Part 3

Sisaren muisto oli pannut Anna-Stiinan hänelle harvinaisella hellyydellä huolehtimaan siitä pienestä kapalolapsesta, jonka hän sisaren kuoleman jälkeen haki siitä pikkukaupungista, jonne muuan nimismiehenrouva oli lapsen toimittanut. Eikä se huolehtiminen raskasta ollutkaan. Päinvastoin. Ainoa mikä silloin harmitti, olivat ihmisten utelevat tiedustelut. Mutta hän osasi antaa heille nokalle niin, että he pian lakkasivat utelemasta. Hänestä se lapsen tähden oli parasta. Ja kun tytöllä vielä -- äidin pyynnöstä -- oli sellainen vieraskielinen nimi, niin eivät siitä, enemmän kuin ulkomuodostakaan voineet päätellä mitään.

Anna-Stiina nousi, laski työnsä syrjään, meni vanhanaikuiselle sifonierilleen, jossa hän säilytti arvopaperinsa, tilikirjat ja muut sellaiset. Pienestä piilolaatikosta hän otti esille kellastuneen kirjeen, kääri sen hitaasti auki ja rupesi sitä lukemaan. Hän osasi sen hyvästikin ulkoa, mutta oli sittenkin kuin avuksi katsella tätä vapisevalla kädellä kirjoitettua ja kyyneleillä kostutettua kirjettä. Se antoi uutta voimaa aina kun tehtävä tuntui ylivoimaiselta ja kun se ajatus tunki mieleen, että nyt ei enää kannata yrittää, nyt saa kaikki jäädä sikseen.

Sonjan ollessa pieni oli Anna-Stiina enimmäkseen ollut pehmeä hänelle -- sisaren tähden. Mutta kun tyttö ensi kertaa tavattiin valheesta, sai hän selkäänsä niin että muisti. Ja samoin sinä iltana, jolloin hän viskautui vieraan syliin ja rupesi tätä suutelemaan. Se ilta oli vieläkin Anna-Stiinan mielessä selvänä kuin eilinen päivä. Hän istui silloin tässä samassa puotikamarissa, jossa nytkin. Tuolilla lähellä ovea istui muuan kauppamatkustaja jo kääriytyneenä turkkiinsa, mutta vielä ennen lähtöään selvitellen muutamia asioita. Sonja oli jo aikoja nukkunut huoneen toisessa päässä olevassa vuoteessa.

Puheko lie sen vaikuttanut vai mikä, mutta tyttö heräsi, makasi hetken silmät selällään katsellen vieraaseen, kavahti sitten pystyyn, karkasi suoraapäätä vierasta kohden, painautui turkkien sisään hänen syliinsä ja suuteli, suuteli, suuteli. Anna-Stiina tuijotti kuin älyttömänä lapseen. Vieras nousi hämillään ja teki äkkilähdön. Mutta tuskin hän oli ehtinyt ovesta ulos, kun Anna-Stiina jo sai Sonjaa käsipuolesta kiinni, lennätti hänet kuin lapasen takaisin vuoteeseen ja alkoi lyödä, lyödä kuin vimmattu. Hänestä tuntui silloin siltä kuin lihallisuus kerta kaikkiaan olisi ollut poishakattava tästä onnettomasta lapsesta.

Hän kuuli vieläkin oman läähättävän äänensä: sinä, sinä miesten kurja suutelija!

Sinä yönä hän kuitenkin ensi kertaa ihan epätoivoisena kävi tilille itsensä kanssa. Oliko hänessä kasvattajaa? Ja vielä tällaisen lapsen kasvattajaa! Kuka oli koskaan häntä itseään kasvattanut? Niinhän hän oli saanut yletä ominneuvoin kuin metsän puut. Itse oli saanut ottaa oppia siitä mistä sitä sattui saamaan. Työ oli oikeastaan ollut hänen ainoa kasvattajansa. Mutta kykenikö sitä sellaisena toista opettamaan ja kasvattamaan? Ja kykenikö tällainen vanha visakanto, jolla ei ollut vanhemman mieltä eikä vanhemman kieltä kasvattamaan toisen vilkasluontoista lasta?

Anna-Stiina teki sinä yönä ensimmäisen päätöksensä kasvattajana. Hän päätti olla lyömättä lasta. Oli tytöllä minkälaiset taipumukset hyvänsä, eivät ne lyömällä lähteneet, jos eivät muuten.

Ja siinä päätöksessään Anna-Stiina oli pysynyt. Mutta siitä pitäen hän kasvatuksessaan olikin milloin soutanut, milloin huovannut. Parastaan hän joka tapauksessa oli koettanut. Hän ei siinä ollut säästänyt varojaan enemmän kuin vaivojaankaan. Tietopuolisessakin suhteessa hän tahtoi Sonjalle hankkia kaikkea sitä mitä hän itse kehitysvuosinaan haikeasti oli kaivannut. Kun Sonja oli päättänyt kurssinsa kansakoulussa, pantiin hänet lähikaupungin tyttökouluun. Ja Anna-Stiina muutti itse hänen kanssaan kaupunkiin pitääkseen huolta sekä tytön taloudesta että tytöstä itsestään. Irtiriistäytyminen kodista ja työstä oli raskas uhraus. Mutta kun onnistui saamaan luotettavat ihmiset huolehtimaan sekä liikkeestä että talosta, niin eihän siinä saanut ajatella omia mielitekojaan. Ne kaksi, joista Anna-Stiina eläessään lähinnä oli huolehtinut, olivat molemmat joutuneet karille. Anna-Stiina ei tahtonut kolmannen onnettomuutta omalletunnolleen.

Ja pääsihän Anna-Stiina yhdessä Sonjan kanssa kotiin aina kesäksi ja jouluksi!

Mutta nyt oli viimeinen joululupa käsissä. Sonja oli tyttökoulun ylimmällä luokalla. Ja kun hän keväällä saisi koulunsa lopetetuksi, ilmestyisi uusia pulmia hänen kasvatuksessaan. Hän tahtoisi tietysti jatkaa opintojaan, maalailla, soittaa ja ties mitä. Hänellä oli jonkunverran taipumuksia moneenkin eri suuntaan. Mutta kuinka silloin enää kävisi mahdolliseksi häntä seurata ja valvoa? Ja mistä edes ottaa varoja kaikkeen? Sonjalla oli erinomainen taito saada rahat hupenemaan käsistään. Nyt kouluaikanakin oli niitä mennyt ihan huimaavasti milloin mihinkin, koristuksiin, huveihin, arvattavasti usein makeisiinkin samoin kuin muuhun turhuuteen.

Anna-Stiina oli joskus koettanut vetää ohjakset kireälle, mutta hänelle viskattu sana "armollaeläjän" kovasta osasta sai hänet useimmiten peräytymään.

Sonja oli huomannut tämän valttinsa tehoisuuden, eikä hän unohtanut käyttää sitä.

Anna-Stiina laski kunnossa olevan puvun kädestään, ripusti sen Sonjan vuoteen viereen ja rupesi sitten tarkastamaan tytön sukkavarastoa, oliko se kunnossa. Hän oli tässä työssä, kun ulko-ovelta kuului tarmokasta koputusta.

-- Iltaa, iltaa, toisteli oven avautuessa iloisen ystävällisesti pitäjän nimismies. -- Totta kai sisälle lasketaan? -- Hän pyyhkäisi huurteista partaansa samalla kun hymähti Anna-Stiinan hämmästykselle. -- On vähän kiire, jatkoi hän sitten, -- ehkä saan tulla sisään näin turkki päällä, vaikka tulenkin tärkeissä asioissa.

Hän painautui keinutuoliin, pyyhkäisi vielä kerran hymähtäen partaansa ja kävi sitten asiaan. Se koski Anna-Stiinan kasvattia. Hän ei ollutkaan enää mikään köyhä, toisten elätettävä, vaan rikas perijätär, joka kykeni runsaasti palkitsemaan senkin kaiken, mitä Anna-Stiina oli hänen hyväkseen uhrannut. Nimismiehelle oli tullut tieto siitä, että tytön tuntematon isä oli kuollessaan jättänyt tyttärelleen koko melko suuren omaisuutensa.

Nimismies oli vasta saanut asiansa puhutuksi, kun Sonja rallatellen pyrähti sisään ovesta. Nimismies pyyhkäisi uudelleen partaansa -- hän teki sitä yleensä tuontuostakin -- hymähti ja nousi samalla lähteäkseen. -- Paras, kun itse kerrotte hänelle kaikki, sanoi hän Anna-Stiinalle nähtävästi hyvillään siitä, että sai tehtävän mukavasti siirretyksi toiselle. Sitten hän ojensi Anna-Stiinalle kirjeen, jonka muuan vainajan sukulainen tai läheinen tuttava oli lähettänyt samalla kuin tieto testamentistakin tuli. Kirje oli osaksi Sonjallekin, josta syystä se oikeastaan kuului tähän taloon.

Nimismies painoi lakin päähänsä, hyvästeli ja läksi. Samassa seisoi Sonja jännityksestä vavisten tätinsä edessä. -- Täti, täti, mitä on tapahtunut? Sanokaa pian!

Anna-Stiina pyyhkäisi otsaansa. Tehtävä ei hänestä ollut niinkään helppo. Hän olisi tahtonut sanoa sen oikealla tavalla ja kauniisti.

-- Täti kerro, kerro pian, intti Sonja tavoitellen kirjettä käteensä.

-- Älähän hätäile! Istu ja ole hiljaa, niin saat kuulla!

Anna-Stiina pisti levollisesti kirjeen hameensa taskuun. Sitten hän karisteli kurkkuaan. -- Sinullakin on ollut isä, hän alkoi, mutta joutui hämilleen siitä, että oli alkanut näin sopimattomasti.

-- Isäsi on jättänyt sinulle omaisuutensa perinnöksi... Nimismies kävi puhumassa, tuli sitten hätäisen kiireesti.

-- Hyvä, kulta, rakas täti! -- Anna-Stiina oli tukehtua Sonjan syleilyyn. -- Enkö minä enää olekaan köyhä? Onko minulla rahaa -- paljon rahaa -- vaatteisiin, makeisiin, tanssiaisiin, ulkomaanmatkoihin? Voi hyvä, kulta täti! -- Sonja tanssi pitkin huonetta.

Anna-Stiina ei puhunut mitään. Hänen ajatuksensa tuntuivat sekavilta ja raskailta. Hän oli tottunut syrjästä tarkastamaan elämän monimutkaisia tapahtumia. Nyt huimasi, kun aallokko oli temmannut hänetkin pyörteeseen.

-- Missä se kirje on? Anna täti kun luen! -- Sonja rupesi kaivelemaan tädin taskuja.

Mutta silloin Anna-Stiina voimalla riuhtaisi itsensä irti otteesta, meni viereiseen huoneeseen, -- joka näin talvisin oli Sonjan makuuhuone, ja työnsi oven säppiin. Sitten hän otti kirjeen esille, asettui lähelle lamppua ja rupesi lukemaan.

Hän luki hitaasti ja moneen kertaan. Kirje oli ruotsinkielinen ja se oli sisältönsäkin puolesta sellainen, että täytyi selvitellä ajatuksiaan oikein ymmärtääkseen, mitä siinä sanottiin. Se oli nimellisesti osoitettu nimismiehelle, mutta siinä oli välillä puhuttelua, joka koski Sonjaa. Sen oli nähtävästi kirjoittanut joku vilkasluontoinen naisihminen, joka oli pannut ajatuksensa paperille ihan sellaisina kuin ne hänen mielessään olivat syntyneet. Kirjeessä oli hienoja vieraskielisiä sanojakin ja sen sisältö tuntui oikeastaan jonkunverran epämääräiseltä. Mutta sen Anna-Stiina kuitenkin tästä käsitti, että joku hieno Helsingissä asuva rouva kutsui Sonjaa vierailulle luokseen ja muutenkin tarjoili kotiaan Sonjalle kodiksi, silloin ainakin kun se sattui olemaan asianomaiselle soveliasta.

Kun Anna-Stiina viimeinkin oli selvillä tästä kirjeen sisällöstä, avasi hän oven ja kutsui Sonjaa. Tämä näki kirjeen tädin kädessä ja sieppasi sen jo kynnykseltä itselleen.

-- Hyvänen aika täti, niin hienoa ja kaunista paperia! Ja katso, minkälainen kuorikin! -- Sonja käänteli, katseli ja ihaili. Sitten hän rupesi lukemaan.

-- Ja miten kauniisti hän kirjoittaa! -- Ihan rupeaa itkettämään! Ja haistappa tätä paperiakin! Mikä hieno tuoksu! -- Ihan on kuin olisin saanut äidin!

Sonja painui läheiselle tuolille ja hyrähti pieneen ilo itkuun.

Anna-Stiina katsoi häneen kuivin silmin. Hänen katseessaan oli jotain raskasta. -- On jo myöhä, sanoi hän harvakseen. -- Taitaa olla paras mennä nukkumaan.

-- Mutta täti, etkö sinä ole iloinen?

-- Olenhan minä. Tietysti. Mutta hyvää yötä nyt!

-- Niin, täti, minä olen saanut äidin, ja kyllä sinäkin saat jotain hyvää -- ehkä ihan silkkileningin!

Sonja ei ollut varma siitä, kuuliko täti hänen suurenmoista lupaustaan. Joka tapauksessa hän vielä lennätti tädin jälkeen iloisen: Ja ajattele mitä tytöt koulussa sanovat! -- Sitten hän hitaasti rupesi riisuutumaan.

Kesti kuitenkin kauan, ennenkuin hän sai unenpäästä kiinni. Ensin hän oli kauan ihan valveillaan, sitten hän vaipui jonkunlaiseen unen tapaiseen horrostilaan, mutta silloinkin kieppuivat ajatukset koko ajan äskeisen suuren tapahtuman ympärillä. Hän näki itsensä milloin ylimpänä ihailtavana komeissa juhlissa, milloin nuorena prinsessana, joka loistavalla aluksella purjehti aukeata, kimaltelevaa ulappaa kohden.

Vasta aamuyöstä hän vaipui tavalliseen uneen, poski painettuna hienopaperiselle, hyvältä tuoksuvalle kirjeelle.

II

VIERAALLA POHJALLA

Kirkkaan sinisenä kaartui kesäinen taivas Elben rannoilla upeilevan suurkaupungin yläpuolella. Aurinko oli jo puolipäivässä. Pistävän polttavana hehkui se kuumuuttaan laaksoon, jonka pohjassa Elbe lepäili laiskana ja pintaansa väräyttämättä. Ainoastaan lakkaamatta helteessäkin eteenpäin aaltoileva ihmismeri särki milloin minkin kulkuneuvonsa kautta sen rasvatyynenä paistavaa pintaa.

Kaduilla liikuskelevat näkyivät säännöllisesti etsivän siimespuolta ja raitiovaunuihin, jotka kuljettivat ihmisiä kaupungin läheisyydessä oleville kukkuloille, pyrki tällaisena paahdepäivänä tavallistakin enemmän väkeä.

"Weisser Hirsch'in" siimekkäissä puistoissa oli suhteellisen hiljaista. Siellä täällä asteli joku hellettä paennut kaupunkilainen, mutta varsinaiset asukkaat olivat täältä samoin kuin lähellä olevista huviloiden puistoista vetäytyneet asuntoihinsa. Vastakohtana ulkona vallitsevalle hiljaisuudelle kuuluikin huviloista vilkas puheensorina. Oli "lunch'in" aika. Toisin paikoin istuivat ateriata odottavat iloisesti puhellen huviloiden parvekkeilla, toisissa olivat he jo siirtyneet ruokasaleihin, joiden avatuista akkunoista nauru ja iloiset äänet tunkeutuivat kadulle asti.

Rouva Helmin pienessä huvilassa oltiin jonkunverran myöhässä. Päivä sattui olemaan oikea onnettomuuksien päivä. Huvila oli täynnä täyshoitolaisia -- mikä tosin ei ollut niinkään onnetonta. -- Mutta sitä tukalampaa oli, että keittäjätär oli nyrjäyttänyt kätensä ja samalla särkenyt talon parhaimman jälkiruokamaljakon.

Rouva Helm tuli keittiöstään kasvot kravunpunaisina ja pienet hikivirrat juoksemassa hehkuvia poskia pitkin. Olisi jo ollut aika soittaa joukko koolle, mutta hänen oli mahdoton esiintyä kohteliaana emäntänä saamatta ensin puhaltaa edes hetken.

Hänen hyvinvoipa ruumiinsa painui raskaasti pehmeyttään hyllähtelevään nojatuoliin ja käsi rupesi pyyhkimään hikeä kasvoilta.

Raatamista, yhtämittaista raatamista oli elämä. Aamulla huolta siitä, miten saada kaikki ajoissa ja kunnialla pöytään, illalla siitä, mitä uutena päivänä panna eteen. Ja ylinnä surua siitä, että vain onnistuisi hankkimaan sellaista mikä tyydytti ja jonka kuitenkin saattoi saada siksi halvalla, että edes tuli oma elatus ja vähän vanhanpäivän varaakin palkaksi kaikesta tästä raatamisesta. Kilpailu oli suuri ja tällainen pieni, vaatimaton huvila joutui monesti alakynteen. Mutta olipa tänä vuonna -- luojankiitos -- kaikki paikat jo täynnä.

Yläpuolella olevasta huoneesta kuului samassa iloista rallatusta. Ja kuin vastauksena alkoi ulkopuolelta kuulua kauniin barytonin hyräilemä: "Leise flehen meine Lieder".

Rouva Helm hymähti. Oli tuo pikku suomalainen sentään hyvä olemassa, veti miesväkeä taloon kuin mikähän magneetti. Kyllähän ne huoneet muutenkin olivat tulleet vuokratuiksi kesäsydämeksi, mutta nyt olivat useimmat asukkaista olleet täällä kaiken talvea. "Suomalaisen" tuttuja he miltei kaikki olivat ja maksukykyisiä ihmisiä. Moni pieni puute talossa oli tämän hyvän talven aikana tullut korjatuksi. Kun tuo onneton maljakko nyt vain ei olisi sattunut särkymään! Nyrjähtynyt käsi paranisi kyllä pian -- ja keittäjättären täytyi tietysti hankkia itselleen sijainen. Mutta se maljakko!

Peilipöydällä seisova rokokootyylinen, kullattu pöytäkello heläytti samassa kirkasäänisen lyönnin, joka ponnahutti rouva Helmin pystyyn. Peilin edessä sai kaméneulan kiinnittämä pitsiröyhelys kiireisen paikoilleen asettelun samalla kuin harmaan silkkipuseron ryppyjä vähän suorittiin. Sitten pistäytyi emäntä kiireimmän kautta keittiöön kohta sen jälkeen antaakseen gongongin soida.

Pöytäkunta -- kahta lukuunottamatta -- oli miltei samassa koolla. "Epäsäännöllisyys kuuluu taiteilijaoikeuksiin", huomautti terävästi herra Walther, nuori saksalainen liikemies merkitsevästi silmäillen "suomalaisen" tyhjää paikkaa.

-- Ja herra Zollinger täyttää tietysti ritarivelvollisuuksiaan, jatkoi kuivahkosti Waltherin sanoihin tarmokkaalta ja säntilliseltä näyttävä opettajatar, -- emäntää lukuunottamatta ainoa pöytäkunnan nainen.

-- "Die Finnländerin" on hemmoiteltu lapsi, puolusteli emäntä äidillisesti hymyillen.

-- Lapsi! -- Waltherin katseessa välähti omituisesti. -- Jollen erehdy, niin hän ja minä kaikkein viimeiseksi joudumme lasten kirjoihin.

Samassa aukeni ovi, ja kaikkien katseet kohdistuivat odotettuihin. Iloisen livertelevää, melkein veitikkamaisesti lausuttua tavanmukaista "Malzeit"-sanaa seurasi kepeä kumarrus pöytävieraille. Sitten neiti Aaltio asettui paikalleen alkaen yht'aikaa sekä ateriansa että vilkkaan keskustelun lähimmän naapurinsa, schweitsiläisen insinöörin kanssa. "Ritari", toinen poissaolleista, asettui sillävälin huomaamatta paikalleen, opettajattaren ruvetessa tiedustelemaan, oliko hän tänään jo ollut korkeakoulussa, vai olivatko luennot unohtuneet toisten "velvollisuuksien" tähden?

Pöydän päässä istuva hollantilainen yhtyi suomalaisen ja insinöörin puheisiin, ja pian oli sekä ateria että keskustelu täydessä käynnissä.

Ainoastaan herra Walther, liikemies, istui vaiteliaana. Hän ei edes näyttänyt seuraavan keskustelua. Hänen koko huomionsa tuntui keskittyvän syömiseen. Oikeastaan se kuitenkin kohdistui niihin ajatuksiin, joita hän syödessään hautoi mielessään. Ja että ne jollain tavoin koskivat neiti Aaltiota, sen saattoi arvata niistä pikaisista, mutta terävistä katseista, jotka hän silloin tällöin nopeasti ja salavihkaa kiinnitti vastapäätä istuvaan suomalaiseen.

Waltheria harmitti. Hän osasi nuo useasti uudistetun tarkastelun alaiseksi joutuneet piirteet jo ulkoa. Ja sittenkin täytyi hänen katsoa ja tarkastaa. Valkoinen otsa oli matala ja sen voimakkaasti ulospäin kaartuvat kulmat antoivat kasvojen yläosalle älykkyyttä ilmaisevan piirteen. Tukka oli kiiltävän musta ja harvinaisen tuuhea samoin kuin pitkät silmäripsetkin ja nuo kaunismuotoiset -- kuin taiteilijasiveltimen kohdalleen pyyhkäisemät kulmakarvat. Tässä kaikessa samoin kuin hieman koukistuneessa, ei erittäin kauniissa nenässä -- oli paljon enemmän slaavilaista kuin pohjoismaista tyyppiä. Kasvot sinänsä -- silmäänpistävästä värikkyydestään huolimatta -- eivät olisikaan saaneet aikaan sitä omituista, puoleensavetävää yleisvaikutusta, jonka kokonaisuudelle antoi tuo siromuotoinen, herkkä suu, täynnä milloin elämäniloa ja hehkua, milloin sydäntä vavahuttavaa, haikeata tuskaa ja nuo syvät, tutkimattomat silmät. Niiden väristä oli oikeastaan mahdoton päästä selville. Milloin näyttivät ne tummilta -- ehkä kuitenkin tumman sinisiltä -- milloin oli niissä vain kirkasta, vallatonta kimmellystä. Ja aina ne pitkien ripsiensä suojassa välähtivät kuin tiheikköön kätketty lähteensilmä.

Niissä ja tuossa herkkäilmeisessä suussa oli ehkä jotain pohjoismaista -- jotain määrittelemätöntä ja henkevyydellään omituisesti tenhoavaa, jollaista kai oli Pohjolan luonnossa ainakin omituisen, kesäisen valkeuden vallitessa.

Waltherin katse solui kasvojen piirteistä neiti Aaltion solakalle, mutta samalla täyteläiselle vartalolle, jonka muodot muodikas, ruumiinmukainen puku sai huomattavasti esiintymään. Slaavi, slaavi, elämänhaluinen ja elämästä nauttiva slaavi hän oli koko olemukseltaan muuten. Tuo suu ja nuo silmät vain...

Walther puraisi vihaisesti viiksiään ja pani ruuan kiireellä painumaan. Häntä harmitti se, että hän taaskin tarkasteli ja analysoi. Hän oli varma siitä, että hän oli yhtä selvillä "suomalaisen" sisäisestä kuin ulkonaisestakin ihmisestä. Ja hän oli varma myöskin siitä, että tuo suu valehteli ja että nuo silmät pettivät. Ja sittenkin hän tiesi, että jos neiti Aaltio äkkiä olisi antanut suosionsa auringon paistaa hänelle, olisi hän taas uskonut pohjattoman katseen ja herkkäilmeisen suun kuvastamaan sisäiseen kauneuteen.

Mutta nyt kun neiti Aaltiolla oli muita -- myöhemmin tulleita, -- nyt hän pystyi arvostelemaan. Ja ankarastikin.

Etehisen ovikello helähti samassa ja emäntä, jota nähtävästi hermostutti muutama katkonainen, matalaääninen etehisestä kuuluva lause, nousi anteeksi pyytäen pöydästä. Ovi etehiseen jäi hänen mennessään raolleen.

-- Nähtävästi joku asuntoa etsivä, huomautti opettajatar.

-- Sepä mainiota, singautti neiti Aaltio tulemaan. -- Uutuudella on aina viehätyksensä.

-- Jo siitäkin syystä, että vanha joutaa tieltä vasta, kun uusi on tiedossa. -- Waltherin katse iski terävänä "suomalaiseen". Sitten hän jatkoi ruokansa märehtimistä kiusallisella tyyneydellä.

-- Niinpä tietenkin. En minä viskaa vanhoja hansikkaitani uuniin, ennenkuin uudet ovat käsissä. -- Neiti Aaltio nauroi.

-- Onpa "uuni" teille pohjolaisille tuttu käsite, koska se tulee mieleen tällaisenakin päivänä, jolloin ihminen uunia ajattelemattakin tuntee olevansa sulamistilassa. -- Opettajatar yritti puheen kääntämistä uusille urille.

-- Kuulkaa, he menevät yläkertaan, pisti nyt insinööri väliin.

-- Ullakolla kuuluu joku pieni komero vielä olevan vapaana, jatkoi hollantilainen, joka itse asui talon suurimmassa ja kalleimmassa huoneessa.

Opettajatar rupesi varovaisuuden vuoksi tekemään tilaa uudelle tulokkaalle. Saattoihan emäntä kutsua vieraansa suoraan ruokailemaan.

-- Hän on ulkomaalainen, sen kuulin puheesta, vakuutti insinööri.

-- Pian pääsette selville hänestä, huomautti Walther kuivahkosti. -- He kuuluvat jo olevan tulossa.

-- Mies on ainakin kykenevä nopeaan ratkaisuun -- mikä on kieltämätön ansio, todisti neiti Aaltio.

Rouva Helm avasi samassa oven itse kohteliaasti väistyen syrjään antaakseen vieraalle tietä.

-- Ei, ei mitenkään. -- Nuorehko, kalpeakasvoinen ja huomattavan laiha herra vetäytyi hämillään ovelta syrjään antaen tietä emännälle.

-- Koska niin tahdotte! -- Rouva Helm purjehti tyytyväisenä paikalleen, soitti pöytäkelloa ja käski palvelijan valmistamaan paikan uudelle tulokkaalle. Sitten hän kääntyi vieraan puoleen. -- Ehkä saan esittää. -- Hän kumarsi pöydässä oleville ja rupesi sitten latelemaan nimiä ja arvonimiä. Kuullessaan ensiksi esitellyn nimen aikoi vastatullut nähtävästi käydä kättelemään, mutta huomatessaan toisten vain kumartavan päätään vetäytyi hän takaisin samalla huomattavasti punastuen. Rouva Helm jatkoi mitään huomaamatta esittelyä. Mainitessaan neiti Aaltion nimen lisäsi hän maire hymy huulillaan: "Kaikkien meidän suosima kansalaisenne". -- Helene, jatkoi hän palvelijalle, pannaan lautanen tähän. Tohtori tahtoo varmaan istua suomalaisemme vieressä.

-- En minä ole tohtori -- yritti vasta tullut oikaisemaan.

-- Emme ole kuulleet nimeä, huomautti neiti Aaltio.

-- Anteeksi, anteeksi, pyyteli emäntä. -- Hyvät naiset ja herrat, tässä on suomalainen, maisteri Jen-, Jen-.

-- Jänne, oikaisi vastatullut taaskin punastuen. Sitten hän painui paikoilleen neiti Aaltion viereen ja sanoi selvällä suomenkielellä. -- Onpa hauskaa vihdoinkin yhtyä suomalaiseen. Muukalaiseksi sitä auttamattomasti tuntee itsensä täällä, etenkin kun näin suin päin joutuu suureen ja outoon seuraan.

-- Älkää olko epäkohtelias puhumalla kieltä, jota eivät toiset ymmärrä, oikaisi neiti Aaltio saksaksi. Sitten hän kääntyi insinöörin puoleen innokkaasti ruveten keskustelemaan edellisen illan oopperanäytännöstä.

Polttava puna karkasi taaskin Martti Jänteen hienopiirteisille, mutta kalpeille kasvoille. Häntä, joka muutenkin tunsi taitamattomuutensa tällaisessa seurassa, oli kaikkien kuullen läksytetty kuin tyhmää koulupoikaa. Ja vain sen johdosta, että hän ensi kertaa pitkistä ajoin tavatessaan kotimaalaisen iloissaan siitä oli tehnyt rikoksen seuraelämän lakia vastaan!

Näin ei olisi käyttäytynyt se, joka vähänkin ymmärsi toisen orpoudentunteita. Mutta mitäpä tuollainen seuraelämän nukke käsittäisi sellaista! Heillä molemmilla ei tietystikään ollut mitään yhteistä, ei edes vaikka vieraassa maassa tapasivat toisensa kansalaisina.

Martti Jänne vastasi lyhimmiten emännän kohteliaisiin tiedusteluihin, kasvoillaan ilme, joka ei kehoittanut toisia pöytäkuntalaisia yhtymään keskusteluun. Pöydästä noustaessa hän aikoi kiireimmän kautta vetäytyä omaan huoneeseensa, mutta neiti Aaltio pysäytti hänet odottamatta.

-- Tahdotte kai vähän tutustua ympäristöön. Jos tyydytte suomalaiseen oppaaseen, tulen mielelläni mukaan. -- Se sanottiin vaatimattoman yksinkertaisesti. Martista siinä oli kuin anteeksipyytävää ystävällisyyttä. Hän olisi varmaan näyttänyt loukkautunutta mieltä, jos nyt olisi vetäytynyt syrjään. Siksi hän vain kumarsi ja kiitti.

Neiti Aaltio pyörähti samassa muutamin tanssiaskelin parvekkeen ovelle, viskasi molemmat ovet selko selälleen ja jäi itse kynnykselle ahneesti särpien sieraimiinsa tuoksuvaa kesäilmaa. Pöydästä nousseista herroista kerääntyivät useimmat hänen ympärilleen ilmeisesti haluten jatkaa hänen alkuunpanemaansa vallatonta leikinlaskua. Mutta neiti Aaltio oli jo nähtävästi ottanut itselleen haluamansa annoksen herkullisentuoksuavaa ilmaa. Hän pyörähti kantapäällään, nyökkäsi lyhyen hyvästin herroille ja kääntyi sitten kuin vanha hyvä ystävä Marttiin päin. -- Wir gehen dann, nicht wahr? He tekivät aluksi kierroksen puutarhassa, jossa erilaiset hedelmäpuut vielä olivat valkoisinaan kukkia. Sitten neiti Aaltio suuntasi kulun "Weisser Hirsch'in" katvekattoiseen puistoon, jonka sinne tänne risteileville teille ilmestyi kulkija toisensa jälkeen. Ateriansa päättäneet olivat nähtävästi joukolla lähteneet liikkeelle sekä huviloista että itse parantolasta.