Part 3

Hietalan pihaportin pielessä kasvava komea kuusi nosti siron latvansa kuin taisteluhaluisen keihään korkeutta kohti. Ikäänkuin säälien se näytti hymyilevän vinttikaivon miekkapuulle, jonka huippu ei kohonnut puoliväliinkään kuusen korkeutta, vaikka se joka kerta, kun vedennostajan kädestä pääsi, kimmahutti tulisella kiireellä nokkansa ilmaan.

Sen kuusen oli Hietalan isäntä itse poikasena istuttanut, ja kilvan olivat kumpikin kasvaneet. Puu tavoitteli kirkontornin korkeutta, isännän hiukset lumen valkeutta.

Kerrottiin isännän istuttaman puun toisinaan salaperäisesti humisevan, humisevan, vaikka ei tuulen henkäystäkään tuntunut, ja silloin tiedettiin aina jonkun vahingon tai ikävyyden taloa kohtaavan...

Ei kukaan talonväestä ollut niin herkkä tuota ennustavaa huminaa kuulemaan ja kuuntelemaan kuin Hilja — eikä sen todenperäisyydelle muut niin huomaavaisia ja hienotunteisiakaan olleet. Jo lapsena oli tuo tarina hänen mieleensä painunut. Silloin oli hän kuvitellut talon hyvän haltijan asuvan kuusen vihreiden oksien suojassa — melkeinpä eli se tunne hänessä vielä nytkin...

Kuluvan syksyn sumuisina, puolihämärinä päivinä ja pilkkopimeinä iltoina oli hän jälleen kuullut ennustavan äänen. Mutta voimakkaampana kuin koskaan ennen. Ja hän tiesikin mitä se merkitsi: »Kissojen» tuloa se ennusti... niiden kynsistä varoitteli...

Isä oli uhannut myydä talonsa yhtiölle. Hänen mielestään Mannebergin epämieluinen naapuruus oli tuonut jo tarpeeksi ikävyyksiä — eikä niistä olleet muutkaan pelastuneet kuin sen yhden ainoan tien kautta. Hiljan kiihkeitä, epääviä pyyntöjä ei hän ottanut kuullakseenkaan.

Eräänä sumuisena syyspäivänä liekehti levottomuus kuin loimuava takkavalkea Hiljan rinnassa. Hän oli nähnyt Mannebergin kaksivaljakon kylätiellä ja pelkäsi joka hetki sen ilmestyvän kotiportillekin.

Hämärtäessä saapui isä työmaalta, pyyhki huolellisesti kirveensä terän uunin loukossa riippuvaan riepuun ja asetti sen sitten tuvan oven päälle kirveshäkkiin.

— Huhhuh sitä kosteutta... urahti hän nyreästi, viskaten harmaan, syksyisten härmähelmien kostuttaman huopahattunsa huolettomasti penkin nurkkaan ja istahti illalliselle.

— Viimeisiä syystöitäpä tässä tehtäneen...

Hiljan sydän löi rauhattomasti.

— Peloittaa kuulla puhuttavankaan siitä asiasta, virkkoi hän kolkosti. — Mitä sitten, jos todellakin niin tapahtuisi...

— Vieläkö sinä sitä sitten epäilet?

— Vielä viimeiseen asti. Ponnistaisin minä vaikka yli voimien!

Pistäessään suuren, kulmikkaan leipäpalasen suuhunsa nauroi isä katkerasti.

— Se on hyvin sinun näköistäsi... Niin kai tekisi moni muukin, joka ei älyäisi ajatella eilistään etemmäksi. Olisi edes Juho pysynyt kotona, isänsä apuna, niin olisi tässä paremmin voitu puoliamme pitää. Mutta siellä sekin pysyy minne meni — joutava.

Hiljan kasvot kirkastuivat hetkiseksi.

— Isä! Luovutko aiheestasi, jos Juho lupaa tulla takaisin?

Isän ainoa vastaus oli karkea kirous.

Hiljan katse painui masentuneena alas. Noustuaan jälleen kiintyi se äitiin kuin apua anoen. Mutta äiti söi levollisena, ääneti. Hänelle oli aina ollutkin ihmeen helppoa taipua isän tahdon mukaan, olipa sitten kysymyksessä oleva asia vaikka hyvinkin vastenmielinen hänelle itselleen... Ei tytär häneltä nytkään apua odottanut. Yksi ainoa yhtyvä sana äidin huulilta olisi vain tuntunut lievittävän voiteen pisaralta hänen epätoivonsa kirveltävässä haavassa.

— Niin... isähän sen asian paraiten ymmärtää.

Se oli äidin amen.

— Joko se nyt sitten on aivan päätetty asia — isä?

— Jo. Näinä päivinä käyn kapteenin puheilla.

Hilja karkasi ovesta ulos.

Ulkona oli hämärä muuttunut pimeydeksi, ja pimeyden läpi vihmoivat usvan inhat vyyhdet. Ne kietoutuivat kuin hämähäkinverkot Hiljan kasvoihin hänen painunein mielin astuessaan pitkin märkää rinnepolkua, joka alastoman koivikon läpi vei alas kylän sivutse juoksevalle vähävetiselle joelle. Joen poukamassa seisoi matala, mustaotsainen paja. Sen avoimesta ovesta juoksi leveä valojuova harmaankeltaiselle nurmikolle, ja taonnan kirkasääninen kalke kajahti tutunomaisesti ympäristössä.

— Hyvää iltaa!

— Ka, iltaa!

Suuri vasara, joka ahkerin lyönnein oli noussut ja iskenyt, vaipui alasimelle, ja alasimen terässävelet sammuivat hiljaa jäähtyvän raudan kanssa.

— Nyt se on päätetty asia... sanoi Hilja matalalla äänellä nojaten kyynäspäänsä palkeen silkinsileän käsitangon varaan, joka painui vitkaan alaspäin pannen hiilet hiljaisella ritinällä ahjossa hehkumaan.

Nuoren sepän otsa rypistyi, katse tuimeni, ja ajatuksissaan hän nosti vasaran olkansa tasalle. Kun se jälleen putosi alasimelle, vavahti pajan maapermanto, ja orren hiiltyneestä hirrestä karahti kevyt karsta punaiseen ahjoon.

— Sitä jo odotinkin.

— Yksi pelastuksen oljenkorsi on ehkä vielä olemassa.

— Mikä sitten?

— Se, että tulet takaisin kotiin ja pysyt siellä.

— Takaisin kotiin... kertasi seppä, ja hänen otsansa rypistyi uudelleen. — Olisikohan tuosta mitään apua...

— Koeta, Juho, koeta! rukoili Hilja. — Tiedän kyllä kuinka tämä paja sinua kiehtoo, varsinkin sen jälkeen, kun uhkamielin kotoa läksit, mutta koeta sittenkin, koeta!

— Ja nytkö luulisit meidän paremmin sopeutuvan isän kanssa?

— En tiedä. Tokko juuri paremminkaan... Mutta ajattele kotia, äitiä — ajattele toki minuakin!

— Hm...

Juhon huulille nousi hyväntahtoinen hymy, leuka painui vasaranvarren varaan, ja silmiin syttyi syvämietteinen ilme.

_Myönny_... _Myönny_... _Sinun täytyy_... täytyy! kertasi Hilja ajatuksissaan. Näkymättömien teiden kautta tahtoi hän siirtää oman halunsa voimakkaan toisinnon veljensä myötätuntoiseen sieluun.

— _Sinun täytyy — täytyy!_

Juhon katse oli kiintynyt suureen tahkoon, joka seisoi jykevällä telineellänsä ovensuun nurkassa. Sen harmaan, täyteläisen kyljen alle oli ruostuneilla rautavitjoilla kytketty yhdestä puusta koverrettu kaukalo, jonka pohjassa ruosteenkiiltoinen, seissut vesi kiilui.

Sisäisen taistelun väreet näki Hilja veljensä kasvoilla.

— Sinulle on tämä paja kyllä kotitaloa rakkaampi...

— Hm.

— Mutta et sinä sittenkään tahtoisi nähdä Hietalaa »Kissojen» kynsissä — et!

— Ehkä en.

— Kun siinä, missä nyt Korpiveräjän hongikko humisee, näkisit vain kantoja... kun kotitalo seisoisi ammottavin ovin ja akkunoin niinkuin Laukon torpat...

— Niin...

— Ja kun kaiken ikäsi tietäisit minun lapsuudenkotia kaipaavan...

— Jaa... jaa...

Sitä sananvaihtoa seurasi pitkä vaitiolo. Sen kuluessa lisäsi Juho hiiliä ahjoon, työnsi keskentekoisen työnsä hiilten alle ja alkoi lietsoa.

— Lupaatko, Juho?

— Anna kun mietin huomiseen.

Toivon tuoma kevennys mielessään lähti Hilja paluumatkalle. Kenties ei Korpiveräjän honkien tuomio ollutkaan vielä langetettu... kenties ei Hietalaa, rakasta kotitaloa, kohtaakaan Laukonläänin kohtalo...

Kenties... kenties...

Toivon valkeilla siivillä on niin hyvä lentää!

Mutta Juhon huominen vastaus oli kieltävä.

Hän sanoi miettineensä asiaa läpi yön ja tulleensa siihen päätökseen, ettei hänen kotiintulostaan kuitenkaan ratkaisevaa apua olisi. Se voisi vain _siirtää_ kaupanteon tuonnemmaksi. Siksi hyvin sanoi hän tuntevansa isän mielen.

— Ethän sentään vihastune minuun ikipäiviksi, Hilja?

Ei, Hiljan sielussa vallitsi vain yksi tunne: tuska. Ja se humisi siellä aivan samalla tavalla kuin kotikuusi ikävyyksiä ennustaessaan.

— Huomenna menee isä yhtiön konttoriin ... Kun hän sieltä palaa, on meillä vain muutama kurja, haihtuva seteli kaiken sen pysyväisen sijasta, mitä Hietala niin auliisti, lämminkätisesti meille antoi...

Suru ei sallinut hänen nukkua sinä yönä.

Se yö oli tyyni, musta ja usvainen.

Kun hän seuraavana aamuna astui ulos kamaristaan, kohtasi hän oudon näyn. Isän istuttama, komea kuusi, jonka latva tavoitteli kirkontornin korkeutta, makasi taittuneena kuihtuneella nurmella. Oliko sen jättiläisrunko saanut näkymättömän iskun... Ennustiko se _kaatumisellaankin_ jotakin...

Kummallisin aavistuksin riensi Hilja tupaan isää ja äitiä tapaamaan. Mutta äiti tuli jo ovessa häntä vastaan kalvakkana, silmät itkusta punaisina.

Ja sanoi nyyhkyttäen:

— Isä on kuollut äkkiä.

Molemmin käsin tarttui Hilja ohimoihinsa, tieto oli tehnyt hänet aivan sanattomaksi. Mutta varmana, horjahtamattomana kiteytyi ajatus yhden ainoan pisteen ympärille:

Ei Hietalaa »Kissoille» — ei millään ehdolla!

POHJAVIRTOJA <<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<37

Puisto, joka muodosti pikkukaupungin sydämen, vihannoi vasta puhjenneen kevään herkin värein. Talot sen reunoilla madaltuivat vaatimattomuuttaan vanhoissa, vaalahtaneissa maalauksissaan.

Puiston ainoalla penkillä, jonka toiseen päähän leikkivät lapset olivat keränneet hietaa ja kiviä, istui nuorehko mies, puvusta ja ulkomuodosta päättäen yksi niistä, jotka syystä tai toisesta lausuvat jäähyväiset ihmisyydelle ja hyville päiville ja astuvat sille elämän varjopolulle, jonka kulkijoiden yhteinen nimitys on renttu.

Rentun hartiat olivat velton väsähtäneet ja katse tylsempi kaiken maailman välinpitämättömyyttä. Kevään ihanuudella ei ollut mitään sanottavaa hänelle. Hänen olemuksestaan huokui äärimmäinen tyhjyys.

Pieni, valkopukuinen tyttö juoksi tanssiaskelin pitkin käytävää hypitellen kimmahtelevaa kumipalloa edellänsä. Leikki miellytti lasta, ja hän antoi yhä kovemman ja kovemman töytäyksen pallollensa, kunnes se viimein töksähti penkin selustaa vasten ja siitä viistoon penkillä-istujan olkapäähän.

Kaksi katsetta, anteeksipyytävän hämmästynyt ja välinpitämättömän tylsä, kohtasivat toisensa.

— Antakaa anteeksi, sanoi lapsi reippaasti. — Se sattui vahingossa.

Mahtoiko renttu tajutakaan anteeksipyyntöä. Hän tuijotti hetkisen tyttöön, oikaisihe, näytti elostuvan ja virkkoi käheällä, salaista ihastusta tulkitsevalla äänellä:

— Hilja Lilja...

— Mistä te tiedätte kuka minä olen, sanoi lapsi hiukan nyrpeästi vetäytyen edemmäksi.

— Minä aavistan... Äitinnekin on Hilja Lilja. Uskallan olla varma siitä.

Tuopa nyt oli merkillinen muukalainen! Sen kaikkitietäväisyys suututti pikkutyttöä, mutta se, että häntä oli teititelty kuten aikaihmistä eikä sinuteltu kuten tavallisesti lapsia, asettautui vastapainoksi vaakaan. Ja heitettyään pallonsa korkealle ilmaan ja otettuaan sen jälleen käsiinsä sanoi hän hieman ylvästelyn:

— Niin onkin. Ja tuossa hän jo tuleekin.

Renttu loi säpsähtäen aran katseen osoitettuun suuntaan, kohottautuen hiukan kuin paetakseen, mutta vetäytyi siinä samassa penkkinsä nurkkaukseen kuten satutettu etana kuoreensa.

— Äiti, äiti! kuului tyttösen reipas ääni. — Tuo vieras, joka istuu tuossa, tiesi, että minun nimeni on Hilja Lilja ja että...

Nopealla, vaistomaisella liikkeellä vetäisi äiti tytön vierelleen. Minkälaisen maankiertäjän kanssa hänen lapsensa oli puhellutkaan... mikä vaara oli saattanut vaania häntä!

Ja rentun osaksi tuli tuikea, epäluuloinen, kaikkea mahdollista pahaa aavisteleva katse. Tuollainen ränsistynyt, epäilyttävä ihminen, kuka tiesi minkälaisten rikollisuuksien okaat hänessä piilivät...

Sisäinen mielenliikutus pani miehen kalpeat kasvot vavahtelemaan, ja syyttävän katseen säilä tunkeutui tuomiona hänen väsähtäneen sielunsa sopukkoihin. Hän kärsi ja nautti tuosta katseesta, hän halusi vaipua maan uumeniin sen edessä... eikä kuitenkaan tuntenut voivansa irroittautua siitä...

Nopeasti hän nousi seisaalleen ja nostaen pahanpäiväistä hattureuhkaansa teki syvän, kunnioittavan kumarruksen, joka epäämättömästi paljasti sivistyneen miehen.

— Suokaa anteeksi, arvoisa rouva, mutta ken kerran tunsi teidät, saattoi helposti sanoa, että tämä pieni, herttainen tyttö on teidän lapsenne.

Äärimmäisellä voiman ponnistuksella sai hän enemmittä takaltamisitta sanotuksi sanansa ja näytti itsekin rohkaistuvan voitostaan. Nuoren rouvan katseen tuikeus muuttui hämmästykseksi, hän tapaili sanoja, mutta ei saanut niitä äännetyksi, ne takertuivat hänen kurkkuunsa.

Viimein hän virkkoi:

— On hirveätä kuvitella, että te olisitte entinen Jaakko Sorma.

— Valitettavasti olen juuri hän... vaikkakin nykyinen muotoni eroaa näin suuresti entisestä... vastasi mies katkerasti hymyillen.

— Kuinka se on mahdollista! Olittehan toivorikas, eteenpäinpyrkivä...

Pieni Hilja Lilja oli tarttunut ison Hilja Liljan käsivarteen ja seurasi silmää räpäyttämättä alkanutta keskustelua. Se oli jotakin erikoista hänen vilkkaalle, herkälle lapsensielullensa.

— Minun toivorikkauteni eli niin ja näin ja eteenpäinpyrkimiseni jotenkin päällisinpuolista. Sellaista kuin monen muunkin niistä »hienoista», jotka muodostivat silloisen seurapiirimme! Te olitte kokonaan toista maata siihenkin aikaan. Teillä oli todellisia harrastuksia ja sisällistä suuruutta, vaikka te aina pyritte peittämään kaiken vaatimattomuutenne kuoreen.

— Oo-o! Ellen aivan väärin muista, oli teidänkin mielipiteenne kokolailla toinen siihen aikaan. Ainakin se, minkä ilmoille toitte. Konsa minä taisin esiintyäkään hienostoksi itseänsä nimittävien mielen mukaan... ja mehän, yksinkertaisen kodin tyttärinä, olimme siihen jo sinänsä kysymyksenalaisia. Muistan aivan hyvin...

— Ja säilyttäkää aina muistissanne se, mitä nyt aiotte ehkä sanoa, keskeytti vieras. — Se on paras ja kyllin kova rangaistus monelle turhamieliselle... niin, kaikille niille, jotka olivat olevinaan niin ylen suuria huvitteluhaluisessa sivistyksessään... Mihin _he_ ovat päässeet? Missä on heidän aikaansaannoksensa? Tosin minä kaikkein viimeisimmäksi kelpaan heidänkään tuomarikseen, enää — ulkoasusta päättäen. Mutta olkaa vakuutettu, arvoisa rouva, että kurjimpienkin syrjäpolkujen vaeltaja voi saavuttaa jonkinlaista sisällistä kypsyyttä ja arvostelukykyä ainakin menneeseen aikaan nähden... ainakin menneeseen.

Rappiolle joutuneen miehen ääni oli saanut vähän eloa ja kantavuutta. Hänestä oli puolittain kadonnut äskeinen tylsä tuijottaja. Mutta yhtäkkiä hän lopetti puheensa ja kuultuaan lähenevien askelten ääniä loi arastellen katseen ympärilleen kuin tuntien omantunnonvaivoja siitä, että oli tunkeutunut puhelemaan sivistyneen ja arvossapidetyn henkilön kanssa, vieläpä naisen. Hänellä oli raskaita muistoja aikaisemmista samansuuntaisista yrityksistään. Kuinka monesti hänet olikaan osoitettu ovelle ... hävetty hänen tervehdystään... kartettu katsettaan... jo silloinkin, muutamia vuosia aikaisemmin, kun hän vielä jotenkuten kävi paremmastakin ihmisestä...

Hilja Lilja muisti entiseltään hänen luonteensa eri vivahduksia sen verran, että hänelle kävi mahdolliseksi arvata mitä miehen mielessä liikkui. Hän ei ollut huomaavinaan mitään ja vastattuaan ohikulkijoiden tervehdyksiin virkkoi hän osaaottaen:

— En tahtoisi kosketella arkaa kohtaa, mutta en voi myöskään olla kysymättä, mikä saattoi teidät oikealta uraltanne tällaiseen asemaan?

Mies loi vaieten katseensa alas, tuijottaen hetkisen käytävän puolikuivuneeseen hiekkaan. Sillä aikaa kohottautui tyttönen varpailleen ja kuiskasi äitinsä korvaan: minä luulen, että häntä itkettää...

— Niinpä niin, arvoisa rouva, se on pitkä, mutkikas historia, jonka kuitenkin voi lyhyestikin kertoa. Monestakin syystä, niin sisällisistä kuin ulkonaisistakin, on paras käyttää viimeksimainittua muotoa... Tiedättehän te ehkä minkälainen osuus minulla oli lankoni Fjalar Almin kavallukseen? Se oli hirveä ja tyhmä teko, mutta sääli sisartani, hänen vaimoansa, kohtaan sai minut sotkeutumaan peliin... Luultiin että onnistuttaisiin. Ei, milloin sellaiset onnistuvat. Meidät kumpaisetkin eroitettiin viroistamme, minut pahemmin merkittynä miehenä. No, eikö sellaiselta pinnalta ole helppo luisua alaspäin? Hyvää kyytiä se on käynytkin...

Räikeä ilme, jossa itku ja ylimielinen iva pyrkivät yhtymään, valahti hetkiseksi puhujan kasvoille, ja kuuntelijoiden, niin äidin kuin tyttärenkin, huulilta pujahti salainen huokaus.

— On synti synnin päälle antautua sittenkin alenemaan... Olisittehan voinut saada kunniallista työtä jollakin muulla alalla.

— Työtä! Se ei ollut niinkään helppoa ja,— kun ihmisen sisässä pohjavirta on saanut onnettomuuden kautta käänteen, käy kaikki uskomattoman toivottomaksi.

— Pohjavirta... virkkoi rouva mietteissään. — Sehän on vanha, tuttu sana entisiltä ajoilta. Te ja ne toiset viljelitte sitä usein. Sen sanan avulla voi hyvin ymmärtää tunteenne. Mutta teidän täytyy _koettaa_ nousta — on hirveätä, jos ihminen ei edes koeta!

— Minä koetin, vaikka turhaan. Tahtoisitteko tietää mihin aikoihin vakavimmin?

— Onko siinä ajassa sitten jotakin merkitsevää?

— Siinä? On minulle — teillekin. Siihen aikaan te julkaisitte ensimäisen runokokoelmanne. Tietäisitte, minkä virkistyksen se toi minullekin.

Hilja Lilja hymähti surumielisesti.

— Se mahtoi olla kovin lyhytaikainen virkistys. Mutta tehän mainitsitte äsken pohjavirran osallisuudesta, tai paremminkin sen suunnasta, ihmisen pyrkimyksiin —

— Niin juuri, keskeytti rappiolle joutunut. — Tahdoin juuri sanoa, että teidän sielullinen pohjavirtanne on käynyt aina, käännähtämättä, suurta, ihanaa merta kohti. Sen näki jo niinä entisinä aikoina. Ja kun sitten luki teidän »Laulajan tervehdyksenne» terveyttä hehkuvia rivejä, tunsi tunnossaan, ettei niiden läpi kulkeva pohjavirta uuvu konsanaan, ei mutaan eikä lokaan.

— Kova kamppailu siinä varmaan syntyisi, lausui Hilja Lilja puoliääneen, ja hänen rauhallinen katseensa harhaili hetkisen puiston etäisimpien puiden lehteen-puhkeavilla oksilla. — Ja sentähden on niin kovin raskasta nähdä muidenkaan vaipuvan, ventovieraittenkaan. Ei —! hän tempautui mietteistään. — Enkö voi tehdä mitään hyväksenne? Eikö minkäänlainen työ houkuttele teitä puoleensa ja tarjoudu tueksenne?

Renttu heitti toivottoman katseen pukimiinsa ja hymähti. Se hymähdys tahtoi kysyä, eikö kunnioitettava rouva nähnyt kaikkien nousemisen mahdollisuuksienkin jo häipyneen?

Ei, ei hän nähnyt. Hänen uskonsa oli niin sokea lapsellisessa ehjyydessään ja voimakkuudessaan.

— Minä puhun teistä miehelleni ja koetan hänen avullaan hankkia teille työtä. Se kiinnittäisi teidät jälleen elämään, hyviin tapoihin, toivoon. Voihan pohjavirta kääntyä vielä kerran.

— Ei minunlaiseni miehen povessa... eikä niiden kokemusten jälkeen, joita minulla on... Auttava kätenne ojentuu liian myöhään, mutta ennemminhän se ei ole voinutkaan ojentua. Nyt voin vain hartaimmin kiittää ja merkitä hyvyytenne, jaloutenne täytyy minun sanoa, elämäni viimeiseksi auringonsäteeksi.

Hänen äänensä värjyi liikutuksesta.

— Jospa teillä olisi puoleksikaan hyvää tahtoa noiden kauniiden sanojen sijasta, niin olisi paljon voitettu. Tulkaa kuitenkin, teidän on helppo löytää asuntomme ja mieheni avulla saatte aivan varmaan työtä ja kunniallisen toimeentulon. Te tarvitsette vain _tahtoa_ parastanne!

Hilja Lilja tarttui pikku tyttösensä käteen ja nyökkäsi rohkaisevasti vanhalle, onnettomalle tuttavalleen.

— Ja jos ette tule, kun isä ja äiti tahtovat teidän omaa parastanne, virkahti tyttönen hilpeästi, seuraten äitiänsä, — niin... niin viskaan teitä vielä kerran pallollani!

* * * * *

Renttu ei tullut konsanaan.

Muutamana aamuna, pari kolme päivää sen jälkeen, hänet tavattiin kuolleena kaupungin pahanpäiväisimmän vieraskodin komerosta.

Nuhrautunut, pahoin kulunut kirja, jonka kannesta vaivoin saatettiin lukea sanat: »Laulajan tervehdys», löydettiin jakkaralta hänen vuoteensa vierestä.

Paitsi kulunutta pukua merkittiin se vainajan ainoaksi jälkeenjättämäksi omaisuudeksi.

ELÄKE <<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<44

— Kas niin, vanha veikko! tervehti lääkäri istahtaessaan Esko Kiilan sairasvuoteen ääreen. — Unta on tullut sentään — vai?

Sairas murahti jurosti ja lyhyeen, jonka lääkäri vanhana toverina ymmärsi myöntymykseksi ja johon hän oli täydellisesti tyytyväinen. Monena muuna päivänä oli hän saanut tyytyä niukempaankin vastaukseen.

Sairaan kädet, jotka velttoina lepäsivät peitteellä, alkoivat liikkua, ja toisen niistä hän siirsi vitkalleen tyynylle päänsä taakse, katseen sillä aikaa harhaillessa ympäri huonetta, jonka seinillä riippui pyssyjä, laukkuja ja kaikenlaisia metsämiehen kapistuksia.

— Saisit sen sanoa suoraan ja peittelemättä, Riska.

— No niin, kyllä minä luulen...

— Sinä _tiedät_ sen.

— Tiedän, veli, tiedän.

Sairas ummisti silmänsä ja henkäisi pitkään, henkäisi toisenkin kerran ja lausui sitten:

— Se helpoitti se — kiitos.

Lääkäri oli koko ajan tarkannut potilaansa parroittuneita kasvoja, joista korkea nenä kohosi kuin kivi kaislikosta ja joihin silmät, raukeudestaan huolimatta, loivat sentään jonkun verran eloa.

Moneen päivään ei tämän sairasvuoteen ääressä oltu vaihdettu näin lukuisia sanoja.

— Sinä otat sen rauhallisesti vastaan, vanha, uljas toveri. Vaikka minä pelkäsin...

— Pelkäsit. Ei kai tämä sinun ensimäinen kuolemantuomiosi ollut? Lienet niitä jo sadoittain tautivuoteille kyydinnyt...

— Tovereista olet ensimäinen...

Sairaan ja lääkärin katseet yhtyivät hetkeksi. Kumpaisenkin mieleen välähti kuvia elämän aikaisemmilta ajoilta. Yhteisten muistojen runsaudesta olisi saattanut koota paksun kirjan, joka ei varmaankaan olisi jäänyt omaa ominaista viehätystään vaille.

Nyt oli elämän syyspuoli kumpaisellakin. Hänelläkin, joka toi kuoleman viestin veljelleen, oli aika lailla harmaata ohimoilla.

— Laura Paatero on käynyt täällä, virkahti Esko Kiila äänettömyyden jälkeen, eikä lääkäri kummastellut enää vähäpuheisen potilaansa puheliaisuutta. Kun hän oli jo näin paljon puhunut, saattoi hän kai puhua enemmänkin...

— Laura Paatero... Se tahtoo sanoa?...

— Sinä et muista. Ollin sisar, jonka kanssa olin kihloissa muinaisina päivinä.

— Kas, nythän sen muistankin. Veli, sinähän sait sitten omituisen vastenmielisyyden morsiantasi kohtaan, ja kaikki raukesi.

— Selittämättömän vastenmielisyyden — ja ilman pienintäkään syytä. Sitä tapahtuu jos jonkinlaista avarassa maailmassa.

— No — ja hän? Mitä hän nyt tahtoi?

Sairas rypisti kulmiaan ja sulki silmänsä kuin päästäkseen jotakin kiusallista näkemästä. Vasta pitkän hetken perästä hän puhui:

— Sinä muistanet ehkä kuinka menettelyni masensi hänet. Mutta minä en voinut toisin. Enkä tahtonut tietää enkä kuullakaan mitään hänestä. Ja kaikki mitä sitten pitkien vuosien kuluessa on tietooni tullut, supistuu siihen, että hän on elänyt yksin kuten minäkin.

— Ja tämän kertoi hän itsekin käydessään sinulle?

— Niin, ja myöskin sen, että oli hyljännyt enemmän kuin yhden arvokkaan kosijan — hänellähän oli näköä kylläkin, hänellä — ja että oli hukannut terveytensä suruunsa... ja... ja että toimeentulonsa on nykyisin kaikkea muuta kuin tyydyttävä.

Seurasi taas äänettömyys.

Sen kuluessa otti lääkäri sairaan käden peitteeltä painaen sormensa valtimolle, mutta katseensa antoi hän kulkea ympäri huonetta ja kuvitteli mielessään miltä täällä mahtoi näyttää silloin, kun Laura Paatero seisoi tämän vuoteen ääressä kertoen hukkaan menneestä elämästään. Mahtoiko Eskolta riittää kolmeakaan sanaa hänelle —? Pyysikö istumaankaan —?

— Milloinka hän kävi täällä?

— Eilen.

— Olitko edes siedettävä hänelle?

— Luulisin... Veli, minä... minä tahtoisin...

— Mitä sitten?

— Hyvittää. Sovittaa hiukan minkä voin.

Lääkäri hymähti surullisesti. Hän ei voinut muuta, muistaessaan minkä viestin vasta oli tuonut.

— Ja miten luulet voivasi — nyt — enää — niin lohdullista kuin se olisikin elämän viimeisinä hetkinä.

— Kiitos siitä, että annoit minulle kuoleman varmuuden. Vain sen avulla voinkin tehdä mitä aion.

— Merkillinen mies...

— Mutta onko kuolema _ehdottoman_ varma?

— Valitettavasti, veli. Sinähän tahdoit tietää alastoman totuuden, ja minä annoin sen sinulle sellaisenaan.

— Kepeä totuus. Tieto, joka antaa minulle tarvittavat voimat. Kunhan elinpäiväni eivät sittenkin venyisi liian pitkiksi?

— Korkeintaan kolme, neljä viikkoa on jäljellä.

Sairas käännähti ja katsoi tutkivasti lääkäriin. Hänen hetkeksi elostuva katseensa tahtoi aivan lävistää toisen kasvot.

— Siinä on liikaakin, sanoi hän sitten kylmästi.

Lääkäri istui vielä hetkisen taaksepäin nojautuneena katsellen harmaita, tylyjä kasvoja. Niiltä näytti yhtäkkiä pyyhkiytyneen pois äskeinen odottamaton avomielisyys, ja tiukkaan puristautuva suu ilmoitti puhelun täksi kerraksi loppuneen.