Part 2

Männikön Liisa istui uuninkupeella olevalla rahilla rukkiaan hyrryytellen. Mutta poljenta hidastui hidastumistaan, kunnes se viimein kokonaan lakkasi. Liisa-muori nosti rukkinsa syrjään, vetäisi verkalleen villakopan esille rahin alta ja rupesi tekemään lepeitä.

Pyöräyttäessään pehmeän lepereen toisensa jälkeen koppaan vilkaisi hän silloin tällöin kuin salavihkaa huoneen perällä olevaan vuoteeseen josta aika ajoin kuului hiljaista, tukahutettua voihketta.

Pitkä, äänekäs vaikerrus pakotti muorin viimein nousemaan. Hän läheni vuodetta.

-- Jo taitaa tosi tulla? -- Muori korjasi lattialle valumassa olevaa peitteenriekaletta.

Kalpea, läpikuultavaksi laihtunut nainen vuoteessa ei vastannut mitään. Muori ei edes ollut selvillä siitä, oliko sairas kuullut hänen sanojaan vai muutenko vain halutti olla vaiti. Liisa-muori jäi siitä syystä hetkeksi arvelevasti tuijottamaan eteensä. Hän ei näyttänyt tietävän, mitä nyt tehdä.

-- Anteeksi, kun näin valittelen, -- kuului viimein arasti vuoteesta.

-- Eipähän siinä mikä auta. -- Muori huokasi ja siirsi kaljatuopin pöydältä vuoteen vieressä olevalle tuolille. Sitten hän hiljaa huojutellen ruumistaan edestakaisin jäi seisomaan vuoteen jalkopäähän: aivan kuin odotellen, eikö sairas jatkaisi puhetta.

Sairaan käsi kohosi pyyhkimään hikeä otsalta -- Kyllä minä tähän kuolen, sanoi hän hiljaa.

-- Niinhän ne kaikki uskovat, kun se ensi kerran eteen tulee. Ja kun sitten vielä joutui tuollaiseen kurjaan tilaan, ettei päänpehmikettä lapselle, -- ei -- --

-- Älkää puhuko, älkää puhuko! -- Läpikuultaviksi! laihtuneet kädet ojentuivat torjuvasti muoria kohti.

Mutta muori ei hellittänyt. -- Ainahan puhuminen vähän helpottaa, -- selvitteli hän levollisesti samalla kuin asettui vieressä olevalle tuolille valmiina kuulemaan, jos jotain kuultavaksi annettaisiin. Eikäpä tuossa liikaa olisikaan, jos annettaisiin, kun hän, muori, oli avannut ovensa tällaiselle ventovieraalle ja kurjassa tilassa olevalle kulkijalle.

-- Ei minulla ole mitään ihmisille uskottavaa. Kaikki tietävät tekoni.

-- Mutta lapsenkin tähden, -- pitkitti muori itsepintaisesti.

-- Minä olen kirjoittanut. Siinä on selvä osoite ja merkkejä riittävästi. -- Pidättehän vain huolta lapsesta siksi kun tulevat hakemaan. Rahaakin -- --

Lause katkesi valitukseen.

Liisa-muori huojuttelihe vielä hetken edestakaisin tuolillaan, teki sitten päätöksensä ja nousi. Otettuaan olkikuvon pankolta levitti hän sen lattialle, asetti vanhan nuttunsa päänaluseksi, kietaisi huivisiekaleen ympärilleen ja paneutui pitkäkseen. Yön unesta ei arvattavasti tulisi mitään. Se oli siitä syystä otettava etukäteen.

Vuoteessa makaava seurasi katseillaan muorin levollista askartelua. Ja kun hetken kuluttua äänekkäät kuorsaukset ilmoittivat mummon nukahtaneeksi, ei se näyttänyt sairasta hämmästyttävän. Hän vain huokasi omituisen pitkään -- osaksi kuin helpotuksesta, mutta raskaasti samalla -- haikean raskaasti. Rauhaan pääseminen muorin tutkisteluista helpotti, mutta samalla tuntui raskaalta kun ei ollut ketään -- ei ketään koko maailmassa --.

Kyyneleet kihosivat äkkiä silmiin suurina ja polttavina.

Kuinka lyhyt olikaan askel onnen huipuilta alas kammottaviin kuiluihin! Puolisentoista vuotta sitten he vasta olivat tutustuneet ja nyt -- --

Hän painoi silmänsä umpeen kuin päästäkseen rauhaan, Mutta ajatus ja muisto toisensa jälkeen tunki väkipakolla esiin. Niinkuin voimakas hyökylaine, joka rannalta tempaa huolettomana leikkivän lapsen, oli voimakas, ennenaavistamaton tunne riistänyt hänet valtoihinsa. Hän oli kuin lumottu. Ei mikään pystynyt häneen. Eivät sanat, eivät varoitukset, eivät lukemattomat ennen nähdyt esimerkit. Hän uskoi omaa kohtaansa kokonaan toisten kokemuksista poikkeavaksi. _Toisia_ oli ilkeämielisesti petetty. _Hän_ oli saanut osakseen rakkautta, jonka suuruudelle ei löytynyt sanoja ja jonka voima vasta oli hänelle kirkastanut elämän sisällön ja arvon. _Toiset_ olivat joutuneet tunnottomien ihmisten leluiksi. _Häntä_ kannatti tuo suuri, kaikkensa antava, mutta myöskin kaikkea vaativa rakkaus. Ja se _oli_ häntä vastakin kannattava -- läpi kaiken. Siitä hän silloin oli vakuutettu.

Tukahduttava tunne ahdisti häntä äkkiä. Oli kuin kova luiseva käsi olisi iskeytynyt hänen kurkkuunsa siinä samassa katkaistakseen elämän. Käsi oli epätoivon. Sen ote oli hänelle tuttu.

Sairas peitti kasvot käsillään ja parahti.

Hyvä Jumala, kun näitä tuskia oli niin monenlaisia! Hulluuteen tämä vei. Minuutitkin tuntuivat mittaamattoman pitkiltä tällaisessa helvetillisessä poltteessa. Ja kun ruumiin tuska vähän helpotti, silloin poltti sielua sitä pahemmin.

Hän ei voinut eikä tahtonutkaan tehdä itseään syyttömäksi. Vaikkakin hän oli nuori -- ei vielä kahtakaan kymmentä; -- oli hän jo täysikäinen ihminen. Hänen olisi pitänyt tietää minkä teki, ja sittenkin nousi syytös toista kohtaan nyt polttavan katkerana sisimmästä.

_Hänellä_ oli ollut ikää kaksin verroin. _Hän_ tiesi kaiken aikaa mitä tarkoitti, mutta olipa hänellä silti ollut tuntoa teeskennellä.

Tai ehkä siinä ei ollutkaan teeskentelyä. Naimisestahan ei ollut puhettakaan, ennenkuin hän itse otti sen puheeksi silloin kun kaikki särkyi. Toinen oli vain antanut tulisen tunteen kuin hehkuaaltona tarttua elämänhaluiseen, nuoreen tyttölapseen. Hän oli vain vakuuttanut, ettei hän koskaan ennen ollut nähnyt toista näin suloista, ei koskaan rakastanut näin. Ja ne sanat ne olivat olleet hunajaa ja mettä nuorelle mielelle. Ne olivat iloa ja ihailua ikävöivälle kuin humaltava viini.

Hän vaikeroi ääneensä ja painoi kädet toisiinsa niin, että rystyset rusahtivat. Mutta kohta kun vaiva vähän helpotti, täytyi taas ajatella.

Sinä leutona maaliskuun iltana, jolloin hän tapasi Katrin itkemässä porttikäytävän pimennossa, oli pelko ensi kertaa riipaissut hänen rintaansa. Siihen asti hän oli luottanut, luottanut ehdottomasti. Mutta Katrin lohduton tuska ihan kuin tarttui häneenkin. Emäntä oli ajanut Katrin pois palveluspaikasta ja oli puhunut kovia sanoja kevytkenkäisistä tyttöletukoista, jotka polkevat ihmisarvonsa likaan kuin minkähän arvottoman vaateriekaleen. Arvo! Se oli kuin uusi ja ennen kuulematon sana Katrille. Että hänelläkin oli arvoa, siitä ei ennen kukaan ollut puhunut, ei emäntä eivätkä liioin ne, jotka olivat antaneet potkun tai torasanan huutolaislapselle. Mutta nyt se sanottiin täynnä armotonta halveksumista.

Siinä Katrin vavistessa itkussaan oli se ajatus äkkiä kuin salama leimahtanut hänen omassa sisimmässään, että jos hän itsekin kerran noin pimennossa itkee särkynyttä onneansa, jos hänkin pettyy?

Mutta samana iltana hän taas oli ajelulla kaupungin ulkopuolella, ja lähenevän kevään kiehtova, salaperäinen hämy viihdytti hänen pelkonsa suloiseen unhotukseen.

Sairas huitoi käsiään tuskaisesti kuin huitoakseen itsesyytökset etäälle luotaan. Hän ei tahtonut muistella, ei ajatella. Häntä ei puolustanut sekään, mikä oli Katrilla puolustuksena. Katri oli pienestä asti ollut tuuliajolla, mutta hänellä oli ollut hyvä koti ja hyvät vanhemmat. Tilaa olisi ollut kotona hänellekin. Mutta hänellä oli pienestä pitäen ollut sellainen vastustamaton halu kaiken kauniin ja hienon perään. Eikä sitä kukaan kotona ymmärtänyt. Anna-Stiina kaikkein vähiten. Sitä moitittiin vain herraskaisuudeksi. Sentähden rupesi mieli tekemään Helsinkiin. Ja siellä sitten -- --

-- Oi -- vooi -- vooi --!

Ja kuinka ne vieläkin kiusasivat nuo syvät, säihkyvät silmät ja nuo huulet, jotka suutelivat niin että koko maailma unohtui!

Koko sielunsa voiman hän oli pannut siihen rakkauteen, jonka ne hänessä herättivät ja nyt, nyt teki mieli -- kirota tuota kaikkea.

Vaikka olihan hänessä itsessäänkin ollut noita kuumia tunteita ja tuota kummaa, kahlehtivaa voimaa, johon kaikki pelokkaat, vastustelevat ajatukset upposivat kuin meren syvyyteen.

Hän kirkaisi taas ja kädet iskeytyivät kouristuksen tapaisessa tuskassa kiinni vuoteen laitaan.

Jos nyt edes olisi voinut puhua jollekulle -- semmoiselle, joka ei olisi udellut eikä tuominnut, vaan joka olisi armahtanut ja auttanut tässä kauheassa kamppailussa! Pian hänen oli astuttava tilille. Hän tunsi sen. Ja tili kammotti. Helvetin tuskia hän jo kauan oli karsinut sielussaan. Helvetin tuskia hän nyt tunsi koko olemuksessaan. Hän ei jaksaisi kestää niitä pitemmälle -- -- iankaikkisuudesta iankaikkisuuteen. Ei, ei!

-- Auta -- auta!

Hiki valui virtana sairaan otsalta. Ruumiin tuskat yltyivät, mutta ajatukset eivät silti vielä helpottaneet.

-- Hyvä Jumala, jos lapsi on tyttö ja hän vielä joutuu tällaisille jäljille! Se ajatus puhkaisi viimein kyynelten tyrehtyneen sulun. Hillitön itku vapisutti sairasta ja pani vuoteenkin nytkähdyksittäin tärähtelemään.

Viimein ruumiin tuskat kuitenkin kävivät ylivoimaisiksi. Ne katkaisivat ajatuksilta niiden raatelevan odan. Ja kun Liisa-muori valitusten herättämänä viimein, nousi katsomaan, oliko apu jo tarpeen, ei hän sairaalta enää kuullut muuta kuin epätoivoisia, katkonaisia huudahduksia: Armahda, -- armahda! -- Korjaa lapseni! Auta ja korjaa!

Aamuyöstä tyhjensi Liisa-muori raskaasti huokaisten lepeet rahin alla olevasta kopasta, teki tilan koppaan ja laski siihen vasta kapaloimansa lapsen.

Kun hän oli saanut sen tehdyksi, kuuli hän heikon äänen vuoteesta kutsuvan. Muori meni lähemmäksi, sillä hän oli käynyt huonokuuloiseksi.

-- Antakaa minun nähdä lapsi!

-- Niin nätti tytöntyllykkä, katsokaas vain, kehaisi muori mennessään lasta ottamaan. -- Kyllä tämä tulee aikoihin elämässä. Jo sen näkee ensi eleistä.

-- Kenenkä näköinen? -- Äiti kurotti väsyneesti kättään kopan laitaa kohti, koetti nostaa päätään ja näki lapsensa. Mutta samassa hän kävi valkeaksi kuin palttina, ja pää hervahti takaisin vuoteelle.

Siunaillen kiidätti muori lapsen takaisin koppaan ruveten sitten virvoittelemaan tiedottomaksi mennyttä äitiä.

Vanhat kädet vapisivat ja leukapielet loksahtelivat kuin vilussa toisiinsa. Liisa-muorista tuntui kaamealta näin öiseen aikaan olla yksin kahden tällaisen avuttoman eläjän kanssa. Pappikin oli peninkulmien takana eikä edes nimismiehen rouvakaan tainnut olla kotona.

Aamu oli purevan kylmä. Sekä mökkien että talojen ikkunaruudut olivat vahvassa jäässä, ja missä eivät vastavarustukset talvelle olleet parhaita, oli jäinen huurre päässyt hiipimään huoneen nurkkienkin sisäpuolelle.

Nimismiehellä lämmitteli palvelija huoneita. Saatuaan tulen syttymään vieras- ja ruokailuhuoneessa hän haki keittiöstä uuden halko-sylyksen ja meni makuuhuoneeseen, jossa Martti nukkui. Hän nykäisi oven voimalla auki, pudotti kolistellen halkosylyksen uunin eteen ja rupesi latomaan puita pesään. Sitten hän vihaisesti vetäisi pellit auki, kiskaisi kappaleen tuohta valkeapintaisen koivun kyljestä ja raapaisi tulta. -- Martti hoi, sanoi hän sitten kuin herätellen.

-- Hyvää huomenta, tuli samassa vuoteesta vastaukseksi. -- Onko ulkona kova pakkanen? -- Kysymyksessä väreilevä aikaihmisen huoli oli omituisessa ristiriidassa niiden herkkien pikkupojan kasvojen kanssa, jotka kohosivat peitteen reunalle katselemaan vuoteen ulkopuolella olevaa maailmaa.

-- Rouvalla on hyvät turkit. Hanna jatkoi levollisesti tulen virittämistä.

-- Sinä vastasit siihen mitä ajattelin, tuli selittävän pikkuvanhasti Martin vuoteesta. -- Äitikin tekee sillä lailla. Mutta äiti on äiti.

-- Kello käy yhdeksättä, muistutti Hanna välittämättä ensinkään Martin ajatusjuoksusta. Hän karisti rikat esiliinastaan lattialle, vilkaisi vielä kerran muistuttavasti Marttiin ja meni sitten askareilleen keittiöön.

Martti jäi yhä vuoteeseen. Tällainen tilallaan viruminen ei ollut hänen tapojaan. Äiti ei pitänyt sellaisesta. Mutta Hanna oli sittenkin tyhmä, kun ei ymmärtänyt, että tämä päivä oli toisenlainen kuin kaikki muut ja sai olla sellainen jo aamusta alkaen. Odotus kävisi vielä pitkäksi, vaikka koettikin vähän lyhennellä päivää näin alkupäästä.

Martti vetäisi peitteen korviin asti ja siirsihe samalla sen verran syrjään, että näki valkean, joka nyt iloisesti loimuten valaisi puolipimeää huonetta.

Nuo takassa tanssivat tulikielekkeet olivat niin kauniit! Ja oli niin suloista painua tähän vuoteen lämpimään pehmeyteen, kun kaikesta tunsi, että ulkopuolella oli kirpeän kylmää.

Joskus juhla-aamuin oli äidillä tapana antaa hänen nauttia tällä tavoin. Ja nythän oli juhla jos koskaan, kun äiti oli tulossa kotiin!

Olikohan talvi muuten koskaan ollut niin pitkä, niin pimeä ja niin kova kuin tänä vuonna äidin ollessa viikko määriä iso-isän tauti- ja kuolinvuoteen ääressä. Jos koetti olla ulkona -- niinkuin Martti näihin aikoihin enimmäkseen oli tahtonutkin -- olivat nenä, korvat ja posket ainaisessa paleltumisen vaarassa. Ja sisällä oli peloittavan yksinäistä.

Joko siellä ei ollut muita kuin keittiössä askarteleva Hanna, tai istui isä työhuoneessaan -- mikä oli vieläkin pahempaa. Sillä silloin täytyi kulkea ainaisessa pelossa, että jos erehdyksessä tulee tehneeksi jotain, josta isä suuttuu. Tai jos tulee niin ikävä äitiä, että rupeaa itkettämään, ja isä sen näkee -- --

Kun olisikin sellainen itku ollut kuitattavissa ainoastaan isän antamalla selkäsaunalla! Mutta kun äiti siitä, kuten muustakin saisi kuulla, että tuollainen raukka tuo poika on, ihan kuin sinäkin! Ja kun äidin kasvoihin silloin nousisi suuri, hätääntynyt tuska siitä, ettei Martti jaksa olla reipas, ei opi mieheksi.

Mutta mitäpä näistä tänään! Ja mitä talven pakkasistakaan! Nyt isä oli virkamatkoilla, ja äiti oli tulossa kotiin!

Martti lennätti äkkiä peitteen päältään, karkasi pystyyn ja rupesi pesukannusta kaatamallaan vedellä valelemaan hentoja jäseniään.

Huoneessa oli niin kylmä, että henki näkyi huuruna ja vesi tuntui ihan polttavan. Iho nousi kananlihalle joka paikasta ja se tuntui hirmuisen pahalta. Mutta Martti puri hammasta ja koetti joutua. Äiti olisi ollut hyvillään, jos olisi hänet nyt nähnyt. Äitihän aina koetti reipastuttaa ja karaista, vaikkei isä sitä uskonut.

Saatuaan vähän vaatetta päälleen painui Martti kyykkysilleen ja rupesi hyppäämään jänistä ympäri huoneen. Se lämmitti. Ja samalla tuntui siltä kuin odotuksen ilo mieltäkeventävällä tavalla olisi purkautunut tähän hyppyyn.

Martin vielä hypätessä raotti Hanna ovea kutsuen aamiaiselle. Eikä Martilta mennyt pitkää aikaa ruokailuun, nyt jos ei muutenkaan. Hän oli muistanut, että tallipässi oli ruokittava ja valjaat pantava hyvään kuntoon, että Eira pääsisi ajelemaan, jos tahtoi. Äiti oli kirjoittanut, että Martin tästä puoleen aina piti koettaa pitää hyvää huolta Eirasta, joka oli kolme vuotta Marttia nuorempi.

Martin sydäntä sykähytti taas omituisella tavalla hänen ajatellessaan, että nyt äiti istuu reessä ja ajelee kotiinpäin. Ja vieressä istuu pieni vieras tyttö, joka tästäpuoleen tulee olemaan ihan kuin Martin sisar. Vaikka eihän hän ole sisar, eikä tätikään, vaan jotain ihmeellistä siltä väliltä -- sen tädin tyttö, jonka kanssa iso-isä meni naimisiin.

Poika olisi tietysti tavallaan paremmin sopinut toveriksi. Mutta vaikka Martin ei oikein tehnyt mieli myöntää sitä edes itselleenkään, oli hän oikeastaan iloinen siitä, että odotettu oli tyttö. Hän ei pitänyt pojista. Ne olivat tavallisesti kova-äänisiä, rakastivat rajuja, räyhääviä leikkejä ja haukkuivat "mamsseliksi" sitä, joka oli toisenlainen tavoiltaan. Isäkin olisi ehkä vain entistä useammin päässyt sanomaan, että tuollainen sinä olet, toisenlainen kuin muut. Tytöt olivat hiljaisempia. Ja jos ei tahtonut olla heidän kanssaan, jättivät he rauhaan. Tämä Eira varsinkin kun oli nuorempi, ei kai tekisi haittaa. Hän nukkuisi jo kun Martti menisi maata. Ja äiti tulisi kuten ainakin istumaan Martin vuoteen laidalle, ja siinä he hiljaa puhelisivat toisilleen kaikesta mitä päivä ja eletty elämä oli mieleen tuonut.

Omituinen hiukaiseva nälän tunne väräytti Martin sisintä. Nuo joka ilta uudistuvat puheluhetket, jolloin äiti istui hänen vuoteensa laidalla käsi hänen kädessään, olivat olleet Martin elämän juhlahetkiä, hetkiä, joista lähti voimaa ja sisältöä koko muuhun elämään. Eikä hän koskaan ennen ollut jäänyt näitä vaille ennenkuin nyt tänä talvena, jolloin äidin oli ollut lähdettävä iso-isän luokse. Ja nyt, nyt tämän pitkän, haikean eron jälkeen oli äiti tulossa!

Martti paiskasi tallinoven kiinni ja lähti täyttä, karkua pihan poikki. Hanna oli sanonut äidin tulevan noin puolenpäivän aikaan, ja nyt saattoi kello jo olla vaikka miten paljon.

Mutta kellopa ei ollut vielä yhtätoistakaan.

Vitkalleen ripustaessaan takkiansa etehisen naulaan kuuli Martti valkean räiskyvän isän huoneessa. Hanna oli nähtävästi tehnyt sinne tulta vasta nyt myöhemmällä. Valkea loimusi siis nyt paraimmillaan.

Martti epäröi hetken. Hän ei yleensä mielellään mennyt isän huoneeseen. Siinä oli samaa kolkkoutta, jota isässäkin. Sydän nousi ihan kurkkuun, kun isä vain katsoi. Ja jos silloin piti vastata, kävi puhe änkyttäväksi -- josta isä tavallisesti suuttui. Mutta nyt oli isä matkoilla. Ja iloisesti loimuavan, sitten vähitellen hiipuvan ja riittyvän valkean katseleminen oli Martin parasta huvia.

Hän avasi varovasti isän huoneen oven, meni suoraa päätä uunissa loimuavaa valkeata kohti ja jätti oven takanaan, selkosen selälleen. Huone tuli kuin valoisammaksi ja turvallisemmaksi sillä tavoin. Isän ollessa kotona oli ovi aina suljettuna.

Martti vetäisi tuolin läheisestä huoneen nurkasta, asetti sen pienen matkan päähän uunista, kapusi tuolille, painoi käsivarret polvien varaan ja jäi siihen tuijottamaan eteensä.

Hän näki reen, joka liukui eteenpäin tietä pitkin. Reki liukui. Jalas natisi. Hevosen kaviot kopsahtelivat. Ja äiti tuli.

Hän heräsi ajatuksistaan, kun pihalta kuului tiukujen helinää.

-- Pois, pois, paleltumasta, hätisteli äiti, kun Martti lakittomin päin ryntäsi suoraan pihalle. Äiti itse oli aivan kuin suuri vaatemytty. Ja toista samanlaista, mutta pienempää myttyä hän kaivoi esille nahkasista sitten työntäen sen edellään sisään ovesta. Mutta samassa kun äiti oli astunut ovesta sisään, tunsi hän Martin häneen naulautuneen katseen, hellitti otteen kuljettamastaan mytystä ja avasi sylinsä. -- Oma rakas, rakas poikani!

Viikkokausien näännyttävä ikävä nousi äkillisenä itkunhaluna Martille kurkkuun. Mutta äidin silmissä hän samassa näki lujan vaatimuksen: Martti, ole mies! -- Itku painettiin alas ja koko raskas menneisyys upotettiin äidin avattuun syliin.

Viimein äiti kuitenkin muisti Eiran, irroitti kätensä Martin kaulasta ja alkoi aukoa Eiran päällysvaatteita. Sitten hän pani Eiran käden Martin käteen ja sanoi, että heidän tästä puoleen aina piti olla hyvät ystävät.

Istuttiin ruokasalissa sinne katetun kahvipöydän ääressä, ja jälleennäkemisen ilo oli viriämässä korkeimmilleen, kun Hanna odottamatta avasi keittiön oven ja työnsi sieltä pakkasesta aivan punakkanaamaisen naisen tulemaan. Samassa kun nainen näki äidin, tulla humppuutti hän suoraa päätä pöydän ääreen ja rupesi siinä hätäisesti toimittamaan asiaansa. Männikön-Liisan mökiltä hän tuli. Hän oli tullut sinne aamuhämärissä ja tavannut Liisan hätääntyneenä vieraan, kuolemaisillaan olevan naisen ja pienen vastasyntyneen lapsen kanssa. Pappiakaan ei voinut saada sinne. Sentähden oli Kaisa ottanut lähteäkseen tänne tiedustelemaan, eikö nimismiehen rouva ollut kotona ja eikö hän ottaisi tullakseen kuolematatekevän luokse.

Martti näki äidin kasvoista tämän käyvän alakuloiseksi. Äidistäkin oli tietysti ikävä taas lähteä pois kotoa. Mutta hän ei epäröinyt. Hän antoi määräyksensä Hannalle, käski Marttia kiltisti pitämään seuraa Eiralle ja istui muutaman minuutin kuluttua uudelleen reessä.

Martti nieli nielemistään, kun näki reen katoavan näkyvistä. Mutta muistaen äidin pyyntöä hän koetti parastaan huvittaakseen Eiraa. Käytiin tutustumassa tallipässiin. Katsottiin mäet ulkona ja leikkipaikat sisällä. Otettiin kuva- ja kertomuskirjat esille. Mutta kun päivällinen oli syöty ja koko huviohjelma läpikäyty, eikä äitiä vieläkään kuulunut, lannistui molempien lasten mieli. Eira rupesi itkeä tuhertamaan. Hän tahtoi kotiin, omaan kotiin isä-ukin luo. -- Isä-ukki oli hyvä. Hän antoi piparikakkuja laatikosta. Ja hän leikkasi paperista lehmiä, lampaita ja harakoita, jotka söivät oikeita mustikoita pienistä paperikupposista.

-- Minä en osaa laittaa sellaista, tunnusti Martti taitamattomuutensa tuntevan nöyryys äänessään.

Eiran itku yltyi siitä yhä. Hän tahtoi "ukin" luo.

-- Ukki on taivaassa. Äiti kirjoitti minulle, yritti Martti arasti.

Silloin Eira lakkasi itkemästä. Hänen huulensa vain vavahtivat ja kasvot ilmaisivat liikuttavaa pyrkimystä itsensähillitsemiseen. Sitten hän painoi päänsä vieressä olevalle sohvatyynylle ja jäi siihen liikahtamatta makaamaan ajatuksen väsyneenä pysähtyessä siihen käsittämättömään tosiasiaan, että ukki kylmänä ja kankeana oli maannut mustassa arkussa, vaikka toiset sanoivat hänen olevan "taivaassa".

Martti hiipi hiljaa ikkunan luokse. Ulkona oli jo pilkkoisen pimeä, mutta hän tuijotti pimeyteen itsepintaisesti kuin kaipaavilla katseillaan jouduttaakseen äidin kotiintuloa.

Viimein helähtikin äidin tiuku pihalta. Mutta kun Martti oven avautuessa tahtoi juosta suoraan äidin syliin, nostikin äiti varottavasti kättään. Hänellä oli käsivarsillaan vaatekäärö, jonka hän hellävaroen kantoi suoraan omaan vuoteeseensa.

-- Äiti, äiti jääkö tuo meille, uteli Martti äidin aukoessa suojahuivia lapsen ympäriltä.

-- Vähäksi aikaa ehkä, sanoi siihen äiti. Ja Martista näytti siltä kuin äiti olisi tahtonut itkeä.

-- Minkätähden vähäksi, tiedusteli Martti hänkin kohta painuen mieleltään alakuloiseksi.

-- Ei kai isä mielellään ottaisi monta uutta lasta yht'aikaa. -- Äiti koetti hymyillä, mutta Martti kuuli hänen raskaasti huokaavan.

Samassa tuli Hanna, ja äiti rupesi näyttelemään hänelle lasta. -- Tällainen kaunis, pieni tyttö, sanoi äiti hellästi vetäisten pienen myssyn syrjään, niin että silkinkiiltävä, musta tukka tuli näkyviin. -- Ja tällainen on lähetettävä ulos maailmaan. -- Äidin äänessä oli kuin itkua.

Äiti haki sitten sohvannurkkaan nukkuneen Eiran syliinsä, riisui hänet varovasti ja vei hänelle varattuun vuoteeseen. Sitten tuli hän Martin luokse. Ja juhlaa se tietysti oli, kun äiti taas kerran illan tullen oli poikansa luona. Mutta sittenkin tuntui Martista kuin tämä suuri juhlapäivä -- ihmeellisin hänen tähänastisessa elämässään -- jollain omituisella tavalla olisi mennyt pilalle tuon käärön tähden, joka nyt makasi tuossa äidin vuoteessa. Se se oli riistänyt äidin pois hänen luotaan suurimmaksi osaksi päivästä ja se teki äidin vieläkin alakuloiseksi huolimatta illan merkityksestä.

Äidin käsi omassaan Marttikin viimein nukkui. Mutta halu nähdä äitiä herätti hänet vielä kerran.

Silloin äiti jo oli jättänyt hänen vuoteensa ja seisoi kumartuneena sen pienen, nukkuvan käärön puoleen. Äidin silmät olivat kyynelissä.

Tämä muisto jäi Martille päivän viimeiseksi.

Anna-Stiina Aaltonen seisoi puotinsa takaisessa kamarissa otsansa hiessä silittäen vaaleanpunaista juhlapukua. Oikeastaan harmitti koko homma häntä -- ei kuitenkaan itse työ, vaan se, että hän oli tekemässä sitä huolimatta selvästä käsityksestään, että se oli turhaa. Tummempi sinertävänpunainen kyläilypuku olisi hyvinkin kelvannut Sonjalle huomispäivän joulukemuissa. Mutta tyttö oli saanut päähänsä, että hänen piti olla vaaleissa -- tietysti ollakseen kaikkia muita hienompi -- ja pitipäs Anna-Stiinan silloin vain myöntyä.

Hän laski silitysraudan syrjään ja rupesi korjaamaan irti ratkoutunutta koristenauhaa.

Jos hän vain olisi ollut sama kuin ennen, ei hän totta totisesti nyt olisi seisonut tässä silittämässä. Mutta hän oli Sonjan suhteen käynyt merkillisen avuttomaksi. Hän souti ja huopasi, moitti itseään milloin leväperäisyydestä milloin liian suuresta ankaruudesta. Jos vieras olisi kasvattanut tyttöä, ei hänellä olisi ollut tällaista ristiriitaa. Mutta Anna-Stiinan täytyi aina ajatella sisarta. Häntä olisi ehkä pitänyt kohdella toisin. Ehkä hän silloin olisi suostunut jäämään kotiin ja säästynyt kurjille jäljille joutumasta.