Part 12

"'Lindenbergissä, 1 p. kesäk.' ei myöskään kuulu hullummalta!" arveli Netti ja kiikaroitsi edelleen; "kun te tulette meille kylään, niin syömme me ylhäällä kulmahuoneessa, katsohan, tuo viimeinen akkuna vasemmalla, sieltä varmaankin näkee laajalti ympäristöön! Se on mitä hauskin pikku sali, on hän minulle kirjoittanut."

Mutta nyt odottivat he ensi sunnuntaita vielä suuremmalla ikävällä kuin millä he maaseudulle katselivat, ja niinpä se vanhemmille saapuikin pikemmin kuin heille.

Rouva Salander oli sillä välin Martin kanssa keskustellessaan tullut siihen surulliseen vakaumukseen, että jatkuvaan vastustukseen ei ollut enää mitään järkevää perustetta; se tekisi vain nuo edessä olevat avioliitot maailman silmissä huomatummiksi, kun tytöt yksinkertaisesti livistäisivät tiehensä. Mutta hän ei aikonut olla läsnä uhrilampaan tavoin näkemässä noiden kavalain tyttärien riemua ja hänelle koitunutta rangaistusta; sen vuoksi päätti hän sinä päivänä käyttää hyväkseen erästä kauan luvattua kyläretkeä maalle ja siten poissaolollaan rangaista noita hänen mielipiteensä mukaan päättömästi hairahtuneita lapsiaan. Kun hän sentään oli miehelleen antanut myönnytyksen, että kosijat joka tapauksessa pyydettäisiin päivälliselle, piti hän itse huolta kunnollisen joskin kohtuullisen aterian valmistamisesta ja kaikista mieluimmin häntä tässä toimessa auttoi Leena, joka asian onnellisen päätöksen kautta toivoi omista synneistään täysin vapautuvansa. Hän palveli mielellään talossa eikä halunnut sitä koskaan jättää.

Kun sunnuntaina aamupäivällä vaunut äitiä varten seisoivat jo talon edustalla, lausui hän vielä miehelleen ja tyttärilleen toivomuksen, että jätettäisiin kihlajaisjuhlallisuudet sikseen, sillä siinähän ei olisi mitään järkeä, kun kihloihin oli kerta menty täysi-ikäisyyden perusteella ilman vanhempain myötävaikutusta.

Molemmat iloissaan olevat neidit luopuivat mielellään juhlallisuudesta, jonka äiti itse selitti tarpeettomaksi, olivatpa he vielä iloisiakin, että hän täksi päivää meni pois, he kun tiesivät kaksosten kovin häntä kaiheksivan ja kun tuo tämänpäiväinen toimitus siten kävisi helpommin laatuun.

Martti Salander sitävastoin näki melkein surumielin vaimonsa matkustavan pois, sillä häneen koski se jäykkä ankaruus, jota vaimonsa tässä asiassa osoitti; hän tiesi kuinka rehellinen hän oli ja vapaa kaikesta ilkeydestä, ja sen vuoksi tunsi hän hänen käytöksensä johdosta raskasta aavistelua tulevasta onnettomuudesta, johon hän ei voinut ottaa osaa, mutta joka kuitenkin oli otettava huomioon.

Vähän aikaa rouva Salanderin lähdettyä ilmaantuivat veljekset Julian ja Isidor, molemmat juhlapuvussa. Heidän mukanaan tuli huoneeseen täysi päiväpaiste. Salanderia aivankuin häikäisivät tyttöjen kasvot: vaikka he eivät kertaakaan nauraneet, loistivat he sentään onnesta niin että hän toivoi äidinkin olevan tuota merkillistä ilmiötä näkemässä.

Neidit istuivat säädyllisesti vierashuoneen sohvalla, isä ja kosionuorukaiset tuoleilla, ja viimemainitut niin ujoina, että se näytti synnynnäiseltä kunnon vaatimattomuudelta. Se johtui etupäässä talonrouvan poissa-olosta. Kävelykeppinsä olivat he jättäneet oven eteen, kuten maalaiset tekivät kansliaan tullessaan ja hattujaan pitivät he kädessään, katsellen keskustelun alussa hämillään ympäri huonetta.

Vihdoin ohjasi Salander puheen heidän käyntinsä tarkoitukseen; häntä miellytti, että nuo niin reippaat ja nuorekkaat politikot saattoivat vakavana hetkenä sentään olla niin vaatimattomia, melkeinpä arkoja. Itsestään selvää on, että heillä ei ollut enää paljoakaan sanottavana kaikesta mitä oli tapahtunut ja he tekivätkin sen lyhyesti ja luonnollisesti; herra suurpresidenttikään ei olisi siinä löytänyt mitään moitteen sijaa. Taasen katselivat he ympäri seiniä, Salanderin pika-pikaa miettiessä vastaustaan. Tuo hyvinkalustettu huone kohotti nähtävästi kunnioituksen tunteita noissa tottumattomissa nuorukaisissa. Kaikki arvelut ja huomautukset tuosta tai tästä seikasta sekä kaikki kyselyt heidän tulevaisuuden suunnitelmistaan ja toiveistaan jätti Salander sikseen ja selitti, säilyttäen yhä vakavan kasvojenilmeen, että hän ja äiti eivät vastustaneet tyttöjen tahtoa, että he toivoivat näiden liittojen j.n.e., jonka jälkeen hän lopetti lyhyeen ja kutsui notariuksia, jollei heillä ollut enää mitään sanottavaa, päivälliselle.

He ujostelivat yhä vielä niin etteivät he kertaakaan uskaltaneet sulhasmiesten tavoin lähestyä tyttöjä, jotka he kuitenkin niin hyvin tunsivat, ja näiden juhlallinen arvokkuus muuttui hämillään-oloksi, mikä taas heitä itseään melkein suututti, sillä he eivät tienneet, kuinka arvokkaiksi he yhtäkkiä olivat kaksosten silmissä käyneet. Pannen sen uudella mielihyvän tunteella merkille sekä aikoen jättää kihlatut nyt yksikseen, otti isä lyhyet jäähyväiset, mennäkseen konttoriin ja avatakseen saapuneet kirjeet.

Päivällispöydässä notariukset hiukan norjenivat, ei kuitenkaan siihen määrään että keskustelu olisi siitä höystynyt. Salander tahtoi puhua politiikasta ja neuvoston keskusteluista, mutta he eivät näyttäneet siihen halukkailta ja jättivät hänelle yksin sananvuoron, minkä hän myöskin lopulta merkitsi vaatimattomuudeksi. Sitten ajatteli hän, että Weidelichin vanhempia, jotka asuivat aivan lähellä, toki myöskin olisi lähenneltävä ja että alun siihen voisi parhaiten tehdä siten, että hän nyt kehottaisi tyttöjä herrojen kanssa tekemään kävelyretken Varpuseen sekä esittäytymään tuleville appivanhemmilleen. Siten vapautuisi Maria rouva ensi askeleen ottamisesta; itse päätti hän käydä heitä vastaan, kun he yksin ajurilla palaavat.

Jokainen hyväksyi mielellään hänen ehdotuksensa, tytöt sen vuoksi, että he odottivat hyvää tästä kävelyretkestä, veljekset taas siitä syystä, että heillä oli huono omatunto ja halusivat hyvittää vanhempiaan. Kolme istuntoa kuluneen viikon alussa oli nimittäin mennyt ohi heidän saamatta kertaakaan aikaa mennäkseen heitä ikävällä odottavain vanhempainsa luo, jotka eivät tienneet mitä heidän tuli ajatella, vuoroin lohduttaen itseään asiain tärkeydellä ja poikiensa arvolla, vuoroin mielessään epäillen heidän lapsenrakkauttaan, mutta todennäköisesti kummassakin suhteessa erehtyen. Myöskään he eivät tienneet mitään tämän kauniin sunnuntaipäivän tapahtumista. Veljekset olivat pitäneet aikeensa salassa, ettei äidin tori-rupattelujen takia mahdollisesti syntyisi mitään ikäviä kohtauksia.

Niin istuivat nyt Jaakko Weidelich ja Amalia muori surullisiin mietteisiin vaipuneina penkillä talonsa edessä, kun he näkivät tietä pitkin lähestyvän kaksi mustiinpuettua, korkeahattuista nuorta herraa, kummallakin kynkässään sievä, kukoistava ja hyvin puettu nuori nainen. Weidelichin vanhukset eivät olisi kuolemakseenkaan osanneet heitä pojikseen uskoa, ennenkuin he olivat saapuneet aivan luokse.

Nyt vihdoinkin tunsivat he oman verensä, heidän siinä lähestyessään hyvän viinin ja vieläkin paremman kosioseikkailun niin ruusunloistaviksi huokumina kuin koskaan olla voi. Mutta kun päälle päätteeksi nuo kaksi Salanderin neitiä tulivat mainituiksi ja morsiamina esitetyiksi, niin silloin he, vallankin äiti, unhoittivat kaiken surunsa ja mielihaikeansa pikemmin kuin mitä kynttilä tarvitsee sammuakseen. Melkeinpä hänen silmissään pimeni Salanderin tytöt, joista kummankin kappaleen sanottiin käyvän ainakin puolesta miljoonasta! Nimittäin jollei heidän isänsä uudelleen tuhmuuksia tee! Sillä kukapa vielä tänään voi häneen nähden niin varma olla. Mutta se on nyt niin, että heillä on morsiamet ja heissä on miestä kylliksi niin hyvin puolen miljoonan kanssa kuin ilmankin.

Sellaisia ajatuksia liikkui tuon kunnon muorin mielessä, mutta ääneen hän ei niitä ilmaissut, sillä heti oli hän juossut sisälle ja somisteli suurimmassa kiireessä itseään minkä voi. Sillä aikaa vei ukko Weidelich arvokkaat vieraansa heidän maalaistapaansa, pakoitti nuoret istumaan pöydän ympärille ja ettei hänen heti olisi tarvinnut puhelemaan ryhtyä, riensi hän kellariin, kädessään kiiltävä viinikannu.

Hänen siellä ollessaan tuli rouva juosten ja huudahti: "Aivan oikein, levähtäkää vain!" mutta kiiruhti jälleen toisesta ovesta ulos ajamaan, kuten hän sanoi, palvelustyttöä liikkeelle, että hän auttaisi häntä nopeasti valmistamaan torttuja, yksi vadillinen vain kahvin seuraksi, jota välttämättä oli keitettävä. Turhaan nuoret hänen peräänsä juosten huusivat, että hän heittäisi kaikki sikseen, ettei heillä ollut nälkä eikä jano. Eihän toki sikseen, ja päivää on vielä pitkälti eikä vielä mitään valmiina, huusi hän takaisin ja mennä tepsutti edelleen. Hän tölmäsi yhteen miehensä kanssa, joka määrämittaisin askelin riensi huoneeseen kantaen täysinäistä tinakannua sekä maalattua lautasta, jolla oli suuri juustonkimpale, asetti ne pöydälle, johon hän lisäksi kantoi laseja ja meni jälleen ulos sekä palasi hetkisen päästä mukanaan jättiläislautanen täynnä kinkunviipaleita. Sitten otti hän kaapista esille pienempiä, samoin kirjavilla neilikoilla koristettuja lautasia, veitsiä ja kahvelimia sekä toi lopuksi suuren talonpoikaisleivän, jonka hän leikkasi viipaleiksi. Kyökistäkin kuului jo tulen ritinää ja voin kärinää paistinpannussa.

"Ai, mitä sinä, isä, hommaatkaan?" huudahti rouva Weidelich, joka valkoisessa kyökkiesiliinassa ja punahohtavin kasvoin astui sisään, "sehän olisi vasta myöhemmin kahvin jälkeen ollut paikallaan! Ja minne minä sitten laitoksineni joudun?"

"Tuo vain mitä sinulla on, jahka valmiiksi saat!" sanoi Jaakko Weidelich tyynesti, "tarjotaan kaikki yhtä rintaa, niin sen rikkaammalta köyhyytemme näyttää. Sitä paitsi juomme minä ja poikavekarat mieluummin viinilasin kuin kahvia."

"Poikavekarat, niin! Tiedättekö te, senkin kelvottomat neuvosherrat, että me tuon oivallisen kinkun olemme jo viime viikolla teitä varten keittänet? Mutta te ette ole edes vilahdukselta näyttäytyneet, vaan antaneet meidän turhaan odottaa!"

"Äiti ei saa sitä pahakseen ottaa!" hyvittelivät pojat; "me emme ole enää omia miehiämme, vaan on yhteiskunnallisella asemallammekin vaatimuksensa meihin nähden. Asiat ja olosuhteet veivät meiltä ensi kerralla ajan niin tarkoin, ettemme ennen poislähtöä voineet hetkeksikään irtautua. Toivottavasti ei toiste niin käy."

"Suokoon Jumala!" sanoi äiti, "mutta kylläpä tuo kyökissä hyöriminen tekee turkasenmoisen janon. Annahan, isä, puoli lasia viiniä ja tarjoa nuorikoillekin, koska sitä siinä kerta on!"

Weidelich kaatoi laseihin kirkasta, punertavaa viiniä.

"Terveydeksenne, hyvät neidit! Terveydeksesi, isä! Ja Isidor ja Julian!"

Hän joi pohjaan yhdellä siemauksella, kuivasi esiliinalla suunsa ja nähtävästi virkistyneenä jatkoi: "Ja kuinka on neitien vanhempain laita? voiko mamma hyvin ja pappa myös?"

"Kiitos kysymästä, isä ja äiti voivat kumpikin hyvin!" sanoi Netti, "saamme sanoa heiltä ystävälliset terveiset teille ja herra Weidelichille. He toivovat pian saavansa tilaisuuden itse tervehtiä sulhastemme arvoisia vanhempia!"

"Nyt on aika sinunkin isänä sanoa sanasi", töykkäsi muori iloisena miestään, joka kihlaushistoriasta oli vain puolittain saanut tietää, mutta osasi yleensä kuitenkin panna asialle arvoa. Hän rykäsi aluksi ja puhui sitten: "Mitäpä minulla siihen on paljon sanottavaa muuta kuin että se on kunniaksi minulle, tai meille, piti minun sanoa! Minä olen yksinkertainen maanviljelijä (pojat olivat hänelle opettanet tämän nimityksen, koska vanha nimitys _talonpoika_, joka aina merkitsi _herran_ vastakohtaa, oli sopimaton kansanvaltaisessa maassa) enkä osaa sanojani hyvin ja oppineesti sovittaa! Voin ainoastaan toivottaa tervetulleiksi nämä ystävälliset neidit, jotka minua hyvin miellyttävät, enkä minä olisi koskaan osannut ajatella saavani niin ylhäisiä miniöitä! Antakoon Herra siunauksensa heidän liitolleen!"

"Minä olen sen jo aikoja sitten tehnyt!" huudahti mamma Weidelich, "ja se pitää! Kilistäkäämme sen päälle!"

Hän joi toisen puolen lasistaan, mutta nosti tällä kertaa esiliinansa liikutettuna silmilleen, sillä olihan hyvä osa hänen toiveistaan ja pyrkimyksistään toteutumassa. Hän riensi jälleen kyökkiin, ettei onnenhuumiossaan tehtäviään laiminlöisi; siellä kuultiin hänen jauhavan kahvia, särkevän sokeria ja siinä välissä äänekkäästi juttelevan palvelustytön kanssa, joka tippaleipää paistinhaarukassa pidellessään ei voinut kyllikseen tapausta ihmetellä.

Nuorten haluamaan kävelyretkeen ei jäänyt aikaa. Rouva ei tahtonut tuota odottamatonta kihlajaisjuhlallisuutta keskeyttää eikä sallia voitonriemun raueta ja hän tartutti iloisuuden muihinkin, vallankin molempiin morsiamiin, jotka lujalle uskollisuudelleen saivat täällä enemmän tunnustusta kuin omassa kodissaan ja iloitsivat siitä vilpittömästi. Laulettiinpa köörissä muutamia laulujakin. Talon eteen kokoontui uteliaita lapsia ja vanhan kaivon luona seisoi vaimoja naapuristosta, jotka huhu oli siihen houkutellut ja jotka hekin koettivat päästä osallisiksi morsiusparien näkemisestä.

Se onnistuikin heille. Herrat notariukset eivät äitinsä pakoituksesta huolimatta voineet yöksi jäädä, molemmilla kun oli huomisaamuksi lykkäytyneitä toimia; morsiamet taasen olivat lopulta iloisia päästessään kotimatkalle, ehtiäkseen vielä ennen äitiään kotiin.

Niinpä näkivät kaivon luona olevat katsojat, vaimot ja lapset, äkkiä pienen juhlakulkueen astuvan ovesta ulos ja liikkuvan kaksittain ohitse, edellä morsiusparit ja perässä vanhemmat kuin jälkivartiona. Mamma Weidelich halusi näyttää itseään ja sen vuoksi saatella jonkun matkan vieraitaan.

"Katsokaahan!" kuiskailivat katselijat, "siinä ne tulevat! Tuossa ovat maakirjurit, tuhattulimmaista! Ja nuo siis ovat ne neidit, jotka kuuluvat olevan upporikkaita! Puhtoisia he ovat, herttaisen näköisiä naikkosia! Ja vanhukset sitten, nehän loistavat kuin ruusut! Hyvää iltaa rouva Weidelich, hyvää iltaa, herra Weidelich!"

Muori Weidelich viittoi kiitollisena vastaan, he kun niin sievästi heitä kohtaan käyttäysivät.

XI

Kun tuo kaksoisliitto nyt kerran oli päätetty, ryhtyi toinen äiti, Maria Salander, tyttäriensä myötäjäisiä sen huolellisemmin ja anteliaammin valmistamaan. Ei ainoastaan kaikkia vaatetavaroita, vaan melkein koko talous piti heidän viedä mukanaan Soittolaan ja Lindenbergiin. Martti, hänen miehensä, arveli kyllä, että Varpuslaisillekin olisi sentään suotava tilaisuutta siihen, mutta Maria rouva sanoi ennen kaikkea haluavansa, että ne olisivat hänen varustamiaan esineitä, joiden keskellä lapset eläisivät, istuisivat ja seisoisivat, nukkuisivat ja valvoisivat; eihän näet voinut tietää mitä hyvää siitäkin olisi. Olisi suurta etua siinä ilmenevästä tasasuhtaisemmasta ja yksinkertaisesta mausta; kun ei enää eletä huonekalujen keskellä, joihin on vanhastaan isän kodissa totuttu, niin on koetettava edes uudet saada silmää miellyttäviksi.

"Herkeähän jo, eukkoseni!" nauroi Salander, "mistä sinun mieleesi sellaista tuleekin? Minusta nähden sinä lopulta käyt tieteelliseksi, ja alat harrastaa irtaimisto-psykologiaa!"

"Anna minun olla!" sanoi hän, "minä en kärsi leikkiä!"

Setti ja Netti antoivat mielelläänkin äidin pitää päänsä, saadakseen hänen pysymään hyvillä mielin; muistuttihan hän noissa puuhissaan melkein nuorta tyttöä, jonka mieleen jonakin päivänä vielä kerran juolahtaa vanha nukkehuone, jolla hän sitten haaveksien alkaa leikkiä. Hän näytti siinä toimessaan siltä, ettei häntä sopinut häiritä; jollei tahtonut hänen julkisena salaisuutena olevia huoliaan herättää.

Tytöillä oli sillä välin muita huolia: kysymys, ketä kaikkia olisi häihin kutsuttava, tuotti heille päänvaivaa. Että häät vietettäisiin yhteisesti, tuntui tähän tavallisuudesta poikkeavaan naimisjuttuun nähden itsestään selvältä, se tuntui olevan kuin koko lemmenhistorian oikeutettu kruunaus ja kärsittyjen loukkausten hyvitys. Mutta nyt ei Salanderin perheellä ollut mitään laajaa ystävä- eikä seurustelupiiriä, osaksi heidän vaiherikkaan elämänsä ja osaksi myöskin Salanderin valtiollisten mielipiteiden takia. Hyvinvoipia liikemiehiä ja sen semmoisia, jotka luopuvat entisestä varovaisena pidetystä kannastaan sekä ryhtyvät taisteluun valtiollisesti heränneiden joukkojen etupäässä, pitävät heidän säätytoverinsa vähintäänkin omituisina ja epäluotettavina hulluttelijoina, jotka vakaantuneen valtiojärjestyksen tekevät muka leikkikaluksi intohimoilleen; tämän takia käy aina lähempi seurustelu mahdottomaksi, joskin ulkonainen arvonanto tarpeellisten liikeasiain takia säilyykin. Näin kumminkin koetti Martti Salander anteeksipyynnellen omaisilleen selittää sitä pulaa, mikä esiintyi häävierasten valikoimisessa. Tytöillä lisäksi ei ollut enää ketään "intiimejä" ystävättäriä. Asiain näin ollen mietiskeli isä jonkun aikaa muodostaa häät jonkinlaiseksi vapaaksi kansanjuhlaksi sekä kutsua sinne joukon demokraateja naisväkineen, jotka yhdessä Weidelichiläisen lisän kanssa esittäisivät kauniin pienoiskuvan kansasta. Äiti osasi kuitenkin karkoittaa hänestä tämän ajatuksen ja itsekin huomasi hän olevan sopimatonta muodostaa näitä häitä poliittiseksi puoluejuhlaksi arvaamattomine seurauksineen. Tyttäretkin arastelivat panna julkisesti näytteille tuota taistellen saavuttamaansa onnea.

Sitä kiihkeämmin toivoivat morsiamet veli Arnoldin tulevan häihin. He olivat yhdessä vanhempain kanssa kirjoittaneet hänelle Englantiin, sen jälkeen kuin hän oli kihlausilmoitukseen vastannut lyhyin onnentoivotuksin ilman mitään leikinlaskuja.

Tuohon nelikertaiseen kutsuun tuli vastaukseksi kirje isälle. "Rakkahin isä!" kirjoitti hän, "teidän painava yhteisvaatimuksenne tulla häihin on tehnyt todella hyvää minun uskolliselle salanderilaiselle pojan- ja veljensydämelleni, ja melkeinpä minua pahoittaa, täytyessäni kieltäytyä siitä huvista, johon niin mielelläni ottaisin osaa. Kenties pitävät siskot kovin epäkohteliaana, että minä täytymyksistäni näin omin päini päätän, mutta se on nyt niin, että minä en voi häiden takia täällä oleskeluani yhtäkkiä keskeyttää, kun mahdollisesti ei sitten enää tulisi takaisin tänne palatuksi, kerta siellä ollessani. Äitimme, johon sydämeni erikoisemmin on kiintynyt, se olkoon sanottuna ilman mustasukkaisuutta herättämättä, ymmärtää minua kyllä!

"Rakkahin isä! Minun on Sinulle tunnustettava, etten minä täällä juridiikkaa harrastakaan, kuten puhe oli, vaan Englannin historiaa, jonka yhteyteen tosin aina hiukan lakitiedettäkin punoutuu. Tiedän kyllä, ettei tarvitse matkustaa juuri niihin maihin, joiden historiaa yleensä tahtoo tutkia, mutta asianomaisessa maassa ja asianomaisen kansan keskuudessa eläen on tilaisuudessa saamaan havainto-opetusta, jota ei ole halveksiminen.

"Minun on nyt siirryttävä siihen, mitä aion Sinulle ehdottaa ja mikä on juuri edellisen kanssa yhteydessä. Sinä olet tähän saakka toivonut, että minä heti kotiin palattuani rupeaisin käytännölliseksi lakimieheksi ja samalla alkaisin ottaa osaa poliittiseen elämään. Tämän minä suostumuksellasi ottaisin mielelläni hiukan toisin. Lakitiedettä harrastaisin minä voimieni mukaan edelleenkin, mutta minä tunnen voimakkaan halun antautua historian opinnoihin enemmän kuin mitä tähän saakka on ollut laita, ja siihen nähden olen ajatellut seuraavasti. Varallisuutemme sallisi minun jonkun aikaa elää kotona riippumattomana yksityistieteilijänä, jonka ohessa minun sopisi, etten leipääni turhaan söisi, hoitaa jotakin tointa Sinun kauppaliikkeessäsi. Olenhan jo ennenkin monet tunnit kirjoittanut kanssasi pulpettisi ääressä. Jos siitä sitten noin vähitellen sukeutuisi mukiin menevä kauppias, niin eihän jonkunlainen oppineisuus olisi hänelle miksikään vahingoksi ja kysymys liikkeesi tulevaisuudesta olisi samalla toistaiseksi jotenkuten ratkaistu. Siis: Nuori juristi työskentelee tarpeen ja tilaisuuden mukaan isänsä kauppahuoneessa ja harrastaa sen ohessa historiaa kotitarpeikseen, ymmärtääkseen paremmin tulevaisuutta ja osatakseen sen laatua ja ehtoja arvostella."

"Mitä pentelettä tämä on!" keskeytti Martti Salander lukemisen, turhaan mietiskellen näiden lauseiden tarkoitusta. Mutta sitten luki hän edelleen: "Mihinkä tämä tähtää? kysynet Sinä. Minä selitän sen heti. G:ssä ollessani seurustelin minä muutamain maanmiesteni kanssa, jotka hyvin mielellään keskustelivat kotimaan valtiollisista olosuhteista jaottivat viisaan pohdinnan alaisiksi sieltä saapuneet tiedot. Eräs heistä, joka on kotoisin X:n kanttonista sai vieraakseen kylpemään matkustaneen isänsä. Tämä vietti yhden illan poikansa ja meidän seurassa, kuunnellen keskustelujamme, joihin me tuon vanhan herran itsensäkin pian kiedoimme. Kuullessaan meidän kiivaita ja maltittomia arvostelujamme johtopäätöksineen, että tarvittaisiin vereksiä voimia, uutta lain-laatija polvea, joka vasta voisi vallitsevat epäkohdat poistaa, nauroi vanhus ja arveli, että hänen kokemustensa mukaan ei ole kysymystä niinkään vereksistä voimista, joita sitäpaitsi jo tuon ihmisten keskenkin yleisen kiertokulun kautta lakkaamatta lisää virtailee, kuin päinvastoin ennen saavutetun järkevämmästä ja uuraammasta muovailemisesta. Hän kertoi nyt havainnollisesti, kuinka hän oli kolmannen kerran kokenut, että voimakkaan muutoksen jälkeen niiden miesten pojat, jotka tuon muutoksen olivat aikaan saaneet ja jotka olivat parhaassa miehuuden ijässään, olivat vielä kouluissa ollessaan liittyneet yhteen ja sopineet tahtovansa asiat jotenkin aivan toisin järjestää, jahka siihen tilaisuutta tulisi. Tietämättä mitä tuo ennen kuulumaton järjestys oikeastaan sitten oli oleva, olivat he jälkeenpäin todellakin pitäneet sanansa, ikäänkuin jos Rütlin niityllä olisivat siitä valan vannoneet, ja kaiken aikansa sotkeneet ja häirinneet pyhänä pidettävää lainlaadintaa, kunnes sitten heidän omat jälkeläisensä vannoivat samanlaisen valan ja auttoivat tai ainakin koettivat suurella melulla heitä asemiltaan pois auttaa. Tässä valossa katsottuna, arveli hän, on edistys vain sokeaa kiiruhtamista loppua kohti ja muistuttaa koppakuoriaista, joka juoksee pyöreän pöydänkannen yli ja reunalle saavuttuaan putoaa lattialle tai korkeintaan kiertää reunaa pitkin ympäri, jollei se pidä parempana kääntyä ja palata takaisin, jolloin se vastakkaisella puolella tulee jälleen reunalle. On luonnonlaki, että kaikki elämä tulee sitä nopeammin loppuun eletyksi ja sammuu, kuta väsymättömämmin elämänsuoni pulputtaa. Sen vuoksi, lopetti hän leikillisesti, ei hän voinut pitää juuri tarkoituksenmukaisena keinona elämän jatkamiseen sitä, että joku kansa itsessään ituina kätkeytyvät kehityksen lopputulokset ennen aikaansa kuoliaaksi ahdistaisi sekä samalla itsensäkin murhaisi.

"Jouduimme tästä vanhan herran nuhdesaarnasta kelpolailla hämillemme, mutta otimme sen arvonannolla vastaan; meidän täytyi myöntää siinä olevan totta, sillä olimmehan itsekin jo varhain samanlaista huomanneet, ja me nauroimme hänen leikinlaskulleen.

"Jälestäpäin puhelin minä erään läheisemmän ystäväni kanssa useat kerrat tuosta samaisesta keskusteluaiheesta. Me harkitsimme tuon vanhuksen näkökannalta poliittisia päiväntapauksia, joita kotimaasta kuulimme. Lyhyesti, me päätimme lopulta olla, päinvastoin kuin nuo koulupoika-agitaattorit, näyttelemättä uutta sukupolvea, vaan hiljaisuudessa valmistautua kelvollisiksi kaikkien tapausten varalle aikoina, jolloin voisi käydä tarpeelliseksi olla mukana ja löytää paikka itselleen. Yleensä, päätimme me, on tarpeellista ajatella yleisiä asioita, mutta ei muiden mukana suutaan soittaa.

"Paras isä! Siten on mielipiteeni, joista johtuu edellä esittämäni menettelytapa, sikäli kuin sinä nyt ensinnäkin voit poikaasi siinä muodossa kotona sietää. Veron, jonka jokainen koti on julkiselle elämälle velkaa, maksat sinä toiminnallasi toki yllinkyllin, niin että minä voin vielä hyvän aikaa Sinun esimerkkisi varjossa rauhallisesti itseäni kehitellä!"