivat kivet säpäleiksi... Kaikki pursuisi tulta... Koko luola oli jo helvettinä... Pauhun seasta huusi Oolavi:

-- "Minä pelkään!... Helvetissäkään ei ole moista!"

-- "Se paikka on sinulle vielä tuntematon", -- huomautti Perkele, katsellen tulisadetta.

Tulisade yltyi... Jo pamahtivat kivet halki... Aivan Oolavin vieressä räjähti tulinen pallo... Kivilohkareet sinkoilivat pienien sirujen tavalla... Yhä sakeni salamasade... Jo tuli tulta rankkanansa... Pauhu löi pauhun kumoon... Yhä kiihtyi tuli... Sitä katsellessansa lausui Perkele tyytyväisenä:

-- "Mikä lempeä ja kaunis keväinen tulisade!"

Tuhannet tulet huikaisivat ilmaa... Kuin moukarit löivät ne kovaan kiveen... Pirstaleina sinkoilivat suuret paadet... Jo oli kaikki tuleen hukkumassa... Kyyristellen, kauhistuneena huusi Oolavi hirmuisen jyrinän seasta:

-- "Minä pelkään tätä!... Auta!... Auta oitis minua!"

-- "Ystävän _rukouksen_ minä kuulen aina", -- lausui silloin Perkele hänelle.

Hän puhalsi. Oitis asettui silloin salamasade. Pauhu taukosi ja äärimäinen hiljaisuus täytti koko luolan. Joku kolkko aave tuntui liitelevän puolipimeässä. Oolavi tunsi olevansa henkien ja jumalien mailla.

Kuului joku ijäisyys-ääni. Perkele astui Oolavin eteen ja lausui hänelle:

-- "Nyt näet, etten hylkää ystävääni... Siis uudista nyt vielä lupauksesi, että olet ikuinen ystäväni, niin saat nähdä kaikki salaisuudet... Sinä saat nousta ihmeen herraksi Jumalan valta-istuimelle..."

Taas lorisi tiedonlähde... Sen höyry muuttui huumaavaksi, ihanaksi hämäräksi... Jumalan valtaistuin näkyi sen hämärän takaa... Ihanimmat neidot polvistuivat sen istuimen edessä... Ne polvistuivat siinä ihmishelminä... Jo _elämässä_ tarjosivat ne enkelit autuuden... Soitto sulatti mieltä... Laulu hellytteli miehen haluja ja kaunis istuin kutsui...

-- "Lupaatko?" -- humisi Perkeleen kysymys.

Oolavi soi jo herkimpänä säveleenä... Kiihkoissansa huudahti hän:

-- "Minä lupaan... Minä vannon... Minä vannon vereni kautta..."

-- "Siis kättä päälle!... Käsi on miehen pontta", -- lausui Perkele ojentaen kätensä Oolaville.

Oolavi ojensi kuumeisen kätensä Perkeleelle. Mutta kun hän koski Perkeleen käteen leimahti suuri lieska... Hänen johtajansa hävisi ja muuttui silmänräpäyksessä suureksi tuleksi... Kauhun-huudahdus pääsi silloin Oolavilta...

Mutta ennen kun hän ehti vielä mitään ajatella sammui tulenlieska ja sen sijalla seisoi nyt Perkele omassa hahmossansa, Perkeleenä. Hämmästyneenä huudahti vietelty hänelle:

-- "Kas sitä!... Tämä vasta oli ihmeen ihme!... Sinähän oletkin Perkele, pimeyden ruhtinas, vanha käärme!..."

Rauhallisena vastasi Perkele hänelle:

-- "Siis en tullut luoksesi petturina: En valehdellut itseäni suuremmaksi kuin olen, vaan päinvastoin tulin luoksesi _alhaisempana_ oikeaa suuruuttani... Moni kerjäläinen hiipii taloon kuninkaan väärässä nahassa kavaluudella kuin susi lammaslaumaan... Minun tapani on päinvastainen: Minä tulen _huonompana_ itseäni, että ilosi olisi suurempi silloin kun suuruuteni paljastuu..."

Outo ääni humisi Oolavin korvissa... Suuri henki tuntui leijailevan hänen päällänsä... Harppujen sävel riutui ja herkesi kokonaan... Alkoi ikihiljaisuus.

Mutta äkkiä paukahti pasuunien soitto. Sen pauhatessa lausui Perkele kiusattavalleen:

-- "Heitä pois hämmästys, äläkä ujostele suuruuttani!... Meidän kesken on vala vannottu... Ja se vala pitää myös, sillä Jumalille annettua sanaa ei ole voitu vielä koskaan ottaa pois ihmisen omilla voimilla..."

Ja tyttö se uudisti lupauksensa.

Taas hyrisivät yön runorukit... Taivaan tähtipaljous julisti Jumalan rikkautta. Yön runous kertoi Hänen olemuksensa kauneutta.

Kaunis tähdenlento kulki taivaan halki... Punaviivalla merkitsi se enkelin kulkeman polun. Gabriel saapui taas Martvan luo. Hellin käsin puki hän hänet taivaan nunnapukuun. Ihastuneena huudahteli kaunis puettava suurelle pukijallensa:

-- "Sinä tulet taas minua ohjaamaan!... Kiitos olkoon siitä Jumalalle!... Minun halvat rukoukseni ovat varmaankin Hänelle kelvanneet, kun on taaskin suuren enkelinsä lähettänyt minua johdattamaan hyvän tiellä... Kiitos sinullekin johdostasi, niin entisestä kuin myös nykyisestä!"

Murheissaan selitti suuri enkeli hänelle:

-- "Hänelle on syntisenkin pienin huokaus kuin kaikkein kallein, otollinen uhri... Hän rakastaa sinua niin kuin isä lastaan..."

Hän antoi Martvalle pienen kukkasen käteen... Kukka tuoksui nyt tytön kädessä... Tyttö itse hohti puhtautena... Hänen elämänsä oli ijäisyyden suurta kaunista runoa... Kainona vastasi hän enkelin puheeseen:

-- "Hänellä on niin paljon minusta suremista!... Liian paljon tuhlaa Hän minulle armoansa... Siksi ei Häneltä riitä kaikille kylliksi sitä... Hän saisi nyt jo minut unohtaa ja pitää huolta muista paremmista..."

Hienoimmat elämän runokielet soivat... Hellin käsin hoiteli enkeli hentoa ihmishenkeä. Hän puhui:

-- "Ei koskaan lopu Jumalalta armo, ei aika, eikä myöskään rakkaus, hyvyys... Jokaiselle riittää Häneltä armorikkautta... Hänen pilvensä kantaa vettä väsymättä. Päivä jakaa valoansa, yö runouttansa... Hän antaa rauhan sille, joka ei luovu Hänestä eikä kuule kiusaajaansa... Lähde mukanani, niin saat nähdä miten _hyvä_ Hän on ja miten _kaunis_ on Hänen olemuksensa... Äsken näit jo miten viisas Hän on."

Hän antoi merkin... Silloin laskeutui kaunis punainen pilvi... Se kääri heidät utuihinsa... Se vei heidät sinne, missä ihmishenki saapi nähdä vilahduksen Jumalan suuresta hyvyydestä ja kauneudesta.

Suuri kaikkeuden runous alkoi suoltua kehiltänsä. Sitä osottaen selitti Gabriel saatettavallensa:

-- "Nyt näet kuinka hyvyys Jumalasta tulvaa, kuin armain aamuvalo auringosta... Se peittää seudut illoin iltaruskoon ja aamuin ihanimpaan aamun punavaloon... Ja päivin taas Hänestä tulvaa valo ja öisin rauha sekä runous..."

Suuret ruskoliinat hulmusivat... Aurinko kantoi valoa, kuu kirkkautta, tähdet öistä runoa maahan... Ihastuneena huudahti Martva:

-- "Niin: Hän on ihmeen kaunis, puhdas runous!... Hänhän se kylvää lehdot lintusilla... Hän soinnuttelee illan ihanuuden kauniiksi kaikupohjaksi käen kukunnalle... Hän laatii suuren taivaan runouden..."

Neidon mieli värisi runona... Kasvon kauneus sointui kädessä olevan kukan väriin, hengen puhtaus kaikkeuden kauneuteen. Gabriel jatkoi selitystänsä:

-- "Katso: Tuolla raataa Hänen kätenänsä luonnonlaki yöt ja päivät. Se kantaa vettä maasta korkeuteen, muodostaen siellä pilvet... Tuulena kantaa se pilveä kuin suurta vesiseulaa, kastellen kuivan maan... Tuolla puhdistaa Hän ilmaa ukkosella... Tuolla availee Hän ihmissilmää näkemään luonnonvoiman. Siten tarjoaa Hän ihmiselle kättänsä avuksi siinä taistelussa, jolla on erämaa muutettava uudeksi paratiisiksi, jossa ihmishenki nukkuu Hänessä iki-onneen kuten lapsi, joka on päässyt isänsä sylin rauhaan nukkumaan..."

Yhtenä suurena runona kulki Jumalan suuri työ. Martva näki sen ja huudahti ihastuneena:

-- "Ai, miten suuri on Hänen hyvyytensä!... Hän antaa kukkaiselle kauniit värit... Hän hoitaa kevättä ja vaalii kesää... Talven ajaksi hän vie kesän lämpimään vuoteeseen nukkumaan... Keväällä hän sen taas herättää lähteiden lorinalla ja käkien kukunnalla... Ja järven rantaan Hän kasvattaa kauniit veden kukat kalojen iloksi... Hän on runollinen ja hyvä..."

Suuri Jumalan johto kulki jo kauniina virtenä. Sitä virttä veisasi kansojen elämä ja vaellus... Sitä osottaen selitti Gabriel saatettavallensa:

-- "Tuolla näet miten lempeästi ja kauniisti Hän johtaa langenneet taas luoksensa... Tuolla näet kansan, joka vaeltaa pimeydessä ja eksyy, unohtaa Hänet... Luonnon suuruudella herättää Hän siinä taas aavistuksen, ettei se toki ole orpokansa, eläinkarja, joka elää ainoastaan syödäksensä ja kuollaksensa... Tarkasta miten ihanasti Hän sille valkenee kuin aamurusko!..."

Kaikkeuden ihanin runokukka puhkesi: Kaunis jumala kajastus levisi pimeydessä vaeltavan kansan yli... Toiset runokukat, uhritulet, olivat vielä nupussansa... Nuppuna uinuivat vielä ylistyslaulutkin Hänelle... Mutta ne nuput olivat ihania.

-- "Ai, miten kaunista!" -- huudahti Martva. Enkeli selitti hänelle edelleen:

-- "Nyt etsii kansa jo Häntä. Se etsii kauniisti ikävöiden... Noin suurta runoutta on Luojan kaipuu. Nyt näet, tuolla palaa uhrituli jo tuntemattomalle Jumalalle..."

Lehdon punaisina tulikukkina paloivat kauniit uhritulet... Ne hohtivat metsän koristuksina... Käet kukkuivat, linnut lauloivat. Ihastuneena huudahti Martva:

-- "Miten kauneilla tulikukilla on Hän metsän sirotellut!"

Ylevänä jatkoi Gabriel hänelle:

-- "Siellä uhraa pakana, joka Häntä jo kaipaa. Se kaunis kaipuu on kuin uniruno, jonka Hän on herättänyt nukkuvassa... Niin kauniisti Hän korjaa eksyneitä..."

-- "Niin: ihmeen hyvä, suuri sekä kaunis on Jumala", -- huudahti Martva saattajallensa. Enkeli jatkoi hänelle:

-- "Suurin, korkein runous ja iki-onni, rauha sekä kaikki on Hänessä... Voitko siis milloinkaan langeta pois Hänestä?"

Pahan kruunu hohti taivaalla himmeästi... Se julisti suurta voimaa... Pahan voittolauluja sepitettiin... Mutta varmana vakuutti Martva:

-- "En milloinkaan voi luopua Hänestä... Hän on se kaunis harpunkieli, jossa minun elämäni on aina soiva kauniina säveleenä..."

Pahan kruunu kirkastui hiukan. Ylevänä selitti Gabriel:

-- "Se on oikein. Sinä olet Martva, joka on hyvän osan valinnut... Kun kerran tulee kiusaus, niin lausu sille niin kuin Jeesus muinoin: Mene pois Saatana!"

Hyvän ja pahan kruunut himmensivät toisiansa... Niiden voittolaulut sointuivat vielä sekaisin. Varmana vakuutti Martva:

-- "Niin lausun. Mutta eihän toki mikään kiusaus voi tulla minun, mullan lapsen luo... Enhän minä ole suuri Jeesus... Ken viitsisikään minulle pahaa tehdä!... En ole myös kellekään mitään pahaa tehnyt. Kuka raaskisi siis minua viekoitella pois Jumalasta!"

Uhritulet punasivat uhrilehdon... Taivaalla häämöittivät hyvän ja pahan sotavoimat... Ihmishenki joi rauhanmaljaansa tyhjäksi... Surullisena selitti Gabriel:

-- "Jokainen ihmishenki on ihmeen edessä suuri. Siksi vaanii sitä kiusaus aina. Kerran, Martva, seisot hyvän- ja pahantiedonpuun, tai -kirjan edessä. Muista silloin, miten hyvä ja kaunis on Luoja, sekä miten suuri onni ja rauha on Hänessä!... Lupaa nyt vielä kerran Hänelle, ettet luovu Hänestä koskaan, et usko kiusausta!... Uudista se lupauksesi oman itsesi vuoksi!... Lupaa se Hänelle polvillasi!"

He olivat laskeutuneet vanhaan uhrilehtoon... Uhrituli paloi siellä vielä... Kansa sanoi jäähyväisiä vanhoille runojumalillensa... Kaunis virsi hymisi... Runojumalat surivat... Suuri, elävä Jumala kirkastui heidän sijallensa.

Puiden välistä kohosi käärmeen pää... Taivaalta kuului enkelilaulu... Martvan mieli nousi maasta kuin ihanin uhrisavu... Hän laskeutui polvillensa ja uudisti suuren lupauksensa, vakuuttaen:

"Ma lupaan Sulle, Kaikkein Korkein: en luotas luovu milloinkaan... On eloni, kuin kukka kaunein, Sun uhrikukkas ainiaan.

Ma sulle suuri Luoja lupaan: en usko koskaan kiusaajaa. Jos saapuisi se isän tupaan, ei tiehensä hän mua saa."

Kauneimmat kanteleet soivat. Enkelien kuoro veisasi:

"Herra taivaan, häntä auta! Kiusaajaltaan hänet peitä! Täytä hauta, ettei suistu siihen Martva! Ällös eitä apuasi hältä, oi! Hälle aina mieleen muistu, että valan pitää voi!"

Laulu hymisi... Kauneus ja ihmis-onni oli kukassansa... Kauniin soiton vaijetessa lopetti Martva suuren lupauksensa vannoen kauniin valan:

"Mä kiitän Sua, suuri Luoja, kaikesta mitä mulle soit. Sa olet mulle ollut suoja... _Sa_ kaiken onnen mulle loit... Siis kiitos, Herra taivaan, maan! En luotas luovu milloinkaan..."