Part 11

"Mitä lemmittyjemme isäukkoon tulee, niin, luulen ma, ottaa hän huomioon tilaisuudessa osoittamamme hyvän tahdon, eikä hän pahakseen ole sitä missään tapauksessa ottanut!" vastasi toinen; "mutta muutoin on esiintymisemme täysin onnistunut, hänhän tuli valituksi aivan yksimielisesti!"

"Todellakin, niin kyllä, kuka olisi ajatellut, että me kaksi jo ensi kerralla valtiolliseen kokoukseen mennessämme tekisimme neuvosherran?"

"Sen minäkin sanon, että se on hyvä alku! Täytä ja juo! Sitä tulee meidän jatkaa! Jos me jatkuvalla menestyksellä politikoimme, niin tulee se olemaan meille hyvin edullista! Päällikköni sanoo tahtovansa vielä tänä vuonna luopua; minun täytyy nyt jo tehdä melkein kaikki työt!"

"Ja minun esimieheni ei tule enää valituksi, jahka hänen virka-aikansa päättyy, se on hyvin todennäköistä."

"Silloinpa sinä voit jo nyt valmistella maaperää piirissäsi! Juo pohjaan!"

"Sinun vuorosi täyttää! Kuulehan mitä minulla äsken juolahti mieleen, minä tahtoisin sitä tyystin harkittavaksi!"

"Laukaise pois!"

"Minä arvioin hyödylliseksi, ettemme menisi samaan puolueeseen, silloin voisimme paremmin omaksi hyväksemme toimia! Useinhan perheissä sattuu, että yksi veljistä on harmaa, toinen musta, kolmas punanen, ja kaikki menestyvät hyvin sellaisinaan; yksi hankkii ystäviä toiselle, puhumalla hänestä hyvää ja suosittelemalla häntä!"

"Se on selvää! Todellakin, kun ajattelee! Sinä taivaan talikynttilä! Mutta miten meidän on kakku jaettava? Onko sinulla määrättyä harrastusta, prinsiippiä?"

"Minullako? Ei vielä, sen hankimme myöhemmin kokemuksen kautta, jos se niin välttämätöntä on! Mutta nykyään on minulle samantekevää, mitä nuottia minä vihellän; ylimalkaan ei ole tarvis aina jaaritella, jollei kerta olla asiassa käsinä!"

"Maljasi!" --

"Kippis!"

"Katsos, näin juuri minä ajattelen! Ainoastaan yksi mutka on asiassa, nimen edullinen tai vähemmän edullinen kaiku! Nyt ovat demokraatit vallassa ja käyvät miehistä; vanhoja liberaaleja nimittävät he jo vanhoillisiksi. Konservatiivinen miellyttäisi enemmän korvaa, mutta yksinkertainen rahvas ei käytä sitä nimeä!"

"Siinä on jotain hassua! Jo tuo nimi vanha liberaali tai vanha vapaamielinen haiskahtaa yömyssyltä!"

"Ja sentäänkin, toiselta puolen alkaa käsite demokraati tuntua kovin kirpeältä! Ja notariuksella on pääasiallisesti kapitaalin kanssa tekemistä!"

"Niin kyllä, mutta sinä unhotat, että myöskin velkaantuneilla talonpojilla, velallisilla, konkurssitilassa olevilla ja kaikenkarvaisilla köyhillä ihmisillä on tekemistä notariuksen kanssa, sitähän sinulle ei tarvitse sanoa! Ja näitä on enemmistö notariuksen vaaleissa kuten muuallakin!"

"Totta sekin! Kuules nyt, koska hyvät ja huonot puolet käyvät kaikissa yksiin, niin ehdotan minä puolueet keskenämme arvalla jaettavaksi!"

"Neiti, arpamalja!"

Kun se tuotiin, tarttui Julian siihen ja pudisti sitä. "Kuinkas nyt menetellään? Minun mielipiteeni on, että jätämme kaikki pikku puolueet huomioon ottamatta ja pelaamme vain kahdesta pääleiristä!"

"Siis demokraati tai vanha liberaali! Siihen riittää yksi heitto; joka heittää useimmat silmät, siitä tulee se mitä edeltä päätetään, toinen ottaa toisen nimen."

"Siis voittajasta tulee demokraati, häviölle joutuneesta vanha liberaali! Käykö se?"

"Kyllä!"

"Juo ensin pohjaan, tahdin mukaan, kippis!"

"Sitte laukastaan, kippis!"

Julian pudisti uudelleen kolmea arpanappulaa ja kaatoi maljan pöydälle. Esissä oli kahdeksantoista silmää, kaikki kolme kuutosta.

"Se on siis valmis!" huusi Isidor.

"Ei, sinä heität myös, voithan sinäkin saada yhtä monta silmää ja sitten me ryypätään!" sanoi veli Julian.

Toinen heitti, mutta sai vain kolmetoista silmää. "Onneksesi, herra demokraati!" huudahti hän ja toinen, Julian, huusi: "Onneksesi, herra vanha liberaali, rahvaankielellä vanhoillikko!"

X

Nuo muutoin yksimieliset veljekset erosivat julkisuudessa vain sikäli kuin kumpikin harrasti käydä niissä kansalaispiireissä, jotka vastasivat kunkin puoluenimeä. Kun heillä oli vielä niukasti poliittista älyä ja ajatusvarasto vähäinen, tuntui heistä vaikealta päästä puheillaan huomatuiksi, mutta sen sijaan päättivät he läsnäolollaan ja puheenjohtajille omistetulla mielistelevällä tarkkaavaisuudella hankkia näiden suopeuden. Vähitellen osoittausivat he hyödyllisiksi esille tulevain pienempäin kirjoitustöiden avulla, joita he halukkaasti ottivat huoltaakseen, sekä samoin tiedonannoillaan vastapuolueen leiristä, kertoen näiden aikeista ja päätöksistä, hullunkurisista tai ikävistä tapauksista, mieskohtaisista rettelöistä ja sen semmoisista, joista he joka kerta viivyttelemättä toisilleen kuiskailivat. Tämän johdosta mainittiin heitä puoluelaistensa kesken sukkeliksi ja asioista hyvin selvillä oleviksi politikoiksi, he kun kertoivat uutisensa varovasti ja kuin sivumennen. Muutoin on luultavaa, että tämä viimemainittu piirre ei johtunut niinkään ilkeästä petturuudesta kuin siitä kevytmielisestä menettelystä, jota he olivat ottaneet puolue-elämän kanssa pelatakseen. Vielä muitakin, viattomampia kujeita harjoittivat he ahkerasti. Jos he menivät johonkin julkiseen kokoukseen, yhdistykseen taikkapa vain ravintolaan, pitivät he huolta siitä, että heiltä tuli ja meni kansliaansa kiireellisiä asiakirjeitä ja sähkösanomia tai että heitä persoonallisesti kutsuttiin ulos. Tälle kyllä naureskelivat kokeneet virkoihin pyrkijät, mutta varovasti ja suopeasti. He pitivät sitä jonakin perin kunnollisena, ikäänkuin valtiomiesmäisyytenä, eivätkä suinkaan kavaltaneet kansajoukon tietoon tuota heille tuttua salaisuutta.

Veljekset menestyivät mitä parhaiten ja voittivat kukin paikkakunnallaan päivä päivältä arvonantoa ja suosiota kansan kesken. Heidän varmat toiveensa esimiestensä virkoihin pääsemisestä eivät tosin täyttyneet. Toinen, joka oli aikonut luopua, tuli äkkiä kateelliseksi ja harkitsi toisin; se taas, jonka virka-aikansa loputtua piti tulla syrjäytetyksi, teki epätoivoisia ponnistuksia, kulkien mieskohtaisesti äänestäjäin kotona itseään suosittelemassa, niin että hän niukalla enemmistöllä tuli jälleen valituksi. Mutta hänen sijaisensa Julian, joka oli peittelemättä virkaan pyrkinyt, sai niin paljon ääniä, että hän niiden perusteella sai esiintyneiden ehdokasten joukossa lähimmän virkaan pääsyoikeuden.

Nuo kaksi nuorta miestä eivät asiain niin ollen kauemmin vitkastelleet ryhtyä puuhiin oman notariaattipiirinsä ulkopuolella sekä käyttää hyväkseen hankkimiaan ystävyyssuhteita, ja niinpä ei kovin kauan kestänytkään, ennenkuin kumpikin valittiin notariukseksi hyvinvoipiin ja varakkaisiin seutuihin, Isidor, vanha liberaali, pohjoiseen ja Julian, demokraati, itään Münsterburgista.

Varpusessa riemuittiin. Rouva Amalia Weidelich huudahti: "Kaksi maakirjuria poikina!" Ja Jaakko isä sanoi: "Niin, sinä olet saavuttanut sen, mitä kunniaan tulee! Mutta notariusten tulot eivät liene enää loistavat! Meidän on vielä edelleenkin uhrattava!"

"Oo, elä siitä huolehdi!" kiivastui äiti, "semmoiset pojat ne eivät kauaksi aikaa siihen asemaan jää!"

"Joka tapauksessa", jatkoi Jaakko Weidelich häiriytymättä, "tarvitsee kumpikin heti talon, vakavan asuinpaikan; sillä eihän maakirjurin virkatoimia täyttäen voi talonpoikaistaloissa vuokralla asua! Rahaa sekin maksaa!"

Pojat rauhoittivat isäänsä. Sievän talon tai vaikkapa kohtalaisen maatilan saamiseen ilmestyisi juuri heidän virkatoimissaan edullisia tilaisuuksia konkurssitilojen, perinnönmyyntien ja muiden omistaja-muutosten sattuessa, jolloin sukkela notarius, joka pitää silmänsä auki ja jotain uskaltaa, ennen kaikkia olisi tilaisuudessa eteensä katsomaan.

Isä Weidelich ei oikein ymmärtänyt sellaista asiankulkua; vanhoista, hänen aikuisistaan maakirjureista ei oltu sellaista kuultu; ei hän sentään itsekään ollut mikään voiton halveksija ja huomasi sen lopulta sitäkin paremmaksi, kun siihen soveltui raamatunlause: "Ei sinun pidä riihtä tappavan härjän suuta kiinni sitoman!"

Tuo kunnon äiti ei kyennyt enää sanaakaan lausumaan, niin liikutettu, niin hämmästynyt hän oli, nähdessään poikansa istuvan omissa herrastaloissaan, asuen maalla kaukana toisistaan.

Sillä aikaa kuin nuo nuoret notariukset virkoihinsa astuessaan ja niitä hoitamaan ruvetessaan vielä toistaiseksi asuivat edeltäjäinsä taloissa, etsi kumpikin ympäri piiriään tilapäistä asuntoa. Siten esiintyi tilaisuus tutustuttaa itseään asukkaille ja hankkia ystäviä. Etteivät nykyisellä elämänurallaan enää vaihetuksiin joutuisi, olivat he ulkonaista olemustaan muuttaneet niin paljon kuin mahdollista. Julian oli leikkauttanut tuuhean tukkansa lyhyeksi ja kasvattanut sievät viikset, Isidor tasoittanut tukkansa pomadalla ja laittanut jakaukselle; lisäksi piti edellinen mustaa huopahattua, leveää kuin vaununpyörä, jälkimäisen hattu oli taasen kuin soppatalrikki.

Onni laittoi niin, että kumpikin sai lyhyessä ajassa tilaisuuden hankkia itselleen halvasta hinnasta kauniin maatilan ja entisen omistajan sijasta kirjoittaa ainoastaan oman nimensä maakirjoihin. Tämän jälkeen voivat he myydä niistä maata niin paljon, että he asuivat melkein verottomina. Julianin asunto oli idässä, suuressa Lindenberg'in kylässä; talot olivat laajalla alalla hajallaan ympäri vuoren juurta, mutta uusi kanslia kukkulallaan loisti valkoisena ympäristöön. Isidor oli hallintopaikakseen valinnut Unterlaubin seurakunnan ja hänen hankkimansa sievä maatalo sijaitsi samoin hauskalla, viheriän pyökkimetsikön keskestä kohoavalla kummulla, jota sanottiin "Soittolaksi." Kun Weidelichin vanhukset vissinä vuodenaikana kauniilla ilmalla nousivat Varpusen luona oleville kukkuloille, saattoivat he etäisyydessä nähdä molempien talojen valkoisten muurien ja akkunain laskevan auringon valossa kimmeltävän ja säkenöivän.

Mutta ei ainoastaan taivaan valo, vaan ihmistenkin suosio näytti kirkastavan noita onnellisia asumuksia ja niiden omistajia; sillä kun jälleen oli hitusen aikaa kulunut, kuoli Isidorin paikkakunnalla muuan vanha Suuren Neuvoston jäsen ja toinen Julianin piirissä asuva otti olojen pakosta eronsa. Vanhat liberaalit tahtoivat suruissaan vanhan asetoverinsa kadottamisesta koetella kerta nuorilla voimilla ja nostivat Soittolan nuoren notariuksen kilvelle; demokraatit idässä vetivät Lindenbergin Julianin esille jo hänen suuren hattunsakin vuoksi; sillä tämä hattu, joka oli kuin puhuva esikuva miehen mielenlaadusta, muodosti oivallisen vastakohdan Isidorin jakaukselle kammatulle tukalle ja sileälle naamalle sekä oli ylipäätään kuin taisteluvaatimus kaikille toisinajatteleville.

Heidät kutsuttiin tuon kaksisatahenkisen neuvoston seuraavaan kokoukseen ja kun vaalit oli hyväksytty, vietiin heidät sisälle saliin valaa tekemään; jo ennen istuntoa olivat he vahtimestarin opastuksella etsineet edeltäjäinsä paikat ja ottivat ne lyhyen alkutoimituksen jälkeen haltuunsa.

Kun he siinä nyt istuivat, yksi siellä, toinen täällä, oli kumpikin yhtä hiljaa ja kuitenkin tarkkaamattomina, niin että he tuskin tiesivät mitä juuri käsiteltiin. Kun uusia ehdotuksia jaettiin, syventyivät he selaillen niitä tutkimaan ja saivatkin käsiinsä langan, johon neuvottelu uudesta lakiehdotuksesta punoutui. Mutta jo ensi kertaa äänestettäessä, mikä tapahtui aamun kuluessa, olivat he poissa salista, he kun olivat seuranneet hyviä tuttaviaan, jotka olivat heille lehtereiltä viittoneet sekä livistäneet näiden kanssa aamiaiselle muutamaan ravintolaan. Äänestystä ei voitu puuttuvain jäsenten takia ylipäätään suorittaa ja niin täytyi lähettää vahtimestareita hakemaan poissa olevia lähellä olevista ravintoloista, jonka kuluessa neuvostohuoneessa istuva, vakavampi ja odotukseen enemmän tottunut osa senaattoreja kuunteli jotain kertomusta. Vahtimestarit asettausivat heille hyvin tuttujen hämäräin ja melun täyttämäin ravintolahuoneiden oville ja äänekkäällä huudolla pyysivät noita hyvin arvoisia herroja äänestykseen tulemaan. Meluten kohosi tuo nälkäinen seurue aamiaispöydästä ja, kaksosveljekset keskellään, työntyi se sankkana pilvenä kiiruusti noista ikivanhoista ovista ulos.

Isidor ja Julian pitivät tapausta lystikkäänä ja kasvot naurunvireessä tulivat he neuvostoon, puheenjohtajankorokkeella istuvan harmistuneen presidentin sanoessa vieressään istuvalle ensimäiselle varapresidentille: "Tämähän käy pian ollen kuin koulussa, kun poikia sisään ajetaan!"

Lakiehdotuksen käsittelyä jatkettiin, mutta se ei tahtonut luistaa, jonka vuoksi presidentti ehdotti istunnon keskeytettäväksi ja pidettäväksi iltapäiväistunto. Kokous hyväksyi sen ja hankki siten uuden hauskuttelutilaisuuden noille kahdelle nuorimmalle jäsenelle, jotka vaelsivat ravintolaan päivälliselle, kumpikin omain hengenheimolaistensa parvessa. Siellä he sulivat täydellisesti hetken tunnelmaan, unhoittaen korttien ja mustan kahvin ääressä syntyperänsä sekä vihkiytyen tasa-arvoisiksi toveriensa kanssa.

Kun kahden tunnin kuluttua palattiin neuvoston istuntoon, tunsivat he olevansa jo kuin kotonaan. He alkoivat tänä ensi päivänä jäljitellä vanhempien jäsenten ja monitoimisten miesten tapoja; niinpä Julian jätti penkkinsä istuakseen muutaman pöydän ääreen, joka kirjoitustarpeilla varustettuna seisoi keskellä salia. Ottamatta huomioonsa pöydällä olevia pieniä paperiliuskoja irroitti hän muutamasta parasta paperia sisältävästä kirjasta suuren arkin, avasi sen ja paperiveistä käyttämättä repäsi hän sen, kansliataituruuttaan näyttääkseen, vapaalla kädellä ja yhdellä vetäisyllä linjasuoraa keskeltä halki.

"Ratsch!" toisti naapurilleen herra presidentti, jonka korviin tuo karmea ääni otti, "tuosta tuhlarista minä en ikinä tekisi finanssiministeriä! Kuinka hän menetteleekään tuon kalliin paperin kanssa, joka ei hänelle mitään maksa!"

Mutta Julian jatkoi paperiliuskojen kahtia repimistä, kunnes hän sai sellaisen, johon sopi kirjoittaa, kastoi kynän musteeseen, katsahti miettivästi ylös kattoon ja alkoi sitten jotakin kirjoittaa, väliin vähäsen kuunnellen, voidakseen keskustelun kulkua seurata. Lopuksi käännähti hän puhujaan päin, nojautui tuolinselustaan, asetti jalkansa päällekkäin ja näytti, kynä korvan takana, kuuntelevan tarkasti, melkeinpä jännittyneenä. Sitten rupesi hän taas kirjoittamaan, kuivasi vihdoin, luki kirjoituksen, käänsi sen kokoon ja meni takaisin paikalleen.

Kohta sen jälkeen lähti Isidor pöydän luo, jossa hän otti arkin postipaperia ja kirjoitti liukkaalla kädellä kirjeen. Mutta allekirjoituksen laati hän hitaasti ja harkiten, kunnes hän yhtäkkiä pani kynän vikkelään liikkeeseen, pyöräytellen sitä ensin hetkisen ilmassa, sitten paperilla, raapustaen nimen ympärille sakean verkon vinkan-konkkeja. Lopuksi räiskäytti hän sinne keskeen taitavasti kolme pistettä, ylösrakennukseksi lehteriltä häntä katseleville ihmisille. Sitten taittoi hän kirjeen kokoon, pisti sen kuoreen ja kirjoitti osoitteen, ojensi kynänvarren ja viittasi vahtimestarille, joka seisoi tarkkaavaisena paikallaan. Palvelushaluisena riensi tämä varpaillaan käyden esiin, rinnassaan kolmella ketjulla kiinnitetty hopeinen kilpi, otti vastaan kirjeen, pisti siihen suulakan ja asetti pöytään kiinnitetyn painimen alle, painaen siihen pienemmän valtiovaakunan, jonka jälkeen hän vei sen ulos tai oikeastaan antoi raskaassa tammiovessa olevan luukulla varustetun aukon kautta ulkopuolella seisovalle juoksupojalle. Sillä välin lepäili Isidor nojatuolissa pöydän luona, kädet ristissä katsellen lehterillä olevaa yleisöä.

Puheenjohtaja sanoi vierustoverilleen: "Tahtoisinpa väittää, että tuo on varmasti tilannut itselleen puoli tusinaa Frankfurtin makkaroita, jotka hän tänä iltana aikoo viedä mukanaan kotiinsa!"

"Myöskin hän on voinut kirjoittaa puolisen miljoonaa frangia kiinnitystään vastaan", vastasi varapresidentti nauraen; "te ette muutoin näytä kovinkaan suosivan meidän uusinta neuvostonuorisoamme!"

"No, aina asiain mukaan! Jos he alkavat kaksosmaisesti ilveillä ja käyttäytyä kuin laskiaisteatterissa tai poikasten urheiluissa, niin täytyy minun tunnustaa -- saanko pyytää teitä jättämään lisäehdotuksenne minulle kirjallisesti!" keskeytti presidentti puhelunsa, kun muuan puhuja juuri lopetti lausuntonsa ja istui alas; "kuka vielä tahtoo puheenvuoroa?"

Tämä iltapäiväistunto kesti niin kauan, että herrojen kansanedustajain täytyi heti sen päätyttyä rientää rautatieasemille kotiin ehtiäkseen. Sillä rautatieverkon laajettua ei enää sopinut viettää yötä pääkaupungissa, kun kerta saattoi tunnissa tai puolessa ehtiä kotiin ja aamulla yhtä pian tulla takaisin.

Etteivät mitään haitallisuuksia saisi aikaan, katsoivat Weidelichin veljekset olevan välttämätöntä neuvostotoveriensa kanssa palata omaan piiriinsä. Kuuluihan sitäpaitsi päiväjärjestykseen ottaa osaa kotiin palaavien keskusteluihin, vaikkapa sitten korvillaankin ja siten tavallaan kantaa päivän kuorma loppuun saakka.

Tänä iltana istuivat Varpusessa noiden nuorten suurneuvosten vanhemmat pöydässä äreinä, melkeinpä synkkinä. Ylpeinä tämänpäiväisestä tapauksesta, joka kruunasi kaikki heidän uhrautumisensa ja toiveensa, olivat he koko päivän odottaneet sitä hetkeä, jolloin pojat pääsisivät isää ja äitiä tapaamaan ja tervehtimään. Jo päivällisen aikana oli heillä valmiina mehuisat ruuat ja tavallista paremmat juomat ja kauan he turhaan odottelivat, ennenkuin ryhtyivät itse syömään. Tavallista useammin jättivät he toimensa ja juoksivat tielle, toivoen näkevänsä noiden nuorten arvonmiesten lähellä olevasta kaupungista tulevan. Mutta he eivät tulleet.

"Heillä ei ole aikaa", sanoi Jaakko Weidelich, "ovat kiireestä kantapäähän kiinni toimissaan".

Kun nuo kunnon ihmiset myöhään illalla vielä menivät ulos ja kuulivat etäällä illan hiljaisuudessa junien hurisevan ja viheltelevän, tiesivät he, etteivät enää näkisi poikiaan. Muori pyyhki silmiään, jota ei ollut tapahtunut pitkiin aikoihin ja silloinkin vain sipulia kuoriessa; hänen sydäntään likisti aivankuin pojat olisivat ainaiseksi kadonneet, vaeltaen tuntemattomiin maihin.

"Tulevathan he huomenna takaisin", sanoi Jaakko, "ja todennäköisesti myöskin ylihuomenna!"

"Kukapa tietää, muistavatko he sitten meitä! Sydäntäni puristaa kuin jos he eivät meille enää ollenkaan kuuluisi!"

Muori hiipi takaisin taloon, ettei kukaan huomaisi hänen mielimurheisuuttaan ja arvaisi syytä siihen, ja ukko painui myöskin jonkun hetken kuluttua sisään. He joivat yhdessä sitä parempaa viiniä, jota he olivat poikia varten valmiina pitäneet.

"Ja miksi heidän sitten tarvitsee joka päivä edestakaisin matkustaa kuin mitkähän älliöt?" toraili äiti, "kun he kerta niin mukavasti voisivat meidänkin luonamme yötä viettää eikä olisi pakko rahojaan menettää."

"Sitä sinä et ymmärrä! Onhan heidän toki käyminen katsomassa mitä kansliassa on tapahtunut; ja aamuaikaisella ennen lähtöään neuvovat he kirjureille työtä. Paremminhan se käy kuin jos ne pari tai kolme päivää saisivat yksinään elostaa! Mitä varten meillä on kaikki nuo rautatiet, joiden takia kunnat ja valtio ovat niin ylenmäärin velkaa tehneet? Se on nyt heidän hyväksi, he voivat koko päivän istua kunnollisesti täällä neuvostossa ja kuitenkin illoin aamuin työskennellä pari tuntia kotona! Sillä heillä on suuri vastuunalaisuus!"

Ei Martti Salanderinkaan kotona ollut päivä ilman huomattavia jälkiä jättämättä kulunut. Kun perhe istui päivällispöytään kokoontuneena, veti Salander taskustaan sanomalehden, joka oli yhdentoista aikana ilmestynyt. Hän silmäili vain tuoreimpia uutisia, joiden joukossa oli kertomus Suuren Neuvoston avaamisesta ynnä parista kolmesta alkutoimituksesta; molempien nuorten notariusten neuvostoon tuleminen oli myös mainittuna.

Salander, joka kyllä tunsi vaalien menon, ei ollut tullut sitä ajatelleeksi, että tänään oli istunto ja että Weidelichin veljekset ottivat siihen osaa. Hän tunsi itsensä omituisen hämmästyneeksi. Hänen tyttäriensä epämieluisat sulhot eivät olleet ainoastaan hänen kannattajinaan esiintyneet sekä olleet vähällä auttaa hänet itsensä korkeimpaan neuvostoon, vaan vieläpä istuivat he nyt itsekin siellä, hänen, vakaan ja kokeneen kansanystävän saadessa sanomalehdistä lukea mitä siellä tapahtui.

Hän ei voinut olla mielessään tuntematta hituisen inhimillistä kateutta.

"Mitä sanomalehdessä on, koska näytät niin vakavalta?" sanoi Maria rouva katsahtaen häneen, kun tytöt näyttivät isää varkain silmäilevän.

"Minäkö?" sanoi hän silmiään sanomalehdestä nostamatta, "eipä mitään erityisempää! Luen juuri tuossa, että herrat Weidelichit ovat tänään astuneet neuvostoon."

Vasta nyt silmäsi hän ylös, kun vaimonsa liikahti ikäänkuin säikähtyneenä. Kumpikin he huomasivat, että tyttöjen silmät omituisesti loistivat ja heidän huulensa nytkivät aivankuin olisivat he tahtoneet sanoa: ovatko he nyt kyllin vanhoja?

"Leena, soppa on liian suolaista, vie pois minun lautaseni!" huudahti äiti sisään tulevalle kyökkipiialle. Tämä otti lautasen sekä lusikan ja maistoi soppaa.

"En minä ymmärrä", vastasi hän, "varmastikaan minä en ole pannut tavallista enemmän suolaa!"

"Vaikka', se on vain liian suolaista! Muutoinkaan minä en voi syödä!" Ja rouva Salander pani ruokaliinansa pois sekä nousi ylös.

"Maria, älä joutavoitse, vaan syö pois! Vai etkö voi hyvin?" huudahti nyt Martti, nähdessään rouvan kalpenevan. Huolestuneena nousi hän ylös ja tytötkin kokonaan muuttunein kasvonilmein työnsivät tuolinsa taakse, rientäen äitiään auttamaan. Hän tointui kuitenkin äkkiä. "Istukaa vain ja syökää!" sanoi hän, "minä koetan myöskin mikäli voin."

Kun kaikki olivat jälleen istuneet ja rouva hiukan tyyntynyt, jatkoi hän keskustelua: "Minä näen, että te ette hellitä ja että asiat menevät menoaan. Jos teillä on jotakin sanomista, niin puhukaa vapaasti, minä en siihen enää sekaannu, vaan jätän asian isänne päätettäväksi!"

"Elä puhu niin!" sanoi Martti, "me emme saa eri henkilöinä lastemme edessä esiintyä! Kuinka asiat nykyään ovat", kääntyi hän tyttäriin, "kuinka on niiden nuorukaisten, kaksosten laita?"

Seurasi hetkinen äänettömyyttä. Sitten rohkaisihe neiti Setti. "Rakkaat vanhemmat", sanoi hän alas luoduin silmin, Nettin istuessa hänen rinnallaan sykkivin sydämin, "se on nyt tapahtuva. Ensi sunnuntaina aikovat he tulla ja pyytää meitä. Me pyydämme teitä, ettette olisi vastaan!"

Jälleen vallitsi lyhyt äänettömyys. Sitten sanoi Salander: "Meidän puolestamme he saavat tulla! Siihen saakka saanevat vanhempanne kai vielä vähän harkita asiaa ja sittenkin pyytää tavallisen mietintöajan, mikäli se tarpeelliselta tuntuu."

"Oo, emmehän me lainkaan tahdo hätiköidä!" huudahti Netti.

"Hyvä on, syökää nyt vain, muutoinhan kaikki jäähtyy!" lopetti Salander ja jatkoi yksinään syömistä, tyttöjen ollessa jouten ja äidin, joka oli jälleen noussut pöydästä, puuhaillessa äänetönnä huoneessa.

Tytöt esiintyivät tästä hetkestä alkaen nöyrinä ja hyvin rakastettavina isää ja äitiä kohtaan. Joskin he olivat päättäneet pitää kiinni persoonallisesta oikeudestaan, niin osasivat he sentään oikein arvostella eroitusta vanhempainkodista tapahtuvan rauhallisen ja väkivaltaisen eron välillä. He olivat myöskin saaneet takaisin entisen hyvän omantuntonsa lakkauttamalla kohtaukset rakastettujensa kanssa ja rajoittamalla kirjevaihdon välttämättömimpään. Jonkinlaiseksi korvaukseksi tästä nousivat he väliin aamu- tai iltahetkinä vuorenkukkulalle, josta saattoi nähdä notariuksen talon Lindenbergissä sekä samoin Soittolassa. Kummallakin riippui kapeassa rihmassa kiikari ja sinne ylös ehdittyään tutkivat he loistavin silmin taivaanrannan sineä, joka vielä monin kerroin kaunisti heidän rakastettujensa siellä etäisyydessä häämöittävät kodit. Netti saattoi kiikarinsa avulla lukea akkunat Julianin talossa; sisko ei voinut samaa Isidorin talossa, se kun siihen aikaan päivästä oli varjossa. Sen sijaan näki hän Soittolasta kohoavan valkoisen savun sekä auringonsäteiden muodostaman juovakkeen kimmeltävän lammen pinnalla ja puiden välissä.

"Kuinka ihanaa onkaan", huudahti hän, "voidessani päivätä sinulle kirjeen: 'Soittolassa, Vapunpäivänä!'"