Part 19

-- "Nyt on jo voitto varma, saavutettu... Hän lausui ensi iskun saatuansa: 'Minä panen _vainon_ sinun ja vaimon välille'... Niillä sanoillaan Hän jätti käsiini vaimon _vihollisenani_. Ei vainon vallitessa ole säälin aika..."

Suuri viha välähti hänen silmistänsä. Kostonhaluisena vannoi hän:

-- "Jos Martva nyt ei kohta minuun suostu, niin hänen kohtalonsa sekä Litvan osa on ratkaistu: se päättyy häviöön..."

Hän nousi mahtavana ja vannoi:

-- "Armotta tuhosi Hän kaupunkini: Sodoman sekä kauniin Gomorrani... Nyt hänellä on täällä vuorostansa Tuukkala Sodomana, Rannisto Gomorrana... Ne tuhoan nyt _minä_ vuorostani..."

Hän katsahti ympärillensä. Ihmishengen onni vierähti virtenä, nousi öisenä kauniina unena... Martva eli Litvan rantojen runona. Kiukustuen jatkoi silloin Perkele valaansa:

-- "Jos Hän täältä 'Lootin' pelastaakin, ja vaikka vaimo miestään seuraisikin, niin _tytär_, Martva, nyt ei seuraa häntä... Hän tällä karilla on ijät kaiket kuvaistaan kaipaava kuin suolapatsas, kuten jo 'Litvan laulu' ennustaa..."

Rantalehdoista nousi "Litvan laulun" sävel... Sen kaiku heräsi kallion koloista... Surullisena ennusti se ihmishengen kohtaloa... Kaiku ja sävel sulivat yhdeksi suruksi... Kerskaten lausui silloin Perkele:

-- "Tuo laulu hämärine aatteinensa on minun tahdostani Litvaan tullut... Se avasi jo ensimäisen raon Martvaan ja myöskin hänen sulhaseensa: Se saattoi heidät ensin _kyselemään_, mikä on kuulun Litvan laulun henki... Sen johdosta voi minun Harhamani vapaammin heihin henkeäni kylvää..."

Ranta itki jo runonsa, ihmis-onnen lakastumista... Se tajusi suuren taistelun tulon... Elämän suuri hämäryys etsi jo itsellensä lymysijoja ihmis-onnen asuinmailta. Ylpeänä lopetti Perkele järkeilynsä:

-- "Nyt täytyy joutua jo Tuukkalaan... Mies odottaa siellä vastausta hämäriin ihmishengen kysymyksiin, joita hän ei itse jaksa ymmärtää... Hän epäilee ja nuori epäilijä on harhaanjoutuneista kaikkein sokein. Hän umpimähkään, aivan sokeana epäilee päivänselvääkin ja uskoo valhetta sekä järjettömyyttäkin, varsinkin jos se epäilys on pelkkää semmoista pientä muotitavaraa, jommoista se on muoti-epäilijöille, jotka epäilevät mitään miettimättä, omaksi henkiseksi koruksensa, tai viisaudeksi, hengen peruukiksi, kun milloin hämmästyttävät seurapiiriänsä suurella henkisellä 'aarteellaan', jossa onkin kalju tekotukan alla..."

Hänen äänessänsä väreili suuri iva. Jumalien kylmillä eleillä lopetti hän:

-- "_Ne_ epäilijät ovat arvottomia... Tytölle kelpaavat ne, eivät jumalille... Ne selittävät ikivarmuudella syvintä olemisen ohjelmaa, jota _ei kukaan_ ihmisistä tunne...Vaan Oolavi on toki aivan toista: Hän ei koskaan kaada leilistänsä syvien ongelmoiden selitystä, ennen kun leilin täyttänytkään on... Vaan kumminkin on Oolavikin vielä jaloista, kaiken tiedon kysyjistä toki nuori sekä vasta-alkavainen... Semmoiseen juuri pystyy kuiskaus... jo on aika hänen luokseen rientää..."

Hän lähti... Suuri elämä alkoi laskeutua hämäränä sumuna Litvanselälle... Järven rantojen runouden, Martvan, onnen ratkaisu alkoi jo lähetä... Järven syvyydessä virittelivät hyvän ja pahan voimat viulujansa...

Kun elämänkoski vei jo venettä.

Kello löi puoli kahta yöllä... Yön sumut muuttuivat elämän hämäriksi, unet ihmiskohtaloiksi.

Taivaanrannan alta nousi kuun reuna valokannikkana. Se levitti punakirkkaan valonsa taivaalle, peittäen syys-öisen tähtikylvön, joka iti korkeudessa. Ihminen eli unessa. Salaiset voimat tekivät työtänsä hänessä.

Oolavi nukkui sikeintä untansa. Hänen vuoteensa vierellä seisoi taas rietas käärme, Harhaman elämä, vaanien uhriansa pahan voimien aseena. Turhaa oli toki ollut sen vaiva tähän asti. Jaloon sieluun ei pystynyt paha.

Mutta nyt oli jo pahan pisto sattunut: Oolavi näki unta Harhaman kirjasta. Hän näki unta epäilystä ja elämän salaisesta kysymyksestä, jonka hän oli unohtanut olevan siihen kirjaan kätkettynä...

Rietas käärme lirutteli inhottavaa pyrstöänsä lattialla. Se lipoi kieltänsä, joka riippui leuvalla verisenä...

Kuun valopallo oli jo noussut kokonaan taivaanrannan yläpuolelle. Se loisti siinä, kuin alustalle asetettu tulikoru. Oolavin uni jatkui... Käärmeen hengähdys loihti hänen eteensä huumaavia kuvia: Epäily muuttui jalokiveksi... Joskus taas availi se hänelle enkelinä ihanimpia syvyyksiä... Käärme hymyili... uni jatkui: Syvyyksien pohjalla kimaltelivat elämänongelmat armaissa, salaperäisissä elämänhämärissä... Ne kimaltelivat kuin ihanat helmet... Ne odottivat häntä poimijaksensa... Hän oli valmis... Hän halusi heittäytyä syvyyteen, kauniiseen elämän salaiseen hämärään, ottamaan siitä ihanan helmen...

Hyvän ja pahan voimat taistelivat... Rietas käärme iloitsi... Elämä kuvastui Oolaville yhä ja yhä kiehtovampana... Sen salaisuus veti kuin koski venettä... Hän hapuili jo käsin kaunista hämärää kiinni.

Mutta silloin ilmestyi enkeli, varottamaan vaarasta, joka uhkasi. Se heitti silmäyksen elämän kiehtovaan hämärään ja oitis muuttui se oikeaan muotoonsa: Siitä sukeutui vihainen suuri, musta käärme. Se käärme kiemurteli ruumistansa lattialla, nukkuvan vuoteen vierellä... Se uhkaili nukkuvaa... Oolavi hätäytyi... Hyvän voima oli paljastanut hänelle paheen tien... Taistelu jatkui... Käärme matoi likemmäksi... Mairitellen liurutteli se häntäänsä... Kavalana valmistautui se jo pistoon... Oolavi oli jo likomärkä tuskanhiestä... Kauhu tukki häneltä suun...

Yhä lähestyi vihainen, kavala käärme... Turhaan koetti Oolavi paeta sitä... Jäsen ei hievahtanut, ei irronnut hätähuuto kielenpäästä... Hirmu jähmetti hänet kokonansa... Käärme kohottautui jo pistoon... Sen pää nousi jo vuoteen reunan yli... Jo oli se kyljen tasalla... Jo avasi se kitansa... Jo näkyi sen verinen kieli... Se tähtäsi pistonsa suoraan sydäntä kohti... Oolavi kiemurteli kauhuissansa... Hän tunsi käärmeen kylmän hengityksen... Nyt oli sen verinen kita jo ammollansa...

-- "Oi!" -- huudahti Oolavi kauhuissansa.

Silloin kierähti tulikieli käärmeen avatusta kidasta, ja sen sävähteestä leimahti outo, viisaan näköinen mies Oolavin eteen, ja käärme hävisi.

Perkele oli ilmestynyt ihmispoveen hyvän voimien aseesta, sen varottavasta käärmeestä.

-- "Luojan kiitos!" -- huudahti kauhusta vapautunut Oolavi ja katsoi outoon tulijaan kuin suureen, taivaalliseen pelastajaan. Rauhotellen, oikean olemuksensa salaten lausui Perkele jatkoksi Oolavin sanoihin:

-- "Niin... Saakoon Luoja aina ylistyksen!... Ei toki _väärä_, olematon Luoja!..."

Oolavi seisoi hänen edessänsä uudessa, henkisessä ruumiissa. Ihmetellen lausui hän hänelle:

-- "Nyt näen varmaan jotain ihmeellistä!... En muista, missä olen sinut nähnyt... Myös ovi, josta tulit, oli outo..."

Suuri viettelys alkoi. Kavalana vastasi hänelle hurskaaksi tekeytynyt viettelijä:

-- "Niin ehkä... Mutta tässä maailmassa ei ole viisaalle mikään ihmeellistä... Ja mitä oveen tulee: eihän viisas käy koskaan tavallista, tyhmän tietä, kuin lammas, joka seuraa kellokasta suin-päin ja aivan mitään miettimättä... Jos kellokas vain hyppää riuvun yli, niin koko lauma seuraa johtajaansa ja hyppää hypyn aivan sillä kohtaa, vaikka riuku onkin aikaa ollut poissa..."

Hänen katseensa oli lumoa täynnä. Terävä iva tunki hänen aseenansa ihmispoveen... Ihmeissään katsoi Oolavi häneen, lausuen:

-- "Sinä et nähtävästi tahdo milloinkaan hypätä tielle pannun riuvun yli, et myöskään kellokasta jäljitellä... En totisesti ole vielä nähnyt kenenkään käärmeen suusta taloon käyvän... Oletko ehkä joku suuri viisas?"

Nerokkaana, mutta vaatimattoman näköisenä myönteli Perkele hänelle:

-- "Ehkä!... Mutta viisaudella kerskuminen ei ole toki minun ammattini... Se työ on aina ollut tyhmän työtä. Sen verran sentään tässä uskaltanen sanoa, etten koskaan vielä ole hypännyt, enkä hyppää riuvun yli, vaan potkaisen pois tieltä moisen kepin, ja kuljen suoraan, kuten tekee mies..."

Kohtalon rihmat punoutuivat. Ne alkoivat kiertyä vähäpätöisistä säikeistä, ettei sitä huomaisi ihmishenki. Perkeleen miehuus lumosi Oolavia. Hän huomautti ihmeissänsä:

-- "Mutta entäs jos riuvun päässä onkin aikamies, joka ei salli sinun 'keppiänsä' noin ilman muuta potkaista vain pois?"

-- "Niin riuvun alitse silloin pujottaudun", -- vastasi suuri kiusaaja, selittäen: "Kuuluisalla viisaudella on aina ollut tämä tunnusmerkki: Se antaa hullun häntä narrinansa pitää ja sillä aikaa tekee narraajastaan sen puuhailuiden kautta aika narrin... Kai on myös tässä maassa viisaitakin, siis niitä, joilla on ikää hartioillaan?... Tietysti nuoret ovat viisautta täynnä siihen asti, kun huomaavat jo että raukat ovat harteillaan tyhjää leijaa kanneksineet... Viisaus on aina pitkän ijän lahja..."

Salaperäinen valo peitti puhujat hämyihinsä. Siellä täällä heilahti jotakin silmiin tuskin näkyvätä, Perkeleen sanat leikkelivät Oolavia, joka lausui mietteissänsä:

-- "Ei minullakaan ole liikaa ikää... Siis ehkä olen mielestäsi hullu?"

Salaisen hämärän valot vaihtelivat... Kuului etäinen veden kohina. Sen humistessa selitti kiusaaja hänelle:

-- "Ei nuoruus ole toki oma vika. Se on ainoastaan pieni välttämätön paha... Se kyllä itsestänsä ohi menee... Se tuottaa hyötyäkin elämässä, jos sitä itse tahdot oikein käyttää: et _opeta_, vaan _itse_ opit, tutkit ja tunkeudut suureen salaisuuteen, kuin toukka joka puuhun tunkeutuu... Siis tutki, sekä tartu miehekkäästi viisauden jaloon, suureen _epäilyyn_!..."

Se sana pisti Oolaviin kuin puukon terä... Hän vavahti... Yhä koveni salainen veden soitto... Se muuttui jo koskenkohinaksi, joka kutsui... Yhä himmeni outo valo... Perkele loihti siihen himmeät elämän ihanuudet... Sanojensa vaikutusta lisätäksensä asetti hän kädet ristiin rinnoillensa ja lausui hurskailla eleillä:

-- "Kaikkeuden _oikealle_ Jumalalle olkoon kiitos jalosta epäilystä!"

Hän painosti sanan "oikealle", tarkottaen sillä itseänsä. Yhä lähempänä humisi huumaava koski. Oolavi alkoi hiljaa lumoutua. Sana "epäily" soi yhä hänen korvissansa. Perkele jatkoi hartaana:

-- "Se epäily vie kyselyjen kautta syvimmän salaisuuden tutkimiseen... Niin avautuu suuri viisaus ja ihmissilmä oppii näkemään kaikkeuden ihmeet niin kuin Jumalakin..."

Kosken kohina soi kuin kaikkein kaunein soitto... Epäily sai kauniin ruumiin. Se häilähteli oudossa valossa elämän ihanuutena... Se kutsui ja veti... Perkele näytti Oolavista pyhimykseltä. Oudostellen lausui hän hänelle:

-- "Sinä taidat olla pyhiinvaeltaja, kun Jumalaa noin hartain äänin kiität!..."

Valo muuttui. Sen lumous lisääntyi... Kavalana vakuutti Perkele:

-- "En ole ikänäni muuta tehnyt, kuin perustanut suurta valtakuntaa hänelle: _oikealle_ Jumalalle, ja kumonnut sen _väärän_ kaikkivaltaa, joka kavalana rääkkää ihmislasta pimittäen siltä järjen kokonaan..."

Yhä lumoutui Oolavi. Hän huomautti Perkelettä tarkastaen:

-- "Äänestä päättäen olet hurskas munkki."

-- "Kaikista puhtain mitä olla voi", -- huudahti Perkele, lisäten:

-- "Naisesta en tiedä enempää, kuin tiesi muinoin Neitsyt Mariakaan miehestä, nähdessänsä Gabrielin..."

Yhä kauniimpana vilahteli epäily ihanassa elämän hämärässä... Sillä oli jo koruina kaikki elämän ihanuudet... Se häilähteli kuin kaunis neidon kutri... Kosken kohina soi kuin kaunis taikasoitto... Sekin oli epäilyn suurta kutsua... Huumautuneena alkoi Oolavi jo epäilystä puhua... Hän lausui:

-- "Niin: kyllä kunnioitan hurskauttasi... Vaan sinä puhuit äsken epäilystä... Se sana ei nyt ole aivan selvä: en tiedä mitä olisi epäiltävä... Pitäisikö minun sitä tehdessäni epäillä Häntä, suurta Kaikkivaltaa, joka on luonut taivaan sekä maan?..."

Valo vierähti punertavaksi... Koski soitti kauneinta kanneltansa... Kaikki se oli epäilyn kutsuvaa ääntä, ja se soi koskenlaskijalle... Kiehtovana selitti Perkele hänelle:

-- "Varmaankin epäilet Hänen olemustaan, kun et uskalla Häneen luottaen laskeutua temppelinharjalta alas maahan asti: Et tohdi epäillä Hänen olemustaan... varmaankin pelkäät, että hän on heikko, semmoinen joka kaatuu taikka häviää, kun sokeasta uskostasi luovut ja alat Hänen töitään tutkistella... Tai et luota siihen, mitä kerran Hän on luvannut sanassaan, kun lausui: 'Hän lähettää enkelinsä vartioimaan sinua, ettet jalkaasi kiveen loukkaa'..."

Syvyydestä kuului kaunis laulu... Sieltä näkyi ihanin elämän hämärä, jossa nuoret naiset karkeloivat... Ne huiskuttelivat limoinansa suurta elämän salaisuutta... Koski kohisi yhä kuumemmasti...

Jo värisi Oolavin sielu... Jo veti sitä salainen voima... Nuhdellen lausui Perkele hänelle:

-- "Sinä epäilet siis Hänen lupaustaan tai voimaansa, kun et niihin luottaen uskalla sokean uskon temppelinharjan päältä epäilyn jaloon kuiluun heittäytyä, töitään ja ihmeitänsä tutkimaan... No sekin 'epäily' on 'epäilystä'... Mutta muista: _sokea_ epäilys ei ole siveellistä, vaan on se aivan yhtä arvoton kuin sokea usko..."

Entistä lumoavampana nousi soitto syvyydestä... Yhä armaampana huiskuttivat neidot siellä liinojansa... Elämän salaisuus nousi huumaavana höyrynä kultaisista kattiloista... Koski veti jo yhtenä lumona... Perkeleen viisautta ihaillen lausui Oolavi hänelle:

-- "Sinähän olet pieni filosofi..."

Salaperäisenä selitti suuri henki siihen:

-- "En sitä kiellä, enkä kerskaa sillä... Se vanha, kuulu filosofin arvo on miekka, jossa on kahdenlainen terä: Hulluuden filosofi tuntee tutkimatta syvyyden kaikki salat juurtajaksain... Järjen suuri filosofi pukee taas viisauden kaikkein konstikkaimpaan vaikeuden narrikaapuun... Hän tietää, että _salaperäisyys_ on aina kiehtovinta... Sillä myöskin on helpoin peittää pieni järjen puute... Edellinen saa viisautensa äitinsä kohdussa ja halveksii tutkimista... Jälkimäinen kokoaa sen epäilyn ja tutkimuksen kautta... Kummanko tien ja arvon sinä tahdot?... Tohditko epäillä ja tutkistella?"

Hän loihti Oolaviin viisauden ja tiedon janon... Se jano poltti... Mutta syvyydessä lorisi jo kaunis tiedon lähde... Nuoret neidot istuivat sen ympärillä, kultaiset harput käsissä... Lähteestä näkyi neidon kuvain... Harput säestivät sen lorisemista... Kaunis neitonen jakoi lähteen vettä kultalipillä... Mutta minkä se vesi sammutti tiedonjanoa, sen sytytti sitä harpun ihana soitto...

Yhä kaunistui elämän hämärä... Yhä kiehtovampana kutsui epäily Oolavia. Hän lausui jo mietteissänsä:

-- "Ei minulta koskaan rohkeutta puutu... Jo tuhannesti olen Hänen varassansa laskenut kotikosken suuret kuohut... Vaan enhän ole toki oikeutettu nyt Hänen armoaan ja kaitselmustaan niin julkeasti väärin käyttämään ja uskon temppelinharjalta epäilyn syvään kuiluun heittäytymään... Jeesuskaan ei kiusannut niin paljon suurta Isää, kun seisoi temppelinharjalla kiusattuna..."

Hyvän ja pahan voimat taistelivat hänen sielussansa... Mutta yhä kauniimmin soivat harput syvyydessä... Jano yltyi soitannosta... Lähde tarjosi vilpoista vettä... Iki-kavalana selitti Perkele hänelle:

-- "Jeesus on toista, toista olet sinä... Se mikä sopi kerran Jeesukselle, ei sovi toki koskaan ihmiselle... Hän _Itse_ käski kerran Pietarinsa koettaa Luojan sanan pätevyyttä: Hän käski hänen käydä haahdestansa myrskyiseen mereen... Kirkonharjajuttu siis oli siinä aivan pilkulleen..."

Tiedonlähteellä istuva neito ojensi jo Oolaville kultalipillä vettä... Harppu soitteli häneen yhä uutta janoa... Jo veti koski koko huumeellansa... Yhä kavalampana puhui kiusaaja hänelle. Se selitti:

-- "Epäilyn kautta silloin Pietarille avautui jalo, siveellinen usko: Hänhän sen jalon epäilyksen kautta sai _todistuksen_ Hänen voimastansa ja tuli kaiken uskon kallioksi... Epäily jalostaa siis heikon uskon, kuin tuli kullan..."

Pietarin suuri elämäntyö oli loihdittu Oolavin eteen... Se alkoi Genezaretin järveltä, jossa Pietari kävi veden päällä, epäili ja rupesi vajoamaan... Sumuna puhalsi Jeesus hänestä epäilyn...

Näky jatkui... Miljoonat kirkonkellot soivat. Miljoonat seurakunnat veisasivat kautta aikojen... Kaikkien niiden perusteena oli entisen epäilijän Pietarin usko...

Silloin kirkastui Oolaville epäilyn jalous. Se kirkastuminen tuli kuin kirkkain salama, joka iskee kuivaan keloon... Jo seisoi hän koskenniskan luona... Jo veti vesi venettä... Miehen veri kuohahti suonissa... Mieli hapuili korkeutta tavotellen... Suuri henki janosi nähdä syvimmät salat... Veren kuohuessa lausui hän kiusaajallensa:

-- "En pelkää hänen töitään tarkastella... Nyt minulla on myöskin rohkeutta epäilyn koskeen syöstä veneineni, kun näytät vain sen kosken kuohut nyt... Vaan enhän voi laskea koskea kalliolta, jossa ei ole edes vedentilkkaa: ei ole pienintäkään epäilystä. Vaan näytä nyt se koski vesinensä, _vie_ minut temppelinharjalle, jonka alla on se koski, niin oitis olen valmis viskautumaan epäilyn kosken kuohuvimpaan ryöppyyn... Minä en arkaile Pietarin lailla, sillä minä olen Oolavi..."

* * * * *

Syvyydestä näkyivät elämän suuret työpajat... Salaperäiset olennot takoivat oudossa satumaisessa valossa. Neidot lauloivat ja lähde lorisi...

Oolavi seisoi jo matkavalmiina suuren saattajansa edessä. Kummat voimat vetivät häntä. Perkele heitti sauvansa maahan ja oitis leimahti siitä palava pensas. Hämmästyneenä huudahti Oolavi:

-- "Kas sitä!... Tämä peli oudostuttaa. Puutarhan pensas palaa, eikä kulu!... Sehän jo ihmetyötä muistuttaa!..."

Rauhallisena selitti Perkele hänelle:

-- "Joka lähtee ihmeen syitä tutkimaan, hän saa nähdä ihmeitä itseäänkin..."

Huumaava savu nousi tulesta... Siinäkin soi kaunis soitto. Ihastuneena lähestyi Oolavi lieskaa ja koski siihen kädellänsä, mutta silloin hävisi tuli kuin rajutuulen sieppaamana ja sen sijalle avautui kuilu, johon laski vuolas koski, häviten kuilun pilkkopimeyteen: Suuri ihme oli Oolavin edessä. Hämmästyneenä huudahti hän:

-- "Suuri Luoja!... Nythän muuttuvat jo alkuaineet!... Tulesta syntyy vesi!..."

Entistä viisaamman eleillä selitti Perkele:

-- "Ei tämä ole vielä mikään ihme, vaan vanha, ennen tapahtunut seikka..."

Hän loihti Oolavin eteen maailmoiden syntymistoimen. Sitä osottaen selitti hän:

-- "Maakin oli kerran tulinen pallo. Mutta eikö vesi nyt jo peitä sitä? Se vesihän on _tulen_ synnyttämä. Ei ole se voinut tulla sateena avaruuden ikityhjyydestä..."

Kauniit neidot soittivat syvyydestä tiedon ja elämän suloista virttä... Koski kutsui laskijaansa... Suuri lumous veti Oolavia ottamaan salaisuutta käsin kiinni. Huumautuneena huudahti hän Perkeleelle:

-- "Nyt jo luotan sinun puheisiisi!... Vie minut syvemmälle ihmeen sisään! Suo silmin nähdä ihmeen syyt ja juuret ja näytä miten oleva syntyy olemattomasta ja elollinen alkaa elottomasta! Minä tahdon nähdä kaikkeuden salat..."

-- "En jätä pyyntöäsi täyttämättä", -- vakuutti Perkele. Voiton-ilo kirkasti taas hänen kasvojansa.

Suuri kulku aikoi.

Perkeleen käskystä syöksyi syvyydestä koskenniskaan tulinen vene... Sen hohde huikaisi silmää. Se keikkui kepeänä kuohujen päällä, koreili siinä kuin tulinen kukka...

Jo astui Oolavi veneeseen... Hän astui siihen rohkeampana, kuin oli tähän asti viskautunut veneessänsä kotikosken kuohuihin, koettelemaan siinä käsivarren voimaa... Vene keikkui kepeänä...

Jo syöksyi vene maan alle pimeään kuiluun... Kamala koski syöksyi synkkää tietänsä peninkulmittain, kierrellen maan pimeissä onkaloissa... Väliin viskautui se kalliolta äkkijyrkästi alas... Hyrskyn heittämänä syöksyi se taas toisten kallioiden yli, viskautuen oman vauhtinsa voimalla... Se teki äkkimutkia: raivoisana heittäytyi se joskus aivan päinvastaiseen suuntaan... Mutta aina syöksyi se toki alaspäin... Ryöppy ajoi ryöpyn päälle... Hirmuisimmat hyökyaallot löivät toisiansa kumoon... Ne paiskailivat toisiansa vesipaljouksina pimeän, jylhän holvin vuoriseinämiin... Kaikki ryski... huusi... ulisi... ärjyi... Kamala vesipauhu täytti holvin... Se tuntui repivän vuoria... Se vapisutti kaikkea hirmuisuudellansa... Se syöksyi syvyyteen kuin raivostunut vesipeto, kiemurrellen kamalaa tietänsä pitkin kuin hirvittävä vesikäärme, joka tulipihdissä raivostuu, nostaa harjansa ja yrittää kietaista kiusaajansa ruumiinsa hirmuvoimien rusennettavaksi...

-- "Tämä on toista kuin Tuukkalan koski", -- huudahti hämmästynyt Oolavi.

Koski ärjyi yhä vimmatummin... Holvin kiviseinät viskoivat sen hyökyaaltoja kauvas luotaan... Pimeyden vimmastuneet voimat tappelivat keskenänsä... Joskus syöksähti koskeen sivulta pienempi koski... Hyrske pieksi silloin hyrskettä... Joskus kaareutui itse koski monikymmenhaaraiseksi, hajoten pimeisiin onkaloihin, kunnes taas kaikki yhtyivät ja syöksyivät kiljahdellen syvyyttä kohti... Holvi oli haljeta pauhinaansa... Pieni tulivene valaisi pimeyttä himmeällä valollansa, joka hohti punaisena ryöpyn seasta, joskus aivan häviten siihen... Sen valon hämärässä häämöittivät rosoiset kiviseinät kuin hornan jättiläiset... Vähin taas irvistelivät vuoren halkeamat kuin ammottavat pimeyden kidat... Ne uhkasivat joskus niellä veneen ja kaiken... Kaikki huusi, ärjyi, ulisi... Koko holvi oli voimaan haljeta.

Kävi outo viima. Tulinen vene lensi nuolena kuohujen halki, Oolavi teljolla, Perkele perää pitämässä. Huumaavasti kiusattavaansa katsoen kysyi hän:

-- "Pelkäätkö?... Epäiletkö?"

-- "En", -- vastasi Oolavi. Koski veti ja huumasi häntä. Kiehtovana selitti Perkele hänelle:

-- "Turhaa onkin katumus ja pelko sille, joka on kerran kosken kuohuun syössyt. Nääs: koskessa ei voi kukaan venettänsä kääntää ja vastakoskeen laskea. Siis täytyy koskelle herruus antaa..."

Leimuavan tulen lailla ajeli vene aaltoja pitkin. Viisaana jatkoi Perkele:

-- "Sitäpaitsi on hulluutta lähteä tyventä kosken yläpuolelta etsimään, kun _alapuolellakin_ on tyven... Se tyven on tuntematon ja siis ihana ja siihen vie myötävirta..."

Hän karkotti silmäyksellänsä viimeisenkin arkailun Oolavista. Kosken alapuolelta, tyvenestä, kuului jo heleä soitto... Sieltä vilahtelivat kauniit, kutsuvat tulet... Oolavin rohkea henki nautti kosken pimeyden voimaa... Salaisuuden ikävä täytti koko hänen sielunsa.

* * * * *

Outo tuuli puhalsi... Tulinen vene viskautui jo valtavaan luolaan, jonka holvit kohosivat suunnattomaan korkeuteen... Ne holvit nojailivat taitteissansa sateenkaaren-värisiin kaariin, jotka viskautuivat yli luolan valaisten sen salaisella värivalollansa... Kaikki peittyi sen valon himmeään hämärään... Vesi vilisi surullisena, seinät vanhoina satuina... Luola näytti autioksi jätetyltä jumalien asuinmaalta... Silmä etsi siellä kaikkialla jumalien vainajia, tai niiden hautuumaata...

Pauhu lakkasi... Alkoi ikityven. Tulinen vene solui hämärissä luolan läpi, niin kuin kaunis vesilintu... Omin voimin suhahti se rannan hiekkaan runollisessa onkalossa... Käskevästi lausui Perkele Oolaville:

-- "Astu maalle! Nyt on laskettu pieni koski..."

Ihmeissään huudahti Oolavi hänelle:

-- "Ei aivan pieni!... Riittää kerraksensa!... Sanopas miten monta peninkulmaa alemmaksi jo laskeuduimme!..."

-- "Emme tuumaakaan", -- vastasi Perkele kuivasti. Kuului oudon linnun laulu. Oolavi tunsi seisovansa elämän ja kuoleman rajamailla, tai ihmeiden kotiperillä. Perkeleen vastaus ei häntä tyydyttänyt. Hän intti loukkaantuneena:

-- "En usko sitä... Varmaankin teet nyt pilaa minusta!..."

Loukkautuneeksi tekeytyen selitti kiusaaja:

-- _"Minäkö_ ivaa! Ensi kertaa kuulen siitä puhuttavankaan. Iva on pikkusielun tavaraa. Se sekä suuret sanat ovat huntu, joilla peitetään älyttömyys ja tiedon puute, kuten nainen peittää hunnulla rumuutensa. Vannon sinulle että emme tulleet rahtuakaan alemmaksi emmekä etemmäksi, sillä eihän äärettömyydessä voi olla paikkaa eikä ylä- ja alapuolta..."

Outo valo välähti. Se sokaisi Oolavia. Hämmästyneenä huudahti hän:

-- "Sitä en ole ennen ajatellut!... Nyt näen ettet kulje ensi kertaa järjen teillä..."

-- "En viimeistäkään... Järjen tie on aina ollut tienäni", -- vakuutti suuri henki.